Part 41

Kas siinä se epäilevä kanta, jolla vastoin tahtoanikin olen pysynyt. Mutta tämä epäileminen ei suinkaan minua kiusaa, sillä se ei ulotu olennaisesti vaikuttamaan toimintaani, ja olen hyvin varma velvollisuuksien peruslaadun suhteen. Palvelen Jumalaa sydämeni yksinkertaisuudessa. Pyrin tietämään vaan sen, mikä on tärkeätä toiminnalleni. Mitä niihin dogmeihin tulee, jotka eivät vaikuta tekoihini eivätkä siveellisyyteeni ja joiden suhteen niin monet ovat ahdistuksessa, minä en anna niiden huolestuttaa itseäni. Pidän kutakin eri uskontoa hyödyllisenä laitoksena, joka itsekukin maassaan määrää yhden ja saman tavan kunnioittaa Jumalaa yleisten menojen kautta. Ja niillä voi mielestäni jokaisella olla oikeutuksensa, katsoen ilmanalaan, hallitukseen, kansanhenkeen tai johonkin muuhun paikalliseen seikkaan, jotka kaikki tekevät toisen uskon suositummaksi kuin toisen, sen mukaan mikä paikka ja aika on kysymyksessä. Sydämen vilpittömyys on olennaisinta jumalanpalveluksessa. Jumala ei hylkää niiden kautta hänelle osotettua kunnioitusta, jos se on sydämestä lähtenyt, tapahtukoon se missä muodossa tahansa. Kun se uskonnonmuoto, jota minä seuraan, kutsuu minua kirkkoon jumalanpalvelukseen, täytän siellä mahdollisimman tarkasti minulle määrätyt menot, ja omatuntoni nuhtelisi minua, jos ehdollani jättäisin jonkun kohdan noudattamatta. Tiedätte että pitkän kirkonkirouksen jälkeen herra Mellareden välityksellä sain luvan jälleen ryhtyä virkaani, voidakseni ansaita elatukseni. Ennen luin messun välinpitämättömästi, kuten ajanpitkään tekee mitä arvokkaimpia seikkoja, jos niitä toistaa liian usein, Senjälkeen, kuin olen saanut uudet periaatteeni, toimitan sen suuremmalla hartaudella. Annan korkeimman olennon majesteettiuden, hänen läsnäolonsa ja ihmishengen riittämättömyyden vallata itseni, ihmishengen, joka niin vähän ymmärtää sitä, mikä on yhteydessä sen luojan kanssa. Ajatellen, että kannan hänen eteensä kansan rukoukset määrättyä tapaa noudattamalla, seuraan tarkoin kirkkosääntöjen määräyksiä. Lausuessani olen tarkkaavainen; pidän tarkasti huolta siitä, etten unhota ainoatakaan sanaa, etten jätä täyttämättä ainoatakaan menoa. Kun pyhän ehtoollisen siunaamisen hetki lähenee, vajotan mieleni hartauteen, tehdäkseni sen sillä mielellä, jota kirkko ja sakramentin ylevyys vaatii. Koetan saada oman järkeni vaikenemaan ylimmän järjen edessä. Sanon itselleni: Kuka sinä olet, että uskaltaisit mitata ääretöntä valtiutta? Lausun kunnioittavasti asetussanat ja lisään niiden vaikuttavaisuutta kaikella sillä uskolla, johon suinkin olen kykenevä. Niin paljo käsittämätöntä kuin tässä salaperäisessä toimituksessa onkin, en pelkää, että minua tuomiopäivänä rangaistaan siitä, että olisin sitä sydämessäni saastuttanut.

Saatuani kunnian toimittaa pyhää virkaa, joskin alimmalla asteella, en tee enkä sano koskaan mitään, joka saattaisi minut arvottomaksi täyttämään pyhiä velvollisuuksiani. Tulen aina saarnaamaan hyvettä ihmisille ja kehottamaan heitä tekemään hyvää. Ja mikäli voin, näytän heille hyvää esimerkkiä. Ei ole ehkä minun vallassani saada heitä rakastamaan uskontoa ja vahvistaa heidän uskoaan dogmeihin, jotka todella ovat hyödyllisiä ja joihin jokainen ihminen on velvollinen uskomaan, mutta varjelkoon Jumala minua koskaan heille saarnaamasta suvaitsemattomuuden raakaa dogmia, yllyttämästä heitä kammoamaan lähimäisiään ja sanomaan toisille: Te olette kadotuksen omat, ulkopuolella kirkkoa ei ole mitään autuutta.[139] Jos minulla olisi korkeampi arvo, niin tämä seikka tuottaisi minulle ikävyyksiä, mutta olen liian huomaamaton, jotta minun tarvitsisi juuri paljoa pelätä enkä enää voi arvossa joutua alemmaksi kuin mitä olen. Ja mitä tapahtuneekin, en napisemisellani loukkaa jumalallista oikeutta enkä rupea valhettelijaksi pyhää henkeä vastaan.

