Part 2

He istuivat vaieten. Eliaksen äänessä oli syvä kaiku hänen lausuessaan näitä viime sanoja. Iltapäivän kuluessa, vapauden ensi huumauksessa hänen oli ollut helppo puhua vankinaolostaan, onnettomuustovereistaan, tuo aika kun tuntui hänestä niin kaukaiselta ja melkein miellyttävältä muistella. Mutta tänä hiljaisena pimeänä iltana, kun Eliaksen sieraimiin tunki maaseudun raikas tuoksu, joka johti hänen mieleensä karjatarhassa ja kotoisten laidunmaiden rajattomassa vapaudessa vietetyn aikaisen nuoruuden onnelliset päivät, kun hän istui siinä äitinsä, tuon hyväsydämisen ja puhdasmielisen vanhuksen vieressä, kotiin palannut äkkiä kauhistuen ajatteli niitä vuosia, jotka häneltä olivat menneet hukkaan vankilassa.

— Olen kovin heikko, — Elias virkkoi muutaman hetken kuluttua, — en jaksa tehdä mitään, tuntuu siltä kuin _he_ olisivat taittaneet selkäni. En silti ole ollut varsinaisesti sairas. Vain kerran minulla oli kauheita vatsakipuja, niin että luulin kuolevani. "Pyhä Fransiskus", — sanoin silloin, "auta minua tästä kauheasta tilasta, niin ensi työkseni päästyäni vapauteen lähden kirkkoosi ja lahjoitan sinulle vahakynttilän".

— Suloinen Pyhä Fransiskus! — Annedda huudahti pannen ristiin kätensä, — totisesti lähdemme sinne, poikani. Jumala sinua siunatkoon, tuletpa taas vahvaksi, se on varma. Lähdemme viettämään _novena-juhlaa_. San Francesco kirkkoon, ja Pietro tulee myös, tuoden morsiamensa tarakassa hevosen selässä.

— Milloin Pietro viettää häitä?

— Elonkorjuun jälkeen.

— Asettuvatko he tänne asumaan?

— Ainakin aluksi. Minä alan vanheta ja tarvitsen apua. Niin kauan kuin elän, tahdon, että me kaikki pysymme yhdessä; sitten kun palaan Herran helmaan, jokainen teistä voi kulkea omia teitään. Sinäkin kerran otat itsellesi vaimon.

— Kukapa minusta välittäisi, — Elias virkkoi katkerasti.

— Miksi puhut niin, Elias? Kukako sinusta välittäisi? Joku kelpo tyttö tietysti. Jos muutat elämäsi ja elät rehellisesti jumalanpelossa ja työssä, ei onni sinua pakene. En nyt sano, että sinun pitäisi tavoitella rikasta tyttöä, mutta kunniallisen tytön saat varmasti. Jumala on säätänyt avion pyhäksi miehen ja naisen väliseksi liitoksi, eikä liitoksi rikkaan ja rikkaan tai köyhän ja köyhän välillä.

— No niin, — Elias sanoi nauraen. Älkäämme nyt enää puhuko siitä! Vasta tänäänhän tulin kotiin, ja nyt jo puhumme naimisestani. Puhumme siitä toiste, olenhan vasta kaksikymmenkolmevuotias, niin että minulla vielä on aikaa. Mutta olette väsynyt, äiti rakas. Menkää jo levolle!

— Olet oikeassa, mutta mene levolle sinäkin, Elias. Yöilma voisi olla sinulle vahingoksi.

— Vahingollinen? — hän virkkoi, — avaten suunsa ja vetäen syvään henkeä. — Kuinka se voisi olla minulle vahingollinen? Ettekö näe, että se antaa minulle jälleen elämän? Menkää nyt vain, minäkin tulen kohta sisälle.

