Part 6

Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke. Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella, joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa.

Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on se vanha »Kaima», hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: »koko kesän, koko kesän, koko kesän».

Kaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan pyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset. Käsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat käyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä.

Iloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen toimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä ylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki vakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin norahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään ulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi tavataankokaan enää kuuna kulloinkana.

Eläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen miehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten äänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen...

Vastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja muutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti.

Höyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit kumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään ja loiskimaan rannoilla.

Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli tyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja hengen, jäi kuin onnen helmoihin.

Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen.

Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan, josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen.

Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi saanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle:

»Elsa...»

»Koko kesän, koko kesän, koko kesän», puksutti »Kaima» yhä suuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet jäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan aluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana jälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja mantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat toisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten läheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu tuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan.

Mieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja, kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina. Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja nyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo siirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti.

Se oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi sieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari. Se oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon juurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli rohkeus puuttunut.

Rohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon hän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea syliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet, sanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin avomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta...

Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan auringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta mailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät lähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi siellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä jälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike.

Onnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!...

Viriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia, ilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan peräsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin lentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain.

Hän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin... Kesäinen aamu ruskotti... Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he kaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat häneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan olennon... Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan.

»Vieläkö 'Usko' näkyy?» kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan vielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa.

»Ei näy enää.»

»Näkyy vielä! Vielä minä näen», kehui joku poika, joka oli kiivennyt piipun nokkaan seisomaan. »Minä näen aivan selvään!»

Hänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina kuunneltiin hänen selityksiään.

»Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on kuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana. Pikkuisen pilkoittaa enää.»

Mutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus löysi sen helposti ja varmasti.

»Nyt ei näy enää!»

Ja silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä vierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan kehittelemään.

Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne, leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili mielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta.

Vanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti kulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus olivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin äärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät kangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat tummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin, virittänyt hänen muistonsa.

Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi muoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne. Hän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut sen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla. Useasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli mieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua heille: olkaa onnelliset!

Kun hän nyt istui ja katseli ruskottavia pilviä, ei hän mitään selvään ajatellut, vaan tunsi kuin olisi sieltäpäin ollut jotakin iloista, sydäntä riemastuttavaa odotettavissa ja tulossa.

Hän odotti Elsaa aivan kuin iloansa jakaakseen hänen kanssaan. Vaan onnellinen mielialansa hämmentyi, kun Elsa tuntuikin aivan vieraalle hänen toiveillensa. Ei sanaakaan Elsa maininnut Tuirasta, eikä Tuiran poissaolo näyttänyt tehneen häneen minkäänlaista vaikutusta. Olipa Elsa iloisempikin kuin tavallisesti!

Tuira ei ole ehkä häntä miellyttänyt, tahi hänen tunteensa eivät ole vielä heränneet. Vai olisiko hän mielistynyt johonkin toiseen?

Viion lesken mieliala painui surunvoittoiseksi ja sekavaksi. Hän tunsi jotakin pettymyksen ja pelon sekaista, häpeili haaveilujaan, jotka nyt tuntuivat hänestä lapsellisille, samalla kun ne olivat mieluisia, jotta ei olisi tahtonut niistä luopua.

Elsa järjesteli kotona, puheli vilkkaasti ja näytti niin iloiselta kuin olisi hänelle jotakin hyvin mieluista tapahtunut tahi olisi heti tulossa. Utelemalla äiti uteli, oliko heillä joitakin aikeita, kun Elsa sanoi odottavansa Ojanniemen Maria, joka oli aikonut tulla häntä hakemaan vähän kävelylle.

»Marilla on vain vähän asiaa», selitti Elsa.

He kävelivät maantielle ja poikkesivat Kontinkankaan kuvetta menevälle metsätielle, jossa saivat rauhassa puhella.

Mari kertoi taas uudelleen, mitä oli kuullut sanottavan: että Tuira oli mielistynyt Elsaan, ja mitä oli sanottu Tuirasta ja mitä Elsasta erikseen ja yhteen. Kaikki olivat Liisan häissä sanoneet, että Elsasta ja Tuirasta tulee kaunis pari.

»Uskotko sinä, että Tuira pitää minusta?»

Mari vakuutti. Ja he olivat niin iloisia ja onnellisia, Mari Elsan vuoksi.