Olen kauan halunnut kunniaa päästä kirkkoherraksi ja haluan sitä vieläkin, mutta olen jo lakannut sitä toivomasta. Hyvä ystävä, ei mikään ole minusta niin kaunista kuin olla sielunpaimen. Hyvä sielunpaimen on hyvyyden palvelija, aivan niinkuin hyvä esivalta on oikeuden palvelija. Sielunpaimenella ei koskaan ole mitään pahaa tehtävänä. Ellei hän aina itse voi tehdä hyvää, niin hän kuitenkin aina oikein täyttää tehtävänsä, kehottaessaan muita hyvää tekemään, ja usein hän siinä onnistuu, jos hän voi saada muut kunnioittamaan itseään. Oi jospa kerran saisin pienen seurakunnan vuoristossamme ja kunnon ihmisiä hoidettavakseni! Miten onnellinen silloin olisin! Sillä minusta tuntuu kuin voisin tehdä seurakuntalaiseni onnellisiksi. En tekisi heitä rikkaiksi, mutta ottaisin osaa heidän köyhyyteensä. Vapauttaisin heidät köyhyyden seuralaisesta: häpeästä ja ylenkatseesta, joka on sietämättömämpää kuin itse puute. Saattaisin heidät pitämään sovusta ja yhdenarvoisuudesta, jotka usein poistavat kurjuuden ja aina tekevät kykeneväksi sitä kestämään. Kun he huomaisivat, ettei minun ole missään suhteessa parempi olla kuin heidän ja että kuitenkin eläisin tyytyväisenä, he oppisivat tyytymään kohtaloonsa ja elämään tyytyväisinä kuten minäkin. Opettaessani panisin vähemmän painoa kirkon henkeen kuin evankeliumin henkeen, jonka dogmit ovat yksinkertaisemmat ja jonka moraali on ylevämpi, jossa huomaa vähän uskonnollisia menoja ja paljon laupeudentöitä. Ennenkuin heille opettaisin mitä on tekeminen, pyrkisin esimerkilläni näyttämään sen, jotta he hyvin huomaisivat minun todella ajattelevan samoin kuin puhun. Jos minulla olisi protestantteja naapureina tai seurakunnassani, en tekisi mitään erotusta heidän ja varsinaisten seurakuntalaisteni välillä sen suhteen, mikä koskee kristillisiä laupeudentöitä. Koettaisin saada heidät kaikki rakastamaan toisiaan yhtä paljon, pitämään toisiaan veljinä, kunnioittamaan kaikkia uskontoja ja elämään rauhassa, kukin omaa uskontoaan tunnustaen. Olen sitä mieltä, että yllyttää jotakin ihmistä luopumaan siitä uskosta, johon hän syntymästään asti on kuulunut, on sama kuin yllyttää häntä pahaan tekoon ja siis myös samaa kuin itse tehdä pahoin. Säilyttäkäämme asiain yleinen järjestys sinällään, kunnes olemme enemmän valistuneet. Kunnioittakaamme kaikkien maiden lakeja, älkäämme häiritkö niiden meille määräämää jumalanpalvelusta älkäämmekä yllyttäkö kansalaisia tottelemattomuuteen. Sillä emme ollenkaan varmasti voi tietää tuottaako heille onnea se, että vaihtavat entiset mielipiteensä toisiin, ja tiedämme toiselta puolen aivan varmaan, että tottelemattomuus lakeja kohtaan on paheksuttava.