Seuraavassa tuokiossa hän oli yksin ja lepäsi puoleksi pitkällään maassa, kyynäspää nojaten oven kynnykseen. Hän kuuli äitinsä nousevan pieniä puuportaita, sulkevan ikkunan ja riisuvan kenkänsä. Senjälkeen kaikki vaipui hiljaisuuteen. Ilma oli täynnä tuoksuja ja viileä, melkein kostea. Elias jäi siihen miettimään, mitä äiti oli hänelle puhunut, ja ajatteli:

— Isä ja veljet nukkuvat rauhallisesti kaislamatoillaan, kuulen sen tänne asti. Isä kuorsaa, Mattia sanoo tämäntästä jonkin sanan, hän näkee varmaankin unta ja unissaankin hän on hieman yksinkertainen. Mutta kuinka sikeästi he kaikki kolme nukkuvat! He ovat juoneet sangen paljon tänään, mutta huomenna humala on haihtunut. Minäkin olen ryypännyt, mutta minä tunnen kyllä sen vielä huomenna. Kuinka olen heikko! En ole enää mies, en kelpaa mihinkään. Ja äitini tahtoo naittaa minut! Kuka minusta piittaisi? Ei kukaan... Ei, mutta alkaa olla kosteaa, on parasta mennä sisälle.

Silti hän ei liikahtanut. Laitumella käyvien eläinten kellojen kilinä kuului alinomaa, milloin heikommin, milloin vahvemmin, kostean ja tuoksuvan iltatuulen kantamana. Elias tunsi itsensä väsyneeksi, päänsä raskaaksi, eikä hän voinut liikuttaa jäseniään, niin hänestä ainakin tuntui. Sekavat näyt alkoivat keinua hänen mielikuvituksessaan. Hän näki edessään karjatarhan, korkeata ruohoa kasvavat isot aidatut laidunmaat ja siellä täällä vihannuudessa paksuvillaisia lampaita, mutta näillä lampailla oli ihmiskasvot, ne olivat sennäköisiä kuin hänen onnettomuustoverinsa vankilassa. Selittämätön ahdistus valtasi hänet. Ehkä viini kiehui hänen suonissaan ja synnytti hänessä kuumetta. Hän muisti kaikki sen päivän tapaukset, mutta hänestä tuntui, että hän oli nähnyt unta, ja hän luuli yhä vielä olevansa _siellä kaukana_, ja epämääräinen tuska alkoi silloin vaivata häntä. Nuo haavemaiset unikuvat aallehtivat, poistuivat, katosivat. Äkkiä hänestä tuntui, että nuo omituiset lampaat, joilla oli ihmisenpää, hyppäsivät laidunta ympäröivän aitauksen yli. Vaivoin hänenkin onnistui hypätä niiden perästä, ja hän juoksi yhä kauemmaksi korkeiden tammien juurelle, joita kasvoi tiheässä viereisillä tiluksilla. Roteva suuri mies, oikea jättiläinen, jonka punerva parta alkoi jo hieman harmahtaa, astui hitaasti, melkein arvokkaasti esiin puiden lomasta. Elias tunsi hänet heti. Hän oli kotoisin Orunesta, jonkinlainen rahvaan-ajattelija, joka vartioi nuorolaisen maanomistajan avaraa aidattua laidunmaata, jotta ei kukaan voisi varastaa korkkitammien kaarnaa. Elias oli pienestä pitäen tuntenut tämän jättiläismäisen miehen, joka ei koskaan nauranut ja jota kenties sen tähden pidettiin melko viisaana miehenä.

Hänen nimensä oli Martinu Monne, mutta kaikki sanoivat häntä "Metsän isäksi", hän kun väitti, ettei hän ollut koskaan nukkunut katon alla.

— Minne menet? — hän kysyi Eliakselta.

— Juoksen näiden hullujen lampaiden perässä. Mutta olen kovin väsynyt, "Metsän isä" hyvä! En jaksa enää, olen mennyttä miestä, en kelpaa enää mihinkään.

— Jos tahdot välttää kaikki hankaluudet ja vastukset, niin rupea papiksi, — ukko Martinu sanoi jymeällä äänellään.

— Niin, niin, se ajatus minulla oli alinomaa _siellä_, — Elias huusi.

Hän säpsähti ja heräsi. Vilunväristys puistatti häntä.

— Loioin ja nukahdin tähän, hän ajatteli ja nousi — tästä kai tulen jollakin lailla kipeäksi.

Hän meni hiukan epävarmoin askelin keittiöön. Isä ja veljet nukkuivat raskaasti kaislamatoillaan. Lamppu paloi hellalla. Elias paralle, joka oli niin huonoissa voimissa, oli järjestetty vuode keittiön viereiseen pieneen huoneeseen. Hän otti lampun, kulki läpi huoneen, missä isoilla pöydillä oli joukoittain keltaisia, öljyisiä juustoja, joista levisi vastenmielinen haju, ja meni huoneeseensa.

