Part 4

-- Minä en väitä mitään, vastasi Heikki hiljaisesti. Mutta minä olen varma siitä, mikäli tarkoitat nykyisen Suomen sosialidemokraattisen köyhälistön asiaa.

-- Niin, mitä minä sitten voisin muuta tarkoittaa?

-- Voisithan tarkoittaa esim. etäistä tulevaisuutta. Ja tiedäthän myös, ettei tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen tuloksien mukaan mitattava.

Mutta Elinaa oli nyt mahdoton millekään rikkiviisauksien poluille eksyttää. Hän tahtoi suoran selon suorasta asiasta.

-- Ei, ei, selitti hän nopeasti ja hermostuneesti, minä tarkoitan aivan tavallisia, aineellisia arvoja ja näitä aivan todellisia, nykyisiä taistelijoita. Heidän taistelunsa on siis turha?

-- On ollut jo kauan sitten.

-- Mutta sittenhän on hirmuinen rikos antaa tämän teurastuksen jatkua enää silmänräpäystäkään!

-- Epäilemättä.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Elina hengitti raskaasti ja peitti jälleen kasvonsa käsipuuhkallaan. Heikki pelkäsi uutta itkun kohtausta.

-- Eikö täällä sitten ole ketään miestä, joka uskaltaisi sen julki kuuluttaa? puhkesi kuin epätoivon huokaus vihdoin Elinan väräjäviltä huulilta? Täytyyhän se kuitenkin kerran sanoa heille... Eikö ketään, joka uskaltaisi ehdottaa edes aselepoa ja tehdä selkoa toivottomasta tilanteesta?

-- Tuskin, vastasi Heikki olkapäitään nykäyttäen. Jos joku sellainen sankari olisikin, niin...

-- Niin, juuri sankari! Juuri sellaista me tällä hetkellä tarvitsisimme.

-- Niin he eivät kuitenkaan kuuntelisi häntä, vaan huutaisivat hänet alas tai repisivät hänet kappaleiksi vallankumouksen ilmettynä vihollisena.

-- No niin, entä sitten? No niin, entä senkin uhalla? Hän olisi joka tapauksessa tehnyt velvollisuutensa. Ja enemmän kuin sen: hän olisi pelastanut, mitä vielä on pelastettavissa, ja estänyt tuhansia eläviä ihmisiä kurjuuteen ja kuolemaan syöksymästä.

-- Unohdat, että hän tuskin onnistuisi.

-- Unohdat, ettei "tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen tuloksien mukaan mitattava".

Elina katsoi uhmaten ja voitonriemuisasti häneen.

Mutta Heikkikään ei kääntänyt pois katsettaan, vaan tunsi kautta olentonsa virtaavan kaiken sen älyllisen ylemmyyden, jonka hän aina vaistomaisesti sai liian ylitulvehtivan, epäkäytännöllisen innostuksen edessä.

-- En luule, että on olemassa sellaista sankaria, hän virkahti kuivasti. Ainakaan minä en ole nähnyt pienintäkään merkkiä sellaisesta.

-- Mutta vallankumouksen johtajat, kansanvaltuutetut? Mitä he tekevät?

-- Arvattavasti samaa kuin mekin. Toivovat sankaria.

-- Hekään eivät usko siis enää asiansa menestymiseen?

-- Mikäli olen kuullut, eivät monet heistä ole siihen alusta alkaenkaan uskoneet.

-- Kuitenkin he ovat menneet siihen mukana?

-- Monet puolipakotettuina, olen kuullut.

-- Sitä pahempi. Kuitenkin he ovat ottaneet päälleen johtajan edesvastuun? Kuitenkin he ovat kehoittaneet myöskin muita ottamaan osaa kapinaan?

-- Virta vie myötään. Ja joka on sutten joukkoon joutunut, sen täytyy ulvoa sutten kanssa.

-- Mutta sittenhän he ovat vuosisadan suurimpia rikollisia.

-- Tuskin. He ovat vain luonteettomia.

-- Siinäpä se! Ja nyt saavat suuret kansanjoukot kärsiä heidän luonteettomuudestaan.

-- Tuskin sitäkään. Suuret kansanjoukot ovat tahtoneet tapella: he ovat saaneet tapella.

-- Eivätkä vieläkään kylläkseen?

-- Siltä näyttää. Ainakaan minä en ole huomannut vielä vähintäkään rauhankaipuuta heidän riveissään.

He kääntyivät jälleen kävelemään.

Heikin jääkylmä äänilaji teki nähtävästi tärisyttävän vaikutuksen Elinaan, joskin tämä koetti koota itseään eikä enää pitkään aikaan puhunut mitään.

-- Heikki, virkahti hän vihdoin puoliääneen. Miksi et sinä ole yksi johtajista?

-- Kiitos kunniasta. Jo sellaisenaan se olisi aivan liian korkea virka minulle, saati sitten, kun sitä nykyisissä olosuhteissa näyttää seuraavan vielä aivan ylimääräinen virkaylennys.

-- Hirsipuu?

-- Niin. Kun sitä ajattelen, olen aivan tyytyväinen vaatimattomaan asemaani miliisipäällikkönä kaupungissa, jossa ei tapahdu mitään ja jossa ei senvuoksi ole myöskään mitään edesvastuuta.

-- Ja josta ei joudu hirsipuuhun?

-- Tuskin. Mutta miksi sinä minua sinne niin mielelläsi toivottelisit?

-- Kuinka niin?

-- Koska toivot, että olisin joku vallankumouksen johtajista.

-- Tiedätkö, miksi sen teen?

-- En. Sitä pyydän sinua juuri sanomaan.

-- Siksi, että sinä et varmasti menettelisi niinkuin nuo toiset. Siksi, että sinä varmasti antaisit ennemmin repiä itsesi kappaleiksi kuin rupeisit kansaa harhaan johdattamaan.

Nyt oli Heikin vuoro hänet pysähdyttää.

-- Oletko aivan varma siitä? hän kysyi matalalla äänellä.

-- Kyllä, vastasi Elina katsoen suoraan silmiin häntä. Minähän _tunnen_ sinut.

Elina lausui nuo kohtalokkaat sanat niin keskitetyllä hermopaineella, niin salaperäisellä, elämäntärkeällä korostuksella, että Heikki näki sinisten ja punaisten kerien tanssivan silmiensä edessä.

Häntä puistatti. Tuossako se siis oli se elämän mysteerio? Ei, se oli siellä kotona pienen vuoteen ääressä, josta valkeat, lapselliset kädet ilmaan ojentuivat.

Mutta mikä Herran nimessä oli siis tämä? Oliko se ehkä joku toinen mysteerio vai ainoastaan eri muoto samasta asiasta?

Kuinka Herran nimessä voi noin vaan väittää tuntevansa toisen?

Jos tämä oli rakkautta, oli rakkaus sitten jotakin sangen kursailematonta ja häikäilemätöntä. Jos tämä taas ei ollut rakkautta, niin se oli huonoa pilaa tai suoranaista häpeämättömyyttä, joka oli rangaistavaa.

Ja hän teki vielä heikon yrityksen tavalliseen, puolipilkalliseen äänilajiinsa.

-- Tahtoisit siis niin mielelläsi sankariksi minut? hän sanoi.

-- En tahdo sinua muuksi kuin miksi itsekin tahdot, sai hän vastaukseksi. Sillä täytyyhän sinun kuitenkin tunnustaa, että se on ollut ja on vieläkin sinun palavin pyyteesi ja intohimosi.

Heikki tunsi polviensa vavahtavan.

Senkin tuo nainen tiesi siis, senkin!

Seisoiko hän siis tässä alasti hänen edessään? Vai oliko hän lasikaappi, josta kaikki näkyi läpi, avoin kirja, jota kuka hyvänsä saattoi selailla iltikseen?

