Part 3

Mutta Pekka pyyteli niin toverillisesti ja Elina katsoi niin kauniisti häntä jäämään heille, että hän tahtomattaankin tuli heitä totelleeksi ja päätti pysytellä vielä ainakin muutamia päiviä täällä ja täältä syrjästä tapausten juoksua tarkastella.

Täällä oli tilanne vielä epäselvä. Ei tiedetty, kenelle kaupunki kuului oikein, punaisille vai valkoisille, jotka kulkivat vain kyräten karsaasti toisiaan, kummankaan puolen ryhtymättä mihinkään vihollisuuksiin tai väkivallantöihin.

Parin päivän perästä oli tilanne siinä suhteessa selvä. Kaupunki kuului punaisille. Mutta mitä enemmän se taas alkoi selvetä koko maahan nähden, sen alemmaksi painui Heikin mieli ja sen onnellisemmaksi salliman oikuksi hän katsoi sattumaa, että hän oli täällä eikä esim. pääkaupungissa.

Siellä hän olisi tietysti periaatteilleen uskollisena syöksynyt suinpäin vallankumouksen kuohupäihin. Täällä hän sensijaan saattoi pysyä rauhallisena syrjästäkatsojana ja sovittaa tilanteen mahdollisten muutosten mukaan menettelytapansa.

Mutta taaskin hän tunsi jo edeltäpäin, millaiseksi se käytännössä tulisi muodostumaan. Samanlaiseksi kuin Suomenlinnan kapinan aikana! Sillä taaskaan hän ei täysin luottanut asian onnistumiseen.

Tämä ei sittenkään vielä ollut _hänen_ hetkensä, ei hänen suuri hetkensä, tunsi hän.

Vallankumouksen ensimmäinen ehto oli, että sen täytyi onnistua. Vain silloin se merkittiin historialliseksi vapausliikkeeksi, jolla vielä myöhäiset sukupolven tulisivat hurraamaan.

Vallankumous, joka ei onnistunut, oli rikos, oli valtiopetos. Sellaisessa ei ollut hyvä olla mukana kenenkään, joka edes hiukan välitti nykyisestä ja varsinkin kuolemanjälkeisestä elämästään ja kansalaiskunniastaan.

Kuitenkaan ei Heikistä ollut aivan vastenmielistä, että hänelle tarjottiin ja melkein väkipakolla tyrkytettiin miliisipäällikön paikka tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa.

Virkahan oli hänen nähdäkseen verrattain viaton. Vaikka vallankumous epäonnistuisikin -- kuten hän varmasti _luuli_ sen epäonnistuvan -- ennättäisi siitä aina pujahtaa ajoissa piiloon, eikä siitä missään tapauksessa arvattavasti kaula menisi.

Mutta voihan olla, että hänen luulonsa pettäisikin ja vallankumous onnistuisikin...

Silloin oli aina hyvä, että oli ollut edes kannaksilla mukana siinä. Sieltä oli aina helppo sitten sepipajulle tai itse kuskipukillekin istahtaa.

Aivan itsekkäisyydestä vapaat eivät olleet siis suinkaan ne vaikuttimet, jotka saivat Heikin edes näin takalaidalta vallankumoukseen osaa ottamaan. Kuitenkin ne olivat täysin hänen sisäisen olemuksensa mukaiset, jossa kyllä piili eräät suuret mahdollisuudet epäitsekkääseen uhrautuvaisuuteen, jopa sankarillisuuteen ja marttyyriuteenkin, mutta ainoastaan kylmän, kirkkaan järjen puitteissa eikä sokean, surmansuuhun syöksyvän innostuksen.

Hän tahtoi _voittaa_, ainakin että hänen asiansa voittaisi, samalla kuin hän itse sortuisikin. Ja siksi hän otti vallankumoukseen osaa vain toisella jalallaan, sillä hän tiesi, että jos se menisikin, hän vielä toisellakin tulisi sangen hyvin tämän maailman läpi tanssahtelemaan.

Mutta hypätä tasakäpälää iankaikkisuuteen, asian vuoksi, jonka onnistumisesta tai oikeudesta -- Heikille ne kaksi käsitettä olivat yksi -- ei ollut täysin vakuutettu?

Ei kiitoksia. Siihen hänellä ei ollut vähintäkään halua, mutta koska sitä näytti olevan sen enemmän muilla, teki hän mielellään tilaa tuhmemmille.

V.

Jos Heikki oli ottamalla vastaan miliisipäällikön viran tarkoittanut todellakin mukavan riippuverkon tai kaikille tahoille vapaan tähtäystornin hankkimista itselleen, hän näytti ainakin aluksi siinä täydellisesti onnistuneen.

Virka ei tuottanut hänelle juuri mitään työtä eikä myöskään mitään edesvastuuta. Kaupunki oli täysin rauhallinen, sotarintamat olivat siitä kaukana, ei sattunut mitään epäjärjestyksiä ja miliisilaitoksella kävi kaikki vanhan mallin mukaan.

Porvaristo "kenkkuili" täällä tietysti niinkuin kaikkialla muuallakin, työpaikat pysyivät lakossa, kuten virastot, koulut ja useimmat kauppapuoditkin, mutta yleiselle järjestykselle oli niistä siten vain sen vähemmän häiriötä ja muuhan ei Heikkiä viran puolesta liikuttanut.

Kaikki valta kuului itse asiassa punakaartille, nimeksi lääninvaltuutetuille. Heikillä ei ollut muuta tehtävää kuin katsoa päältä, kuinka maata hallittiin, ja toimeenpanna Suomen sosialistisen tasavallan määräyksiä.

Eikä aluksi myöskään muuta edesvastuuta.

Tietysti tapahtui täälläkin koko joukko valtiollisia vangitsemisia. Mutta osaksi suoritti ne punakaarti itse, osaksi siirrettiin vangitut heti lyhyen alustavan kuulustelun jälkeen lääninvankilaan, joten Heikin vastattavina olevissa miliisikopeissa oli vain aina ohimennen muutamia kaupungin porvarillisia mahtihenkilöltä.

Hän puolestaan koetti tehdä oleskelun heille siellä niin mukavaksi kuin suinkin, piti silmällä, ettei kukaan saanut loukata eikä tehdä väkivaltaa heille, ja luovutti heidät hyvin mielellään vankilan viranomaisten haltuun, milloin kaikkivaltias punakaarti katsoi hyväksi niin.

Myöhemmin muodostui täälläkin vallankumouksellinen oikeus-istuin, mutta sen kanssa oli Heikillä vieläkin vähemmän tekemistä.

Mitään murhia ei tapahtunut eikä varsinaisia ryöstöjäkään, paitsi luonnollisesti yhden tai toisen omaisuuden ja tavaralajin, "kansallistuttamista", mikäli punakaarti piti sitä omille tarpeilleen välttämättömänä.

Siinäkään suhteessa ei siis mikään miliisipäällikön syvää rauhaa häirinnyt. Hän oli kaupunkiin ja kaupunki häneen sangen tyytyväinen.

Heikillä oli nyt hyvää aikaa tarkastella ympäristöään.

Ei niin, että hän olisi voinut taikka tahtonut edes jokapäiväistä kanssakäymistään laajentaa: syvä juopa oli jo hänen virkansa takia hänen ja kaikkien porvarillisiin puolueisiin lukeutuvien kansalaisten välille kiinnitetty. Mutta kaupunkiin itsensä, missä hän ei ollut käynyt sitten kouluvuosiensa, ynnä sen lähimpään ympäristöön liittyivät tuhannet muistot hänellä, jotka nyt aina tuoreempina ja elävämpinä alkoivat nousta esiin hänen sielunsa onkaloista.

Jokaiselta kadulta ja kujalta kangastuivat pitkät kuvasarjat, joka pihalta ja aukiolta, joka puusta ja puistikosta tulvehti häntä vastaan muistoja ja toiveita, mielikuvia ja ajatuksia, joita hän tuskin olisi omikseen tunnustanut, elleivät ne olisi olleet niin selvästi merkityt hänen silloisella, kömpelöllä ja naivilla puumerkillään.

Hyvä Jumala, mikä koulupoika, mikä maalaispoika, mikä mökinpoika hän oli silloin ollutkaan!

Ujo kuin unelma, ahmatti kuin ensipolvi, määrätön eteenpäin pyrkivässä, suurtöihin tähtäävässä sankarillisuudessaan, mässääjä oman onnensa kunnianhimoisten valloitusten ja haaveellisten, etäältä siintävien pilvilinnojen, joiden itsevaltainen isäntä hän yksin oli.

Mihin olivat ne nyt kaikki haihtuneet? Mitä oli hänestä tullut, mitä oli jäänyt jälelle tuosta kaikesta elämän kovan todellisuuden sitä koskettaessa?

Ei mitään, taikka mikä oli melkein pahempi vielä, ei juuri mitään. Vain siipirikko lintu, joka ei uskaltanut lentää enää, vain vallankumouksellinen, joka ei uskaltanut tehdä enää vallankumousta, ainoastaan katsoa syrjästä ja odottaa, siksi kuin muut tekisivät sen ja poimisivat kastanjat valmiiksi tulesta hänelle.

-- Hyvä on toisen housuilla tuleen istua, hymähteli hän noissa mietteissään katkerasti itsekseen.

Mutta mitäs tehdä, kun ei omiakaan ollut, ei uskoa, joka vuoret siirtää, ei innostusta, jolla juostaan vaikka päänsä seinään, eikä yleensä niitä kannattavia elämän aatteita ja ihanteita, jotka kysyvät vain tekoja eivätkä tuloksiaan!

Silloin oli parasta istua miliisipäällikkönä koulukaupungissaan ja miettiä kaiken katoavaisuutta.

-- Niin se käy, kun sydän kuolee, yritti hän vielä ajatella.

Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, ett'eihän hänen sydämensä ollut koskaan elänytkään. Hänessä oli elänyt aina vain pää ja mikä päästä lähti, eivät koskaan sydämen syvemmät tunteet ja intohimot.

Siinä suhteessa oli jo esim. Pekka Piilonen edellä häntä. Pekalla oli ollut nuoruudestaan saakka ainakin juomisen intohimo, jonka hän on ehkä sittemmin oli moniksi muiksi paljon henkevämmiksi vaistoiksi ja mielihaluiksi, tunteiksi ja tunnelmiksi jalostanut.

Ilmankos hän oli saanutkin niin kauniin ja kunnollisen elämänkumppanin, joka tietysti hetkestä hetkeen, viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen jatkaa tuota jalostamista.

Ja niin oli hänestä, tuosta juopporetkusta, lopuksi tuleva lämmin, laaja, monipuolisesti kehittynyt personallisuus, sillä aikaa kuin hän, Heikki, säännöllinen, säntillinen ihminen ja kunnon virkamies, kuihtui ja kuivettui pois kuin mätä, madonsyömä oksa elämänpuussa.

Oliko se oikein?

Epäilemättä se ei ollut oikein. Mutta elämä olikin suurin väärintekijä, arpajaisonnetar, rulettiruhtinatar, noppapelikuningatar, joka tuhlasi suosiotaan tai epäsuosiotaan kokonaan asianomaisen arpojan sisäiseen arvoon ja kunniaan katsomatta. Eikä sitä oikeutta tainnut saada sen enempi tuonen tuollapuolenkaan, ei taivaassa eikä helvetissä.

Se oli väärin, hyvin väärin. Mutta ne, jotka onnistuivat, pitivät sitä korkeimpana jumalallisena viisautena.

Aina hän ei kuitenkaan niin metafyysillisiä ajatellut. Varsinkin silloin, kun hän yksin kierteli tuota vanhaa, autiota, tyhjäkatuista koulukaupunkiaan -- olikin liikkumiskielto klo 8:n jälkeen -- sulivat kaikki hänen vaikutelmansa ja mietelmänsä vain yhtenäiseen, surunvoittoiseen mielialaan, jonka epämääräinen keskipiste oli Elina ja joka siitä säteili ja sitä kiersi kuin tähtisumu.

Rakastiko hän ehkä Elinaa?

Eihän tiennyt edes, mitä rakkaus oli, kuinka hän olisi voinut sitä määritellä?

Mutta Heikki tunsi, että hänen oli hyvä olla hänen lähellään ja hänen ilmakehässään, hyvä olla koko tässä kaupungissa ja tässä olotilassa. Parempi kuin mitä hänellä oli ollut missään pitkään aikaan, ehkä milloinkaan.

Toivoiko hän ehkä Elinan rakastavan häntä?

Mahdollisesti hänellä oli ollut tänne tullessaan ja vielä täällä-olonsa ensi päivinä joku tuollainen salainen, tuskin hänen omille sielunsilmilleenkään havaittava aamunkajo sydämensä syvimmässä. Mutta se oli sikäli pimentynyt, mikäli hän oli tuon talon ainakin ulkonaisesti kaikinpuolin onnelliseen ja kadehdittavaan perhe-elämään tutustunut.

Että se olisi ollut yhtä onnellista sisäisestikin, sitä hän ei ollut ensin tahtonut millään myöntää hänen itserakkautensa, jolle oli mieluista kuvitella Elinaa sisäisesti särkyneenä, traagillisen, tummanylhäisen elämänmurheen täyttämänä, joskin syvän melankolian taltuttamana poikkeusluonteena, kamppailevana liian ahtaan ja arkipäiväisen ympäristönsä kanssa, onnettomana avioliitossaan.

Mutta kun ei tuokaan mielikuva ollut saanut mitään tukea silminnähtävästä, järjin jännitettävästä todellisuudesta, hänen oli vähitellen täytynyt luopua siitäkin ja ottaa vastoin tahtoaankin uskoakseen, ettei Elinaa vaivannut itse asiassa mikään, että hän päinvastoin oli varsin tyytyväinen sekä sisäiseen että ulkonaiseen elämäänsä ja ettei siinä missään tapauksessa ollut Heikille muuta kuin korkeintaan hyvän ystävän sija valmistettu.

Epäilemättä oli tuo huomio ollut aluksi hänelle jonkun verran nöyryyttävä.

Mutta järkevämmin ajatellen hänen oli kuitenkin täytynyt tunnustaa itselleen, että oli hyvä niinkuin oli ja ettei voinut toisin ollakaan.

Mikä oikeus hänellä oli pyytää enempää elämältä?

Eihän hän ollut sille koskaan enempää antanutkaan. Hän ei ollut koskaan sille antanut sydäntään, siksi hän ei ollut myöskään siltä koskaan saanut sydäntä. Hän oli antanut vain järkensä ja mielikuvituksensa, siksi oli myöskin elämä hajautunut hänelle vain pelkiksi älyllisiksi ajatuksiksi ja mielikuviksi.

Mutta arvoitukseksi hänelle joka tapauksessa jäi, kuinka Elina sittenkään saattoi miestään täydellä olennollaan rakastaa ja olla hänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa.

Siihenkin hän oli saapa eräänä päivänä selityksen.

Pekka, joka ei vallankumouksenkaan aikana suinkaan ollut luopunut tavallisista elämäntavoistaan ja piti sanomalehtensä toimituksessa vakinaista punssivarastoa, oli kerran saanut houkutelluksi Heikinkin paheenpoluille, joilta he olivat palailleet kotiin vasta kauan jälkeen puoli-yön.

Elina oli ollut eteisessä heitä vastaanottamassa. Heikki, joka oli ollut ensikertaa mukana tällaisessa, oli pelännyt ikävää perhekohtausta.

Mutta kaikkea muuta! Elina oli pistänyt vain kätensä herttaisesti Pekan kainaloon ja johdattanut hänet sänkykamariin, missä heidän viisivuotias tyttärensä oli herännyt juuri ja ojenteli unenpöppörössä pieniä, valkeita kätösiään. Heikkikin oli saanut ikäänkuin armosta olla läsnä tuossa kohtauksessa.

Se oli kestänyt vain muutaman minuutin, mutta tehnyt Heikkiin pysyvän ja miltei pyhän vaikutuksen.

Lapsi? Niin, siinä oli mysteerio, jota hän ei tajunnut ja jonka takaa saattoi aueta vielä monta samanlaista salaovea.

Lapsi? Niin, arvattavasti se oli se, joka yhdisti heitä.

Eikä Heikki voinut unohtaa, kuinka helakalta Elinan ääni oli soinnahtanut hänen pyytäessään isää tuon pienen vuoteen ääreen kumartumaan, eikä myöskään, kuinka Pekan hutikkaiset kasvot aivan kuin sisäisestä valkeudesta kirkastuneet, kun hän oli kohottanut lasta koholle ja sitä äidin kielloista huolimatta hetkisen edestakaisin käsivarsillaan tuudittanut.

Tuossa oli jotakin, joka meni hänen ymmärryksensä ulkopuolelle, tajusi Heikki. Tuossa oli kappale sitä maailmaa, joka ei ollut järjellä eikä epäilyllä, vaan uskolla ja autuudella mitattavissa.

-- Hän on hyvä vaimo, oli Pekka vakuuttanut heidän jälleen sänkykamarista poistuessaan. Eikös olekin? Ei koskaan yhtään pahaa sanaa. Ja minä olen suuri sika, mutta hän tietää sen ja siksi hän ei suutu minulle.

Kaivanut vielä sitten viimeisen punssipuolikkaan taskustaan, jonka hän oli säästänyt kotitarpeikseen, hommannut lasit, istuttanut Heikin salin sohvaan, saattanut vaimonsa hänen vierelleen ja pakottanut heidät keskenään kilistämään.

-- Terve! hän oli sanonut. Teidän kahden pitää tulla lähemmiksi tuttaviksi.

Heikin ja Elinan silmät silloin sattuneet toisiinsa, Heikin varovaisina, tarkastelevina, vähän epävarmoina, Elinan suurina ja säteilevinä niinkuin itse avomielisyys.

-- Mielelläni, oli Heikki kumartanut.

-- Minä puolestani olen sitä jo kauan odottanut, siihen Elina rakastettavasti vastannut.

-- Ja minä olen teille kummina, Pekka vielä ehdotustaan vahvistanut. Ja se valehtelee, joka väittää, että kahta parempaa ihmistä olisi koko maailmassa.

VI.

Noita ja muita asioita mietti Heikki nyt illalla Elinan kanssa pitkin kuuraisen puiston polkua äänettömänä vaellellessaan.

He olivat ruvenneet tekemään aina useammin yhteisiä kävelymatkoja kaupungin läheimpään ympäristöön, toisen aamupäivällä heti kahvin juotuaan, toisen ehtoopäivällä ennen illallista. Aamupäivällä seurasi myöskin Pekka tavallisesti heitä, ei kuitenkaan etemmäksi kuin siihen kadunkulmaan, mistä tie kääntyi hänen lehtensä toimitukseen.

Illalla hän oli jo siihen aikaan toimituksessa, jossa oli nykyään tavallista kiireellisempää, kuten hän väitti vaimolleen.