Olen nyt, nuori ystävä, suullisesti tehnyt teille uskontunnustukseni sellaisena kuin Jumala sen lukee minun sydämessäni. Te olette ensimäinen, jolle sen olen tehnyt. Te olette ehkä myöskin ainoa. Niin kauan kuin on olemassa luja usko ihmisten keskuudessa, ei pidä häiritä rauhallisia sieluja eikä saattaa levottomiksi yksinkertaisia ihmisiä esittämällä heille vaikeuksia, joita eivät voi poistaa ja jotka häiritsevät heidän rauhaansa voimatta heitä valistaa. Mutta jos kerran kaikki on alkanut horjua, tulee säilyttää runko oksien kustannuksella. Kiihottuneet, epävarmat, melkein sammuneet omattunnot, jotka ovat siinä tilassa, missä olen huomannut teidän omantuntonne olleen, tarvitsevat vahvistusta ja herätystä. Ja jotta voisi rakentaa ne ikuisten totuuksien pohjalle, täytyy täydellisesti repiä alas ne huojuvat pilarit, joiden nojassa ne vielä luulevat lepäävänsä.

Olette siinä tähdellisessä iässä, jolloin mieli avautuu saamaan varmuutta kaikesta, jolloin sisällinen ihminen muodostuu ja luonne syntyy ja jolloin ihminen koko elämänsä ajaksi valitsee joko hyvän tai pahan. Myöhemmässä iässä olemussubstanssimme on kovettunut, ja siihen painuneet uudet vaikutukset eivät enää jätä mitään jälkeä. Nuori mies, sulkekaa sydämeenne, joka vielä on taipuisa, totuuden leimamerkki. Jos olisin varmempi omien mielipiteiden suhteen, olisin kanssanne puhellessani käyttänyt dogmaattista ja päättävää puhetapaa. Mutta olen ihminen, tietämätön, erehtyväinen ihminen, mitä siis olisin voinut tehdä? Olen peittelemättä avannut teille sydämeni. Olen esittänyt teille varmana sen, mitä pidän varmana. Olen esittänyt epäilykseni epäilyksinä, arveluni arveluina. Olen sanonut teille epäilyksieni ja uskoni syyt. Nyt on teidän tekeminen johtopäätöksenne. Olette ottanut itsellenne ajatusaikaa. Tämä varovaisuus on viisasta ja saattaa minut ajattelemaan teistä hyvää. Alkakaa saattamalla omatuntonne siihen tilaan, että se haluaa valistusta. Olkaa vilpitön itseänne kohtaan. Omaksukaa itsellenne minun mielipiteistäni ne, jotka teissä ovat herättäneet vakaumusta, ja hylätkää loput. Ette vielä ole niin paheen turmelema, että tarvitsisi pelätä teidän valitsevan väärin. Ehdotan teille, että keskenämme siinä suhteessa pohtisimme asiaa, mutta heti kun alkaa väitellä jostakin, kiivastuu. Turhamielisyys ja itsepäisyys sekottuvat asiaan ja vilpittömyys katoaa. Hyvä ystävä, älkää koskaan väitelkö, sillä väittelemällä ei valista itseään eikä muita. Mitä minuun tulee, niin olen mietiskellyt monta vuotta, ennenkuin olen saanut vakaumukseni. Minä pidän kiinni siitä, omatuntoni on rauhallinen, sydämeni tyytyväinen. Jos tahtoisin uudestaan ryhtyä tutkimaan mielipiteitäni, en voisi tehdä sitä sen puhtaammalla totuudenrakkaudella, ja minun jo toimintakykyään menettänyt henkeni ei enää kykenisi niin hyvin totuutta tuntemaan. Pysyn sinä, mikä olen, sillä pelkään että huomaamattani intohimoksi kehittyvä taipumukseni mietiskelyyn jäähdyttäisi intoani hyveenharjoittamiseen ja että voisin joutua takaisin entiseen epäilemistilaani, enää löytämättä keinoa päästä siitä pois. Enemmän kuin puolet elämääni on kulunut; minulla on jäljellä juuri tarpeeksi aikaa käyttää hyväkseni sen kestäessä saamaani kokemusta ja hyvittää hairahduksiani hyveellisellä elämällä. Jos erehdyn, tapahtuu se vastoin tahtoani. Hän, joka lukee sydämeni salaisuudet, tietää hyvin, etten rakasta sokeuttani. Ollen kykenemätön omien voimieni avulla siitä pääsemään, ei minulla ole muuta keinoa siitä vapautuakseni kuin nuhteeton elämä. Ja jos Jumala kivistäkin voi herättää Abrahamille lapsia, on myöskin jokaisella ihmisellä oikeus toivoa valistuvansa, kun hän tekee itsensä sitä ansainneeksi.

