Part 42

Kuinka! Pitääkö minun luopua vaikutusvallastani hetkellä, jolloin se on minulle mitä tärkein? Pitääkö minun jättää varttunut nuorukainen omiin hoteisiinsa hetkellä, jolloin hän kaikkein vähimmin osaa ohjata omaa toimintaansa ja jolloin hän on enimmin alttiina hairahduksille? Pitääkö minun luopua oikeuksistani juuri silloin, kun hänelle on tärkeintä, että niitä käytän? Oikeuksista! Kuka käskee niistä luopumaan? Mutta nyt vasta hänen oikeutensa astuvat voimaan. Tähän asti ette ole hänen suhteensa saavuttanut mitään ilman pakkoa tai viekkautta. Auktoriteetti ja velvollisuuden laki olivat hänelle tuntemattomat. Saadaksenne hänet tottelemaan, oli teidän turvautuminen joko pakkoon tai pettämiseen. Mutta ottakaapa huomioon, kuinka monella uudella siteellä nyt olette kahlehtinut hänen sydämensä. Järki, ystävyys, kiitollisuus ja monet muut kiintymyksen tunteet puhuvat hänelle kieltä, jota hän ei voi väärinkäsittää. Pahe ei vielä ole saattanut häntä kuuroksi niiden äänelle. Vastaiseksi hän kykenee tuntemaan ainoastaan luonnollisia intohimoja. Ensimäinen niistä kaikista, nimittäin rakkaus itseensä, saattaa hänet vaikutuksenne alaiseksi; saman tekee myös tottumus. Jos hetken kuohahtava mielijohde hänet viekin pois luotanne, niin katumus tuo hänet pian takaisin luoksenne. Ainoa, mikä pysyy, on hänen kiintymyksensä teihin; kaikki muut tunteet ovat ohimenevää laatua ja haihtuvat toistensa keskinäisestä vaikutuksesta. Jollette anna hänen tavoiltaan turmeltua, niin hän on aina oleva ohjaukseenne taipuvainen. Vasta silloin kun hän jo on turmeltunut hän rupeaa vastahakoiseksi.

Myönnän kernaasti että, jos peittelemättä rupeatte vastustamaan hänen herääviä halujaan ja jos varomattomasti kohtelette rikoksina niitä uusia luonnontarpeita, joita hän itsessään alkaa tuntea, hän ei teitä kauan kuuntele. Sillä niin pian kuin hylkäätte minun metodini, en enää vastaa teille mistään. Muistakaa aina, että olette luonnon palvelija, silloin ette koskaan ole oleva sen vihollinen.

Mutta miten on nyt meneteltävä? Tavallisesti oletetaan, että tässä suhteessa ainoastaan on olemassa kaksi mahdollisuutta, nimittäin joko nuorukaisen heränneiden taipumusten suosiminen tai niiden vastustaminen; joko hänen tyranninaan tai alttiina auttajanaan oleminen. Mutta kummallakin on niin vaaralliset seuraukset, ettei voi kyllin varovaisesti valita niiden välillä.

Ensimäinen keino, joka tarjoutuu tämän vaikeuden syrjäyttämiseksi on, että nuori mies naitetaan niin pian kuin suinkin mahdollista. Tämä on kieltämättä varmin ja luonnollisin ratkaisu. Epäilen kuitenkin, tokko se on paras ja hyödyllisin. Sanon myöhemmin syyni. Vastaiseksi mainitsen vaan, että nuoret miehet ovat naitettavat mieskuntoisuuden iässä. Mutta tämän iän he saavuttavat liian aikaisin. Me itse olemme syynä siihen, että se on ennenaikainen; se olisi viivytettävä täydelliseen varttumiseen asti.

Jos tarvitsisi ainoastaan kuunnella luonnollisia taipumuksia ja seurata niiden viittauksia, niin tämä kysymys olisi helposti ratkaistu. Mutta on olemassa niin paljo ristiriitaisuutta luonnon oikeuksien ja yhteiskuntalakiemme välillä, että täytyy, voidakseen sovittaa ne yhteen, lakkaamatta turvautua mutkiin ja verukkeihin. Täytyy käyttää paljo taidokkaisuutta voidakseen estää yhteiskuntaihmistä muuttumasta kokonaan teeskennellyksi.