Tietysti tuo nainen oli oikeassa. Mutta millä oikeudella hän oli oikeassa ja millä oikeudella hän otti vapauden tunkeutua Heikin kaikkein pyhimpään?

Mutta jos se tapahtui rakkauden oikeudella?

Niin, silloinhan ei hänellä, Heikillä, ollut mitään vastaan väittämistä. Silloinhan hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin avata oman olentonsa ovet selkoselälleen, olla itse lakki kädessä portailla ja kumartaa harvinaista vierasta kunniapaikalle astumaan...

-- Tahtoisit, että uhrautuisin muiden edestä? hän kysyi äänellä, jota hän tuskin tunsi omakseen.

-- Tahtoisin, että voisin rakastaa sinua! hän kuuli helkähtävän korvissaan kuin hopeatiuvun. Enkä vain rakastaa, vaan katsoa korkealle ja kunnioittaa.

Samassa hän tunsi kuuman suutelon huulillaan ja kahden käsivarren kaulaansa kuin kahleen, kuin salliman vaskilukon sulkeutuvan...

Nyt hän tiesi, ettei hänellä tulisi olemaan mitään vaalinvaltaa enää. Hän menisi sinne, kuhun hän ei tahtoisi, vaan kuhun tahtoisi häntä hänen tahtonsa tahto, ja toinen vyöttäisi hänet...

Suuret, pyhät pääsiäistähdet riippuivat kuuraisten puiden oksilla ja katsoivat kummissaan kahta ihmislasta, jotka keskellä ajan ankaran pauhinaa, sen surkeutta ja mädätystä, saattoivat vielä sankarillista rakkautta ja rakastavaa ihmisyyttä kuvitella.

VII.

Tätä iltaa seurasi sitten monia muita iltoja. Heillä oli nyt sitäkin helpompaa olla yksissä, kun Pekka oli taas tavalliselle pääkaupunkiretkelleen matkustanut.

Hän tarvitsi tietoja, hän oli sanonut lähtiessään.

Hänen täytyi muka tavata puoluejohtajia ja saada heidän kauttaan selvä tilanteesta, jos hänen mieli voida toimittaa lehteään oikeaan suuntaan ja yleensä ohjata vallankumouksen menoa omalla paikkakunnallaan.

Mahdollisesti olikin asianlaita niin. Heikillä -- ja kenties Elinallakin -- oli kuitenkin pieni epäilyksensä, ett'eivät yksin poliittiset syyt hänen matkaansa aiheuttaneet.

Ainakin sivutarkoituksena siinä täytyi olla myöskin juopottelu, jota hän ei täällä kotikaupungissaan, vaimonsa silmäin alla, voinut tai ei viitsinyt sentään aivan mielinmäärin harjoittaa. Sitäpaitsi hän saattoi olla myös jo hiukan väsynyt Heikin seuraan, jolta hän vain poikkeustapauksissa sai kannatusta näille pyrinnöilleen.

Joka tapauksessa hän matkusti. Heikki lupasi sillä välin hänen lehteään vähän huolestaa.

-- Ja kotia myös! oli Pekka iloisesti vielä vaununsillalta huutanut. Muista se, Elina: minä nimitän Heikin nyt näiden päivien varaisännäksi sinne.

-- Kiitos, kiitos! Elina nauranut kättään huiskuttaen. Mutta käske myöskin, että varaisäntä ei saa karata niinkuin oikea isäntä.

-- Uskollinen saakka kuolemaan, Heikki tuohon käsi sydämellä vakuuttanut.

Pekan rajaton luottamus oli kuitenkin tehnyt kiusallisen vaikutuksen häneen.

Aina tuosta hänen ja Elinan molemminpuolisten selittäytymisten illasta saakka hän ei ollut oikein hyvin viihtynyt Pekan orren alla. Syyttäen erästä kirjallista työtään -- sosialipoliittista julkaisua vallankumouksen syistä, jota hän muka oli täällä kirjoittavinaan -- hän oli heti seuraavana päivänä muuttanut hotelliin, missä hän puolueettomalla alueella ollen tunsi myöskin toveruuden siteiden vähemmän vaivaavan itseään.

Kuitenkin ne vielä vaivasivat jonkun verran eikä Pekan lähtö siinä suhteessa ollenkaan vaikuttanut vapauttavasti häneen. Hänhän tulisi tietysti takaisin sieltä eräänä kauniina päivänä ja silloin oli Heikin huolestettava, että saattoi katsoa silmiin häntä.

Turhia huolia, joutavia epäilyjä! Nekin katkesivat kuin korsi lemmen kaikkivallan niitä koskettaessa.

Oikeastaan se oli Elinan ansio. Taitavasti ja, Heikin mielestä, tahallaan tämä antoi hänen kaikessa ystävyydessä ymmärtää, ettei Pekkakaan mikään uskollisuuden perikuva ollut, pikemmin päinvastoin, sillä viina herätti hänessä näet myös eräitä toisia intohimoja, joita tyydyttämästä häntä esti joskus tilaisuuden puute, mutta ei usein sekään, koska hänestä silloin olivat kaikki naiset yhtä kauniita niinkuin kaikki kissat yhtä harmaita pimeässä.

Heidän avioliittonsa ensi aikoina olivat nämä ynnä muut seikat antaneet aihetta moneen myrskyisään kohtaukseen, jolloin Elina oli jo useamman kuin yhden kerran ollut valmis jättämään miehensä ja takaisin vanhempiensa luokse muuttamaan. Pekan anteeksipyytelevä, lapsellinen avuttomuus ja hänen oma häpeänsä, joka täten olisi tullut kaiken maailman tietoon, oli kuitenkin aina estänyt hänet siitä, eikä vähimmän hänen sisäinen ylpeytensä myöskin isän ja äidin suhteen, jotka olivat olleet kovasti vastaan heidän avioliittoaan ja joille hänen täten olisi ollut tunnustettava erehtyneensä vaalissaan.

Niin oli hän edelleen jäänyt Pekan, taikka oikeammin, oman kattonsa alle, sillä hänenhän ne varat olivat olleet, joilla heidän ensimmäinen kotinsa oli perustettu.

Nyt olivat kaikki myrskyt ja niiden mukana myös kaikki intiimi, tuhatsäikeinen rakkaus-elämä olleet jo vuosia sitten ohitse ja heidän keskinäinen suhteensa vain pelkälle toveruudelle ja vapaalle suvaitsevaisuudelle perustettu.

Kumpikin he tekivät, kuinka tahtoivat, joskin Elinaan nähden tuo vapaudenkäyttö oli enemmän kielteiseksi kuin myönteiseksi muodostunut.

Hänellähän oli lapsensa, niin, ja sitten hän oli viime vuosina kovin innostunut lukemaan, ei niin paljon kansantaloudellista ja sosialidemokraattista kirjallisuutta enää kuin yleisinhimillistä, kuuluisain arvostelijain ja ajattelijain teoksia ja maailmanrunouden mestareita. Näin oli hänen onnistunut tässäkin syrjäisessä maankolkassa ja pikkukaupungin ummehtuneessa ilmakehässä pitää sielunsa virkeänä ja yleensä henkisen elämänsä tasolla, josta Heikillä mielestään oli yksinomaan oppimista.

Ensi kertaa elämässään hän näki nyt naisen, jolta ei puuttunut hänen ihailemiaan romanttisia ominaisuuksia, mutta joka ei silti säikkynyt elämän realiteetteja, vaan sousi lujin, voimakkain, päämäärästään tietoisin aironvedoin omaa uraansa ja ulappaansa.

Ja mikä oli hänen, Elinan, päämäärä sitten?

