Part 5

Hän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu tallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: »jo se on tuo Liisa!» Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa itseään vakavaksi.

Morsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen.

Tuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei ollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta merimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän joukkonsa valiolta.

Ja Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan kumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti vielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo hymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs.

Ei olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut Liisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä nytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä paki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht'äkkiä tunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein vastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui ylimielisyyteen.

Hartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli heidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon syvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan itsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on ollenkaan sujuakseen.

Kun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle toivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä sydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni samaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa hymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa.

Molemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi hänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan onnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi heti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän emännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin myyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen.

»Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti hyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli hyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä nähdä kerran!»

Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä katkeruudeksi.

»Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen», kuiskasi hän itsekseen huoaten.

»Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?» tuli keskeyttämään Lapin emäntä. »Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta verosensa mieskin sai.»

»Liian uusia kiittää», sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta muuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi:

»Uskallan minä kiittää. Minä olen aina sanonut Liisasta kaikille, että saattepa nähdä, niin se vielä kelpo emäntänä keikkuu, sen minä olen sanonut jo aikoja sitten. Kyllähän sen ovat uskoneet muutkin nyt viime aikoina, kun ovat nähneet, miten nuoret miehet sen ympärillä pivartelevat kilvan ja Liisa keikkuu kuin ruhtinatar heidän keskellään.»

Näin läikähtelevää ei ollut muitten tunteitten purkaus, jotka tulivat onnea toivottamaan morsiamen äidille, vaan tulvehtiva kiitos pursui esiin kaikkien sanoissa. Nauravalla mielihyvällä kuunteli Viion leski heidän tunnustuksiaan ja tunsi jonkunmoista tyydytystä siitä, kun jotkut lausuivat niin sattuvasti ja ikäänkuin ilmaisivat hänen tunteensa, joille hän ei ollut sanoja tavannut.

Latun emäntä pysyi vakavana, tuli melkein vielä vakavammaksi kuin oli ollut. Hän tuntui ja näytti nöyrälle ja vaatimattomalle ja katseensa oli enemmän surullinen kuin iloinen.

Viion leskeä se sai hävettämään. Häihin lähtiessä oli hän jonkunmoisella vastenmielisyydellä ajatellut Latun emäntää, luullut että hän nyt jotenkin kehuskelisi tyttärensä onnea. Mistä hänelle se ajatus oli tullutkin! Hän istui siinä itseään moittien, kun joku äkkiä kääriytyi hänen kaulaansa ja hän kuuli korvaansa kuiskattavan:

»Minun on nyt helppo olla. En tiedä miten olisin tullut toimeen, jos en olisi saanut käväistä teillä itkemässä.»

Ja sitten näki Viion leski edessään morsiamen iloisen muodon, ja lempeistä, älykkäistä silmistä loisti kiitollinen katse kuin lämmin, kirkas säde.

Liisa pyörähti istumaan Viion lesken ja äitinsä väliin, jonka kaulaan kietoi kätensä, painoi posken poskea vasten ja lapsellisella suunliikkeellä ja omituisen hellällä äänellä sanoi:

»Äiti rukka!»

Viion leski tunsi äkillisen työnnähdyksen rinnassaan ja silmiin kiersi kyyneltä. Ahdistava työnnähdys tuntui samassa pehmoiseksi, miellyttäväksi tunteeksi, joka väreili hymyssä.

»Olisin minä sinut pojalleni suonut», sanoi Lapin emäntä avomielisesti Liisalle. »Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun tuollainen tyttö olisi sukuun saatu.»

Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli hassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän mieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä seurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta.

Liisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu.

»Mitä naurat?» sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena.

»Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!» sanoi Liisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle.

Soitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta.

»Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!» sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka synnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti.

Mieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa käytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison huvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin.

Mikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt nuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin nuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa koppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat kuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja.

»Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta ennen, silloin kun me oltiin nuoria», sanoi muuan vanhanpuoleinen mies istahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken lapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut tanssiin, jossa vanhuutensa tunsi.

»Sinun häissä sitä tanssittiin», sanoi hän Viion leskelle ja alkoi kehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin nykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan. Viio ja hän olivat parhaita siihen aikaan.

»Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies, sorja kuin koivu!»

Ja Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten puhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli muistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin kaunista satua.

»Jopa joo, niin se on», sanoi lopuksi vanha merimies. »Nuoruus iloineen on meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse vanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat vanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he, niinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan. Katsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi nuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä ja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.»

Tanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille, joka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion lesken ja Elsan vähin.

»Te ette varmaankaan minua tunne?» sanoi merimies arastelevalla äänellä Viion leskelle.

Viion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet huomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin kuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka olisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen kysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän muistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle.

»Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi muistaa ollenkaan.»

»Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin huomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä olen Tuira.»

»Erkki Tuira!» lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia vieressään pyytäen siihen istumaan.

Tässä nyt yht'äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon muistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä pitkään silmästä silmään.

Tuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla Viio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion leskelle.

»Tämä tapaus on katkera teille», oli Tuira kirjoittanut, »mutta voinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta meni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan on ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä, kohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt työtäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita hänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle, ei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.»

Viion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen äidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä retkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut, niinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli jäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän luullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä tuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut.

»Minä olen luullut teitä kuolleeksi!»

»Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta kulunut», sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli viipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan halutti lähteä käymään kotimaassa.

»Te olette vasta tullut?»

»Juuri näihin häihin», sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän ollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä olosijojaan.

»Mille näytti ja tuntui?»

»Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi vanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on tuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua. Suuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut vieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa, joka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni ennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja sen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan tuttava ollut.»

»Nuoret tutustuvat pian», sanoi Viion leski. »Pian sitä perehtyy entisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän tarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja seikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät teidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.»

Heidän puheensa katkesi ja syntyi hetken äänettömyys. Viion leskestä tuntui, että heillä on toisilleen yhteistä, mistä puhella, mikä pyrki esiin, vaan johon ei rohennut koskettaa. Hän aivan kuin pelkäsi, että Tuira siihen ryhtyy, ja sen vuoksi hän rupesi puhelemaan jotakin aivan tavallista, pitäen keskustelun ulohtaalla siitä, mihin hän kuitenkin halusi joskus päästä.

Hänestä oli kuin olisi hän tavannut jonkun mieluisan sukulaisen pitkien aikojen perästä. Omituiselle tuntui, kun tuo nuori mies, johon hän kiintyi yhä enemmän ja enemmän, oli samalla niin vieras ja tuttu. Jotakin hyvin tutunomaista hänessä oli, joka melkein vaivasi, niin että olisi aivan kuin halunnut hänen olevan erinäköisen, niin miellyttävä muoto kuin olikin hänellä: siniset, lempeät, vähän uinailevat silmät, hienohipiäiset, raikasväriset kasvot ja kaunis suu.

Kun Viion leski sitten naisten huoneeseen mennessään kuuli puhuttavan Tuirasta, niin oli hän levottomana aivan kuin olisi jotakin hänen läheistään arvosteltu, ja tarkalla korvalla kuunteli mitä kerrottiin.

Tiedettiin että hän on hyvissä varoissa ja kelpo mies ja puheltiin hänestä suurella ihastuksella. Hän oli ollut aivan pahanen poika merelle lähtiessään, vielä huutolaisena, sillä hänellä ei ollut vanhempia, äitinsä oli kuollut pojan ensi vuosina ja muuta ei ollutkaan kuin äiti.

»Ja sellainen mies on sitten tullut.»

»Merellä niistä miehiä tulee!»