Entistä iloisempana tuli Elsa kotia. Hän valvoi myöhäiseen lukien jotakin romaania, josta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja maata pantuaan uinaili hän kauan mieluisissa mietteissä muistellen Tuiraa, millainen hän oli siellä häissä ja täällä heillä käydessä.

Pitääköhän Tuira hänestä, tutkisteli hän ja mietti mitenkähän hän pitää. Hänestä tuntui niin kummalliselle sitä ajatella. Hauskalle tuntui ajatella, kun Tuira taas tulee.

Kun tulisi pian!

6

Elsa ja Mari olivat itkeneet kesäiset sunnuntaiaamut metsässä »Paulille ja Virginialle», iloinneet »Ylhäisiä ja Alhaisia», sitten syksyn pimeät ja talviset illat näitten ja muitten romaanien ihanan rakkauden paahteessa huumaantuneina uinuivat suloista onnea.

Muilla tytöillä ei ollut niin hauska kuin heillä, päättivät he, eikä kukaan ollut niin onnellinen kuin Mari.

Mari itsekin niin uskoi ja kun hän tahtoi oikein onnestaan nauttia, luki hän uudelleen Kivisen Riston kirjeen, jonka tämä oli ennen merelle lähtöään kerran tuipannut hyvästellessään Marin käteen. Kymmeniä kertoja sen oli Mari lukenut, jotta osasi ulkoa, mutta hän luki sen aina kuin varmuudeksi. Ja Elsakin usein, kun kävi Marin luona, pyysi:

»Voi, näytäpä vielä sitä muuatta!»

Ja hän luki kirjeen aina suuremmalla huomiolla.

»Mari!

Minä rakastan sinua, olen rakastanut lapsuudestani asti, siitä saakka kun muistini elää. Minä heitän koulun käynnin ja lähden merelle. Kun palaan, niin pyydän omakseni. Hyvästi, rakas kaunis...!

Risto Kivinen.»

Rakastaa, ja lapsuudesta saakka rakastanut Maria. Tämähän oli kaunista kuin romaaneissa! Se oli niin kaunista, että he kerran itkivätkin luettuaan yhdessä kirjeen.

Mari sääli Elsa raukkaa, joka ei ollut niin onnellinen kuin hän. Hän koetti sen vuoksi hyvittää Elsaa, vakuuttamalla hänelle aina uudelleen, että Tuira on mielistynyt Elsaan.

Mielenhyviksi se Elsalle oli, vaan puuttui paljon Elsan onnen ollakseen Marin onnen veroinen heidän kummankin mielestä. Mutta he olivat onnellisia yhteisesti, onnellisempia kuin muut.

Mari ei ollut kenellekään muulle sanonut asiaansa kuin Elsalle, eikä kukaan muu taas tiennyt kuin Mari, että Elsa pitää Tuirasta.

»Elä sano kenellekään sitä muuatta asiaa!» varoittivat he toisilleen useinkin, ei sen vuoksi, että sitä olisivat toisistaan pelänneet, vaan huomautukseksi, että heillä oli muuan asia, josta ei tiennyt koko maailmassa kukaan muu kuin he. Se heidät kiinteästi yhdisti ja siitä heillä oli kahdenkeskistä asiaa toisilleen, kun olivat muitten seuroissa, ja alituista puheainetta ollessaan kahden. Romaaneja lukiessa etsittiin niistä samanlaista kuin heidän kummankin »muuan asia» ja pienetkin vivahdukset, jotka heihin sopivat, luettiin moneen kertaan.

Mariin sopi kaikki Elsan mielestä. Hän oli »kaunis tyttö Ruusulaaksossa», kaikkien romaanien ihailtu, lemmitty impi, jota omakseen tullaan pyytämään. Niin suurta onnea ei Elsa voinut uskoa tapahtuvaksi itselleen, vaan sitä hän kuitenkin kaipaili ja haaveili. Hän uinaili ja ajatteli ikuista kesää, ruskottavaa iltaa, jolloin hän istuisi jossakin synkässä metsässä ja tulisi joku kaunis poika, joka rakastuisi häneen...

»Etkö sinä sitten enää rakastakaan Tuiraa?» kysyi Mari, kun Elsa kertoi kerran haaveitaan heidän kävelemässä ollessaan muutamana talvisena kuutamoiltana.

Elsa ei osannut sanoa mitään, eikä ehtinytkään, kun Mari lisäsi:

»Sinä olet petturi ja kavala nainen, jos rakastat ketään muuta kuin Tuiraa, joka sinua rakastaa!»

»Mutta enhän minä tiedä, rakastaako Tuira minua.»