Heikki tiesi kyllä nuo kiireet, vaikka hän visusti karttoi niistä puhumasta.

Kiireellistä juopottelua eikä mitään muuta! Ja missä seurassa? Parin epäilyttävän, porvariston alimmalle asteelle lukeutuvan yksilön kanssa, joista toinen oli entinen nimismies, toinen asemakirjuri, ja jotka kumpikin olivat pienen viinatilkan vuoksi taipuvaisia senverran poliittisista periaatteistaan tinkimään, että suostuivat näin salavihkaa ja kenenkään näkemättä juomaan hänen punssiaan. Niin, ja sitten vielä paikallisen punakaartin päällikkö Ryykkö Pällinkorva itse, entinen kuritushuonevanki, joka jo marraskuun punaisen viikon aikana oli johtamiensa joukkueiden väkivaltaisuuksien vuoksi tullut tunnetuksi pitkin maakuntaa.

Heikki oli ensi hetkestä saakka tuntenut syvää vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hänen oli virkansa vuoksi tosin pakko tavata häntä silloin tällöin, mutta hän kieltäysi ehdottomasti olemasta sen ulkopuolella hänen kanssaan missään tekemisissä.

Soma seura todellakin! Mahtoikohan Elina siitä tietää mitään?

Tuskin, sillä siinä tapauksessa hän arvattavasti ei olisi sallinut sitä. Eikä Heikki oikein ymmärtänyt Pekkaakaan, kuinka tämä, joka itse sentään oli sivistynyt ja selvänä ollessaan sangen hienotunteinenkin mies, saattoi ollenkaan tulla toimeen mokoman sakin kanssa.

Muuten ei Heikillä henkilökohtaisesti suinkaan ollut noita Pekan elämäntapoja vastaan mitään valittamista.

Juuri täten hän pääsi vaivattomasti näille kahdenkeskisille kävelyretkilleen Elinan kanssa, mikä kaikesta heidän suhteensa epäeroottisesta toverillisuudesta huolimatta oli sittenkin hauskempaa hänen mielestään kuin kolmisin, sillä silloin tunsi Heikki aina vaistomaisesti ikäänkuin alakynteen joutuvansa.

Heitä oli silloin kaksi ja hän oli yksin, siinä se oli. Ja tuolla kotona heitä oli oikeastaan kolmekin ja silloin he muodostivat voittamattoman ylivoiman, jota Heikki voi sietää vain siksi, että elämäntyhjyys sen ulkopuolella oli hänestä vieläkin kammottavampi.

Mutta täällä kaupungin laidassa kuuraisten puiden alla kaksin kävellessään tunsi Heikki itsensä Elinan kanssa täysin tasaväkiseksi.

Eipä silti, että heidän mieleensä olisi edes juolahtanut millään tavalla mitellä voimiaan. He olivat päinvastoin tulleet jo niin tuttaviksi, että he voivat vaietakin yksissä, eikä kumpikaan heistä usein koko matkalla avannut suutaan muuta kuin johonkin tavalliseen, yksinkertaiseen kysymykseen ja vastaukseen. Mutta Heikki tunsi, että he täällä tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan, saattoivat vaivattomammin puhua keskenään, minkä puhuivat, ja vaieta, minkä vaikenivat ja olivat toisiinsa nähden vain mies ja nainen eivätkä äiti ja hänen miehensä ystävä.

Sopivampaa tilaisuutta pieneen lemmenleikittelyyn Heikki tuskin olisi voinut toivoa itselleen. Mutta hän oli luopunut jo siitä ajatuksestakin, osaksi häpeän tunteesta vanhaa toveriaan kohtaan, jonka vieraana hän oli, osaksi todellisesta kunnioituksesta Elinaa kohtaan, jonka lämpimän, hyväätekevän ystävyyden hän pelkäsi täten kadottavansa.