Tästä syntyi sitten väittelyä, kun joku sanoi, että merellä mieheksi tulo ei ole varmempaa kuin maallakaan. Asiaan innostuneina tuettiin mielipiteitään mainitsemalla esimerkkejä hyvistä ja huonoista sekä maalla kasvaneista että merellä olleista. Väittely loppui siihen huomautukseen, että kenelle Jumala armonsa osoittaa, niin siitä mies tulee. Ja jos ei hän armossaan ja isällisessä hyvyydessään suojele, auta ja menestystä anna, niin ei auta olipa hän maalla tahi merellä.

Se hyväksyttiin yksimielisesti äänekkäillä myöntymyksillä, ja Viion leski huomasi, että useat katsoivat häneen aivan kuin hän olisi tuon huomautuksen tehnyt tahi kuin olisivat kysyneet: »eikö niin?»

Illan kuluessa kuuli hän syrjäkorvalla mainittavan Tuiraa ja Elsaa, sanottavan kauniiksi pariksi ja jonkun kerran tehtävän viittauksia pitemmällekin. Viion leski arkausi näistä, jotta hän karttoi Tuiran lähestymistä ja keskusteluun antautumista hänen kanssaan, niin mieluiselta kuin olisi tuntunutkin hänen lähellä olonsa. Hän pysytteli sen vuoksi naisten huoneessa, tekeytyen välinpitämättömäksi nuorten huvitteluista salissa.

Vasta kun purppuriin soitettiin, meni hänkin katsomaan tätä tanssia, joka veti kaikkien vanhainkin huomion puoleensa. Se oli vanhain aikaista tanssia, joka oli jo syrjäytynyt siinä määrässä, että sitä ainoastaan harvinaisuutena vielä käytettiin vanhain huviksi. Ja huvitettuja he olivatkin. Tämä heidän mielitanssinsa vei heidät ikäänkuin lähemmäksi mennyttä aikaansa. Siinä selvimmin pyöri ja pujottausi esiin vanhat muistot, nuoruuden mielialat. Vanhat valtasivat tämän tanssin aivan kuin olisivat halunneet siten temmata nuoruuden haltuunsa vielä hetkeksi.

Nuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista kulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät seuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä varoa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna ja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa, tarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli kuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria, pientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset kasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa, vaan samalla ujoa ja hiljaista.

Mutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan kuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat istumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän puhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli vain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut. Muutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin yhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä, jolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti hän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen häiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän myöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti soveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja hän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa sointua.

»Do you like girls!» sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli miehineen purppurin loputtua heidän luoksensa.

Muutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa hohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen.

Liisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja Elsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä puhetta ollut.

»Girl like a rose!» sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan Elsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti.

»Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide», sanoi Liisa Viion leskelle, tarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. »Niinkuin kuulette, osaan minä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata sanaa.»

Viion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä kynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon humalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä kainalossa.

»Minun on niin hauska olla että!» alkoi Liisa. »Kyllä minussa on vakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en sitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat kaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se minua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka! Reuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein itketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä sentäänkin minusta ihminen tulee.»

»Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?»

»En. Minä olen pienestä pitäen ollut sellainen rasavilli, oikea ilkeys... Voi, voi kun se äiti raukka on saanut tähteni kärsiä...»

Liisa pidätti itkunsa, pyyhkäsi silmiään ja jatkoi:

»Kaikki sanoivat, että minusta tulee huono ihminen, ja minua se peloitti. Ja minä aivan uskoin niin käyvän. Minä uskoin, että minussa on pahahenki, niinkuin Lapin emäntä kerran vakuutti.»

»Mutta Lapin emäntä kertoi sanoneensa aina, että sinusta kelpo ihminen tulee.»

»Niin Lapin emäntä raukka niinkuin muutkin nyt! Sitä ei ole kukaan sanonut eikä uskonut. Jos minusta huono ihminen olisi tullut, niin olisivat kaikki sanoneet: 'enkö minä sitä sanonut!' Ja sitä he ovat sanoneet eikä muuta.»