Hän riisui vaatteet yltään, paneutui vuoteeseen ja sammutti lampun, mutta selkä oli kuin poikki, ja päätä särki. Ennen pitkää hän vaipui samanlaiseen horrostilaan kuin äsken, ja sekavat unet alkoivat vaivata häntä. Nytkin hän näki laitumen, ruohon, isot paksuvillaiset lampaat, läheisen metsän vihreän ääriviivan. Ukko Martinu oli edelleen siinä, mutta nyt hän, tuo pitkä, suoraryhtinen, likainen, juhlallinen mies seisoi aitauksessa kiinni.

Elias seisoi niinikään aitaukseen nojaten, mutta sen toisella puolella, kertoen useita seikkoja _sieltä_. Muun muassa hän sanoi:

— Meidät vietiin aina kirkkoon, meidän täytyi usein käydä ripillä ja ehtoollisella. Vankilansaarnaaja oli jumalinen mies. Sanoin hänelle kerran ripissä, että olin lukenut toiselle kymnaasiluokalle asti, ja että sitten rupesin paimeneksi, mutta että monesti olin katunut, etten jatkanut opintoja. Silloin hän lahjoitti minulle kirjan, jonka joka toinen sivu oli kirjoitettu latinaksi ja toinen italiaksi: se oli kirja piinaviikkoa varten. Olen lukenut sen sata, mitä sanonkaan, enemmän kuin tuhat kertaa, ja se on minulla täällä mukanani. Osaan lukea sitä sekä latinaksi että italiaksi.

— Oletpa siis aika viisas mies.

— En sentään niin viisas kuin te. Mutta pelkään Jumalaa.

— No, kun pelkää Jumalaa, on viisaampi kuin kaikki kuninkaat, — ukko Martinu huomautti.

Tässä uni kävi sekavaksi ja sulautui toisiin yhtä kummallisiin uniin.

II

Vaikka Mattia kehoittamalla kehoitti Eliasta heti lähtemään hänen kanssaan lammastarhaan, tämä silti jäi muutamaksi päiväksi kotiin, missä häntä kävi tervehtimässä ystäviä ja tuttavia.

Ukko Berte ja hänen poikansa Mattia palasivat lampaidensa luo, Pietro maanviljelykseensä, mutta illoin joku heistä aina tuli kotiin tapaamaan Eliasta ja puhelemaan hänen kanssaan. Silloin syntyi äänekäs keskustelu lieden ääressä tai pienellä pihalla, milloin kevätillat olivat kirkkaat. Eliaksen ei tarvinnut olla sen erityisen valvonnan alaisena, joka tätä nykyä seuraa rangaistusta tehden sen ankarammaksi, mutta ainakin ensi aikoina poliisi piti häntä silmällä, ja useina iltoina kaksi karabinieriä kiipesi raskain askelin ylös hiekkaista polkua, pysähtyen talon kohdalle ja pistäen päänsä sisälle Portolun portista.

Jos ukko Berte oli kotona ja hänen kipeät ketunsilmänsä huomasivat karabinierit, hän heti nousi, meni portille ja pyysi heitä puoleksi kunnioittavasti, puoleksi ivallisesti käymään sisään.

— Esivalta, järjestysvalta on tervetullut, — hän huusi. — Käykää vain sisään, nuoret miehet, juomaan lasi viiniä. Ettekö huoli? Luuletteko joutuneenne murhamiesten tai ryövärien pesään? Me olemme kunnon miehiä, eikä teidän tarvitse pistää nenäänne meidän asioihimme.

Karabinierit, molemmat punakoita tanakoita nuoria miehiä, suvaitsivat hymyillä.

— No, tuletteko, vai ettekö tule, häh? — ukko Portolu jatkoi. Pitääkö minun vetää teidät sisään? Entä jos jää pala käteeni? Menkää hiiteen, jos tässä täytyy niin kauan patistella ja kursailla. Hyvää viiniä on ukko Portolulla.

Lopuksi karabinierit astuivat tupaan, ja Annedda muori ilmestyi heti kuuluisa viinikarahvi kädessään.

— Eläköön kuningas, eläköön järjestysvalta, eläköön viini! Juokaa, ja sutkikoon teitä oikeus...

