Part 7

Kun hän oli lähdössä, tuli Mari hakemaan häntä ja he lähtivät yhdessä kävelemään, jolloin Mari kertoi, miten äärettömän hauska heillä oli Aapon kanssa ollut.

»Voi, voi Elsa, kun et tullut!»

He olivat ajelleet puoli peninkulmaa maalle päin, selitti Mari, edemmäksi sitä taloa, jossa viime kesänä poikain kanssa olivat huvimatkalla olleet. Aappo oli sanonut, että keväällä jonakin sunnuntaina menevät maalle vielä edemmäksi johonkin taloon viilin syöntiin.

Kääntyessään muutamalle valtakadulle, joka oli tavallinen kävelypaikka, näkivät he Jorin ja Aapon tulevan toista puolta katua, vielä niin kaukana, etteivät erottaneet kasvoja, vaan Mari tunsi Aapon lakista ja Elsa Jorin ruumiin muodosta. Mari tahtoi, että he poikkeaisivat samalle puolen katua, mutta Elsa kääntyi takaisin ja poikkesi toiselle kadulle, Hän kuuli Marin sanovan:

»Sinä olet, Elsa, hupsu!»

Elsa pelkäsi, että Mari, Aappo ja Jori lähtevät hänen jälkeensä, jonka vuoksi hän kierrellen kadulta toiselle kiiruhti kotia, juosten milloin ei sattunut ihmisiä olemaan näkyvissä. Kotiportilla pysähtyi hän hengästyksissään katsomaan jälelleen. Kun kuului askeleita muutamalta kadulta, rupesi sydän lyömään kiivaasti ja hän oli hyvillään. Mutta askeleet kuoleutuivat kuuluvista eikä tällä kadulla pitkään aikaan näkynyt muuta kuin kissa, joka tuli muutamasta aidan raosta ja astua tassutteli poikki kadun mauruten surkeasti.

Mitä varten hänen tarvitsi lähteä pakoon! Siitä oli Elsa pahoillaan koko illan ja tyytymätön oloonsa. Ikävä ja rauhaton olo oli koko seuraavan päivääkin, vaikka hän ajatteli, että illalla lainakirjastoon mennessä kohtaa ehkä Jorin ja Jori tulee hänen kanssaan kävelemään taas. Niin ei käynyt kuitenkaan, eikä hän tavannut Mariakaan lainakirjastossa. Varmaan oli Mari Aapon ja Jorin kanssa taas ja hänestä ei välitetä mitään, päätti Elsa. Teki melkein mieli itkeä. Ja hän oli vihassa Marille ja päätti olla hänelle ylpeä ja ylpeä muillekin. Seuraavana päivänä hänen vihansa kuitenkin oli jo lauhtunut ja illalla toivoi hän kohtaavansa Jorin. Mutta kun ei nähnyt häntä, meni hän Maria tapaamaan kotoa, kuullakseen jotakin. Vaan turhaan. Mari ei ollut kotona. Varmaan oli Jorin kanssa!

Elsan viha virisi uudelleen ja hän päätti nyt olla välittämättä kenestäkään. Suoraa päätä ja kiireesti tuli hän illoilla kotia, ja lainakirjastoon kun tuli taas meno, niin meni hän sitten vasta, kun luuli Marin jo käyneen siellä.

Kului viikkoja. Hän oli palautunut rauhaansa. Kiihtyneet ajatukset olivat höllenneet, mieli tyyntynyt. Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti ja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät kaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän oli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän selvempi, se oli kuin Tuira...

Eräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään. Hän oli hyvin iloissaan, rauhaton ja hätäilevä ja toimitti Elsaa lähtemään heti ulos. Hänellä oli muuan asia! Hyvin hauska! Hän tarttui Elsaa käsipuoleen ja sanoi kuiskuttaen:

»Aappo rakastaa minua!»

»Onko hänkin kirjoittanut?»

»Eei, hän on sen itse sanonut.»

»Itse sanonut?»

»Niin, ja hän suuteli minua.»

Kun Elsa katsoi pitkään Maria, niin vakuutti tämä vielä kaiken ihan todeksi ja kertoi tarkoin, missä he olivat olleet ja miten se kävi.