Hetken mietittyään kysäsi Liisa:

»Uskotteko te, Viioska, että minusta voi tulla oikea ihminen?»

Viion leskeä hävetti vastata mitään ja tuskalliselle tuntui äänettömyytensä hänestä itsestään.

»En minä halua sen enempää kuin että minusta tulisi tavallisen hyvä merimiehen akka!»

Viion leski kietoi kätensä Liisan kaulaan.

Kyynelsilmin jäi hän sitten istumaan Liisan mentyä sisään.

Pahaa hänkin oli aina luullut Liisasta, pitänyt melkein huonon ihmisen alkuna ja jo ajatellut, että se olisi rangaistukseksi Latun emännälle, joka ei uskonut Jumalan johdatusta tällaisessa. Sen vuoksi hänellä ei ollut koskaan lohdutuksen sanaa Latun emännälle, kun tämä oli valittanut onnettomuuttaan, huoliaan ja vaivojaan Liisan takia. Hän ei tullut ajatelleeksi Latun emännän mielen raskautta, vaikka itse oli samanlaisia huolia tuntenut. Ja Liisa raukka! Mikä taakka on painanut hänen nuorta mieltään, kun on ollut itse toivoton ja kaikki muutkin pahoilla luuloillaan häntä masentamassa. Ja jos hän tässä epätoivoisessa taistelussaan olisi sortunut, niin jokainen olisi vain ajatellut, että niin kävi kuin oli ennustanutkin!...

Kun Viion leski sisään tuli, ruvettiin tanssimaan morsiuskruunua, nähdäkseen kuka ensimäisenä oli morsian oleva. Kaikki nuoret olivat piirissä. Morsian huppusilmin seisoi keskellä, pyörähti muutamia kertoja ympäri ja syöksähti tavoittamaan piiristä ja saatuaan kätensä johonkin kiinni, silpasi hupun silmiltään. Kun hän näki, että se oli Elsa, niin Liisa iloisena tarttui häntä vartalosta kiinni ja tempasi hänet äkillisellä liikkeellä kohoksi ilmaan.

Ihastuksissaan merimiesjoukko kajahutti riemuisan eläköönhuudon, joka avonaisten ikkunain kautta sysäytyi kesäyön tyyneen ilmaan ja palasi takaisin raikahtelevana kaikuna.

»Viion Elsa on joukosta ensimäinen morsian!» sanoivat naisetkin mielissään toisilleen ja mainittiin samalla Tuiran nimeä.

5

Tupruten sakeaa mustaa savua laski suuri höyrylaiva ulapalle. Sen koneiston jyske, keulassa ja perässä kuohuvan veden sohina kantautui matalaäänisenä pauhuna kaupunkiin asti ja herätti rantajätkät, joita puolikymmentä nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettyneinä silmäsivät he menevää laivaa ja loivat utelevan katseen edemmäksi ulapalle. Vaan siellä ei näkynyt muuta kuin kangastelevat karit kaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan. Etenevän laivan ääni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa väikkyväksi haamuksi.

Miehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vetäytyivät varjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen.

Torkkuen kytröttivät kyyhkysetkin läheisten rakennusten katoilla ja ikkunalaudoilla, missä odottelivat liikettä alkavaksi torilla. Kuultuaan astunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan nähtyään jonkun yksityisen kulkijan vetivät taas pään hartioitten sisään ja silmät rupesivat luppoa lyömään.

Oli niin hiljaista, että kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ääni vastasi torin ympärillä olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja palasi niistä raikahtelevana kaikuna.

Hän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua vasten nojaten.

Se oli Tuira.

Tässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän muisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne nähnyt joka päivä.

Jokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat, edessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain mastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine saarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi kaikki ja joitten seurasta iloitsi.

Hän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet ja vieraantuneet hänestä.

Silloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten kupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten rynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan kuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja hän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein purjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava vyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille, kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä ei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana merimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja nämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan.

Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan, missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty...

Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä...