Part 3

Vilkkaan melun ja vilinän vallitessa pihalla ja majoissa Annedda muori meni kirkkoon rukoilemaan. Se oli viileä, puhdas pieni kirkko, jonka lattia oli marmoria ja jossa oli iso pörröpartainen pyhimyskuva, joka herätti enemmän pelkoa kuin rakkautta. Vähää myöhemmin Eliaskin tuli kirkkoon, polvistui alttarin portaalle, lakki heitettynä olalle, ja alkoi rukoilla. Annedda muori katseli häntä hartaasti samalla itse rukoillen koko sydämensä lämmöllä, ja hänestä tuntui, kuin hänen poikansa olisikin ollut pyhimys, jonka puoleen hän kohotti rukouksensa. Kuinka suurta hellyyttä hänessä herättivätkään nuo hienot, väsyneet piirteet, nuo valkoiset laihtuneet kasvot. Ja kun hän, tuo rakas poika, oli siinä polvillaan pyhimyksen jalkojen juuressa täyttämässä lupausta, jonka hän oli antanut kaukana kotoa, onnettomina päivinä — siinä oli näky, joka tunki Anneddan sydämeen.

— Oi rakas pikku Pyhä Fransiskukseni, en löydä sanoja kiittääkseni sinua. Ota henkeni, jos niin tahdot, kaikki, mitä haluat, mutta salli poikieni tulla onnellisiksi ja kulkea Herran oikeilla teillä, etteivät he liiaksi kiinny tämän maailman hyvyyteen.

Vähitellen melu ja hälinä taukosivat. Jokainen oli asettunut paikalleen, arvoisa kappalainenkin, hyvin iloinen ja punakka, tuskin metrin ja kolmanneksen pituinen pappismies, joka vihelteli ja rallatteli melkolailla varietee-sävelmiä muistuttavia päivän muotilauluja.

Hevoset vietiin laitumelle. Liesiin viritettiin valkea, ja uhkea prioritar ja suvun toiset naiset asettivat hellalle kookkaita patoja, joissa he valmistivat tuoreen juuston sekaista keittoa. Iloinen elämä alkoi nyt tämän sävyisän ja patriarkaalisen heimoryhmän keskuudessa. Lampaita ja karitsoita teurastettiin, makaroonia keitettiin runsaasti, juotiin vahvasti kahvia, viiniä, paloviinaa. Kappalainen luki rukouksia Pyhän Fransiskuksen kunniaksi, vihelteli ja hyräili.

Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. —

Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat.

Elias otti osaa tähän hilpeään ajanviettoon nauttien siitä ylenmäärin, onnellisena kuin lapsi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi siirtynyt uuteen maailmaan. Hän kertoi muistojaan ja kuunteli toisten kertomuksia melkein liikutettuna.

Hän oli tehnyt tuttavuutta herra kappalaisen kanssa, ja tämä uusi ystävä puhui hänelle hupaista kieltä kehoittaen häntä nauttimaan elämästä, unhottamaan, huvittelemaan.

— Palvele Jumalaa iloiten, — hän virkkoi. Tanssikaamme, laulakaamme, viheltäkäämme ja olkaamme iloisia. Jumala on lahjoittanut meille elämän, jotta siitä vähän nauttisimmekin. En silti neuvo syntiä tekemään! Pois se! Synti näet jättää meihin tunnonvaivan, tuskan, ystäväni — olethan sinä saanut sen kokea. Mutta huvitelkaamme kunniallisella tavalla, sitä tarkoitan. Nimeni on Jacu Maria Porcu eli pappismies Porcheddu, kun olen näin pikkuinen. No niin, Jacu Maria Porcu on huvitellut elämässään aika tavalla. Ja siinä hän on tehnyt oikein! Eräänä yönä palasin kotia puoliyön jälkeen. Sisareni väittää, että muka olin juovuksissa, mutta minä olen toista mieltä, veikkoseni. 'Mitä annat minulle illalliseksi, Anna?' — 'En yhtään mitään, sinä häpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi, en anna sinulle mitään!' — 'Anna minulle illallista; papille täytyy antaa illallista'. 'No, voinhan antaa sinulle leipää ja juustoa, sinä häpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi'. 'Pelkkää leipää ja juustoa papille, Jacu Maria Porculle?' — 'Niin juuri, leipää ja juustoa, ota tästä, jos huolit; jollet huoli, niin ole ottamatta'. 'Leipää ja juustoa pappismiehelle?' 'Se, se, se... tästä saatte', — näin sanoen pappi Porcheddu heitti kaiken koirille! Näin tulee menetellä, kuulehan, sinä kalpeakasvoinen nuorukainen! Vaikka olenkin pappi, niin on kai minun lupa hiukan huvitella. Huvitella, huomatkaa, mutta ei tehdä syntiä.

Ja hän alkoi hyräillä:

Lempi leikkiä on, Lempi leikkiä on. Leikkiä vain: Heila vaihtuvi ain'!

— Tuo mies on hassu! — Elias ajatteli nauraen, mutta tämä kaikki oli hänestä hauskaa, ja pappi Porcheddun sanat painuivat hänen mieleensä puhaltaen häneen elämän tuulahduksen, ja hänenkin teki mieli laulaa, nauttia ja huvitella.

Melkein joka päivä Elias, pappi Porcheddu, priori ja jokunen muu Eliaksen tuttavista menivät varsinkin tyyninä iltapäivinä kauas metsään korkeiden puiden siimekseen. Heidän edessään kuvastuivat kauniit siintävät Lula vuoret selväpiirteisinä heleänsinistä taivaantaustaa vastaan. Kauempana hevoset juoksentelivat virmoina, tehden nopeita kierroksia vihreässä kanervikossa. Tämä kaikki näytti maalatulta taululta. Ja miehet istuivat siinä jutellen vakavasti, kertoen toisilleen elämänsä vaiheita, jotka toisilla olivat enemmän, toisilla vähemmän seikkailunomaisia, kirkon syntyyn liittyviä legendoja, tarinoita naisista ja esi-isien, muinais-sardinialaisten, urotöistä.

Tämäntästä keskeytti keskustelun kappalaisen rallatus tai vihellys, ja joskus tämä kirkon palvelija äkkiä kavahti ylös ottaen tanssiaskelia tai laulaen hullunkurisin ilmein jonkin vallattomista lauluistaan.

Juhlan aatonaattopäivänä he samoin istuivat suunnattoman suurien mastiksipuiden varjossa, ja Elias juuri lopetti kertomustaan siitä, miten kerran eräs hänen tovereistaan vankilassa oli antanut selkään vanginvartialle, joka halveksivasti oli hylännyt kutsun yhtyä juomaan eräiden vankien seurassa, kun kuului värähtelevä kimakka vihellys, joka osui korviin kuin kirkolla päin ammuttu nuoli.

Elias hypähti pystyyn ja huusi:

— Tämä on veljeni Pietron vihellys.

— No hyvä, — pappi Porcheddu huomautti, — jos se on veljesi, niin näette kai toisenne tarpeeksi usein. Ei siitä tarvitse noin kiihoittua.

— Varmaankin isänikin on saapunut, ja ehkä Pietron morsiankin. Täytyypä tästä lähteä, — Elias virkkoi todella kiihkoissaan.

— No voihan kyllä lähteä, — priori arveli. — Täytyy ottaa heidät kohteliaasti vastaan. Berte Portolu on Pyhän Fransiskuksen hyvä sukulainen. Ja Maddalena Scada on kaunis tyttö.

— Kaunis tyttö! — pappi Porcheddu huudahti. — Siinä tapauksessa on täysi syy lähteä.

Elias katsoi häneen paheksuen. Mutta Porcheddu uhmasi tuota katsetta, sitten hän nauroi ja rallatteli lempilauluaan:

Lempi leikkiä on, Lempi leikkiä on. Leikkiä vain: Heila vaihtuvi ain.

He poikkesivat kirkolle johtavalle polulle, jota tuskin erotti puiden, pensasten ja tuoksuvan, vihreän ruohon lomasta. Vihellys toistui yhä lähempänä ja voimakkaampana. Elias ei ollut erehtynyt. Kaivon kohdalla häntä vastaan tulivat Pietro ja ukko Portolu, ja heidän välissään näkyi Maria Maddalenan säteilevä hahmo. Elias tunsi pistoksen sydämessään. Pappi Porcheddu maiskautti kieltään ja vaikeni, kun ei löytänyt sanoja ilmaistakseen ihailuaan. Ja hänhän aina kehui ymmärtävänsä tällaisia asioita. Maddalena ei ollut erityisen pitkä eikä varsinainen kaunotar, mutta erittäin miellyttävä ja solakka, ja hänen ihonsa oli soman punaruskea. Silmät loistivat tiheiden ripsien alla, ja suu oli aistillinen. Heleän punainen röijy oli auki jättäen näkyviin vitivalkoisen paidan, ja huivi, jossa koreilivat kämmekkä- ja ruusukuviot, somisti häntä suuresti. Vanhan Portolun ja Pietron karkeapiirteisten kasvojen välissä tuo nainen näytti ilmetyltä sulottarelta. Hänen hiukan hekumalliset, kirkkaat, vähän vinossa olevat silmänsä, joiden luomet olivat raskaat ja ripset pitkät, olivat läheltä katsoen suorastaan lumoavat.