Ja kuitenkin oli kuin olisi koko luomakunta heidän ympärillään tahtonut houkutella heitä kielletyn lemmen poluille. Aamut olivat kauniita ja aurinkoisia kuin synti, illat kalpeita ja kuutamoisia kuin katumus, öin pakasti, minkä päivin sulatti, riite karskui kannan alla.

Oli vaarallisin aika vuodesta, kevään ensimmäisten vienojen tuntujen ja talvipäivän tasauksen aika, jolloin taivas on tummansininen ja korkea, maa valkea ja neitseellinen, riippuvat suuret, pyhät pääsiäistähdet härmäisten puiden oksilla, kimmeltävät toiset paljon pienemmät tähdet pitkin hallavia hankia, järviä ja lakeuksia.

Ja tällaisina iltoina, tällaisina päivinä ja öinä, jolloin koko Luojan luomakunta näytti vain rakkauteen, vain suureen, komilliseen, maailmoita-syleilevään hartauteen ja sopusointuun kehoittavan, saattoivat ihmiset todellakin tappaa toisiaan, seisoa kahtena vihamielisenä leirinä kiväärit ja kuularuiskut käsissä vastakkain, väijyvinä, vaanivina, valmiina velisurmaan, milloin tulisi siihen tilaisuus!

Eikö se ollut hulluutta, eikö se ollut kaiken kauniin ja hyvän herjausta ja raadollisuutta?

Hän mainitsikin tuosta mielipiteestään Elinalle. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä:

-- Sinä et usko vallankumouksen onnistumiseen? hän kysyi.

-- En, vastasi Heikki vilpittömästi.

-- Suoraan sanoen, en minäkään, kuuli hän hetken perästä vierellään yhtä vilpittömästi kuiskattavan.

Ja jälleen he tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan.

He eivät olleet koskaan ennen tätä asiaa kosketelleet. Puhuneet kyllä paljonkin vallankumouksen yksityisseikoista ynnä sen tai tämän rintaman voitto- ja tappiomahdollisuuksista, mutta eivät koskaan koko asiasta, koko yhteisestä, suuresta, pyhästä asiasta, jonka kanssa seisoi ja kaatui koko Suomen köyhälistö. He olivat suorastaan pelänneet puhua siitä, sillä he olivat kammonneet vain täten vahvistavansa ja kaksinkertaistavansa omat salaiset epäilyksensä.

Nyt oli tuo sana sanottu! Heidän ei olisi enää milloinkaan siinä suhteessa mahdollista pettää toisiaan.

Heikki katsahti kupeelleen.

Elinan silmäluomet olivat kiinni, hänen povensa aaltoili raskaasti, hän kohotti käsipuuhkan kasvojensa eteen ja virkahti tukahtuneella, kuin kauan pidätetyllä tuskalla ja ahdistuksella:

-- Herra Jumala, mitä tästä tulee? _Mitä?_

He pysähtyivät kumpikin. Näkyi, että Elinan oli vaikea estää kyyneleitään ilmi pursumasta.

-- Pelkään, että tästä tulee suuri onnettomuus, koetti Heikki vastata niin tyynesti kuin mahdollista. Omasta puolestani olen sen jo kauan aavistanut.

-- Aavistanut? Mistä asti?

-- Siitä kun näin sanomalehdistä senaatin tehneen sopimuksen Saksan hallituksen kanssa ulkomaisesta apuretkikunnasta.

-- Ne kurjat! Pettivät isänmaansa!

-- Me ensin, he sitten. Unohdat, että taistelee ulkomaalaisia meidänkin rivissämme.

-- Niin ryssät. Nuo roistot, jotka ovat ensimmäisiä pakoon pötkimään! Parempi, että heitä ei olisi ollutkaan.

-- Ilman heidän apuaan ei taas mikään vallankumous olisi ollut meillä mahdollinen.

-- Ehkä olisikin ollut parempi niin.

Elina kuiskasi sen tuskin kuuluvasti.