Jos minun mietiskelyni johtavat teitä ajattelemaan samoin kuin minä ajattelen, jos minun mielipiteeni tulevat teidänkin mielipiteiksenne ja jos meillä tulee olemaan sama uskontunnustus kummallakin, niin tässä neuvo, jonka teille annan: Älkää enää panko elämäänne kurjuuden ja epätoivon tuottamille kiusauksille alttiiksi, älkää enää häpeällisesti eläkö muiden mielivallasta riippuvana älkääkä enää syökö armoleipää. Palatkaa isänmaahanne, omistakaa esi-isienne usko, tunnustakaa sitä vilpittömällä sydämellä, älkääkä enää siitä luopuko. Se on hyvin yksinkertainen ja hyvin pyhä. Minä pidän sitä kaikkien maailman uskontojen joukossa ainoana, jonka moraali on puhdas ja joka parhaiten tyydyttää järkeä. Mitä matkakustannuksiin tulee, älkää niistä huolehtiko; ne teille kyllä hankitaan. Älkää liioin antako valtaa väärälle häpeälle, ikäänkuin paluunne teitä halventaisi. Pahasta, vaan ei hyvästä teosta, nouskoon häpeänpuna poskillenne. Olette vielä siinä iässä, jolloin kaikki annetaan anteeksi, mutta jolloin ei enää rankaisematta tehdä syntiä. Jos vaan tahdotte kuulla omantuntonne ääntä, niin tuhannet turhat esteet poistuvat sen puhuessa. Tulette huomaamaan, että katsoen siihen epävarmuuteen, jonka vallassa olemme, on anteeksiantamattoman itseviisasta tunnustaa muuta uskontoa kuin sitä, jota syntymästään asti on joutunut tunnustamaan, ja että se ihminen menettelee kavalasti, joka ei noudata vilpittömällä sydämellä tunnustamansa uskonnon vaatimuksia. Jos hän erehtyy, niin hän riistää itseltään suuren anteeksisaamisen mahdollisuuden korkeimman tuomarin istuimen edessä. Eikö Jumala ennemmin anna anteeksi erehdystä, joka on kasvatuksen seuraus, kuin erehdystä, jonka itse on valinnut?

Poikani, säilyttäkää sielunne semmoisena, että aina voitte toivoa jumalan olevan olemassa, niin ette koskaan tule sitä epäilemään. Ja muuten, minkä uskonnon omaksuttekin, muistakaa, että tosiuskonnolliset velvollisuudet ovat riippumattomat inhimillisistä laitoksista, että vilpitön sydän on Jumaluuden todellinen temppeli, että kaikissa maissa ja kaikissa uskonnoissa lain huippuna pidetään sitä, että rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimäistään niinkuin itseään. Muistakaa vielä, että ei ole ainoatakaan uskontoa, joka vapauttaisi siveellisistä velvollisuuksista, että nämä ovat uskonnon olemus, että niistä tärkein on sydämessään palvella Jumalaa ja että ilman uskoa ei ole mitään todellista hyvettä.

Karttakaa niitä, jotka teeskennellen selittävänsä luontoa kylvävät ihmisten sydämiin lohduttomia oppeja ja joiden näennäinen skeptillisyys on sata kertaa ratkaisevampi kuin heidän vastustajiensa päättävät sanat. Ylimielisinä teeskennellen yksin olevansa valistuneita, rehellisiä ja vilpittömiä, he käskevästi pakottavat meitä alistumaan heidän muka ratkaiseviin johtopäätöksiinsä ja koettavat uskotella antavansa meille olemiston todelliset perussyyt niiden käsittämättömien järjestelmien muodossa, jotka he ovat mielikuvituksessaan rakentaneet. Kumoamalla, hävittämällä ja polkemalla maahan kaiken sen, mitä ihmiset kunnioittavat, he riistävät surevilta viimeisen lohdutuksen heidän kurjuudessaan, poistavat rikkailta ja mahtavilta heidän intohimojensa ainoan esteen ja hävittävät sydämistä rikoksen seuralaiset: omantunnonvaivat ja hyveen toivon, sekä kerskaavat vielä olevansa ihmiskunnan hyväntekijöitä. Totuus, sanovat he, ei koskaan ole ihmiselle vahingollinen. Minä sen uskon kuten hekin, ja se mielestäni parhaiten todistaa, että heidän opetuksensa eivät ole yhtäpitäviä totuuden kanssa.[140]