— Terve tuloa, — Elias virkkoi puristaen tytön kättä. Tulittekin jo nyt, oikeastaan odotimme teitä tuleviksi vasta huomenna.

— Huomenna tai tänään, se on yhdentekevää, — Portolu mörähti. — Terve teille kaikille, terve priorille ja pienelle punakalle papille. Jumala häntä varjelkoon, kyllä sen näkee, että hän on pappi, vaikka hän esiintyy housuissa.

— Mitä sanotte tähän, herra kappalainen?

— Housuissa tai housuitta, kaikki olemme ihmisiä, — tämä vastasi vähän loukkautuneena. Sitten hän kääntyi Maddalenan puoleen ja lasketteli hänelle kohteliaisuuksia.

— Pidä varasi, — Elias virkkoi hymyillen tytölle, — pappi Porcheddu on hirveän vaarallinen naisille.

— Kas vain! — Maddalena sanoi suloisesti hymyillen. — Mutta minä en pelkää ketään.

Ja ukko Portolu rauhoitti:

— Sinun ei tarvitsekaan pelätä ketään, tyttöseni, kyyhkyseni. Tässä olen minä, setä Portolu, ja jos se ei riitä, niin on tässä lisäksi _leppa_. — Ja hän veti tupesta ison puukkonsa, jota hän tavallisesti kantoi vyössään, ja heilutti sitä ilmassa.

— Tämä on Mahometti, — hän huusi, tämä on käyrä miekka. _Allargaribus_.

Pappi Porcheddu peräytyi pari askelta taaksepäin ja teki käsillään pelästystä teeskennellen torjuvan liikkeen.

— Niin, nähkääs, — Portolu jatkoi pistäen puukon takaisin vyöhönsä, — tämän tytön, tämän kyyhkyn, on minun huostaani uskonut toinen kyyhky, leski, 'Arrita Scada'. Sanoin hänelle: — 'Ole huoleti, kyyhkyäsi ei mikään vaara uhkaa minun käsissäni. Puolustan häntä omalta kultapojaltani, Pietrolta, ja kaikilta haukoilta ja haaskakotkilta'.

Ukko Portolu puhui tosissaan, ja tämäntästä hän loi tyttöön ujon, hellyyttä uhkuvan katseen.

— Jos asiat ovat sillä tolalla, on parasta olla varuillaan, — kappalainen huomautti, — ja lähtekäämme nyt ryyppäämään.

— Ryyppäämään, juuri niin, herra kappalainen. Ken ei ryyppää, ei ole mies, ei edes pappi.

Majassa odotti heitä Annedda muori kahvikannuineen, karahveineen ja makeiskoreineen. Maddalena ja hänen saattueensa työntyivät sisään _cumbissiaan_ nauraen ja lörpötellen, ja seuraavassa tuokiossa äänten, huutojen ja naurun hälinä ja lasien kilinä täyttivät tuon ison suojan. Ukko Portolu kehuskeli pitäneensä Pyhälle Fransiskukselle lupaamaansa lammasta koko matkan hevosen selkään satulan taakse sidottuna.

— Se oli kaunein lampaani, — hän sanoi priorille. — Katsokaa vain, miten pitkä villa. Jaa-a, ukko Portolu ei ole kitsas.

— Valehtele muille, — priori vastasi, — etkö näe, että se on harmaakarvainen lammas, yhtä vanha kuin sinäkin?

— Itse voit olla harmaakarvainen, Antoni Casta. Jos vielä sätit minua, saat tuntea miltä _leppani_ kärki maistuu.