— No, no, — oli Mattian tapana sanoa, jos hän tällaisissa tilaisuuksissa oli läsnä — mitä isä siinä höpisee? Siinä tapauksessa he sutkisivat itseään.

— Ha, ha, haa! —

— Mitä siinä on nauramista? Juokaa, nuorukaiset! Ja juo sinäkin, Mattia, se tekee järjellesi hyvää, ja sinäkin, Elias, olethan kasvoiltasi harmaa kuin tuhka. Punainen miehen pitää olla. Näetkö näitä nuoria miehiä. Niin punainen tulee olla. Saakeli, käyttehän vielä punaisemmiksi. Häpeättekö ehkä ukko Portolun sanoja? No, olen minä saanut parempaakin väkeä punastumaan, rakuunojakin. Ette näy tietävän, kuka on Berte Portolu. Hyvä, sen sanon teille, se olen juuri minä.

— Hauskaa kuulla, — molemmat karabinierit virkkoivat ja kumarsivat nauraen. Heidän oli hauska, ja ukko Portolun viini oli todella hyvää, kuohuvaa ja tuoksuvaa.

Ukko Portolu, joka kävi yhä tuttavallisemmaksi, laski kätensä heidän hartioilleen.

— Mitä oikeastaan tuumitte? Järjestysvalta... annan sille palttua! Jos otan teiltä tuon pitkän veitsen, pistoolin ja nuo napit — niin mitä teistä jää jäljelle? Koettakaapa antaa Eliakselle, Mattialle ja Pietrolle nämä esineet, niin näette, miltä he näyttävät! Kolme kukkaa, kolme kyyhkyä! Minun poikieni kanssa teillä ei ole niin mitään tekemistä. Ei heidän tarvitse lähteä varastelemaan, sillä meillä on kaikkea riittämiin, niin että voimme vaikka heittää koirille ja variksille.

— Äh! — Elias virkahti istuttuaan ääneti sopessa. — Tuo kuulostaa jo liioittelulta, isä hyvä.

— Anna hänen vain puhua... Mattia mutisi vallan tyytyväisenä isän kerskailuun.

— Suu kiinni, poikaseni, sinä et tiedä mitään näistä asioista, olethan eilispäivän lapsi. Juo, juo, pentele vieköön! Mies on syntynyt ryyppäämään, ja me olemme miehiä.

— Olemme kaikki ihmisiä — näin hän jatkoi syvämietteisesti, ääni vakuuttavana, — sekä te että me, ja meidän täytyy suvaita toisiamme. Tänään teillä on miekat, ja te edustatte kuningasta — hitto vieköön — mutta huomenna? Huomenna voi käydä niin, ettette edusta yhtään mitään, ja kenties teillä silloin voi olla hyötyä ukko Portolusta. Sillä, nähkääs, minulla on hyvä sydän, sen koko kaupunki voi todistaa, niin, totisesti ei ole useita Berte Portolun veroisia. Mutta minun pojillanikin on hyvä sydän, oikein kyyhkyn sydän. Ja jos joudutte meidän laidunmaillemme, annamme teille maitoa, juustoa, jopa hunajaakin. Nähkääs, hunajaakin meillä on. Mutta te pojat voitte hyvinkin ummistaa toisen silmänne — tai paremminkin molemmat silmänne — ja olla juoruilematta kuninkaalle kaikesta, minkä näette, sillä olemmehan me kaikki lopulta ihmisiä ja kaikki saatamme hairahtua...

Molemmat karabinierit nauroivat ja ryyppäsivät. Ja tarvittaessa he todella ummistivat silmänsä Portolun perheen ja sen ystävien heikkouksilta.

Eliasta tulivat myös tervehtimään ne hänen entiset toverinsa, joiden huonoa seuraa hän ja hänen omaisensa syyttivät Eliaksen onnettomuudesta. Ja vaikka Elias oli päättänyt olla vastaanottamatta heitä ja sulkea oven heidän nenänsä edestä, jos he uskaltaisivat tulla häntä hakemaan, hän otti heidät ystävällisesti vastaan, ja Annedda tarjosi heille juotavaa.

— Mitä muutakaan olisi voinut tehdä? — hän sanoi heidän mentyään. — Täytyy olla kristitty, täytyy antaa anteeksi. Antakoon Jumalakin meille anteeksi!