Hyvä nuorukainen, olkaa vakaa ja vilpitön ja samalla nöyrä. Ymmärtäkää olla tietämätön, niin ette petä itseänne ettekä muita. Jos sitten kehitetyt lahjanne tekevät teidät kykeneväksi puhumaan ihmisille, niin puhukaa heille aina vaan omantuntonne mukaisesti, huolimatta siitä, saatteko tunnustusta, vai ettekö saa. Tietojen väärinkäyttäminen herättää epäilyksiä. Kaikki oppineet halveksivat yhteisen kansan mielipiteitä. Jokainen tahtoo omata oman mielipiteensä. Ylpeilevä filosofia johtaa vapaa-ajattelemiseen, samoin kuin sokea usko puolestaan vie uskonkiihkoon. Karttakaa äärimäisyyksiä. Pysykää aina lujana totuuden tiellä tai siinä, mikä teistä teidän sydämenne yksinkertaisuudessa näyttää olevan totta, siitä koskaan poikkeamatta turhamielisyyden tai heikkouden vuoksi. Rohjetkaa tunnustaa jumalaa filosofien keskuudessa, rohjetkaa saarnata inhimillisyyttä suvaitsemattomille. Saatte ehkä olla yksin tukemassa mielipidettänne, mutta kannatte sydämessänne tunnustusta, joka teille korvaa ihmisten antamaa tunnustusta. Rakastakoot he teitä tai vihatkoot, lukekoot tai halveksikoot teidän kirjoituksianne, se on samantekevää. Puhukaa sitä, mikä on totta; tehkää sitä mikä on hyvää. Ihmiselle on etupäässä tärkeätä täyttää velvollisuutensa maan päällä, ja vasta silloin kun hän unhottaa itsensä, hän tekee työtä oman itsensä hyväksi. Poikani, yksityiset edut meitä pettävät; mutta oikeamielisen ihmisen toivo ei petä koskaan. Amen.

* * * * *

Olen tähän liittänyt tämän tunnustuksen mutta en ole tehnyt sitä siinä tarkoituksessa, että sitä pitäisi käyttää ojennusnuorana uskonnollisissa asioissa, vaan esimerkkinä siitä tavasta, miten voi järkevästi käsitellä tätä ainetta oppilaansa kanssa, poikkeamatta siitä metodista, jota olen koettanut esittää. Niin kauan kuin ei ollenkaan ota vaikutuksia ihmisten auktoriteetista eikä synnyinmaansa ennakkoluuloista, ei järjen tietokyky saata viedä meitä kauemmaksi luonnon tuntemuksessa kuin luonnonuskontoon, ja siihen aion pysähtyä Émileni suhteen. Jos hänellä vielä tulee olla toinen uskonto, ei minulla enää ole oikeutta tässä suhteessa häntä opastaa, vaan on hänen itsensä se valitseminen.

Teemme työtä sopusuhtaisesti luonnon kanssa ja sillävälin kuin se muodostaa fyysillistä ihmistä, me koetamme muodostaa moraalista ihmistä. Mutta meidän edistymisemme eivät käy rinnan. Ruumis on jo roteva ja vahva, kun sielu vielä on voimaton ja heikko, ja mitä inhimillinen taito saaneekaan aikaan, ruumiin kehitys käy aina järjen kehityksen edellä. Tähän asti olemme kaikin tavoin ponnistelleet viivyttääksemme edellistä ja jouduttaaksemme jälkimäistä, jotta ihminen aina pysyisi niin eheänä kuin suinkin on mahdollista. Kehittämällä luonnetta olemme koettaneet syrjäyttää heräävää aistillisuutta; olemme lieventäneet sitä viljelemällä järkeä. Henkiset esineet ovat hillinneet aistillisten esineiden vaikutuksen; johtamalla nuorukaisen olioiden alkujuureen, olemme vapauttaneet hänet aistien vallasta; olihan luonnollista kohota luonnon tutkimisesta sen luojaan.