»Kaikkihan sen sanovat, ja sitten Mari muistutti Elsaa hylätyistä rakastajista ja naisista, jotka olivat olleet petollisia, miten heidän oli käynyt, miten onnettomiksi olivat tulleet.»

Elsan täytyi koettaa uskoa pahoin tehneensä ja olla vakuutettu, että Tuira rakastaa häntä. Vaan oi kuinka onnellinen hänen mielestään Mari oli, joka _tiesi_, että hän on rakastettu!

He olivat tulleet lähelle lyseolaisten mäkeä, niin että kuulivat sieltä ääniä. Heitä halutti mennä sinne katsomaan, kun muutamat toverinsa olivat kertoneet olleensa laskemassa siellä ja poikain heitä laskettaneen. Heidän tuttujaan nytkin oli siellä mäessä, mutta muuten oli vähän laskijoita.

Kun Elsa ja Mari pysähtyivät syrjempään, tuli heidän luo Vimparin Aappo ja kyseli, haluavatko he laskea, niin hän hankkii kelkan. Ja kun tytöt naurahtelivat vain, kävi Aappo jostakin kelkan ja pyysi molempia.

Toista kertaa ei Elsa lähtenyt enää, kun oli niin huimannut ja hirvittänyt mäessä. Mari nauroi ja laski leikkiä hänelle, ja Aappo koetti selittää, ettei siinä toisella kertaa enää huimaa. Mutta hän ei olisi uskaltanut mitenkään ja hän jäi katsomaan, kun Mari ja Aappo yhdessä menivät. Puhellen ja nauraen nousivat he mäen päälle, jossa Mari laittausi sievästi istumaan kelkkaan ja Aappo taakse viilettämään. Marin hameen helmat liehuivat, kun he jyrkkää, kumisevaa mäkeä laskeutuivat kiihtyvää vauhtia ja sitten kiitivät rataa kaukaiseen kuutamoon.

»Et usko, kuinka on hauska», sanoi Mari, kun he palatessaan menivät Elsan ohi ja Mari toimessa veti Aapon kanssa kelkkaa.

Marilla näytti olevan hauskempi kerta kerralta. Elsa aikoi hänet jättää ja lähteä yksin pois, vaan samassa tulivat hänen luokseen Mari, Aappo ja Montinin Jori, joka tervehdittyään, nostaen lakkia, pyysi Elsaa laskemaan.

»Minä vakuutan, että neitiä ei peloita sitten enää, kun vielä kerran laskette.»

Elsaa ujostutti kauheasti. Melkein hävetti, kun sanottiin neidiksi.

»Minä pyydän, neiti, olkaa hyvä», uudisti Jori.

»En minä olisi uskonut, että sinä Elsa olisit niin pelkuri!» sanoi Mari.

»Kyllä minä osaan ohjata, niin ettei neidin tarvitse sitä pelätä», vakuutti Jori, kun Elsa suostui lähtemään.

»Ette suinkaan, neiti, enää pelkää», sanoi Jori, kun he nousivat kelkasta radan päässä.

»En», sanoi Elsa, vaikka vielä häntä peloitti, mutta halutti laskea.

Oli jo myöhäinen, kun Elsa kotia tuli. Aika oli kulunut niin nopeasti. Hänestä tuntui pahalle äidin vuoksi, joka sanoi jo ruvenneensa odottamaan häntä. Äiti ei kuitenkaan kysynyt, missä hän oli ollut. Ja hävettänyt olisikin ollut sanoa, että hän on ollut mäessä, aikaihminen. Vaikka eihän siinä mitään pahaa ollut ja olihan siellä nyt ja muulloinkin muitakin aikuisia, usein herrastyttöjäkin.

Seuraavana iltana hän ei lähtenyt mäkeen, vaikka Mari tahtoi ja Elsaa itseäänkin halutti. Oli hänestä ollut hauska, mutta häntä ujostutti Montinin Jori.

Aivan puhutteli neidiksi ja niinkuin hän olisi ollut jokukin arvokas! Hän ei osannut puhella mitään. Toki Jori piti häntä tyhmänä. Ja jos hän lie jollain tavoin tyhmästi käyttäytynyt?

Utelias oli hän tietämään, mitä Jori oli sanonut, ja kun Maria tapasi, yritti hän senvuoksi heti kysymään, millaista oli mäessä. Vaan Mari ehti sanomaan, että Jori oli kaivannut Elsaa ja kysynyt, minkä vuoksi hän ei tullut.

