Part 5

Oliko koko talo poltettu ja ryöstetty, sitä hän ei tiennyt vielä. Mutta mitäpä sillä väliä enää! Jos oli totta edellinenkin, oli siinä kylläksi kauhua ja onnettomuutta.

Onnettomuuttako? Ei, turmantyötä, tihutyötä se oli, murhaa, mustaa kuin hauta, rikosta, rietasta kuin synti, synkkää, järjetöntä kostoa koko yhteiskuntaa vastaan, verenhimoista, pilkallista, pirullista naurunhohotusta kaikkia lakeja ja asetuksia vastaan, kaikkea inhimillistä ja jumalallista oikeutta vastaan, jota he nyt luulivat voivansa uhmata, loukata, maahan tallata rankaisematta!

Oli kuin kaikki pimeyden henget olisivat päässeet irralleen, kuin katkaissut kahleensa pimeyden ruhtinas itse ja ylenannettu polonalainen, rasitettu ihmisheimo hänen sokealle raivolleen ja vihanvimmalleen.

Ja ketkä olivat tehneet tuon rikoksen?

Tietysti punakaartilaiset, tietysti Pällinkorvan miehet, jotka olivat lähteneet joku päivä sitten jollekin retkikunnalle muka elintarpeita läheisistä pitäjistä kokoamaan.

Mahtoi sieltä pian ruveta muitakin kummia kuulumaan. Mutta tämä oli Heikkiä lähinnä, tämä koski kipeimmin hänen sydäntään.

Elinan isä murhattu! Kuinka ja missä muodossa hän voisi ilmoittaa tuon asian Elinalle?

Samassa muisti hän, että Elina odotti häntä hänen hotellihuoneessaan ja että hän oli luvannut saapua sinne parin sekunnin perästä. Hän riensi puhelimeen.

Hotellista ilmoitettiin, että Elina joku hetki sitten oli lähtenyt sieltä.

Sekin oli omiaan hänen hätäänsä lisäämään, vaikka hänen järkensä sanoi, että Elina luonnollisesti oli mennyt kotiinsa.

Hän soitti sinnekin. Sieltä vastattiin, että Elina ei vielä ollut saapunut sinne.

Siis hän oli matkalla kotiin.

Vaikka se olikin luonnollisin johtopäätös, ei se Heikin mielestä tuntunut tällä kertaa ollenkaan todennäköiseltä.

Elina oli hävinnyt, kadonnut! Hävinnyt niinkuin kaikki muukin hävisi, kadonnut niinkuin kaikki muukin katosi ja meni perikatoon.

Hän kuuli karkeita ääniä ja kirouksia esihuoneesta. Sieltä saapui nähtävästi kaikkivaltias punakaartipäällikkö itse saattueineen.

IX.

-- Mistä p--een ylempää? Mikä käsky? Minä olen ylin päällikkö tässä kaupungissa! Häh? Missä se on tuo h--in helsinkiläinen?

Pällinkorva riuhtaisi oven äreästi auki Heikin virkahuoneeseen.

Hänen silmänsä verestivät, hänen tukkansa törrötti epäjärjestyksessä, hänen ajamaton partansa pyrki joka suuntaan, kaikki hänen kasvonpiirteensä olivat hujanhajan niinkuin kaikesta päättäen hänen ajatuksensakin. Ei tarvinnut olla erikoinen elämäntuntija nähdäkseen, että hän kuului niihin ihmisiin, jotka ovat kerran viikossa viikon ryyppyreissulla.

Miliisit painoivat hänen jälestään oven kiinni. Hän pysähtyi kuin naulattu kynnykselle.

Kuultuaan hänen äänensä oli Heikki vaistomaisesti temmannut esille revolverinsa ja sen sanaa sanomatta pöytänsä takaa Pällinkorvan rintaa kohden ojentanut.

Näin seisoivat he pari silmänräpäystä vastakkain.

Pällinkorva pyyhkäisi tukkaansa, siirsi jalkojansa, rykästeli ääntä saadakseen ja vaikeni taas, vilkaisten välillä Heikkiin kahdella mitään käsittämättömällä, kaatuvatautisella silmäparilla. Nähtävästi hän ei oikein tiennyt, kumpi heistä oli viisas, kumpi hullu, ja koetti nyt kaikin mokomin saada aikaan jotakin järjestystä aivokopassaan.

Vihdoin päästi hän lyhyen, väkinäisen naurunhekotuksen, jonka oli tarkoitus olla samalla kertaa peloton, tuttavallinen ja välittävä.

-- Heheh, sanoi hän, sinä sinä... helsinkiläinen! Leikit siinä aseen kanssa. Lähetit, heheh, noutamaan minua. Onko totta, että tänne sitten on tullut käsky jostakin ylempää?

-- On, vastasi Heikki juhlallisesti. Hyvä, että tulitte, sillä käsky on...

-- Mistä, jos saan luvan kysyä?

-- Jumalalta.

Taas seisoivat he pari sekuntia vaieten vastakkain.

Heikki ei silmää räpäyttänyt, oli kuin hän olisi tahtonut tunkea katseellaan tuon miehen sydämeen ja munaskuihin. Pällinkorva taas vilkaisi varovasti pari kertaa häneen ja otti sitten askeleen eteenpäin, nyt jo kokojoukon selvinneenä.

-- Hehheh, sanoi hän katsahtaen ympärilleen. Pane pois ase! Sattuu vielä laukeamaan. Leikillisiä miehiä te helsinkiläiset. Säikytätte meitä maalaisia ihan iltiksenne.

-- Istukaa!

Heikki laski aseensa alas, mutta ei kuitenkaan jättänyt sitä kädestään. Samalla istui hän itsekin virkatuoliinsa Pällinkorvaa vastapäätä häntä kuitenkaan silmistään päästämättä.

Se saattoi olla hyväkin, sillä hän oli nähnyt Pällinkorvan käden menevän kuin itsestään pari kertaa kohti housun takataskua. Nähdessään Heikin oivaltavan hänen tarkoituksensa hän oli heti nopealla liikkeellä jälleen korjannut asentoaan.

Huomattuaan, ettei leikistä sentään totta tullut, oli Pällinkorva käynyt kuitenkin melkoista rohkeammaksi. Nyt hän veti leveästi irvistäen viinapullon esille povitaskustaan ja asetti sen pöydälle.

-- Terve! hän sanoi, paino viimeisellä tavulla. Mitäs ne niistä maallisista! Tahdotko ryypyn?

-- En, vastasi Heikki. Tämä huone ei ole mikään ryyppyhuone. Ja toiseksi pyydän päästä kaikesta sinuttelemisesta.

Heikki huomasi, miten Pällinkorvan pienet, punaiset juoponsilmät kävivät kapeiksi kuin viiva pelkästä pidätetystä vihasta ja kostonhalusta. Mutta hän vain hymyili, sillä hän tiesi revolverin kädessään merkitsevän arvovaltaa, jota kohtaan tuolla entisellä kuritushuonevangillakin oli ehdotonta kunnioitusta.

-- Pyydän anteeksi, pyydän nöyrimmästi anteeksi, herra helsinkiläinen, virkahti Pällinkorva kaikkein pistävimmällä, pahansuopaisimmalla äänenpainollaan. Täytyy antaa anteeksi meille maalaisille. Eihän me niitä kaikkia herraskaisten tapoja... Ajattelin, kun ollaan toverit ja ikäänkuin virkaveljet kerta...

-- Se ei estä meitä noudattamasta ihmistapoja. Mutta asiaan! Pyydän tietoja tuosta rankaisuretkikunnasta, jonka te joku päivä sitten olette lähettänyt ympäröiviin pitäjiin.

-- Kuka pyytää?

-- Minä.

Heikin äänessä oli jotakin, joka ei sietänyt mitään vastaväitteitä. Sitäpaitsi hänellä oli yhä kädessään tuo pieni taikakalu, joka vaati vieläkin ehdottomampaa kuuliaisuutta.

Pällinkorva katsoi parhaaksi tällä kertaa alistua.

-- No niin, mitä tietoja te tahtoisitte sitten? hän kysyi.

-- Tahdon tarkan luettelon kaikista niistä murhista, ryöstöistä, rääkkäyksistä ja muista väkivallantöistä, joihin lähettämänne retkikunta on tehnyt itsensä syypääksi eri paikkakunnilla.

-- Luettelon? Mitä varten?

-- Antaakseni raportin siitä päämajaan. Tehän tiedätte: ne ovat ankarasti kielletyt ylimmän johdon puolelta.

Pällinkorva veti suunsa leveään irvistykseen.

-- Eikö muun vuoksi! Ylin johto hyväksyy kaikki, minkä paikalliset esikunnat määräävät...

-- Onko paikallinen esikunta siis määrännyt nuo murhat ja muut rikokset toimeenpantaviksi?

-- E-ei, eipä siltä ja senvuoksi...

-- Siis te itse, herra Pällinkorva?

-- Minä? En suinkaan...

-- Mutta jonkunhan on täytynyt antaa määräys, ellette te tahdo väittää, että on huono kuri teidän joukko-osastossanne.

Pällinkorva puhkesi jälleen lyhyeen, sovinnolliseen naurunhekotukseen.

-- Hehheh, pojat ovat tainneet olla siellä täällä vähän kovakouraisia, vaikka kyllähän minä varoitin lähtiessä... Mutta kun ne pyysivät niin innokkaasti sieltä apua ja pojat olivat yhtä innokkaita lähtemään...

-- Apua? Mikä hätä siellä?

-- Sanoivat, ett'eivät maapomot anna elintarpeita ja käyttäytyvät muutenkin julkeasti... Niin että olisi hyvä käydä niitä täältä kaupungista pitäen vähän niinkuin potuuttelemassa...

Heikki tiesi, että Pällinkorva puhui totta.

Noinhan se juuri tapahtui! Missä kylässä tai pitäjässä paikallinen punakaarti itse ei katsonut jostakin syystä voivansa ruveta riehumaan ja hävittämään, sinne lähetettiin apua etempää. Ja nämä, vieraiden paikkakuntien pahin roskaväki, eivät säästäneet ketään eivätkä mitään.

Outoina ja tuntemattomina kauhuntuojina, jotka milloin hyvänsä saattivat joko rintamalle tai toisiin maanääriin livahtaa, he katsoivat olevansa kaiken mahdollisen vastaisenkin rangaistuksen ulkopuolella.

Näin näkyi myöskin tässä tapahtuneen.

Heikki sai raporttinsa.

Sen mukaan oli murhattu eräitä talollisia ja talollisten poikia, kidutettu kuoliaaksi pari pappia, ryöstetty puhtaaksi kymmeniä kartanoita, otettu vankeja ja sotasaalista kuormittain. Ja tämä tapahtui seuduilla, joissa ei tiedetty edes mistään valkokaarteista, vaan jotka heti kapinan alusta rintaman punaiselle puolelle joutuen olivat sen hirmuvaltaan täydellisesti ja vastaanpanematta alistuneet.

Ryöstettyjen pitäjien joukossa oli myöskin Heikin kotipitäjä. Hänen sydäntään kauhistutti jälki, minkä nuo roistolaumat olivat sinnekin arvattavasti jättäneet.

Ei, tämäntapaiseksi hän ei ollut koskaan vallankumousta kuvitellut, ei edes varhaisimmassa nuoruudessaan.

Mikäli hän muisti enää, oli hänen aivoissaan silloin liikkunut hämäriä mielikuvia ihmisen oikeuksista, valtaluokkien maahan masentamisesta, tyrannien kuolemasta, kaikkien viattomasti vangittujen vapaaksi päästämisestä, Bastiljesta, barrikaadeista, kenties myöskin giljotiineista. Mutta nuo mielikuvat olivat aina kohdistuneet hänelle alkuperäisesti outoon kaupunkilais-elämään, kaduille, toreille ja julkisiin rakennuksiin, väenkokouksiin, vapaaehtoisesti tai pakkovoimalla asestettuihin armeijoihin, kansan tai hallituksen asettamiin, mutta eivät koskaan yksinäisiin taloihin ja kyliin, pimeneviin pirtteihin ja aseettomiin kansalaisiin, jotka ehkä juuri olivat viattomassa unessa tai käymässä rauhalliselle ilta-aterialleen, kun tuho lähestyi.

Hän ei ollut koskaan kuvitellut vallankumousta maaseudulla, toisin sanoen.

Siksi hän oli sydänjuuriin saakka kauhistunut. Siksi hän katsoi Pällinkorvaa tuossa edessään kuin pahinta murhamiestä, kokonaan unohtaen, että tuollaiset yksilöt kuuluivat kaikkien köyhälistövallankumousten olemukseen, että ne nousivat niiden kera pinnalle ja painuivat niiden kera jälleen yhteiskuntien pohjavesiin.

Jos hän olisi ollut entinen kylmäjärkinen, kyynillinen syrjästäkatsoja Heikki, hän olisi voinut katsella tuota punakaartinpäällikköä mieltäkiinnittävänä kulttuurihistoriallisena ilmiönä.

Mutta nyt hän oli itse asian-osallinen, vieläpä siihen naiseen intohimoisesti rakastunut, jonka isän kuolemasta hän nyt oli saanut täyden varmuuden ja jonka kuolemaan hän piti tuota miestä edessään ainakin välillisesti syypäänä. Siksi oli hänen vaikea hillitä itseään ja revolveriaan, jonka suu Pällinkorvan puhellessa pyrki aina päämäärästään tietoisemmin hänen rintaansa kohden kääntymään.

-- Jo riittää, sanoi Heikki.

He nousivat molemmat ylös.

Pällinkorva, joka oli tällävälin kovasti virallistunut, katsoi nyt oikeudekseen ottaa pitkän kulauksen viinapullostaan, jonka hän sitten pisti varovaisesti takaisin takkinsa povitaskuun.

Samalla jolkahti hänen mieleensä jotakin, mikä sai hänen silmänsä jälleen pistäviksi pienenemään, mutta hänen suunsa sitä leveämpään ja ilkavoimampaan irvistykseen suurenemaan.

-- Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä kaikenlaista, hän sanoi. Sattuu erehdyksiäkin. Olisi joutanut tuo Pekka Piilosen appi jäädä tappamatta... Nostaa ehkä kovankin metelin siitä, kun kotiin tulee...

Kun ei Heikki siihen sanonut mitään, hän jatkoi:

-- Hyvä mies se Pekka Piilonen... Ja korea sillä on rouvakin, vaikka vähän koppava luonnostaan... Tuomari taitaa olla siellä vähän niinkuin kotimiehenä, hehheh...

Heikki ei tiennyt oikein, pitikö hänen avata oma vai revolverinsa suu. Mutta Pällinkorva käytti aikaa hyväkseen vielä kynnykseltä.

-- Mikäs siinä, onhan niitä kummempiakin nähty... Ei herra helsinkiläisen tarvitse siitä olla ollenkaan nyrpeissään... Samaarassa kuuluu kaikki naiset natsionalisoidun...

-- Ulos! jyrähti Heikki revolverinsa ojentaen.

-- Ha, ha, päästäänhän tästä vähemmälläkin!... Appi kuoli, jäihän anoppi!... ja hyvä se on Pekankin tietää, miten täällä eletään hänen kotikannoillaan...

Viimeiset sanansa hän sanoi oven raosta, jonka hän sulki nopeasti.

-- Konna! ehti Heikki vielä hänen jälkeensä huudahtaa.

Mutta Pällinkorva oli jo mennyt. Heikin jännitys herposi, hän vaipui väsyneenä tuolilleen.