Elsa oli hämmästyksissään, ettei osannut aluksi mitään sanoa. Ei hän koskaan olisi voinut uskoa tällaista tapahtuvaksi muille kuin sellaisille, joista romaaneissa puhutaan, ja ne olivat erinomaisempia ihmisiä. Aivan mahdottomalta tuntui Marin puhe.

»Ja suuteli?» ihmetteli Elsa.

»Kaikki sulhasethan suutelevat morsiamiaan, niinhän on kirjoissakin ja niin sanoi Aappokin», selitti Mari.

»Sinä olet morsian?»

»Niin, me olemme kihloissa Aapon kanssa, vaan niin, ettei kukaan vielä tiedä.»

»Mutta, entäs Risto?»

»Enhän minä rakasta Ristoa.»

»Olethan sanonut ennen, että sinä rakastat?»

»En minä ole _rakastanut_. Minä en ole tiennyt mitä on rakastaa. Minä olen vain pitänyt Ristosta, vaan en rakastanut. Erittäin on rakastaa ja erittäin pitää, se on aivan toista. Jos tietäisit mitä on rakastaa!»

Elsa katsoi Maria jälkeensä, kun he erosivat. Mari näytti niin ihailtavalta. Onnellisuus aivan kuin säteili hänen liikkeistään ja vaatteittensakin poimuista.

Jos hänkin olisi ollut niin onnellinen, oikein rakastettu ja saisi oikein rakastaa!...

Elsa ei ollut Joria tavannut sen jälkeen, kun he tulivat »sinuiksi». Jori oli aikonut mennä maalle käymään, jossa sanoi viipyvänsä viikon ja Elsallakin oli kiireellisiä kotitöitä, joita piti tehdä illat kaiket, ettei olisi muuhun joutanutkaan. Niitä oli hänellä vieläkin, vaan hän jätti ne lepäämään täksi iltaa. Tänä päivänä oli Jori sanonut tulevansa.

Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja sanoi äidille menevänsä kävelemään silloille, katsomaan jäitten lähtöä joessa. Äiti vastasi kehoitellen ja sanoen tuumineensakin, että liiemmaksi Elsa rasittaa itseään.

Silloilla oli ääretön ihmispaljous keväisen illan kauneutta ja raittiutta henkimässä. Edestakaisin kulkivat ihmisjoukot joutilaan näköisinä aivan kuin olisivat kaikki jättäneet aikansa kotia lepäämään.

Muutamalla sillalla tuli Elsaa vastaan Aappo Montinin Huldan ja muutamien muitten herrastyttöjen kanssa, joista Elsa useimmat tunsi. He tulivat ihan hänen ohitsensa, vaan ei kukaan heistä, ei Aappokaan, ollut katsovinaankaan. Kun Elsa jonkun matkaa sivu päästyään kääntyi katsomaan heitä, katsoivat hekin häntä. Elsaa rupesi peloittamaan ja hävettämään, että puvussaan on jotakin hassua, ja se rupesi niin vaivaamaan, että piti kääntyä kotia. Samat tytöt ja Aappo tulivat taas vastaan ja katsoivat häneen nyt pitkään, ja hän punastui niin, että posket kuumana karehti.

Hän ei aikonut enää mennä silloille, vaan kotia tultuaan ja pukunsa tarkastettuaan alkoi uudelleen haluttaa nähdäkseen Joria pikimmittäin.

Oli myöhänen, kun hän sitten palasi. Jäät olivat ruvenneet myöhemmällä liikkumaan, jonka vuoksi hänkin oli jäänyt sinne katsomaan. Vaan ei hänestä ollut hauskalta tuntunut, vaikka muut olivat huvitettuja. Kotiportille tultuaan näki hän Aapon ja Marin, jotka olivat menossa maantielle päin. Mari kulki hyvin likellä Aappoa, että ihan koskettivat toisiinsa, ja he näyttivät puhelevan hyvin tuttavallisesti. Elsan kävi kateeksi Mari, joka oli niin onnellinen ja jolla oli niin hauska.

Hän ei mene huomenillalla silloille, vaikka Jori olisikin siellä. Mitä Jori ei tullut tänä iltana, vaikka tänä päivänä hän oli aikonut tulla maalta!

Vaan sittenkin häntä halutti niin, että rauhatonna istui työpaikassaan jo aamusta alkaen ja odotti maltittomana iltaa. Puolisten aikana tuli sitten Mari hänen luokseen ja sanoi Aapon kertoneen, että Montinin Hulda oli eilen sanonut Elsaa kauniiksi ja muutkin tytöt olivat ihastuneet häneen. Mari esitti, että lähtisivät yhdessä tänä iltana kävelemään silloille.

Kosket olivat puhtaat jäistä, jotka nyt korkeissa röykkiöissä ryhmöttivät jokisuun edustalla. Ja paljon oli ihmisiä katselemassa kahleistaan vapautuneita kuohuja, jotka kohisten vyöryivät siltojen alitse.

Joria ei näkynyt nytkään. Ja Elsa lähti kotia kesken kaiken.

Varmaan oli joku onnettomuus Jorille tapahtunut. Rosvot tappaneet, tahi on hän hukkunut johonkin... Miten voi Hulda niin iloinen olla! Vaan hän ei ehkä tiennyt...

Elsa kuivasi silmänsä, ennenkuin tuli sisään, mutta työhön ruvettuaan kostuivat ne uudelleen.

Hän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että ei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että Jori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun hän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin koira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan Elsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa ahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan taakseen ja sieltä Jori tulikin.

»Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te...»

»Te?» keskeytti Jori Elsan puheen.

»Sinä», sanoi Elsa ja punastui.

»No mitä sinä minusta luulit?»

Elsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja sanoi:

»Minä luulin vain sinua teiksi.»

Puhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä oikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa kangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä kankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan kun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että lähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien vieressä.

»Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista», selitti Elsa.

Joria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla.

»Oletko sinä sairas?» kysyi Elsa säikähtäen.

»Een», vastasi Jori nauraen. »Mutta mennään ennemmin maantielle kävelemään.»

»Kuule! Mennään Karjansiltaan!»

Sinne kävellessä kertoi Elsa leikeistään ennen lapsena täällä. Hän näytteli paikkoja, kertoi ja nauroi heidän »lapsellisuuksiaan».

»Ja sinähän Jori ajoit usein meitä tyttöjä!»

»En minä muista.»

»Joo, ja me pelkäsimme sinua.»

»Etkö sinä enää pelkää?»

»En. Mitä minä nyt pelkäisin?»

Sitten Elsa kertoi siitä, kun he leikkivät kuninkaanpojan morsianta. Ojanniemen Mari oli morsian, ja sitten tulivat Jorin pappa ja mamma ja Jori ja paljon muita.

Jori ei muistanut.

»Vähän sinä muistat!» ja Elsa kertoi yhä uusia ja uusia asioita, joissa Jori oli yhdessä. Hän kertoi senkin, kun he Marin kanssa löysivät kadulta kahden markan rahan. Sitäkään ei Jori muistanut, vaan hän nauroi kertomukselle, varsinkin sille, kun Elsa oli jäänyt rahaa vahtimaan ja Mari juossut kotoa kysymään, saako sen ottaa.

»Rehellisiä lapsia, se täytyy sanoa», virkkoi Jori.

»Me Marin kanssa pidimme sitten sinusta, kun sinä sen rahan annoit meille, vaikka toiset pojat tahtoivat ottaa sen.»

»Vai piditte minusta!»

»Voi, voi niitä hassutuksia kaikkia!» ehätti Elsa kertomaan. »Kun niin toimessa oltiin enkeleitä, oikein lentäviä enkeleitä», ja hän nauroi sitten ihan katketakseen, niin että Jorikin nauroi, vaikka ei ymmärtänyt, mikä siinä niin naurettavaa oli.

»Uskallettiinkin sitä kaikkea, vaikka pojat ahdistelivat useinkin. Oli se aikaa se piennä olo!»

»En minä muista sinua niin pienenä», sanoi Jori. »Ensi kerran muistan nähneeni sinut, kun olimme Vimparin Aapon kanssa katsomassa Unkarin mustalaisia. Te olitte Ojanniemen Marin kanssa ja Aappo sanoi minulle nimenne.»

Elsa katsoi utelevasti Joria silmiin.

»Muistatkos sinä sitä?» kysyi Jori.

»Muistan, veikkonen!» ja Elsa purskahti nauramaan.

»Mitä sinä naurat?» kysyi Jori ja punastui.

»Ilman aikojaan.»

Jori tuli uteliaaksi.

»Olinko minä jollain tavoin tyhmä?»

»Eei sinne päinkään, omaa hupsuuttani vain nauran!» selitti Elsa ja rupesi muusta puhelemaan nousten kiveltä, johon oli istahtanut. Ja he lähtivät kävelemään takaisin.

Jori uteli vieläkin, mitä se oli, jolle Elsa oli nauranut, ja erotessaan sanoi, että hänen pitää se vielä saada tietää.

Elsa jäi pahoilleen siitä. Eikä hän ymmärtänyt nyt itsekään, mitä siinä oli oikeastaan naurettavaa, että hänellä oli silloin lyhyet hameet, jotta lahkeet näkyivät. Harmitti itseäänkin joutavuutensa.

Jorilla olikin sama kysymys lauantaina, kun iltasella tapasivat toisensa ja lähtivät Montinin kaukavainiolle, johon Jorilla oli jotain asiaakin.

»Mitä se oli, Elsa?»

»Jori, kuule, elä kysele sitä! Se on kerrassaan mitätöntä ja sellaista, että minä en viitsi sanoa. Miksi sinä et usko minua?» sanoi Elsa hyvin pyytävästi, kumartuen maahan ottamaan kiven ja viskasi sen aidan yli muutamalle kedolle, jonne Kastor syöksyi sitä etsimään. Näin sai hän kartetuksi, ettei tarvinnut katsoa Joria silmiin.

»Uskon minä, uskon!» sanoi Jori vakavasti. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja molemmat punastuivat...

Satumaiselle tuntui Elsasta kaikki aamulla, kun hän heräsi. Oli niin valoisaa, kirkasta, kaikki aivan kuin säteili. Mutta hän ei päässyt oikein selvään käsitykseen mistään. Hän tunsi omituista huumausta.

Pukeutumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä vähän väliä jäi hän mietteisiinsä, katse hervakkana, joista havahtui sitten äkkiä ja punastui. Lattiaa lakaistessaan jäi hän seisomaan keskilattialle luuta kädessä ja kuin seinän takaa kuuli hän äidin äänen:

»Mutta Elsa! Mitä sinä tollotat!»

Heillä oli aikomus ollut äidin kanssa mennä kirkkoon tänään, vaan kaikki meni niin myöhäiseen, etteivät he ehtineet puolipäivän jumalanpalvelukseen, jonne yhdeksältä mentiin.

Kun Elsa hommautui äidin pyynnöstä lukemaan päivän evankeliumia, tuotiin kirje. Siitä selitti tuoja, että se on kauan ollut jo postikonttorissa, vaan ei ole osattu tuoda, kun ei ole tietty asuntoa.

Tämä oli harvinainen tapahtuma, sillä Viion kuoltua ei ollut kirjeitä tullut sitten sen enempää kuin se Tuiran kirje, jossa Viion kuoleman ilmoitus oli. Viion leski oli utelias sen vuoksi, eikä hän voinut ajatella, mistä kirje oli. Tuiralta oli hän vähän odotellut viime syksynä, vaan kun ei kuulunut silloin, jätti hän odotuksen. Elsa ei osannut asiaa ottaa miksikään, jota äiti itsekseen ihmetteli.

Viion leski oli paljaana korvana, kun Elsa luki kirjekuoresta:

»Merimiehen leski Elsa Viio.»

Itse kirje oli:

»Arvoisat tuttavat.

Ikävä syntymäseudulleni pakottaa minut kirjoittamaan kirjeen teille, tutuimmilleni siellä. Minusta nimittäin tuntuu, kuin pääsisin tämän kirjeen mukana ajatuksissani helpommin sinne ja lähempään yhteyteen kotopaikkani kanssa. Kun minut ikävä ja uteliaisuus ajoi viimeisen pitkän merillä oloni jälkeen käymään kotimaassa, niin luulin että tulen tyydytetyksi, kun pistäydyn siellä ja voin sitten jatkaa merillä oloani taas, sillä muuta en ajatellut itselläni olevan tehtävää tässä maailmassa. Mutta kävikin niin, että mieli tekee sinne nyt kiihkeämmin. Tyyni rauhallisuus, joka siellä kotoisilla rannoilla vallitsee, vetää minua vastustamattomasti sinne ja mieli kuvailee siellä onneni olevan. Minä muistan niin selvästi ne rakkaat rannat, selänteet saarineen, kuohuvat kosket uljaine siltoineen, jotka kaikki onnellisuus verhoo. Minä kuulen aallon ystävällisen pilpatuksen päivän kultaamilla rannoilla ja lintujen iloiset viserrykset tutuissa metsissä. Te olette onnellisia!

Kaipaustani lievitän sillä, että tulevaan seuraavaan kesään päästyä minulle varmaan, jos elän, koittaa onnen päivä, jolloin näen kaiken sen, jota nyt kaipaan.

Elkää pahastuko.

Toivotan hyvää terveyttä!

Tuttavanne Erkki Tuira.

Olen jo monta kertaa yrittänyt kirjoittamaan, vaan ei siitä ole sen veroista tullut, että olisi viitsinyt lähettää. Tuskin tulee lähetetyksi tämäkään.»

Elsa laski kirjeen helmaansa ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta.

Kadulla seisoi muuan pieni poikanen, Elsan lemmikki, ja tervehti Elsaa. Hän kiipesi korkeille puujaloille ja lähti niillä astua tarpomaan ohi nauraen Elsalle. Elsa ei nähnyt muuta kuin että siellä jotakin liikkui eikä enää liikkunut.

Hän punastui äkkiä ja katsoi äitiinsä ja uudelleen punastui ja peittäysi kirjeen taakse, jota oli lukevinaan uudelleen. Jonkun ajan kuluttua vei hän kirjeen piirongin päälle ja silmäsi samassa kuvastimeen.

Hän tyyntyi, kun ei mitään nähnyt, jota oli luullut näkyvän, kun huulia poltteli. Mutta sittenkin hän taas luuli, että kyllä äiti näkee, ja sen vuoksi kiiruhti hän ulos ja meni kävelemään.

Täällä voi hän koota ajatuksiaan ja eilisiltainen tapaus selveni mieleen. Hän muisti kaikki, mitä Jori puheli, kun he menivät kaukavainiolle ja sieltä lähtivät ketojen poikki, kulkivat sitten kaunista metsäpolkua Joutsenlammille, jonne he istuivat.

Jori otti kädestä kiinni... »Elsa! Minä rakastan sinua!»... Jori suuteli ja hän peitti kasvonsa Jorin rintaa vasten...

Tuntui vieläkin huumaavalta, melkein kuin pyörrytti. Ja sitten peloitti taas, että jos äiti on nähnyt huulista, joita vielä aivan kuin poltteli.

Käveltyään hetkisen hän rauhoittui ja tunsi ääretöntä onnea. Maailma oli kirkas. Kaikki oli niin äärettömän kaunista ja paistoi kuin onnen hohteessa. Rohkeana ja iloisena palasi hän kotia, missä kaikki näytti nyt niin iloiselle ja kirkkaalle. Joka esine erikseen tiesi hänen onnensa ja iloitsi hänelle. Isän valokuva seinällä hymyili, ja skailettikello naksutti riemuisasti.

Jos äitikin tietäisi!

Vaan miten hän viitsisi sanoa. Ei hän viitsisi sanoa kenellekään. Vaan häntä olisi haluttanut sanoa kuitenkin kaikille. Mutta sekin tuntui mukavalle ja hauskalle, että ei tiedä kukaan muu kuin Jori ja hän. Ja niinhän he olivat päättäneet, että eivät sano kenellekään!

7

Ei unta, ei päivän töitä, Ei päiviä, ei öitä, Ei mulla muutakaan: Kun poissa on armas kulta, Niin poissa on kaikki multa Ja tyhjää...

Elsa rutisti paperin, jolle hän kirjoitteli, ja tuppasi sen taskuunsa. Köyhiä olivat sanat, aivan mitättömiä! Ikävänsä oli sydäntä ahdistava tuska, jota ei voinut lausua eikä ajatella, vain tuntea. Ja hän luuli, ettei hän kauan sellaista kestä. Ensimäinen päivä oli pitkä kuin vuosi ja tämä viikko oli kuin iankaikkisuus. Aivan mahdotonta oli jaksaa kuukausia, jotka Jori oli viipyvä. Hän rukoilee hartaasti Jumalaa, että Jori tulisi pikemmin takaisin.