— Lisäksi on parempi elää sovussa kaikkien kanssa. Jumala vaatii meiltä rauhan tekoja — Elias huomautti.

— Jumala sinua siunatkoon, Elias, sanoitpa suuren totuuden.

Kuinka iloiseksi Annedda tunsikaan itsensä kuullessaan poikansa puhuvan Jumalasta ja nähdessään hänen palaavan kirkosta ja lukevan tuota isoa mustaa kirjaa, jonka oli tuonut _sieltä_.

— Jumalan kiitos! — hän ajatteli vallan liikutettuna, — hänen mielensä on taas puhdas niinkuin lapsena.

Äiti ja poika valmistautuivat nyt täyttämään Pyhälle Fransiskukselle annettua lupausta.

San Francescon kirkko on Lula-vuoristossa. Taru kertoo, että sen rakennutti muuan rosvo, joka väsyttyään kuljeskelevaan elämäänsä lupautui alistumaan oikeuteen ja rakennuttamaan kirkon, jos hänet vapautettaisiin; olipa tarina tosi tai ei, yhtäkaikki kirkon perustajan jälkeläisistä valitaan vuosittain niin sanotut priorit eli juhlan ohjaajat. Kaikki nämä jälkeläiset liittyvät toisiinsa juhlallisuuksien aikana, ja näihin jälkeläisiin kuului Portolun perhekin.

Joitakin päiviä ennen juhlaa Pietro lähti San Francescoon härkien vetämillä rattailla ja teki ilmaiseksi päivätyönsä toisten talonpoikien ja muurarien kanssa, joista eräät tekivät työtä täyttääkseen lupauksensa. He järjestivät kuntoon kirkon ja sen ympärille rakennetut majat ja toivat sinne puita poltettavaksi juhlan aikana. Annedda lähetti priorin vaimolle määrämitan jauhoja ja auttoi toisia pyhimyksen jälkeläisiin kuuluvia naisia jauhojen puhdistamisessa ja niiden leipien leipomisessa, jotka aiottiin ottaa mukaan juhlaan. Osan näistä leivistä priorin lähetti vei lahjana Nuoron lähistössä asuville lammaspaimenille, yhden leivän kullekin. Paimenet ottivat sen osoittaen harrasta kunnioitusta ja antoivat vastalahjana varojensa mukaan omia tuotteitaan, muutamat rahaa ja lampaitakin. Toiset lupasivat lahjoittaa kerrassaan lehmän, jonka oli määrä kartuttaa jo ennestään laitumista ja lampaista rikkaan pyhimyksen karjaa. Kun lähetti astui Portolun perheen laitumelle, ukko Portolu paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja suuteli leipää.

— Nyt en anna sinulle mitään, — hän virkkoi lähetille, — mutta juhlaan tulen pikku eukkoni kanssa, ja silloin tuon mukanani pyhimykselle keritsemättömän lampaan ja kaiken, minkä karjani yhtenä päivänä on tuottanut. Berte Portolu ei ole itara, hän uskoo Pyhään Fransiskukseen, ja Pyhä Fransiskus on aina auttanut häntä. Mene nyt Jumalan haltuun.

Tällä aikaa Annedda muori jatkoi valmistuksiaan. Hän leipoi erityisenlaista leipää, valmisti korppuja ja makeisia manteleista ja hunajasta, osti kahvia, ruusulikööriä ja paljon muuta. Elias seurasi hellyyttä uhkuvin katsein äitiään hänen rauhallisissa askareissaan ja auttoi häntä toisinaan. Hän ei juuri koskaan liikkunut ulkoisalla tuntien itsensä yhä raukeaksi ja heikoksi, ja hänen sinivihreät, syvällä kuopissaan piilevät silmänsä tuijottivat usein tyhjään avaruuteen, lasimaisina kuin vainajalla.

Vihdoin lähtöpäivä koitti. Se oli sunnuntai toukokuun alussa. Kaikki oli valmiiksi sullottuna villakankaasta tehtyihin säkkeihin. Siellä täällä teillä näkyi talous- ja elintarpeita täyteen ahdettuja rattaita, joiden eteen paraikaa valjastettiin härkiä.