Pappi Porcheddu kohotti lasinsa korkealle, taivutti päänsä taaksepäin ja loi ihailevia katseita Maddalenaan ja priorin sieviin tyttäriin. Ja hän lauloi:

Purressani keinuelen. Sikaria tupruttelen. Lasiani kilistelen, Kieltoviinaa ryypiskelen.

Hi, hi, hii, — naiset nauroivat.

Elias vain oli ääneti. Hän istui yhdellä niistä monista satuloista, joita oli siellä täällä isossa majassa, ja joi viiniään pienin kulauksin vuoroin nostaen ja taivuttaen päätään. Ja joka kerta kun hän kohotti katseensa, hän kohtasi Maddalenan nauravat silmät, joka istui häntä vastapäätä vallan lähellä, ja niiden lämmin silmäys tunkeutui hänen sielunsa syvyyteen. Hän aivan huumautui ja tunsi hermoissaan raukeutta, mutta samalla melkein ruumiillista mielihyvää joka kerta kun katsoi naiseen.

Äänet, naurunrähäkkä, Porcheddun rallatukset, naisten huudahdukset — kaikki kuului hänestä kaukaiselta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kuunnellut niitä jostakin etäältä, ottamatta osaa muiden iloisuuteen. Mutta äkkiä joku puhutteli häntä, ja Elias heräsi unelmoivasta tilastaan, hänen kasvonsa synkistyivät ja hän poistui äkkiä ulos.

— Minne menet, Elias? — Pietro huusi rientäen hänen jälkeensä.

— Menen katsomaan hevosia, anna minun mennä, — hän vastasi melkein äreästi.

— Hevosista on pidetty huolta. Miksi olet huonolla tuulella, Elias? Etkö pidä siitä, että Maddalena tuli mukaan.

— Mitä sinä höpiset? — Elias kysyi katsoen häneen pitkään.

— Minusta näyttää, kuin olisit suutuksissasi hänelle, kuin et hänestä pitäisi. Miten onkaan sen asian laita?

— Olet hullu! Olette kaikki hulluja. Ja Maddalenakin, jonka älyä on niin paljon kiitetty, nauraa liian paljon.

Pietro ei loukkautunut. Muutoin hän ja muut perheen jäsenet kohtelivat Eliasta kuin lasta, melkein kuin sairasta. He pelkäsivät pahoittavansa häntä ja tekivät hänelle kaikessa mieliksi. Pietro siis nytkin huomatessaan, että Elias tahtoi olla rauhassa, palasi sisään morsiamensa luo.

— Ovatpa he hassuja, — Elias ajatteli harhaillessaan paikasta toiseen. Entä minä itse? Onhan tyttö veljeni morsian, olenhan mieletön, kun katselen häntä.

Hän viipyi ulkona koko illan.

— Missähän se Elias on? — Annedda muori kyseli alinomaa katsellen levottomana ympärilleen. — Minne se siunattu poika onkaan mennyt? Mene etsimään häntä, Pietro.

Mutta Pietron koko huomio oli kiintynyt Maddalenaan — joka totta puhuen ei näyttänyt olevan suuresti rakastunut häneen, tai joka ei ainakaan näyttänyt sitä, ehkä noudattaakseen äidin kehoitusta käyttäytyä arvokkaasti. Ja Pietro vastasi: — Menen, menen, — mutta ei silti hievahtanut paikaltaan. —

— Missähän se Elias lienee? — Annedda muori toisti illallisen lähestyessä. — Portolu, menehän sinä ulos ja katso, missä poikasi on.

Berte Portolu hääri lieden ääressä, missä parastaikaa paistoi isoon puuvartaaseen kiinnitettyä karitsaa. Hän kehui, ettei kukaan osannut paistaa karitsaa tai porsasta paremmin kuin hän.

— No, voinhan tästä mennä, — hän vastasi vaimolleen, — mutta anna minun ensin paistaa valmiiksi tämä pieni elukka.

— Onhan karitsa jo tarpeeksi paistunut, Berte; mene etsimään poikaasi.

— Karitsa ei ole tarpeeksi paistunut, pikku eukkoseni. Ethän sinä tällaisista asioista tiedä hölyn pölyä. Vai rupeat antamaan Berte Portolulle neuvoja tässäkin? Voit muutoin antaa poikien huvitella, siinä he tekevät oikein.

Mutta Annedda oli itsepäinen, ja Berte oli juuri lähdössä ulos, kun Elias palasi sisälle. Hänen silmänsä säteilivät, hänen kasvonsa hehkuivat, hän näytti harvinaisen kauniilta. Kaikki katselivat häntä, Annedda muori huokaili ja ukko Berte alkoi nauraa mielissään siitä, että Elias oli hiukan päihtynyt.

Mutta Elias näki vain Maddalenan hiukan vinot ja hehkuvat silmät, ja hänen teki mieli itkeä kuin lapsi. — Hän on mieletön, tuo Maddalena. Miksi hän katselee minua noin? Miksi hän ei jätä minua rauhaan? Sanon sen Pietrolle, sanon sen kaikille. Jollei hän rakasta Pietroa, miksi hän siis pettää häntä? Hän on mieletön, mutta mieletön olen minäkin; en saa katsella häntä, minun täytyy raastaa sydän povestani. Nyt menen tuonne, missä Paolina, priorin tytär istuu, ja rupean hakkailemaan häntä. — Paolina, — hän virkkoi, lähestyttyään priorin liettä, — sinä olet kaikkein kaunein nainen Pyhän Fransiskuksen sukulaisista.

— Ja sinä kaunein poika, — tyttö vastasi nokkelasti hääriessään ison kattilan ääressä.

Elias istuutui hänen viereensä katsellen häntä omituisen hartaasti. Tyttö oli mielissään ja nauroi, mutta Eliaksesta tuntui kuin hänen sydämensä olisi menehtynyt.

Majan perällä istuen Maddalena piti heitä silmällä. Joskus hän laski alas isot luomensa ja pitkät silmäripsensä, näyttäen silloin surumieliseltä ja alistuvalta kuin madonna. Kun ilta-ateria oli valmis, Berte Portolu kutsui Eliasta.

— Minä jään tänne, — nuori mies huusi — Pyhän Fransiskuksen kaunein nainen on pyytänyt minua jäämään lietensä ääreen.

— Sinun on tultava tänne! — ukko Portolu äyhkäisi. Ei kukaan ole pyytänyt sinua vieraakseen, ja jos joku sen olisi tehnytkin, en suostuisi siihen... Jollet tule hyvällä, niin isäsi Berte Portolu noutaa sinut väkisin.

Elias nousi oitis ja totteli. Mutta hän ei välittänyt ruoasta eikä juomasta ja vastasi väkinäisesti, kun joku häntä puhutteli.

— Miksi olet huonolla tuulella? — Maddalena kysyi häneltä ystävällisesti ilta-aterian päättyessä. — Senkö tähden, että hoputimme sinua tulemaan pois priorin lieden äärestä? No mene sinne vain, ja palaa, milloin haluat. Pääasia on, että olet iloinen.

— Jos menenkin, — Elias vastasi epäkohteliaasti, — niin mitä se sinua liikuttaa?

— No eipä suinkaan! — tyttö virkkoi kuin jäykistyen. Sitten hän kääntyi Pietron puoleen, hymyili hänelle eikä enää kiinnittänyt huomiotaan kehenkään muuhun.

Elias kavahti pystyyn ja poistui. Mutta hän ei mennytkään priorin lieden ääreen vaan ulos, missä istuutui pihalle. Hän tunsi sekavaa, kuumeista ahdistusta, halua purra nyrkkejään, huutaa, heittäytyä maahan ja itkeä. Mutta huolimatta päihtymyksestään ja intohimostaan hän sentään säilytti tajuntansa ja ajatteli:

— Olen rakastunut tuohon tyttöön, miksi, Pyhä Fransiskus? Auta minua, auta sinä minua. Olen mieletön, mutta olen niin onneton.

Isosta majasta kuului leutoon ja hiljaiseen yöhön sekavan laulun, huudon ja naurun hälinää. Elias erotti isänsä äänen, pappi Porcheddun vihellykset, Maddalenan naurun, ja keskellä kaikkea tätä ilonpitoa hän tunsi itsensä surulliseksi, epätoivoiseksi kuin lapsi, joka on hylätty viidakon kolkkoon yksinäisyyteen.

III

Vähitellen hälinä häipyi, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen tuon nukkuvan "heimon" ympärillä. Elias palasi sisälle ja laskeutui levolle Pietron viereen samalle ruohokasalle, josta levisi kirpeä tuoksu. Koko iso maja oli täynnä tuollaisia ruohovuoteita. Jossakin liedessä tuli vielä kyti levittäen värähtelevää punervaa valoa tähän laajapiirteiseen kuvaan. Siitä pisti esiin muutama pitkä parta, villapuku, naisen kasvot, satula, lieden ääreen kyyristynyt koira, seinälle ripustettu pyssy. Elias ei saanut unta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vetänyt sisäänsä Maddalenan hengitystä; tyttö nukkui vallan lähellä Annedda muorin ja Portolun välissä, ja hän tunsi, miten epätoivoisesti hän halusi tuota naista. Mutta hän päätti voittaa halunsa.

— Älä pelkää, veliseni, — hän ajatteli kääntyen Pietroon päin. — Vaikka morsiamesi heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani. En tahdo omistaa häntä, onhan hän sinun. Jos hän olisi jonkun toisen oma, riistäisin hänet, vaikka täytyisi palata _sinne_. Mutta hän on sinun, nuku siis rauhassa, veljeni. Minäkin ennen pitkää otan vaimon, kosin Paolinaa, priorin tytärtä.

— Joutavia, — näin hän sitten ajatteli, — olen houkka. Mitä hyödyttää ottaa vaimo, ajatella naisia? Voihan elää ilman naisiakin. Elinhän kokonaista kolme vuotta edes näkemättä heitä. Ehkä juuri sen tähden heti kotia palattuani rakastun ensimmäiseen näkemääni. Olen hullu. Parasta olla rahtuakaan välittämättä naisista, jotka vievät mieheltä järjen. Parasta nukkua...

Mutta hän kääntyi kyljeltä toiselle, saamatta unta. Näin kului koko yö, ja hän oli silti ensimmäisiä heräämään aamulla. Pienestä ikkunasta, joka avautui hopeanhohteisille etäisyyksille päin, tunki sisälle auringonnousun ajan kasteenraikas ilma. Annedda ja Maddalena keittivät jo kahvia vielä hyvin unisina. Elias nousi kalpeana kuin ruumis, hiukset pörröisinä ja kurkku tukossa.

— Hyvää huomenta, — Maddalena virkkoi hänelle hymyillen. — Katsokaahan, täti Annedda, poikanne kasvot ovat kelmeät kuin vaha. Antakaa hänelle joutuin kahvia.

— Voitko pahoin, poikani?

— Luulen, että olen vilustunut, — Elias vastasi ääni käheänä, karaisten kurkkuansa. — Antakaa minulle jotakin juotavaa. Missä on vesikiulu?

Hän etsi sitä ja joi sen löydettyään vahvasti vettä. Maddalena katseli häntä ja nauroi.

— Miksi naurat? — Elias kysyi laskien kiulun maahan. — Senkö tähden, että heti noustuani juon? Se tietää, että olin humalassa eilisiltana. No niin, onhan viini miesten juomaa.

— Sinä et ole mikään mies, — tokaisi siihen ukko Portolu, joka jo oli ehtinyt ottaa viinanaukun, — sinä olet tuoreesta juustosta tehty nukke. Naikkosen tarvitsee vain puhaltaa sinuun, niin mäiskis, makaat maassa kuolleena, muodottomana kimpaleena.

— Olkoon vaikka niinkin, — Elias virkkoi suuttuneena; — riittäköön vain naikkosen henkäys kaatamaan minut kuolleena maahan, mutta jättäkää minut rauhaan.

— Hyi, kuinka huonolla tuulella sinä olet! — Maddalena huudahti. — Se johtuu kai siitä, että minä olen täällä.

— Niin, juuri sentähden, että sinä olet täällä.

— Tämä kyyhky! — ukko Portolu huudahti levittäen käsivarsiaan, — tämä kyyhky, joka levittää iloa, minne vain tulee. Ja minun oma poikani, tämä kissansilmäinen nukke, sanoo huonoa tuultaan tytön syyksi. Mene, mene matkoihisi, sinä kirottu nulikka. Jos olet huonolla tuulella, niin mene ja hirtä itsesi. Mutta se vain on varmaa, että Berte Portolulle et koskaan tuo toista tällaista ruusua, joka täyttää talon ilolla.

Elias tunsi piston sydämessään näitä sanoja kuullessaan. Sillä äkkiä hänen mieleensä johtui, että Maddalena tuli Pietron vaimona asumaan heidän kotiinsa ja että häihin oli enää muutama viikko. Se oli kidutus, johon hän ei voisi alistua.