Tämä sunnuntai oli ensimäinen Jorin mentyä, ja oli aivan kuin pimeä arkipäivä, jolloin mieluinen työ on kesken loppunut eikä tiedä mitä tehdä. Sunnuntait olivat aina olleet niin äärettömän hupaisia. Joko aamupuolet tahi iltapäivät olivat he yhdessä. Kun eivät olleet purjehtimassa, niin olivat kävelyretkillä kaupungin ympäristössä, jotka Jori tarkoin tunsi ja tiesi kauniita ja somia paikkoja, joita Elsa ei ollut voinut aavistaakaan oleviksi. Milloin tapautuivat pienelle, kauniille lammelle, milloin lorisevalle purolle, milloin jollekin suurelle yksinäiselle kivelle, joka oli kuin jättiläisrakennus sakeassa metsässä, tahi kauniille aukealle. Väliin kulkivat he peninkulmia metsissä kierrellen, tavaten milloin mitäkin uutta ja ihmeteltävää.

Mitä hän nyt tekisi tänään, miten saisi kulumaan ajan? Oli ollut puhetta äidin kanssa lähteä kirkkoon, missä saarnasi ylioppilas Vimpari, jota kuulemaan tulvanaan virtasi kansaa Vaaraltakin. Vaan Elsaa ei haluttanut nyt, hänestä tuntui, ettei hän voi lähteä. Halusi saada itkeä ja sitä varten päästä johonkin yksikseen. Esteeksi äidilleen selitti hän päänkivistyksen, jonka vuoksi mieluummin halusi mennä kävelemään.

Hän meni maantielle, jota astui kiivaasti, aivan kuin olisi johonkin kiire ollut, ja poikkesi Karjansillan tielle. Itku oli kurkussa, vaan se oli kuin salpauksissa, että ei omin ehtoinsa lähtenyt. Ja se tuntui pahalle ja tuskalliselle.

Voi sitä Joria, kun meni! Mitä hänen tarvitsi ruveta »käytännölliselle alalle». Olisi ruvennut ylioppilaaksi ja papiksi niinkuin Aappokin. Tahi ei olisi ruvennut miksikään. Olisi ruvennut kivenhakkaajaksi!...

Hän tuli Montinin kaukavainiolle, koivikkokunnaalle. Täällä sunnuntai tuntui pyhälle ja juhlalliselle. Täällä voi hän Joria ajatella rauhassa ja muisti hänet selvemmin.

Tuosta oli Jori kulkenut, tuossa istunut, tuohon kaivertanut heidän nimensä koivuun. Täällä oli mieluista ja armasta. Kaikki tunsivat täällä Jorin ja ikävöivät häntä. Koivut huokailivat, linnut alakuloisina ja äänettöminä hyppivät puitten oksilla ja pyörähtelivät pensaikoissa. Ainoa oli leivo laulava, vaan senkin sävelet olivat kaipausta. Marjanvarret ympärillään, kivet, joita oli siellä täällä koivikossa, tuolla kedot, niiden takana metsä, kaikki olivat alakuloisia yksinäisyyttään, ikäväänsä. Elsa itki omasta ja heidän puolestaan...

Mutta itkettyään riemuitsivat he Jorin tuloa, kertoilivat toisilleen sitä onnea ja ajan armautta! Kumpu oli kauniimpi, kivet kirkkaammat, koivut kuiskailivat toivoa, kedot hymyilivät ja metsä niiden takana auerti iloa, aurinko paistoi helakammin ja valkoiset pilvet hohtivat onnen suloa. Elsa itse oli huumauksissa odotellessaan, että Jori tuli ja sulki hänet syliinsä...

Kotonakin oli kirkkaampaa ja kaikki esineet taas aivan kuin hymyilivät. Kirkkaimmin säteili valkoinen kivi, jonka muutamalla purjehdusmatkalla Jori oli löytänyt ja Elsa sen ottanut ja piti koristusten joukossa piirongin päällä. Sen kanssa hän ajatuksissaan puheli, se ymmärsi paremmin kuin muut. Se kertoi hänelle kaipausta herättäviä muistoja ja elähytti sitten kirkkaalla toivolla.