Tässä edellä esittämieni perusteiden nojalla luulen osottamieni keinojen ja muiden niiden kaltaisten avulla ainakin kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti voitavan pysyttää tietämättömyyttä haluista sekä aistien puhtautta. Tämä on niin totta, että germaaneille nuori mies, joka ennen mainittua ikää menetti viattomuutensa, ainaiseksi siitä menetti kunniansa. Ja historioitsijat johtavat syystä näiden kansojen nuoruuden aikana noudattamasta puhtaudesta heidän voimakkaan ruumiinrakenteensa ja lukuisat lapsensa.

Saattaapa suurestikin pidentää tuota viattomuuden aikaa, ja muutama vuosisata sitten tämä oli Ranskassa hyvin tavallista. Mainitsen vaan yhden monista tunnetuista esimerkeistä, nimittäin Montaignen isän, joka oli erittäin omantunnonmukainen ja totuutta rakastava sekä vahva ja hyvin terve mies; hän vannoi menneensä naimisiin siveytensä säilyttäneenä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, ja sitä ennen hän oli palvellut soturina Italian sodissa. Hänen poikansa kirjoituksista saattaa nähdä minkä virkeyden ja hilpeämielisyyden tämä isä säilytti yli kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Epäilemättä päinvastainen mielipide perustuu enemmän meidän tapoihimme ja ennakkoluuloihimme kuin sukumme tuntemukseen yleensä.

Voin siis sivuuttaa meidän nuorisomme tässä suhteessa tarjoaman kokemuksen; se näet ei todista mitään nuorukaisen suhteen, joka on kasvatettu eri lailla kuin se. Ottaen huomioon, ettei luonnolla kysymyksessä olevassa suhteessa ole mitään määrärajaa, jota ei voisi lykätä lähemmäksi tai kauemmaksi, luulen voivani loukkaamatta sen lakeja olettaa, että Émile tähän asti minun huolenpitoni avulla on pysynyt alkuperäisessä viattomuudentilassa, mutta nyt huomaan tämän onnellisen ajan päättyvän. Ollen yhä kasvavien vaarojen ympäröimänä, hän on pujahtava minulta pakoon, mitä tehnenkin. Ensimäisen tilaisuuden ilmaantuessa (eikä tämä tilaisuus ole kauan viipyvä) hän on seuraava aistiensa sokeata vaistoa. Saattaa panna tuhatta yhtä vastaan siitä, että hän on syöksyvä turmioon. Olen tarpeeksi ajatellut inhimillisiä tapoja, tietääkseni, mikä voittamaton vaikutus tällä ensi askeleella on koko elämän jälkiosaan. Jos teeskentelen ja olen kuin en mitään näkisi, on hän käyttävä hyväkseen heikkouttani; luullen pettävänsä minua hän minua halveksii, ja minä olen kanssasyyllinen hänen turmioonsa. Jos koetan saattaa hänet jälleen oikealle tielle, tämä on jo myöhäistä, eikä hän enää minua kuule. Muutun hänelle epämukavaksi, vihatuksi, sietämättömäksi. Ennen pitkää hän on vapautuva minusta. Minulla ei siis ole enää tarjona muuta kuin yksi ainoa järkevä keino, nimittäin se, että teen hänet vastuunalaiseksi omista teoistaan, että ainakin turvaan hänet erehdyksen yllätyksiltä ja että peittelemättä osotan hänelle häntä ympäröivät vaarat. Tähän asti olen häntä pidättänyt hänen tietämättömyytensä avulla; nyt tulee häntä pidättää hänen tietojensa avulla.

Nämä uudet ohjaukset ovat tärkeät, ja tuntuu luontevalta tarkastaa näitä asioita korkeammalta näkökohdalta. Nyt on tullut se hetki, jolloin minun on, niin sanoakseni, tekeminen hänelle tiliä, osottaminen miten hänen tulee käyttää aikaansa ja miten minun omaa aikaani, selittäminen mikä hän on ja mikä minä olen, mitä minä teen, mitä hän on tehnyt, mitä olemme toisillemme velkaa, kaikki hänen siveelliset suhteensa, kaikki hänen muille antamansa sitoumukset ja muiden hänelle antamat, kuinka pitkälle hän on päässyt lahjojensa kehityksessä, mikä kehitys hänellä vielä on jäljellä, häntä kehitysurallaan kohtaavat vaikeudet, missä kohdin vielä voin häntä auttaa, missä taas hän yksin vastedes voi itseään auttaa, lopuksi missä tähdellisessä tilassa hän parhaillaan on, mitkä uudet vaarat häntä ympäröivät ja kaikki ne vankat järkisyyt, joiden pitää kehottaa häntä tarkoin valvomaan itseään, ennenkuin kuuntelee herääviä halujaan.