Siinä oli enää hyvin vähän mitään ulkopuolista, minkään varman, määrätyn käytännöllisen tarkoitusperän saavuttamista tai esineellistä, kouraantuntuvaa elämän-onnea. Pikemmin oli se erään henkilökohtaisen, myötäsyntyneen sisäisen ihanteen jokapäiväistä toteuttamista ja toivoa nähdä tuon ihanteen toteutuvan mahdollisimman paljon myös hänen lähimmässä ympäristössään.

Heikki ymmärsi kyllä, että tuo lähin ympäristö oli hän, Heikki, tällä kertaa. Elina toivoi hänestä sankaria.

Hän ei omien sanojensa mukaan voinut rakastaa muuta kuin sankaria, ja koska tuo toivo oli pettänyt hänen miehensä suhteen, hän oli sen nyt siirtänyt Heikkiin, jossa hän tapasi hyvinkin kiitollisen ja jo lapsuudesta saakka valmiiksi muokatun maaperän tuolle sydäntaimelleen.

Tarvittiin hänen suhteensa vain rikkaruohojen kitkijää.

Heikki myönsi sen itsekin, myönsi, että siihen pitkän elämän varrella oli kasvanut päälle kaikenlaista vahinkoheinää, kuten pikku-ivaa ja pikku-itsekkäisyyttä, pikkujärkeilyä ja pikkukyynillisyyttä, jotka estivät kaikkien jalompien kukkien siinä kasvamasta ja menestymästä.

Niiden täytyi ensin pois! Ja ne nousivatkin pois juurineen tämän myöhän, oudon ja salaperäisen lemmentunteen hänen olentonsa sisintä koskettaessa.

Kuin veitsi viilsi se hänen sydämensä syvimpään.

Ei ollut niinkään helppoa hänelle aluksi tunnustaa, että koko hänen henkinen elämänsä ensimmäisistä ylioppilasvuosista saakka oli ollut oikeastaan vain yksi ainoa suuri harha-askel, että hän oli tuhlannut niin paljon parastaan kaiken maailman turulla ja tyytynyt niin mitättömän pieniin ja pintapuolisiin elämän-arvoihin, vaikka toiset ja syvemmät olivat tuossa aivan hänen vierellään vilkuttaneet.

Näihin jälkimmäisiin luki hän nyttemmin myös rakkauden, etupäässä tietysti rakkauden Elinaa kohtaan, joka vain hänen väärän kehityksensä vuoksi oli nyt niin myöhään hänessä ilmi leimahtanut.

Liian myöhään! sanoi hän usein katkerasti itselleen. Mutta heti toisena hetkenä hän sanoi; se ei ole totta! sillä hän tunsi vielä uudistumisen ja nuortumisen ilon kuin keväisen, valtavan luonnonlaulun läpi olentonsa laikahtavan.

Totisesti hän tunsi kaikella sielullaan ja mielellään, että hän ei tällaisenaan ollut kelvollinen Elinaa rakastamaan.

Mutta hän tahtoi muuttua toisenlaiseksi, karistaa kaikki pienet pyyteet itsestään, kasvaa sankariksi sotijaloksi, tulla todellakin sen ihannekuvan kaltaiseksi, jonka Elina aivan selittämättömästä syystä oli hänestä muodostanut ja jonka vastaavaisuudesta todellisuudessa hän nyt niin tinkimättömästi vaati tilille häntä. Eivätkä tässä auttaneet vain sanat ja selittelyt, eivät vain ajatukset ja mielialat, vaikka ne sitten olisivat olleet medestä tehtyjä, sokerista sorvaeltuja.

Tässä vaadittiin tekoja, taikka vain yhtäkin tekoa, mutta sellaista, joka siinä silmänräpäyksessä paljastaisi koko hänen sisäisen olemuksensa ja näyttäisi koko maailmalle, oliko hän ehyt vai madonsyömä.

Tarvittiin sentähden oikeata suursiivousta hänen sydämessään.

Paljon sinne olikin kaikenlaista vanhaa rojua, lukinlankoja, koita ja basilleja kokoontunut. Kaikki rakkauden suuren, säteilevän auringon alle! Kaikki lemmen kirkkaan, kuluttavan liekin puhdistettavaksi!