Mutta sitten purskahti hän ääneen itkemään peittäen kasvonsa kokonaan käsipuuhkallaan. Kun hän samalla näytti horjuvan, kiirehti Heikki häntä käsivarrellaan tukemaan.

-- Ei, anna minun olla! nyyhkytti Elina. Minä olen niin onneton, niin onneton...

Hän istuutui valtoinaan lumihankeen ja itki niin, että koko ruumis nytkähteli.

Heikki ei tiennyt, mitä tehdä. Ensiksikin hän oli kokonaan tottumaton tällaisiin tilanteisiin ja toiseksi hän pelkäsi, että joku tulisi ja näkisi heidät.

Hän ei siis osannut muuta kuin sangen koulupoikamainen hätä äänessään änkyttää:

-- Ei, Elina, sinun täytyy nousta ylös, kuuletko, sinun täytyy. Sinä vilustut. Kah, nousehan toki...

Eikä hän pitkään aikaan saanut Elinalta muuta vastausta kuin tuon saman itkunsekaisen soperruksen:

-- Anna minun olla! Anna minun jäädä tähän! Minä olen niin onneton. Minä tahdon kuolla. Minä en jaksa enää...

Vihdoin sai Heikki hänet suurella vaivalla jalkeilleen.

Mutta jos hän samalla luuli saaneensa hänet järkiinsä, hän erehtyi, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä purskahti Elina jälleen hillittömästi itkemään, nojasi päänsä Heikin olkaan ja kuiski kyyneltensä lomasta:

-- Sinä yksin ymmärrät minua, sinä yksin!

-- Ja miehesi? uskalsi Heikki siihen sangen salakavalalla moukkamaisuudella huomauttaa.

-- Oh, hän viihtyy paremmin "toimituksessaan", kuten hän sitä sanoo! Hän uskoo vallankumouksen menestymiseen. Mutta hän tarvitsee melkoisen määrän alkoholia siihen jatkuvasti ja sydämensä pohjasta uskoakseen.

Heikki hämmästyi sitä viiltävää, ylenkatseellista säälimättömyyttä, millä nuo sanat lausuttiin.

Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että ne itse asiassa eivät olleet pelkästään epämieluisat hänelle. Ja saadakseen niitä enemmän esille hän ryhtyi velvollisuutensa mukaisesti puolustamaan toveriaan.

-- Pekalla on omat vikansa, hän sanoi, mutta myöskin suuret ansionsa. Tarkoitan hänen hyvää, suurta sydäntään ja varsinkin sitä palavaa innostusta, millä hän on vallankumouksellisen aatteen palvelukseen antautunut...

-- Pelkkää alkoholia, kuuli hän Elinan jääkylmän äänen vierellään. Ilman alkoholia hän on kuin vuodon saanut ilmapallo: hän kutistuu, hän pienentyy, hän raukeaa tyhjiin. Oh, jospa hän olisikin oikea lentokone, joka kulkee omalla moottorillaan! Mutta me emme nyt tahdo puhua hänestä. Puhukaamme mieluummin vallankumouksesta.

Ja ikäänkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa hän pisti kätensä Heikin kainaloon ja veti hänet jälleen verkalleen kuuraisten puiden kujaa vaeltamaan.

He kulkivat kotvan vaieten käsi kättä vasten. Heikki tunsi järkensä suloisesti sekoavan. Eikä tuota yleistä hämärtymistä hänen sielussaan suinkaan ollut omiaan paljon seijastamaan se pieni lujempi ote, se tuskin tuntuva puserrus, minkä hän silloin tällöin tunsi kädessään ja käsivarressaan.

Vihdoin pysähtyivät he jälleen. Elina katsoi häntä suoraan silmiin ja virkahti:

-- Sinä väität siis, että nuo sadat ja tuhannet, jotka ehkä vieläkin uhraavat elämänsä vallankumouksen hyväksi, tekevät sen turhaan ja hyödyttömästi?