Huomatkaa, että aikaihmistä johtaessanne teidän tulee menetellä aivan päinvastoin kuin lasta ohjatessanne. Älkää ollenkaan epäröikö ilmaista hänelle noita vaarallisia salaisuuksia, jotka häneltä niin kauan ja niin huolellisesti olette peittänyt. Koska hänen vihdoinkin täytyy ne tuntea, on tärkeätä, ettei hän niitä saa tietää muilta eikä itsestään, vaan yksinomaan teiltä. Koska hänen tästälähin on pakko asettua sotajalalle niitä vastaan, tulee hänen, välttääkseen ikäviä yllätyksiä, tuntea vihollisensa.

Nuoret miehet, joiden huomaamme olevan hyvin perehtyneitä näihin asioihin, ilman että itse tietävät miten se on tapahtunut, eivät koskaan ole rangaistuksetta saavuttaneet kokemustaan. Koska tämä sopimaton valaisu ei käsitä mitään kunniallista esinettä, se ainakin saastuttaa niiden mielikuvituksen, joille se on tarjottu valmistaen heidät omaksumaan tuon valaisun antajien paheet. Tämä ei vielä ole kaikki. Antamalla tuollaisia tietoja palvelijat tunkeutuvat lapsen ajatusmaailmaan, saavuttavat hänen suosionsa ja saattavat hänet pitämään kasvattajaansa synkkänä ja ikävänä henkilönä, ja heidän salaisten keskustelujensa lempiaiheita on tuon kasvattajan panetteleminen. Jos oppilas on saatettu näin pitkälle, voi opettaja empimättä vetäytyä syrjään, sillä hän ei enää voi aikaansaada mitään hyvää.

Mutta miksi lapsi valitsee itselleen erityisiä uskottuja? Aina niiden tyranniuden vuoksi, jotka johtavat sen kasvatusta. Miksi hän salaisi heiltä mitään, ellei hänen olisi pakko jotakin salata? Miksi lapsi valittaisi heidän menettelyään, ellei sillä olisi mitään syytä valituksiin? Luonnollisesti kasvattajat ovat lapsen ensi uskotuita. Huomaa siitä innosta, jolla lapsi rientää heille kertomaan mitä ajattelee, että se luulee ajatelleensa vaan puoleksi, ennenkuin on heille kertonut mitä ajattelee. Olkaa varma siitä, että, jos lapsi ei teidän puoleltanne pelkää nuhdesaarnoja ja moitetta, se on aina sanova teille kaiken, ja ettei sille rohjeta uskoa mitään sellaista, jota sen pitäisi salata teiltä, jos varmaan tiedetään, ettei se teiltä salaa mitään.

Mikä enimmin saattaa minut luottamaan metodiini, on se, että, kun mitä tarkimmin tutkin sen tuloksia, en voi nähdä oppilastani ainoassakaan elämän tilassa, jolloin hän ei näyttäisi minulle jotakin miellyttävää puolta. Sinäkin hetkenä, jolloin intohimon raivokkaisuus tempaa hänet mukaansa ja jolloin hän napisee sitä kättä vastaan, joka häntä pidättää, jolloin hän tekee vastarintaa ja alkaa solua pois käsistäni, jolloin hän on kuohuvan mielenliikutuksen tai kiivauden alaisena, huomaan hänessä hänen alkuperäistä vilpittömyyttään. Hänen sydämensä, joka on yhtä viaton kuin hänen ruumiinsakin, ei tunne sen enempää teeskentelyä kuin pahettakaan. Moite ja ylenkatse eivät ole tehneet häntä raukkamaiseksi. Halpamainen pelko ei koskaan ole opettanut häntä teeskentelemään. Hän on varomattoman ajattelematon kuin viattomuus ainakin, hän on epäröimättä luonnollinen eikä vielä tiedä mitä pettäminen hyödyttää. Hänen sielussaan ei ole mitään liikettä, jota eivät hänen suunsa ja silmänsä ilmaise; ja usein minä huomaan hänessä liikkuvat tunteet, ennenkuin hän itse.