Tätä sisäistä tilintekoaan teki Heikki nyt yöt ja päivät, yksin ja kaksin Elinan kanssa.

Myöskin Elina näytti jotakin samantapaista suorittavan, vaikka se koskikin nähtävästi vain käytännöllisiä ulkoseikkoja.

Hän puhui joskus pääkaupunkiin muuttamisesta. Sellaisilla ei taas Heikki ollenkaan vaivannut päätään, sillä hänen mielestään ne kyllä muodostuisivat itsestään, kunhan ensin vain saisi muodon heidän oma sisäinen totuutensa.

Elina vaati häntä Suomen köyhälistön hyväksi uhrautumaan, siten että hän esiintyisi julkisuudessa rauhanrakentajana. Nythän hänellä oli lehti hallussaan, nythän hän voisi paukauttaa siinä julki mitä tahansa!

Heikki ymmärsi sangen hyvin, että se jäisi kyllä tuohon yhteen kertaan, sillä tietysti lehti otettaisiin häneltä heti pois ja varmasti miliisipäällikön virkakin, kuten ainakin epäluotettavalta puoluetoverilta.

Mutta siihen se hyvin luultavasti pysähtyisikin. Ei häntä arvattavasti mikään sen pitempi vaino kohtaisi, ei siihen sen enempää sankaruutta tarvittaisi.

Hän tekisi itsensä vain mahdottomaksi vallankumouksen palvelukseen. Ja sehän ei, Heikin nykyisiin mielipiteisiin nähden, suinkaan olisi mikään uhraus. Pikemmin uhrautui hän nyt vallankumousta, vaikka varovaisestikin, palvellessaan, sillä hänhän teki itsensä joka tapauksessa siten solidaariseksi asian kanssa, jonka epäonnistumisesta hän oli vakuutettu.

Heikki tiesi, että Elina odotti tuota tekoa häneltä. Mutta juuri sen vähäpätöisyyden vuoksi hän lykkäsi sen päivä päivältä tuonnemmaksi.

Hänhän rakasti, hänellähän oli nyt toisia paljon tärkeämpiä kysymyksiä ratkaistavanaan. Niistä ensimmäinen oli, kuinka Elina ollenkaan saattoi pitää hänestä, vaikka hän itse uuden rakkautensa valossa oli mielestään yksinomaan inhoittava.

Hän kysyikin sitä joskus Elinalta, mutta sai vastaukseksi vain suudelman, joka ei ollut mikään vastaus, ei ainakaan hänen tarkoittamaansa kysymykseen.

Toinen arvoitus, johon hän mielellään olisi tahtonut selitystä, oli se, mitenkä Elina varakkaan ratsutilallisen tyttärenä oli aikoinaan tullut sosialidemokraattisiin aatteisiin kiintyneeksi.

Tähän hän saikin aivan herttaisen ja vilpittömän vastauksen.

-- Se oli sillä tapaa, selitti Elina hymyillen hänelle, että prof. Talvio oli juuri silloin tullut dosentiksi ja piti ensimmäisiä luentojaan kansantaloudesta.

Heitä oli ollut siellä liuta tyttöjä, jotka olivat ihailleet häntä yhtä paljon hänen uuden-aikaisten aatteittensa ja lennokkaan esitystapansa kuin hänen muodinmukaisen pukunsa ja hyvinhoidettujen viiksiensä vuoksi. Millainen leijona hän oli siihen aikaan ollutkaan! Kaikki olivat häntä ihailleet.

-- Niin, hymyili Heikki hiukan surumielisesti. Olinhan siellä minäkin.

Prof. Talvio oli todellakin vaikuttanut siihen aikaan yläluokkalaisuudellaan paljon enemmän Suomen soialidemokratian hyväksi kuin monet hänen lipunkantajistaan myöhemmin alaluokkalaisuudellaan. Myöskin työmiehet olivat hänestä pitäneet.