Annedda muori ja Elias menivät ennen lähtöä aamumessuun pieneen _Rosario-kirkkoon_. Vähän ennen jumalanpalveluksen alkua eräs mies tuli kirkkoon, meni alttarin ääreen ja otti alas lasista ja puusta tehdyn kupukan, jonka alla oli pieni Pyhän Fransiskuksen kuva. Miehen hankkiutuessa poistumaan kirkosta muutamat naiset viittasivat häntä tulemaan heidän luokseen, niin että he voisivat suudella kupukkaa. Eliaskin viittasi hänet luokseen ja suuteli kupukkaa pyhimyksen jalkojen kohdalta.

Kohta senjälkeen kaikki jo olivat matkalla. Priori, keski-ikäinen Nuorosta kotoisin oleva mies, jolla oli vaaleahko parta, ratsasti kauniin harmaan hevosen selässä ja piti kädessään lippua ja pyhimyskuvaa. Häntä seurasi ratsain miehiä, joilla oli nainen satulan takana, naisia ratsastaen yksin, ja toisia jalan, lapsia, koiria, rattaita. Mutta kaikki matkustivat toisistaan riippumatta, molemmin puolin tietä.

Oli ihana aamu. Mahtavat vuoret, joita kohti kuljettiin, kohosivat siintävinä aamuruskon sinivihreiden liekkien valaisemalle taivaalle. Korkeaa ruohoa kasvoi Isallen jylhässä laaksossa, ja polulle kallistelivat kinsterit kullanhohteisia kukkiaan kuin isoja palavia lamppuja. Matkustavien taakse häipyi yhä kauemmaksi helmenharmaaseen taivaantaustaan viileä Orthobene-vuori metsien vihannuuden, kinsterikullan ja sammalikon punakukkien värittämänä. Äkkiä laakso aukeni. Näkyi yksinäisiä tasankoja vielä hentojen oraiden peittäminä, jotka kimmeltelivät kasteesta ja aallehtivat hopeanhohteisina vielä matalalla olevan auringon säteissä. Ylt'yleensä unikkojen, ajuruohon ja päivänkakkaroiden peittämiltä niityiltä nousi huumaavia tuoksuja.

Mutta matkamiehet pyrkivät vuorille jättäen taakseen viljavat tasangot, jotka päättyivät mereen. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti; nuorolaiset ratsastajat hiljensivät toisinaan hevosiaan ja taivuttivat päätään taaksepäin ottaen "virkistävän kulauksen" hiotuista pulloista. Siinä joukossa vallitsi hilpeä mieli. Muutamat miehistä kannustivat tuontuostakin hevosiaan, jotka karauttivat nelistäen eteenpäin; vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja ratsastajat viskautuivat taapäin satulassaan päästellen hurjia ilohuutoja.

Elias seurasi heitä tuijottavin katsein, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hänenkin teki mielensä huutaa, ja hän tunsi suonissaan väristyksen muistaessaan kaukaisia ratsastusretkiä; hän halusi taas lähteä tuollaiselle huumaavalle vapaalle retkelle... Mutta Annedda muorin ohut käsivarsi oli kietoutuneena hänen vyötäisilleen, minkävuoksi Elias ei ainoastaan hillinnyt luonnonihmisen vaistojaan, vaan pysytteli myös kaukana toisten jäljessä, jotta heidän nostamansa pöly ei olisi vaivannut hänen vanhaa äitiään.

Viimein alettiin nousta ylös vuoren rinnettä. Tummat liuskakivet pilkoittivat esiin mastiksipuu-viidakoista, joita rinne oli täynnä, ja metsäruusut olivat täydessä kukassa. Taivaanranta levisi avarana, ja tuoksukylläinen tuuli puhalteli yli huojuvien vihreiden pensasten. Vuorilla vallitsi kuvaamaton unelmoiva rauha, hiljaisuus, jota tuskin keskeytti etäinen käen kukunta tai matkaavien hillityt äänet. Äkkiä kaivosten mustat aukot ja hiilikasat rumensivat tätä ylevää maisemaa. Sitten seurasi jälleen rauha, unelma, taivaan kirkkaus, tummat kalliot, etäällä välkkyvä meri. Palattiin taas mastiksipuiden, metsäruusujen, tuulen, yksinäisyyden keskeymättömään valtakuntaan.