Niin kauan kuin hän näin avomielisesti ilmaisee minulle sisimpänsä ja mielellään sanoo minkä itsessään tuntee, ei minulla ole mitään pelättävää. Mutta jos hän muuttuu pelokkaaksi, varovammaksi puheissaan ja jos huomaan hänen puheissaan häpeän tuottamaa ensimäistä noloutta, niin silloin hänen vaistonsa jo on kehittymässä, eikä enää ole hetkeäkään hukattavana. Ja ellen kiireisesti anna hänelle kysymystä koskevia tietoja, on hän pian vasten tahtoani saava nuo tiedot.

Varsin moni lukijoistani, vaikka hyväksyykin minun periaatteeni, luultavasti arvelee, että tässä kohdin ei tarvita muuta kuin sattumalta tarjoutuva keskustelu, jotta koko seikka saisi hyvän ratkaisun. Mutta kuinka suuresti erehtyvät ne, jotka luulevat, että ihmissydäntä täten voisi ohjata! Se, minkä nuorukaiselle sanomme, ei merkitse mitään, ellemme ole valmistaneet sitä hetkeä, jolloin tuomme sanottavamme esiin. Ennen kylvämistä on pelto kynnettävä: hyveen siemenet itävät hitaasti, ja vaaditaan pitkällisiä valmistuksia, ennenkuin sen idut juurtuvat. Yksi seikka, joka saattaa saarnat niin kovin hyödyttömiksi, on se, että niitä pidetään kaikille erotuksetta ja valinnatta. Kuinka voidaankaan luulla että sama saarna sopii niin erilaisissa mielentiloissa oleville kuulijoille, joilla on erilaiset lahjat, eri luonne, ikä, sukupuoli, sääty ja erilaiset mielipiteet? Tuskin on kahta, joille se, mikä kaikille sanotaan, täydelleen sopisi. Ja kaikilla mielentiloillamme on niin vähä pysyväisyyttä, että tuskin on kahta hetkeä kunkin ihmisen elämässä, jolloin sama puhe tekisi häneen saman vaikutuksen. Tästä voitte päättää, onko sovelias aika kuunnella viisauden vakavaa opetusta, kun leimuava aistillisuus hämmentää ymmärryksen ja panee tahdon hirmuvaltansa alaiseksi. Älkää siis koskaan puhuko järkeä nuorille miehille, edes heidän saavutettua järkevyyden iän, ellette aikaisemmin ole saattanut heitä kykeneviksi sitä käsittämään. Suurin syy siihen, että niin monet puheet menevät hukkaan oppilailta on opettajissa eikä oppilaissa. Pedantti ja kasvattaja sanovat jotenkin samaa; mutta edellinen sanoo sanottavansa umpimähkään, jälkimäinen taas ainoastaan silloin kun hän on varma ohjeensa vaikuttavaisuudesta.

Niin kuin unissakävijä, harhaillessaan unensa aikana, kulkee nukuksissaan syvyyden partaalla, johon syöksyisi, jos hänet äkkiä herätettäisiin, samoin minun Émileni, vaeltaen tietämättömyyden unessa, välttää vaaroja, joita ei huomaa; jos äkkiä hänet herätän, hän on hukassa. Koettakaamme siis ensin poistaa hänet kuilun partaalta ja sitten herätämme hänet näyttääksemme hänelle tuon kuilun kauempaa.