-- Kyllä, myönsi Elinakin. Mutta enimmän pidimme hänestä me, naisylioppilaat, sillä meille hän oli todellakin uuden ajan airut, meidän sankarimme ja epäjumalamme...

-- Ja jos hän silloin olisi kosinut ketä hyvänsä teistä, hänen ei nähtävästi olisi ollut tarvis pelätä rukkasia.

-- Ei. Mutta kyllä hän alenikin sitten meidän silmissämme, kun hän nai tuon tuhman ja ruman professorintyttären...

-- Kierosilmäisen, kyttyräselkäisen!

-- En muista, että hänellä olisi ollut kyttyrää. Mutta henkisesti mitätön hän oli ja siksi se oli meidän mielestämme oikea mesalliansi meidän nerokkaalle taruprinssillemme.

-- Tuo professori oli rikas.

-- Vaikka! En voi sittenkään käsittää, kuinka Talvio saattoi naida juuri hänen tyttärensä.

-- Hän oli mennyt silloin enemmän vasemmalle kuin mitä hänen yhteiskunnallinen arvonsa ja henkinen rakenteensa sieti oikeastaan. Hänessä tapahtui luonnollinen vastavaikutus, hän tahtoi taas oikealle.

-- Nyt en minä ymmärrä sanaakaan, mitä sanot.

-- Onhan se aivan yksinkertaista. Tuo professori nimittäin ei ollut ainoastaan rikas, vaan myöskin vanhoillinen, vieläpä uskonnollinenkin, joten liitto hänen perheensä kanssa merkitsi palajamista takaisin vanhoihin, rakkaisiin pappilatraditsioneihin.

-- Pelkään pahoin, että olet oikeassa. Joka tapauksessa hän rupesi siitä saakka tyyntymään ja talttumaan.

-- Hän astui jäseneksi samaan yhteiskuntaan, jonka perikatoa hän juuri oli ennustanut. Arvaan, että hänen vanha isänsä on mahtanut äärettömästi iloita tästä kokokäännöksestä.

-- Mutta onhan hän vielä sosialisti.

-- On, tietoperäisesti. Sosialidemokraattiset aatteet ovat hänellä vieläkin päässä, josta ne eivät ole koskaan sydämeen saakka ehtineetkään. Meillä on paljon sellaisia sosialisteja sivistyneessä köyhälistössämme.

Elina nyykäytti hänelle päätään ja vaikeni hetkiseksi.

-- Enköhän minäkin liene yksi niistä? virkahti hän sitten harvakseen. Muistan, että minulle hämäläisen ratsutilallisen tyttärenä oli aluksi hyvin vaikea tottua edes ajatuksissani esim. maanomistuksen lakkauttamiseen. Nyt taas on koko vallankumouksen ajan ollut minulle vaikea tottua tähän köyhälistön diktatuuriin.

-- Sehän ei ole mitään sosialidemokratiaa! Sehän on bolshevismia, väitti Heikki.

-- Nimitä sitä miten tahdot, vastasi Elina hiljaisesti. Joka tapauksessa on suomalainen sosialidemokratia sen hyväksynyt ja toimiohjeekseen julistanut. Yhtä vähän minä olen voinut tottua näihin murhiin ja väkivallantöihin...

-- Myöskin valkoiset murhaavat!

-- Sen pahempi, olen kuullut heidänkin surmaavan sotavankejaan. Missään tapauksessa en usko, että uutta Suomea täten rakennetaan.

-- En minäkään.

Elina ojensi kiitokseksi kätensä hänelle.

He olivat Heikin hotellihuoneessa, jossa heidän myös oli tapana joskus vaihteen vuoksi illallisen jälkeen tavata toisiaan.

Olisi ollut aika jo erota heidän. Mutta nyt niinkuin usein ennenkin tuntui heistä, vaikka he olivat tuntikausia keskenään keskustelleet, että he eivät itse asiassa olleet sanoneet mitään ja että vaadittaisiin vuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin he olisivat edes sadastuhannesosan itsestään toisilleen ilmoittaneet.