Niin pitkälle oli tultu siis!

Kuka hyvänsä katu-ojasta, mikä heittiö hyvänsä lokaviemäristä saattoi siis osoittaa heitä ja heidän rakkauttaan tahmealla sormellaan, pärskyttää heidän päälleen omaa iljetystään ja saastaisuuttaan!

Mutta eikö heillä siis ollut oikeutta siihen?

Ei, tuhatkertaa ei! Kuin aamurusko, kuin tulisäilän säde oli heidän rakkautensa koko tämän hirmuisen, veljesverisen, mädän ja raadollisen ajan ylitse kohotettu, sillä se viittasi korkeampaan ihmisyyteen.

Tuosta jälleen itsensä vakuutettuaan nousi Heikki tyynempänä jälleen kävelemään.

Mitä hän nyt tekisi? Niin, tietysti, hänen oli Elinan luokse riennettävä.

Epäilemättä tämä vieläkin odotti häntä, olihan heidän eroamisensa ollut siksi hätäinen ja tavallisuudesta poikkeava. Mutta missä?

Arvattavasti kotonaan. Mutta missä muodossa, millä sanoin ilmaista hänelle koko häntä kohdannut onnettomuus?

Se tulisi olemaan vaikein tehtävä Heikin elämässä.

Ja yhtä nopeasti kuin hän äsken oli lentänyt yli torin, yhtä hitaita olivat hänen askeleensa nyt, kun hän Elinan kotia kohden taivaltaen koetti virittää itseään ja ajatuksiaan edessäolevaa tuskallista tapaamista varten mahdollisimman tarkoituksenmukaisiksi.

X.

Heikki sai kauan soittaa Elinan ovella. Lopuksi tuli tämän palvelijatar puolipuettuna hänelle avaamaan.

-- Rouva ei ole kotona, hän selitti säikähtyneellä äänellä. Minä luulin, että hän oli herran kanssa!

Heikin teki mieli antaa makea korvapuusti hänelle. Aina pitemmälle oli tultu siis, kun talon palvelijatarkin piti aivan luonnollisena, että Elina viettäisi öitään hänen kerallaan!

-- Kun hän saapuu, sanoi hän, pyytäkää häntä heti soittamaan minulle hotelliin.

Heikin täytyi pyörtää ympäri. Eihän hän muutakaan voinut.

Mutta minne oli Elina mennyt siis? Ehkä hän oli palannut takaisin Heikin hotellihuoneeseen?

Heikki sitä kohden siis!

Hotellin eteisessä hän tapasi portinvartian, joka oli viime päivinä ottanut vapauden tervehtiä häntä hymyilevällä, hyväntahtoisella hävyttömyydellä, mikä oli kuin suorastaan suuria juomarahoja varten valmistettu.

-- Onko täällä käynyt joku nainen? alentui Heikki häneltä ohimennen kysymään.

-- Ei muita kuin se, joka meni täältä heti herran poistuttua. Mutta minä luulen, että hän jätti jonkun kirjeen...

-- Kirjeen? Missä se on?

Se oli hänen pöydällään. Heikki repäisi sen auki hätäisesti.

"Rakas ystävä!" hän luki. "Minun isäni on kuollut. Minä soitin punakaartin päämajaan. Arvasin heti sinun kasvoistasi jotakin sentapaista tapahtuneen. Olen nyt mennyt majataloon kyytiä kysymään. Matkustan heti sinne. Tahtoisin kuitenkin niin mielelläni tavata sinua ennen lähtöäni. -- Elina."

Heikki tapasi hänet majatalossa.

Elina oli ulkonaisesti aivan tyyni. Nähtävästi hän oli jo ehtinyt itkeä itkettävänsä.

Hän käveli edestakaisin majatalon ikävässä, karusti sisustetussa kamarissa luvattua hevosta odotellen. Hänen hermojännityksensä näkyi vain hänen kulmakarvojensa pingoitetusta kiristyksestä ja kuului hänen äänestään, joka oli luonnottoman lyhyt, matala ja täsmällinen.

Heikki riensi kädet ojolla häntä kohden.

-- Rakas Elina! sanoi hän. Sinä matkustat? Tänä yönä?

-- Niin. Täytyyhän minun saada tietää, kuinka äitiraukkani laita on. Ja sitäpaitsi haudata isäni. Ajattelin pyytää muuten...

-- Mitä? Jos vain luulet jollakin voivani olla edes hiukan avuksi sinulle suuressa surussasi...

-- Ajattelin, että matkustaisit minun kanssani.

He viipyisivät vain muutamia päiviä siellä. Voisiko Heikki järjestää itselleen virkalomaa? Mutta sitten sen pitäisi tapahtua pian, sillä Elina luuli, että hevonen oli valmis tuossa tuokiossa.

Heikki hätkähti.

Matkustaa Elinan kanssa? Läpi huurteisten metsien, yli kuutamoisten, kimmeltävien kenttien, ohi metsänlaidasta tuikahtelevien torpantulien, kautta yksinäisten majatalojen? Nähdä jälleen kappale suurta, talvista Suomenmaata, kuulla kulkusten helinää, nojata päänsä Elinan olkaa vasten, tuntea hänen lujan, kiinteän kätösensä puristus pehmeän vällyn alla?

Sehän olisi taivas! Sehän olisi elämän autuus hänelle.

Mutta samalla hän muisti, mitä tämä matka oikeastaan merkitsi ja että se oli itse asiassa matka hautajaisiin.

Hänen riemunsa haihtui, jättäen kuitenkin jälkeensä oudon, lämpimän ja suloisen kiitollisuudentunteen siitä, että Elina juuri _tälle_ matkalle tahtoi häntä seuralaisekseen ja että hän juuri _tällä_ hetkellä tahtoi siis ikäänkuin tunnustaa koko sukunsakin edessä Heikin läheisimmäksi ystäväkseen koko maailmassa.

Mitä tuo suku siitä tulisi sanomaan ja missä valossa hän itse sen edessä esiintymään, siitä hän nyt vähätteli.

Tietysti suostui hän.

Mitä hänen virkaansa miliisipäällikkönä tuli, oli hänen helppo järjestää se asia apulaisensa kanssa puhelimitse. Sama oli laita hänen tilapäisen asemansa Pekan lehdessä, johon nähden hän lohduttausi sillä, että hyvä lehti aina itsensä hoitaa.

Hän oli valmis. Heidän täytyi vain ensin ajaa Elinan asunnon kautta, että tämä antaisi tarpeelliset määräykset siellä ja vahvistaisi hiukan päällysvaatteitaan tuota puolenkymmenen peninkulman pituista rekiretkeä varten.

Kun he jo olivat reessä, kysyi Heikki arasti:

-- Et sinä ole aikonut mitään Pekalle ilmoittaa?

-- En, vastasi Elina kylmästi. Enhän tiedä edes hänen osotettaan. Hän saa kyllä kuulla sen aikoinaan.

Eikä Heikki taaskaan ollut pahoillaan Elinan vastauksesta.

-- Sanotaan muuten, että Tampere on valloitettu, virkahti hän hetken perästä.

Toimituspaikasta hän oli saanut tietää sen, jossa senvuoksi vallitsi sangen painostunut mieliala.

-- Niinkö? kuului Elinan ääni hänen viereltään soinnahtavan. Sittenhän se on pian lopussa.

-- Mikä?

-- Kaikki. "Näytelmä on päättynyt, on aika mennä illastamaan."

Elinan ääni kertoi niin suurta ja lopullista sielun väsymystä, että Heikki päätti olla häntä enempää häiritsemättä. Eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden yksitoikkoista kopsetta kovaksi ajetulla viertotiellä.

Heikki ajatteli omia aikojaan.

Mitä mahtoi miettiä tuo nuori nainen hänen vierellään? Kuinka lähellä he olivat toisiaan ja sentään kuinka kaukana! Ja miten vähän ihmiset ylimalkaan tiesivät toisistaan!