Kirjat, yksinäisyys, toimettomuus, veltto ja paikoillaan-istujan elämä, seurustelu naisten ja nuorten miesten kanssa -- siinä ne hänen iälleen vaaralliset polut, joita myöten voitokkaasti on kulkeminen ja jotka alati johtavat häntä vaarojen partailla. Muiden aistiesineiden muodossa koetan eksyttää pois hänen aistillisuutensa; antaen hänen elonhengilleen toisen suunnan, vierotan ne pois siltä uralta, jota myöten ne jo alkoivat virrata. Harjottamalla nuorukaista vaivalloisiin ruumiillisiin ponnistuksiin ehkäisen häntä viekottelevan mielikuvituksen toiminnan. Kun käsivarret tekevät paljon työtä, mielikuvitus lepää. Kun ruumis on hyvin väsynyt, sydän ei rupea hehkumaan. Pikimmin vaikuttava ja helpoin varokeino on temmata hänet pois siitä vaarasta, minkä eräät paikkakunnat tarjoavat. Vien hänet ensin pois kaupungista ja kauas niistä esineistä, jotka voivat häntä houkutella. Mutta tämä ei riitä; missä erämaassa, missä korven synkeikössä hän voisikaan vapautua takaa-ajavista viekottelevista kuvista! Ei näet hyödytä mitään poistaa itse vaaran aiheet, ellei myöskin poista niiden muistoa, ellei taitavasti osaa nuorukaista erottaa kaikesta; ellei hänen ajatuksiaan saa johdetuiksi pois hänen omista mielikuvituksistaan, olisi yhtä hyvin voinut jättää hänet siihen, missä hän sitä ennen oli. Émile on oppinut käsityön, mutta siihen emme tällä kertaa turvaudu. Hän on perehtynyt maanviljelykseen ja pitää siitä, mutta maanviljelys ei meille riitä. Ne toimet, joihin hän jo on hyvin perehtynyt, muuttuvat hänelle pelkäksi ulkonaiseksi tottumukseksi, ja kun hän niitä harjottaa, niin tällainen toiminta ei ole juuri minkään arvoinen. Hän näet ajattelee vallan muuta, pää ja käsivarret toimivat erikseen. Hän tarvitsee uutta tointa, joka uutuudellaan hänen mieltään kiinnittää, joka pitää häntä jännityksessä, joka miellyttää, joka vaatii uutteruutta ja joka synnyttää ruumiinliikettä, sanalla sanoen tointa, johon hän antautuu intohimoisesti ja täydesti. Ainoa, joka minusta näyttää yhdistävän kaikki nämä ehdot on metsästys. Jos metsästys yleensä on viatonta huvia, jos se yleensä sopii ihmiselle, niin nyt jos koskaan on siihen turvauduttava. Émilellä on kaikki ne ominaisuudet, joita vaaditaan hyvältä metsästäjältä; hän on roteva, taitava, kärsivällinen ja väsymätön. Epäilemättä hän on mieltyvä tähän urheiluun; hän on siihen paneva ikänsä koko hehkun ja hän on sitä harjottaessaan ainakin joksikin aikaa vapautuva niistä vaarallisista taipumuksista, jotka syntyvät veltosta elintavasta. Metsästys karkaisee sydäntä yhtä paljon kuin ruumistakin. Se totuttaa näkemään verta ja tekee julmaksi. On kuvailtu Dianaa lemmen viholliseksi, ja tämä vertauskuva on hyvin sattuva: lemmenkaiho herää ainoastaan viehkeässä lepotilassa, mutta raju urheilu tukahuttaa hempeät tunteet. Ulkona metsissä ja kedoilla rakastaja ja metsästäjä saavat niin erilaisia vaikutelmia, että he samoihin esineihin kiinnittävät vallan eri mielikuvia. Viileät varjopaikat, lehdot ja miellyttävät lymypaikat, jotka ovat edellisen haaveilujen esineitä, ovat jälkimäisen mielestä pelkkiä metsäriistan laitumia, aidoilla turvattuja metsäaloja, metsälintujen piilopaikkoja. Missä edellinen kuulee ainoastaan satakieliä ja linnunlauluja, siellä toinen kuulee vaan metsätorven toitotusta ja koirien haukuntaa; edellinen kuvittelee pelkkiä puuttaria ja keijukaisia, jälkimäinen taas metsämiehiä, koiraparvia ja hevosia. Jos maalla kuljette kahden tämänlaisen erilaatuisen ihmisen seurassa, huomaatte pian heidän puheistaan, ettei maailma heidän molempien mielestään ole samannäköinen, ja että heidän ajatusmaailmansa on yhtä erilainen kuin heidän huvituksiensa valinta.

Saatan ymmärtää, miten nämä molemmat harrastussuunnat voivat yhtyä ja kuinka lopulta voi saada aikaa kaikkeen. Mutta nuoruuden intohimoiset harrastukset eivät niin hevin jakaudu; jos annatte nuorukaiselle yhden ainoan toimen, joka häntä miellyttää, niin hän pian unhottaa kaiken muun. Haluamiemme seikkojen vaihteleva monilukuisuus johtuu tietojen monilukuisuudesta, ja ensimäiset tuntemamme huvittavat seikat ovat kauan aikaa ainoat, joita etsimme. En tahdo että Émile viettäisi koko nuoruutensa eläimiä surmaamalla, enkä edes kaikin puolin rupea puolustamaan tätä julmaa intohimoista urheilua. Mielestäni sitä puolustaa riittävästi se seikka, että se on omansa ehkäisemään vaarallisemman intohimon puhkeamista, niin että nuorukainen kylmäverisesti voi kuunnella, kun puhun siitä ja että minä voitan aikaa kuvaillakseni sitä hänelle, sitä kuitenkaan eleille kiihottamatta.