Kun olemme tulleet näin pitkälle, olemme saavuttaneet melkoisesti uutta vaikutusvaltaa oppilaaseemme nähden ja paljon uusia keinoja puhuaksemme hänen sydämellensä. Nyt vasta hän huomaa varsinaista etua siitä, että on hyvä, että tekee hyvää kaukana ihmisten katseista ja ilman että lait häntä siihen pakottavat, että on oikeamielinen jouduttuaan jumalallisen tahdon ja oman tahtonsa väliseen ristiriitaisuuteen, että täyttää henkensäkin uhalla velvollisuutensa ja että sydämessään ylläpitää hyveellisyyttä, ei ainoastaan rakkaudesta järjestykseen, joka aina jokaisessa ihmisessä on vähäisempi kuin rakkaus itseensä, vaan myöskin rakkaudesta olemuksensa alkuunpanijaan, joka rakkaus sulaa yhteen tuohon samaan oman olemuksen rakkauteen, niin että hän toivoo saavansa nauttia tuota pysyväistä onnea ja rauhaa, jota hyvä omatunto ja ylimmän olennon havaitseminen hänelle lupaavat toisessa elämässä, sittenkuin hän hyvin on käyttänyt tätä elämää. Jos tämä usko häviää, en näe enää muuta kuin vääryyttä, ulkokullaisuutta ja valhetta ihmisten keskuudessa. Yksityisetu, joka kilpailun vallitessa välttämättömästi pääsee kaikesta muusta voitolle, opettaa jokaista verhoamaan pahetta hyveen naamarilla. Kaikkien muiden ihmisten tulee hyödyttää minua omalla kustannuksellaan, kaikki kohdistukoon yksinomaan minuun; kuolkoon koko ihmiskunta, jos se on tarpeellista, vaivoihin ja kurjuuteen, kunhan minulta vaan säästyy tuskan ja nälän hetki: tuolla lailla puhuu jokainen uskoa vailla oleva henkilö, joka yksistään turvaa järkeensä. Minä olen koko elinaikani väittävä: Ken sydämessään sanoo, ettei Jumalaa ole olemassa ja kuitenkin muiden kuullen puhuu toisin, hän on joko valhettelija tai mieletön.

Lukija huomaa, että kaikista ponnistuksistani huolimatta te ja minä emme koskaan näe Émileäni samassa valossa. Te kuvittelette häntä aina muiden nuorten miesten kaltaiseksi, aina huimapäiseksi, rajun tungettelevaksi, häälyväksi ja harhailevaksi toisesta juhlasta toiseen, toisesta huvista toiseen, koskaan kiintymättä varmasti mihinkään. Hymyilette nähdessänne minun tekevän tulisesta, vilkkaasta ja elämän kuohuvimmassa iässä olevasta kiivaasta nuoresta miehestä filosofin ja teologin. Sanotte: tuo haaveilija tavoittelee alati harhakuviaan. Esittämällä meille omituista oppilastaan hän ei ainoastaan kasvata häntä, vaan suorastaan luo hänet, takoo hänet ulos aivoistaan. Ja luullessaan seuraavansa luontoa hän siitä poistuu joka hetki. Mutta minä, kun vertaan oppilastani teidän oppilaisiinne, en voi huomata mitä yhteistä heillä voisi olla. Koska minun oppilaani on kasvatettu niin eri lailla, olisi sula ihme, jos hän jossakin suhteessa olisi heidän kaltaisensa. Hän kun on viettänyt lapsuutensa nauttien koko sitä vapautta, jota he nauttivat nuoruudessaan, alkaa hän nuoruudessaan alistua siihen säännöllisyyteen, joihin heidät on pakattu lapsina. Tämä säännöistä riippuminen muuttuu noille muille vitsaukseksi, he rupeavat sitä kammoamaan, pitäen sitä yksinomaan opettajiensa pitkällisenä tyrannimaisuutena ja luulevat jättävänsä lapsuudeniän taakseen ainoastaan siten, että ravistavat hartioiltaan jokaisen ikeen.[141] He koettavat silloin korvata vahinkonsa siitä pitkästä pakkotilasta, jossa heitä on pidetty, kuten raudoistaan vapautunut vanki ojentaa, liikuttaa ja taivuttaa jäseniään. Émile sitävastoin pitää kunnianaan tulla mieheksi ja alistua heräävän järjen ikeeseen. Hänen jo kehittynyt ruumiinsa ei enää tarvitse noita tavallisia toistuvia liikkeitä ja rupeaa itsestään pysymään levollisena, kun sitävastoin hänen puoleksi kehittynyt henkensä vuorostaan pyrkii vapaasti ja täydesti kehittymään. Näin siis järjellisyyden ikä on noille toisille mielivaltaisen vallattomuuden ikä, Émilelle taas järjellisen harkinnan ikä.