Elina nousi lähteäkseen. Heikki sai hänet lempeällä väkivallalla vielä hetkiseksi sohvaan istumaan.

-- Viivy vielä! hän pyysi rukoilevalla äänellä. Tahdotko kupin kahvia tai lasin viiniä ehkä? Meidän täytyy nyt kerrankin saada jutella rauhassa keskenämme.

Hän unohti, että he tapasivat toisensa monta kertaa päivässä ja että heillä, jos kenelläkään, oli tilaisuus mielinmäärin, aamusta iltaan, pohtia toistensa elämänkysymyksiä.

VIII.

Elina jäi.

Tultiin pyytämään Heikkiä puhelimeen.

Hän viipyi kauan poissa. Kun hän palasi, hän oli kalmankalpea hahmoltaan.

Elinan kysyessä syytä siihen, hän vain sopersi jotakin, että hänelle oli soitettu miliisilaitokselta ja että hänen täytyi nyt heti, tällä hetkellä, saapua sinne.

-- Odota! hän sanoi. Olen takaisin parin sekunnin perästä. Pelkään...

-- Mitä? Kerro Jumalan nimessä!

-- Pelkään, että on tapahtunut suuri onnettomuus.

Hän tempasi lakkinsa ja palttoonsa ja syöksyi ulos.

Miliisilaitos oli torin toisella puolen. Heikki harppasi juoksujalkaa sinne, tapasi ovella pari miliisimiestä, tervehti hätäisesti heitä ja tuli omaan virkahuoneeseensa.

Siellä oli hänen apulaisensa, entinen ylikonstaapeli Tervo, vielä puhelimen ääressä.

-- Onko se totta? kysyi Heikki oven suljettuaan.

-- Kyllä. Koetan tässä juuri saada lisätietoa asiasta.

-- Hän on murhattu?

-- On. Ja monta muuta.

-- Hyvä Jumala!

-- Niin, se tuntuu olleen oikea teurastusretki Pällinkorvan mielen mukaan. Häpeäksi se koituu koko paikkakunnalle.

Tervo oli siivo mies vanhoilta hyviltä ajoilta, joka ei missään tapauksessa hyväksynyt väkivallantöitä. Heikki tiesi kaikessa voivansa luottaa häneen kuin itseensä ja olikin jättänyt järjestyksenpidon kaupungissa suureksi osaksi hänen hoteisiinsa.

Hän oli vaipunut musertuneena pöytänsä ääreen. Äkkiä hän jälleen ponnahti ylös.

-- Kuka siitä ilmoitti? hän kysyi.

-- Pällinkorva itse. Tuntui valittelevan vähän tapahtumaa...

-- Se konna! Hänet on heti saatettava minun puheilleni.

-- Taitaa olla vähän myöhäistä. Sitäpaitsi minä luulen, että hän on... kuinka sanoisin... noin vähän toisellakymmenellä.

-- Juomassa?

-- Niin. Kuului vähän äänestä...

-- Hänet on joka tapauksessa nyt heti tänne noudettava.

-- Jos tulee. Se pyrkii olemaan vähän pahapäinen noin sillä tuulella ollessaan.

-- On tultava. On käsky ylempää.

-- Se on eri asia. Mutta taitaa kuitenkin olla parasta, jos otan pari miestä mukaani. Toisinaan se ei kuuntele ylhäisiä eikä alhaisia.

-- Tee kuin tahdot! Minä odotan.

Tervo meni. Heikki nousi edestakaisin kiivaasti kävelemään.

Hänen suonensa sykkivät kuin tulessa. Hänen silmänsä pyrkivät hämärtymään. Hän tuskin tiesi, kuka hän oli, missä hän oli ja mikä oli maailma heidän ympärillään. Sillä viesti, jonka hän oli hotelliin saanut, kertoi että Elinan isä oli murhattu ja hänen äitinsä ajettu vähissä hengin, paitasillaan pakkaseen.