Ihmiselämässä on kehityskohtia, jotka ovat senlaatuiset, ettei niitä koskaan unhota. Sellainen on Émilen elämässä se aika, jonka ohjaamisesta tässä puhun; tämän ohjauksen tulisi jättää vaikutuksensa koko hänen loppuikäänsä. Koettakaamme siis piirtää ohjeemme hänen muistiinsa niin syvälle, etteivät ne koskaan siitä kulu pois. Eräs aikamme erehdyksiä on se, että liiaksi käytetään paljasta järkeä, ikäänkuin ihmiset olisivat pelkkiä ajattelevia olentoja. Laiminlyömällä merkki- ja kuvakieltä, joka puhuu mielikuvitukselle, on menetetty mitä tehokkain kaikista kielistä. Sanan aikaansaama vaikutus on aina heikko, ja puhuja tunkee sydämeen paljon paremmin silmiensä avulla, kuin kuulijansa korvien kautta. Kun kaikessa turvaudumme pelkkään järkiperäiseen perusteluun, olemme supistaneet ohjeemme sanoihin, antamatta niille eloa toiminnan muodossa. Pelkkä järki ei ole toimintakykyinen, se tosin joskus pidättää jostakin teosta, harvoin se kiihottaa toimimaan, eikä se yksinään koskaan ole tehnyt mitään suurta. Alituinen järkeileminen on pikkusielujen piintynyt tapa. Vahvoilla sieluilla on vallan toinen kieli; tämän kielen avulla ihmisissä herätämme vakaumuksia ja saamme heidät toimimaan.

Olen tehnyt sen huomion, että ihmisillä nykyaikana on vaikutusvaltaa toisiinsa ainoastaan voiman ja itsekkäiden etujen nojalla, kun sitävastoin muinaiskansat vaikuttivat toisiinsa paljon enemmän vakuuttavaisuudella ja tuntehikkaisuudella, he kun eivät laiminlyöneet merkki- ja kuvakieltä. Kaikki sopimukset tehtiin ennen muinoin juhlallisia menoja noudattaen, jotka tekivät nuo sopimukset loukkaamattomammiksi. Ennenkuin väkivalta pääsi voimaan, jumalat olivat ihmiskunnan esivalta. Heidän edessään yksityisihmiset tekivät sopimuksensa, solmivat liittonsa ja antoivat lupauksensa; maan pinta oli se kirja, johon he merkitsivät asiakirjansa. Kalliot, puut, kiviröykkiöt, jotka näillä menoilla oli pyhitetty ja saatettu alkuasukkaiden kunnioituksen esineeksi, olivat tämän kirjan lehtiä, ja nämä lehdet olivat alati avoinna kaikkien katseille. "Valakaivo", "Elävän ja näkevän kaivo", "Mamren vanha tammi", "todistajan kiviröykkiö",[143] -- tuollaisia olivat ne tosin jykeänmuotoiset, mutta kunnianarvoiset muistomerkit, jotka olivat todisteina sopimusten pyhyydestä; ei yksikään käsi olisi uskaltanut häiväisten koskea näihin muistomerkkeihin, ja ihmisten uskollisuutta takasivat paljon varmemmin nämä mykät todistajat kuin meidän päivinämme lakien koko ankaruus.

Mitä tulee hallitukseen, teki ennen muinoin kuninkaallisen mahdin majesteetillinen komeus valtavan vaikutuksen ihmisiin. Ulkonaiset arvonmerkit, valtaistuin, valtikka, purppuravaippa, kruunu, diadeemi olivat heidän mielestään pyhiä esineitä. Nämä heidän kunnioittamansa merkit saattoivat sen miehenkin kunnioituksen esineeksi, jota ne koristivat. Ilman sotureja, ilman uhkauksia häntä toteltiin, niin pian kuin hän puhui. Tätä nykyä, kun tahallisesti poistetaan nämä arvonmerkit,[144] -- niin mikä seuraakaan tästä ylenkatseesta? Se, että kuninkaallisen majesteettiuden tietoisuus haihtumistaan haihtuu kaikista sydämistä, että kuninkaat ainoastaan asestetuilla sotalaumoilla voivat hankkia itselleen alamaistensa kuuliaisuutta ja että alamaisten kunnioitus yksinomaan supistuu heidän rangaistuksen pelkoonsa. Kuninkaat eivät enää vaivaa itseään pitämällä diadeemia eivätkä ylhäiset arvonmerkkejään, mutta heillä täytyy alati olla satatuhatta käsivartta valmiina toimeenpanemaan heidän käskyjään. Vaikka tämä heistä voikin tuntua mukavammalta, saattaa helposti huomata, ettei tämä vaihetus ajan pitkään ole kääntyvä heidän hyödykseen.