Jos tahdotte tietää, hekö vai Émile tässä suhteessa paremmin seuraavat luonnon järjestystä, niin tarkatkaa niissä nuorukaisissa ilmeneviä eroavaisuuksia, jotka ovat sitä lähempänä tai kauempana: tarkatkaa maalaisnuorukaisia ja tutkikaa, ovatko he yhtä vallattomat kuin teidän nuorukaisenne. "Lapsuudessaan," sanoo herra le Beau, "huomaa villien alati olevan toimessa ja harjottavan eri leikkejä, jotka panevat ruumiin liikkeeseen; mutta tuskin he ovat saavuttaneet nuorukaisiän, kuin muuttuvat levollisiksi ja haaveileviksi ja harrastavat ainoastaan vakavia tai vaaranalaisia leikkejä."[142] Émile, joka on kasvatettu kokonaan nuorten maalaisten ja villien vapaudessa, on muuttuva ja tyyntyvä vallan kuin he, vartuttuaan nuoreksi mieheksi. Koko ero on ainoastaan se, ettei hän yksinomaan toimi leikkimistä ja ravinnon hankkimista varten, vaan että hän on oppinut työnsä ja leikkiensä ohella ajattelemaan. Saavutettuaan siis tämän ikärajan seuraamalla osotettua tietä on hän oleva aivan valmis astumaan sille kehitysuralle, jolle nyt hänet johdatan. Ne mietiskelyn aiheet, jotka hänelle osotan, kiihottavat hänen uteliaisuuttaan, ne kun ovat itsessään kauniit, ne kun ovat vallan uudet hänelle ja hän kun on kykenevä niitä ymmärtämään. On luonnollista että taas teidän opettamanne nuorukaiset, joita on ikävystytetty ja väsytetty äitelillä opetuksillanne, pitkäveteisillä moraalisaarnoillanne ja iänikuisilla katkismuksillanne, kieltäytyvät kehittämästä henkeänsä, kun tämä kehitys on heille saatettu niin vastenmieliseksi, että he lisäksi kieltäytyvät noudattamasta niitä tuskallisia määräyksiä, joilla heitä alati on vaivattu ja mietiskelemästä luojaansa, joka on heille kuvattu heidän huvituksiensa viholliseksi. Kaikkea tätä kohtaan he ovat saaneet pelkkää vastenmielisyyttä ja inhoa; pakko on kääntänyt heidän mielensä siitä pois. Millä keinoin siis saadaan heidät vastedes näitä asioita harrastamaan, kun he alkavat itse määrätä toimintaansa? He tarvitsevat jotakin uutta, joka heitä miellyttäisi, he eivät enää huoli ollenkaan siitä, mitä sanotaan lapsille. Samoin minä menettelen oppilaani suhteen; kun hän on varttunut mieheksi, puhun hänelle kuin miehelle ainakin, enkä sano hänelle mitään muuta kuin mikä hänelle on uutta. Ja juuri samasta syystä kuin muut sitä pitävät ikävänä, hän on pitävä sitä huvittavana.

Täten olen saattanut hänet kaksinkertaisesti voittamaan aikaa, viivyttämällä luonnon edistymistä järjen edistymisen hyväksi; mutta tokko itse teossa olen tuota edistystä viivyttänyt? En, olen vaan estänyt mielikuvitusta sitä jouduttamasta; olen pannut toisenlaista opetusta vastapainoksi niille ennenaikaisille tiedoille, jotka nuorukainen saa muualta. Kun me, sillävälin kuin kasvatustoimenpiteidemme tulva tempaa hänet mukaansa, johdamme hänet päinvastaiseen suuntaan toisilla kasvatuskeinoilla, ei tämä menettely ole hänen poistamistaan hänen oikeasta paikastaan, vaan hänen siinä pysyttämistään.

Luonnon oikea hetki saapuu viimein; täytyyhän sen saapua. Koska ihmisen täytyy kuolla, täytyy hänen myöskin jatkaa sukuansa, jotta ihmissuku ja maailmanjärjestys pysyisivät yllä. Kun niistä merkeistä, joista aikaisemmin olen puhunut, huomaatte tämän tärkeän hetken lähestyvän, niin luopukaa heti käyttämästä entistä puhe- ja kohtelutapaanne. Hän on tosin vielä ohjattavananne, mutta ei enää ole suoranainen oppilaanne. Hän on nyt ystävänne, hän on nyt mies. Kohdelkaa häntä tästälähin sellaisena.