»Nyt ei saa laskea moneen päivään, kun mäkeä korjataan ja jäädytetään. Miksi et tullut!» sanoi Mari ja kertoi miten hirveän hauska oli ollut.

»Menetkö sinä sitten taas?» kysyi uteliaana Elsa.

»Menenpä tietystikin!»

Elsaa olisi myös haluttanut, vaan mikä lie ollut, joka aivan kuin peloitti. Hän sanoi Marille, ettei hän lähde, ja ajatteli sitten käydä syrjästä katsomassa, kun toiset laskevat, Vaan kun hän oli lähdössä, oli Mari tulossa heille, kartanolla tuli vastaan ja niin iloissaan ja hätäisenä, että Elsa luuli hänen saaneen toisen kirjeen Ristolta.

»Tule, tule, Elsa, ja Mari veti häntä käsipuolesta. Voi tule!»

Portilla oli Vimparin Aappo.

»Eikö haluta lähteä ajelemaan, kun on näin kaunis ilta?» kysyi Aappo.

»Voi, lähdetään, Elsa. Aappo, sinä ja minä!» kehoitteli kiihkeänä Mari.

Elsa vastasi hyvin jyrkästi kieltämällä.

»Mutta hauskaahan se on», sopersi Aappo ja selitti, ettei heidän tarvitse ajella kaupungilla, vaan menevät maantielle. »Ajamme pari kolme virstaa maalle päin ja käännymme sitten takaisin», selitti yhä Aappo, kun he lähtivät kävelemään. »Metsä on näin kuutamolla hyvin kaunis.»

Mari oli innoissaan, että se on hauskaa, kun luuli Elsankin suostuvan.

Kun he tulivat keskikaupungille muutamaan kadun kulmaan, jossa oli issikka, ja pysähtyivät sen luo, sanoi Elsa päättävästi, ettei hän lähde, ja jatkoi matkaansa. Hänen ohitsensa ajoivat toiset sitten vähän ajan kuluttua. Mari nauroi ja nyökytti päätään hänelle, issikkapoika löi ruoskalla hevosta, joka riuhtasi reen kiivaampaan vauhtiin. Kolisten nousi reki ylämäkeä, jonka taakse laskeutuessa siinä istujat aivan kuin hiljalleen vaipuivat maan alle ja hetkisen aikaa kuului vielä kulkusen helinä.

Elsa oli vihassa Marille. Mitään syytä hän ei tiennyt eikä ajatellutkaan siihen.

Minkätähden Mari ei mennyt mäkeä laskemaan! Mitä hänen tarvitsi mennä ajelemaan. Tietysti Jorikaan ei ole mäessä. Olkoot missä tahtovat. Hän ei välitä!

Uhkamielisenä käveli hän katua ja kulkeutui mäkeen päin.

Eihän hänen tarvitse mäkeen mennä, jos sinnepäin meneekin, ja mitä sitten, jos meneekin, eihän siellä Jori ole... Onhan siellä muitakin, jotka laskettavat.

Mutta samassa ei haluttanutkaan mäkeen, kun ajatteli, ettei siellä Jori ole, ja hän kääntyi lähelle tultuaan toisaalle päin.

Vastaan tuli joku, joka nosti lakkia, ja silloin vasta huomasi, että se oli Jori.

»Tuletteko mäestä, neiti?» kysyi Jori ja kääntyi hänen matkaansa.

»En.»

»Taisitte kyllästyä jo mäenlaskuun heti ensi kerralla?»

»Mistä niin päätätte?»

»Kun ette tullutkaan enää.»

»Minulla ei ollut aikaa.»

»Toverinne sanoi, ettette ollut halunnut.»

Elsa säpsähti, hän nyt vasta huomasi, että hän oli valehdellut ja Jori sai hänet valheesta kiinni! Jori saattoi luulla hänen valehdelleen senkin, ettei hän nyt mäestä tullut. Jos olisi ollut yksin, niin olisi itkenyt!

»Ette suinkaan kotoanne tule täältä päin?» kysyi Jori.

»Kotoa minä tulen, vaan olen vain kävelemässä.»

»Suvaitsetteko minua seuraksenne?»

Elsasta oli tämä niin outoa, että hän ei tiennyt oikein mitä vastata ja tuntui niin hankalalta ja vähän peloittavaltakin.

»Jos haluatte», sanoi hän tietämättä mitä sanoi, sillä hän jo ajatteli, että Jorikin ehkä tahtoo häntä ajelemaan, ja sydän löi kiivaasti. Miten hän viitsisi istua Jorin viereen...

Kun samassa ajoi vastaan issikka, ajatteli hän, että Jori pyytää, ja he lähtevät ajelemaan ja hän kertoo Aapon ja Marinkin menneen maalle päin, jonne hekin lähtevät ja ajavat heidän ohitsensa.

Mutta Jori alkoi puhella muusta. He kulkivat juuri muutaman puiston ohi ja Jori osoitti, miten se näytti kauniilta huurteisena kuutamossa ja oli niin hiljainen ja vakava luonteeltaan.

»Sanotaan talvista luontoa kuolleeksi, vaan minusta se ei ole kuollutta. Kuollut ei ole kaunista eikä kaunis kuollutta», sanoi hän ja rupesi puhumaan talvisen luonnon kauneudesta ja mahtavuudesta täällä pohjoisessa.

He kulkivat sitä katua alas, palasivat toista ylös. Jori puheli koko ajan ja joskus kysäsi Elsalta:

»Onko teistä, neiti, niin?»

Niin oli Jori useinkin selittänyt kuin hänkin oli tuntenut ja ajatellut, mutta Jori puheli niin kauniisti ja somasti, että kaikki oli paljoa kauniimpaa ja selvempää.

Revontulen kielekkeitä pistihe keskitaivaalle, ja Jori esitti että lähtisivät katsomaan niitä jokitörmältä kelkkamäen luota, josta näkee esteettömästi koko pohjoisen taivaan. Siellä tuskin oli nyt laskijoita, arveli Jori.

Eikä siellä ollutkaan muita kuin pieniä poikasia. Revontulet eivät olleet vielä oikein kiihdyksissään, ja he pysähtyivät katsomaan poikain mellakkaa mäessä.

»Te olette haluton laskemaan mäkeä, muuten olisimme ottaneet jonkun mäen odotellessamme revontulien loistoa. Muuten en minäkään ole enää juuri mikään innokas mäenlaskija», sanoi Jori.

Vaan Elsaa halutti kiihkeästi. Ja hän hyvin avonaisesti sanoi:

»En minä ole sanonut, että olen haluton!»

Jori lainasi pojilta kelkan ja he lähtivät mäkeen. Kelkka oli huono, pieni ja pahasesti laudotettu sekä juoksi vain puolirataan. Mutta Elsasta oli hauska, hauskempi kuin viime kerralla.

He laskivat nyt niin, että Jori istui eteen ja ohjasi, Elsa oli polvillaan takana ja tuki itseään käsin Jorin olkapäihin. Takaisin tullessa vetivät he toisiaan vuorotellen, nauroivat ja ilveilivät.

Jori tuntui nyt aivan tutulle. Mutta omituiselle tuntui aina laskea kätensä Jorin olkapäille ja olla niin lähellä häntä.

Jonkun aikaa laskettuaan kysäsi kumpikin yhtä aikaa ja samoin sanoin:

»Vieläkö lasketaan?»

He purskahtivat nauramaan, kun niin yhtä aikaa ja samaa sanoivat, ja Elsa yritti sanomaan, että päästään samalle puurolle, vaan Jori ehti sanomaan:

»Päästään samoihin häihin!»

He eivät enää laskeneet, se tuntui olevan kuin yhteinen suostumus. Ja he lähtivät vielä kävelemään aivan kuin olisi sekin ollut yhteinen tuuma. Sitä oli Elsa juuri halunnutkin saadakseen kuulla Jorin vielä puhelevan, niinkuin äsken, vakavaa ja kaunista.

Seuraavan päivän iltana, kun hän työstään lähti, ei hän muistanut oliko hän käynyt kotona puolisellakaan. Ja töitään kootessaan katseli hän niitä kuin ihmetellen, että oliko hän ne tehnyt. Koko päivä kaikkineen oli mennyt tietämättä ohitse.

Hän oli elänyt eilistä iltaa, muistellut sitä tarkkaan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Uudelleen ja uudelleen oli hän kertonut itselleen Jorin puheita ja miettinyt yksityisiä lauseita ja sanoja. Häntä halutti tavata Joria tänäkin iltana. Nyt hän uskaltaisi katsoa Joria ujostelematta ja näkisi tarkemmin hänen kasvonsa. Hän ei niitä muistanut oikein, muuta kuin että posket ja korvanseutu ja niska oli kaunis. Silmiä ja suuta hän ei muistanut ollenkaan.