Muinaiskansojen kaunopuheisuuden avulla saavuttamat tulokset ovat kerrassaan ihmeteltävät; mutta tämä kaunopuheisuus ei ollut yksinomaan kaunista ja hyvin sovitettua puhetta, vaan saavutti suurimmat tuloksensa juuri silloin, kuin puhuja puhui kaikkein vähimmin. Syvin vaikutus aikaansaatiin merkeillä eikä sanoilla; esitettävää ei sanoin lausuttu, se osotettiin. Se esine, joka tarjotaan silmän nähtäväksi, kiihottaa uteliaisuutta, panee mielen jännityksellä odottamaan sitä, mitä tullaan sanomaan, ja usein tämä esine yksinään on jo sanonut kaiken. Kun Trasybulos ja Tarqvinius leikkasivat poikki unikkoja, kun Aleksanteri painoi sinettiään lemmikkinsä huulille ja kun Diogenes lähti astumaan Zenon edestä, niin he kaikki ilmaisivat ajatuksensa paljoa paremmin kuin jos olisivat pitäneet pitkiä puheita. Mitkä pitkät lauseet ja käänteet olisivat voineet yhtä hyvin tuoda esiin samoja ajatuksia! Kun Dareios sotajoukkoineen on hyökännyt skyyttalaisten maahan, lähettää skyyttalaisten kuningas hänelle linnun, sammakon, hiiren ja viisi nuolta. Lähetti antaa hänelle lahjansa ja palaa mitään sanomatta. Meidän päivinämme tuo mies olisi käynyt hullusta. Mutta siihen aikaan tämä hirvittävä puhe ymmärrettiin, ja Dareios palasi niin nopeasti kuin suinkin saattoi omaan maahansa. Pankaapa näiden merkkien sijaan sanoja; kuta uhkaavammat nämä sanat ovat, sitä vähemmän ne pelottavat; ne olisivat kaikuneet kerskailulta, ja Dareios olisi vaan nauranut niille.

Kuinka suurta tarkkaavaisuutta roomalaiset omistivat merkkikielelle! Eri iän ja säädyn mukaiset vaatteet, toogat, sotilasvaippa, ylimysten purppurapäärmeinen mekko, bullat, senaattorinpuvut, sella curulis, liktorit, liktorien vitsakimput, kirveet, kultaseppeleet, yrtit, lehdet, suosionhuudot, riemukulut -- kaikki heillä oli ulkonaista upeutta, edustusta ja juhlamenoa, ja kaikki vaikutti kansalaisten sydämiin. Valtiolle oli tärkeätä, että kansa kokoontui johonkin erityiseen paikkaan, että se näki Capitoliumin tai oli sitä näkemättä, että se oli kääntyneenä senaattiin päin tai siitä poispäin, että se neuvotteli jonakin erityisenä päivänä. Syytetyt muuttivat pukua, samoin viranhakijat; soturit eivät kerskanneet urotöistään, vaan näyttivät haavojaan. Kuvitellessani meidänaikaista puhujaa Caesarin kuoleman johdosta koettelemassa liikuttaa kansan mieltä, luulen että hän tyhjentäisi kaikki taiteen tavalliset apulähteet ja antaisi ylen intomielisen kuvauksen vainajan haavoista, verestä ja ruumiista. Antonius, joskohta onkin kaunopuheinen ei sano mitään tuollaista; hän antaa tuoda kansan nähtäviin Caesarin ruumiin. Mikä kaunopuheisuus!

Mutta tämä aineesta poikkeamiseni vie minut siitä liian kauas, kuten on useiden muidenkin laita. Mutta nämä minun poikkeamiseni toistuvat liian usein, jotta niitä voisi, pitkät kun ovat, kärsiä. Palaan siis asiaan.