Oli hauska sitten viikollakin illoin tulla kotia, kiihdyttää itseään kaipauksen tunteella ja hurmata mieltään Jorin tulolla. Eihän hän olisi ymmärtänytkään, miten äärettömän onnellinen hän oli ja miten oli suloista elämä, jos ei Jori olisi ollut poissa.

Nyt vasta hän osasi oikein nauttia heidän kävelyretkistään metsissä, jossa he olivat kaukana maailmasta, ja paremmin kuin missään muualla tunsi ja tiesi olevansa kahden. Siellä he leikkivät kuin lapset, rakennellen patoja johonkin ojaan, vuoleskellen laivoja johonkin lampeen, rakensivat kivistä milloin mitäkin laitoksia johonkin kankaalle tahi jonkun kaukaisen kedon varrella hän sitoi seppeleitä ja Jori kukkia haki. Ja heidän purjehdusmatkansa olivat kuin kaunista unta. Päivät päästään uudelleen voi hän mielenkiinnolla muistella sellaista retkeä: kun pieni paatti keinui kaukana meren selällä, jonka laskeva aurinko kultasi ja jonne kaupunkia näkyi ainoastaan kirkontorni kapeana patsaana ja meren takaa joku yksityinen saari. Jori puhui väliin vakavaa ja kaunista, väliin herttaista leikkiä tahi lauloi kauniita lauluja. He eivät kaivanneet silloin mitään...

Tuo menneisyys oli kesäisen kirkasta. Vaan kirkkaampi oli tulevaisuus. Se oli hohtavaa ja häikäisevää, kuin pilven valkoinen laita, ja levisi punertavana ruusutasankona, ja ilma oli lintujen viserrystä täynnä.

Mutta väliin pyrki ikävä kuitenkin omiin valtoihinsa, jotta töin tuskin sai sen tukahdutetuksi. Ja uudistuessaan oli se aina ankarampi. Se otti hänet valtoihinsa kerrankin kesken hauskoja muistojaan ja ajoi itkulle, jota vaivoin sai pidätetyksi kotona puhkeamasta.

Hän riensi ulos, koetti kiiruhtaa lähimpään yksinäiseen paikkaan. Mutta Pikkukankaalla, jonne hän poikkesi maantieltä, oli lapsia marjanraakoja poimimassa, eikä hän tuntenut omaa rauhaa pyrkiessään syvemmälle metsään, kun sinne harvan metsän läpi näkyi liike maantieltä. Hän lähti maantielle päin, mennäkseen edemmäksi, Kontinkankaalle, missä oli rauhaisaa. Metsää kahloessaan näki hän maantiellä ajavan maalle päin Montinin tytöt ja Vimparin Aapon. Aappo istui takana ja Hulda ajoi hevosta, laski menemään kiivasta juoksua kauniilla hevosella. Hevonen oli jo ohi ja näkyvistä mennyt, kun Kastor laukkasi jälessä. Elsa ilahtui aivan kuin hyvän toverin näkemisestä. Sen jälkeen kun Jori oli mennyt, ei hän ollut nähnyt Kastoriakaan. Ja häntä halutti kutsua sitä luokseen, vaan tuntui kuitenkin, että se olisi väärin. Vaan kun Kastor pysähtyi äkkiä ja nuuskien lähti tietä juoksemaan takaisin ja katosi näkyvistä, päätti Elsa, että hän kutsuu, kun Kastor uudelleen menee ohi. Hän jäi vahtimaan sitä ja kulki hiljalleen maantielle päin. Elsan vähääkään aavistamatta syöksyi Kastor hänen eteensä jälestäpäin, haukkui ja hyppi ja oli riemussaan hävittää Elsan, joka oli suojatakseen itseään kyyristyksissään maassa.

Vasta päivällisen jälkeen kotiutui Elsa väsyneenä, vaan reippaalla mielellä. He olivat Kastorin kanssa kierrelleet metsiä, ketoja, väliin juosseet ja leikkineet kuin vallattomat lapset, väliin kulkeneet kumpikin omissa tuumissaan, väliin taas lepäilleet jollakin kauniilla muistorikkaalla paikalla, jonne Elsaa oli usein haluttanut, vaan jonne ei ollut yksinään uskaltanut lähteä. Ja nyt oli hän saanut taas vereksiä aineksia, joilla elähyttää mielikuvitustaan ja kirkastaa onnellisuutensa tunnetta odotellessaan Joria.