Tämä esim. oli hänen vanha koulutiensä. Tätä hän oli matkustanut tuulessa jos tuiskussakin, mielialoissa ja mietelmissä niin vaihtelevissa kuin ovat nuoruuden kirjokuvat. Myöskin Elinan vanha koulutie se oli, mutta mitä oli hän mahtanut tällä taipaleella ajatella?

Tuolla kauempana, kolmannen majatalon kohdalla, erosivat heidän kotipitäjiensä tiet. Siinä oli iso kuusi. Oliko Elina mahtanut huomata, että se oli karsittu latvasta ammoin jo manalle menneiden esivanhempien uhripuuksi?...

Esivanhemmat menivät menojaan niinkuin hekin, kuuset kaatuivat niinkuin kuusten karsijatkin. Ei jäisi heistä edes pilkkaa polulle, ei lastua laineille. Kaikki katoisivat he jäljettömiin...

Myöskin heidän rakkautensa oli kerran, ehkä piankin, katoava.

Sen muistokin oli mureneva. Oli tuleva aika, jolloin ei kukaan kysyisi enää, kuka oli Heikki ja kuka oli Elina ja olivatko he rakastaneet vai vihanneet toisiaan. Kumpu oli kaartuva heidän ylitseen. Ja samoin se oli kaartuva kerran kaikkien niidenkin ylitse, jotka tässä yössä vielä toisiaan vihasivat tai rakastivat... kaartuva yli heidän sekä vihansa että rakkautensa...

Turhuuksien turhuus! Se oli elämä. Mitä auttoi siinä maailman parantaminen, mitä sodat, vallankumoukset ja niiden saavutukset?

Eikö ollutkin parempi "iloita ja tehdä hyvää kaikkena elin-aikanansa", kuten hän, Saarnaaja, joka oli kuningas Jerusalemissa?...

Entä silloin kun oli elämästä erottava?

Eivät sopineet siihen hetkeen ilo eikä suru, ei viha eikä rakkaus. Vain kaipaava silmäys, vain ylhäinen kädenliike, vain hyvästijättö harras ja vakaa, ilman uhmaa, ilman turhaa pelkuruutta, niinkuin pitkälle, tuntemattomalle taipaleelle lähtiessä...

Tummat kuuset tien kahdenpuolen näyttivät sen todeksi todistavan.

Mutta saattaisiko hän itse, Heikki, niin erota kerran elämästä? Hän, joka tosin ei vihannut ketään, vaan rakasti, ja joka rakkautensa kautta vasta nyt, vanhana miehenä, oli ruvennut elämän aakkosia opettelemaan?

Se riippui siitä, oliko hänellä hyvä omatunto...

Ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, kuiskasi Elina, samalla hiljaa hänen kättään peiton alla puristaen:

-- Heikki! Rakastathan sinä minua?

-- Tiedäthän sinä sen, Elina.

-- Mutta kuitenkin, sano se minulle! Tahtoisin niin mielelläni kuulla sen sinulta ja juuri nyt kuulla.

-- Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja sielustani ja mielestäni.

Heidän huulensa yhtyivät.

Kulkunen kulisi, reenjalas natisi, kuu katsoi kuusten lomasta. Eikä kukaan niistä kysynyt, kenellä oli hyvä, kenellä paha omatunto.

XI.

Heti seuraavassa majatalossa heidät saavutti uusi jobinviesti. Isäntä, joka oli heidän tuttaviaan, kertoi myöskin Elinan äidin kuolleen ja koko talon tällä hetkellä olevan autiona.

Elina ei sanonut mitään, lyyhähti vain istumaan kädet sylissään.

Heikki kysyi matalalla äänellä:

-- Miten hän kuoli?

-- Ka, halvaukseen. Lie aikonut jonnekin naapuriin, niin olikin portinpieleen kuupertunut. Eikä sinne nyt kukaan hitto lähde...