— Juo kahvia, poikani, — Annedda kehoitti. — Ota tuo korppu, ole iloinen, vietämmehän juhlaa, ja Pyhä Fransiskus loukkautuu, jos pahoitamme häntä.

— Olenhan iloinen, äiti rakas, olen iloinen kuin lintu. Hoi! — hän sitten huusi, kääntyen priorin lieteen päin, — hyvää huomenta, kukoistava Paolina.

Tämän jälkeen ei tapahtunut mitään mainittavaa sinä eikä seuraavana päivänä Portolun perheen lieden ympärillä. Juhlan aattona saapui paljon väkeä Nuorosta ja sen lähistöstä. Varsinkin Lulasta tuli jyrkkää polkua pitkin, joka laskeutui vuoren rinnettä heleiden kinsteripensaiden lomitse, pitkiä jonoja hiukan hullunkurisesi pukeutuneita naisia, joiden pää näytti luonnottoman soikeaksi venyneeltä ripsulaitaisen huivin peittämässä myssyssä. Heillä oli yllään kotona kudotut paksut ja lyhyet villahameet ja kädessä pitkät omituisilla hopeaheloilla koristetut rukousnauhat.

Tulijain joukossa oli useita Portolun perheen tuttavia, ja Eliasta ja Pietroa raahasivat koko päivän sinne tänne Nuorosta juhlaan saapuneet nuorukaiset. Kaikki he joivat itsensä tolkuttomaan humalaan, lauloivat, tanssivat, ulvoivat. Elias oli toisinaan kuin hullu ja nauroi niin, että hulmahti punasinerväksi kasvoiltaan ja päästeli omituisia ilohuutoja, pitkiä _uoih-kurkkuääniä_, jotka muistuttivat hurjan soturin sotahuutoa.

Maddalena, joka avusti Anneddaa aterioiden valmistamisessa ja vieraiden kestitsemisessä viinillä ja kahvilla, loi salaa katseen Eliakseen ja sanoi puoliääneen Anneddalle;

— Poikanne on hyvin iloinen, täti Anne, katsokaa kuinka hänen kasvonsa punoittavat, ja kuulkaa, kuinka hän nauraa!

Annedda muori katsahti Eliakseen, huokaili ja tunsi kuin okaan sydämessään. Ja heti kun hän sai joutilasta aikaa, hän meni kirkkoon rukoilemaan:

— Oi, Pyhä Fransiskus, kaunis, kaunis Pyhimykseni, ota tämä oas sydämestäni! Poikani Elias on jälleen eksynyt pahoille teille, hän juo ja rentustelee, hän ei enää ole samanlainen kuin kotia palatessaan. Hän tuntui palatessaan niin hyvältä ja antoi niin monta kaunista lupausta. Ole meille armollinen, Pyhä Fransiskus, pikku rakas Fransiskukseni, auta häntä taas oikealle tielle, käännytä hänet, tempaa hänet irti paheesta, huonoista tovereista ja maailman asioista. Pyhä Fransiskus, pikku veliseni, osoita minulle tämä armo!

Iso, ankara, melkein julma pyhimys kuunteli ylhäältä alttariltaan, joka oli koristettu räikeän kirjavilla kukilla. Ja hän näytti kuulevan Anneddan rukouksen, sillä samana iltana Elias illallispöydässä ilmaisi saamansa tuuman. Puhuttiin pappi Porcheddusta. Toiset häntä moittivat, toiset taas pilkkasivat häntä.

Elias, joka oli päissään, vaikka ei pahasti, rupesi puolustamaan tuttavaansa ja sanoi: — Haukkukaa te vain, senkin syyhyiset koirat, ja puhukaa hänestä pahaa. Hän välittää viisi teistä, hänen on parempi olla kuin paavin. Ja minäkin aion ruveta papiksi.

Kaikki nauroivat.

— Miksi nauratte, te nälistyneet kerjäläiset, te syyhyiset koirat, te elukat, sillä ette ole sen parempia? Aion totisesti papiksi. Ei siihen vaadita mahdottomia. Osaanhan lukea latinaa. Ja toivon saavani tuoda teille kaikille viimeisen voitelun ja haudata teidät, kun kuolette nälkään.

— Minutkin, veliseni? Pietro huusi.

— Niin, sinutkin. Ja Maddalena:

— Entä minut?