Hänen mielestään oli turha ajatellakaan eteenpäin matkustamista. Siellä olivat vaarassa sekä ihmiset että hevoset. Useimmat talot olivat autioina. Ja kuka siellä hautaisi sitten?

-- Kuinka niin? kysyi Heikki.

-- Kun on pappi tapettu ja toinen pakosalla. Ja sen toisen pitäjän rovastinhan ne oli oikein ristiinnaulinneet...

Heikki kuunteli kauhistuneena. Olihan hänkin kuullut jo kaupungissa parista papinmurhasta mainittavan, mutta se oli mennyt aivan ohi hänen korviensa. Mutta nyt? Mitä tuo mies puhui?

-- Rovasti Talvioko ristiinnaulittu? hän kysyi.

-- Kuuluu olevan, tiesi majatalon isäntä. Miten lie käynyt sen pojan, sen rohvessorin, joka tästä joulun alla matkusti?...

Elinaan ei näyttänyt enää mikään vaikuttavan. Hän istui vain avuttomana, kyynelettömänä, kädet sylissään ruumistaan edestakaisin huojutellen ja äännähteli silloin tällöin:

-- Niinniin, niinniin...

Eikä Heikki voinut olla kesken tilanteen sanomatonta traagillisuuttakin toteamatta tuon äänen, tuon asenteen, tuon liikehtimisen tavatonta maalaista alkuperäisyyttä.

Kaikki se älyllinen, se nykyaikainen ja maailmannaisellinen, mikä Elinassa ennen oli niin hurmannut häntä, tuntui tällä hetkellä olevan kuin pois puhallettu. Suuri suru oli hänet äkkiä palauttanut kuin takaisin kotikannoilleen.

... Noin ne olivat kerran istuneet kyynelettöminä poski kyynärpään varassa hänen äitinsä ja iso-äitinsä ja kaikki hänen sukunsa äidit harmaasta muinaisuudesta... Noin istuneet karsinassa tai aitan portailla päätä huolellista huojuttaen, elämän suurissa suruissa, apeissa miel'aloissa... Noin helähdelleet kuin katkeava kannelkieli, silloin kun vietiin vasten mieltä miehelään tai karhu karjan repeli tai halla halmeessa kävi tai makasi lautsalla kylmenneenä miesi mielitietty...

Mutta jonkinlainen sotaneuvottelu oli nyt pidettävä. Sillä isäntä näytti sangen haluttomalta enää tästä eteenpäin hevosta antamaan.

-- Ei tiedä vielä, mitä sattuu, hän sanoi, kun ne ovat sieltä apteekilta vielä sitä pirtuakin saaneet... Olen itsekin aikonut tästä joksikin yöksi vähän niinkuin piiloon pistäytyä. Kyllä se nyt on parasta, että herrasväki vain kääntyy takaisin...

-- Eihän nuo nyt toki meille mitään pahaa tehne, huomautti Heikki, kun me olemme itsekin sosialisteja.

Majatalon isäntä hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.

-- Jaa, sanoi hän pitkään venyttäen, se nyt taitaa olla vähän ero sosialisteilla ja sosialisteilla. Tunnenhan minä tuomarin ja tämän tuomarinrouvan...

-- Rouva Piilosen, korjasi Heikki virallisesti.

-- Niin justiinsa, Piilosen rouvan, ihan lapsuudesta saakka. Herrasväki on aina herrasväkeä. Mutta nämä toiset susilistit ne ovat vähän toist'sorttia väkeä, kun niiden päämieskin kuuluu västingissä istuneen.

-- On istunut, myönsi Heikki. Mutta olenhan minä toki kaupungin miliisipäällikkö ja sellaisena loukkaamaton.

Majatalon isäntä hymyili entistä herttaisemmin.

-- Se nyt on sama, mitä tuomari on, myhähteli hän. Mutta kyllä ne vain kaulan katkaisevat, jos sattuvat käsilleen saamaan. Se on parasta, ettei niitä nyt mene ärsyttelemään...