Kun oli saavuttu korkealle mastiksien ympäröimälle pengermälle, kaikki pysähtyivät. Muutamat naiset laskeutuivat hevosen selästä, miehet ottivat kulauksen pulloistaan. Vanha taru kertoo, että pyhäinkuva oli matkallaan kirkkoon tahtonut pysähtyä juomaan juuri tähän paikkaan... Kirkko jo näkyi valkoisine muureineen ja punakattoineen keskellä vihreätä kanervikkoa, puolitiessä vuorenhuipulle päin.

Lyhyen levähdyksen jälkeen jatkettiin matkaa. Elias Portolu ja Annedda muori pysyttelivät edelleen takimmaisina. Lähestyttiin päämäärää, aurinko oli jo kohonnut melko korkealle, mutta miellyttävä, metsäruusuille tuoksuva tuuli lievensi paahtavaa kuumuutta.

Taas tuli eteen notkelma, taas noustiin ylemmäksi — valkoiset muurit ja punaiset katot tulivat lähemmäksi. Rohkeutta! Rinne on jyrkkä ja kivinen, Annedda muorin on pidettävä lujasti kiinni Eliaksesta. Tamma on väsynyt ja kiiltää hiestä, varsa on vallan uupunut. Rohkeutta! Päämäärä on lähellä, tuossa on jo soma kirkko ympärillään pienet majat, joita suojaa muuri, tuossa piha, ja portti on selko selällään. Kirkko näyttää pieneltä linnoitukselta, kohoten vitivalkoisena ja punaisena kohti taivaan sineä vihreiden pensasten keskeltä.

Alempaa tieltä Elias ja Annedda näkivät hevosten ja ratsastajien tungeksivan, tuuppivan toisiaan ja työntyvän sisälle portista keskellä tomupilveä. Miehiltä putoilivat lakit päästä, naisilta huivit, muutamilla naisilla olivat hiukset vaivalloisella matkalla hajaantuneet ja riippuivat epäjärjestyksessä. Kimeä kello soi ylhäällä, ja sen iloinen kaiku häipyi avaruuteen.

Elias ja Annedda saapuivat viimeisinä nurmettuneeseen pihaan, johon aurinko paahtoi kuumasti ja jossa vilisi miehiä ja naisia sekä väsyneitä ja hikisiä eläimiä. Jossakin lapsi parkui, koira haukkui. Pääskysiä lenteli kirkuen pihan yli pelästyneinä siitä vilkkaasta elämästä, joka äkkiä oli tunkeutunut tähän yksinäiseen vuoristoseutuun. Tuntui siltä, kuin jokin vaeltava heimo olisi tullut kaukaa hyökäten valloittamaan tämän pienen asumattoman kylän. Ovet aukenivat, ja kuisteilta raikui huutoja ja naurua.

Elias auttoi kaikessa rauhassa äitiään laskeutumaan ratsun selästä, sitten hän itse keikahti maahan, kytki tamman kiinni ja sälytti hartioilleen säkit, joissa oli huopapeitteitä ja eväitä. Portolun perheen jäsenet asettuivat, samoin kuin kaikki muutkin kirkon perustajan jälkeläiset, isoimpaan majaan. Tällainen maja, jonka nimenä on _cumbissia_, on pitkulainen pimeähkö suoja, jossa on rosoinen kivilattia ja ruo'oista tehty katto. Aina vähän matkan päässä toisistaan on kivisiä tulisijoja, ja seinissä on isoja puunastoja, jotka osoittavat perustajan kunkin jälkeläisperheen perintöpaikkaa.

Annedda ja Elias Portolu asettuivat oman nastansa ja lietensä kohdalle _cumbissian_ perälle, johon sinä vuonna ei ollut kertynyt erityisen paljoa väkeä. Siinä majaili ainoastaan kuusi perhettä. Muut, jotka olivat saapuneet tähän yhdeksän päivää kestävään juhlaan, eivät olleet jälkeläisheimoon kuuluvia ja asuivat sentähden muissa majoissa.

Priori, jonka kunniasijaa osoitti seinäkaappi, minkä saattoi sulkea, anasti väkineen kahden tai kolmen perheen paikan. Priorin perhe oli lukuisa: komea prioritar, valkoinen ja lihava kuin lehmä, kaksi kaunista tytärtä ja koko liuta lapsia, jotka jo olivat kansanpuvuissa. Pienin, vielä kapaloissa, oli tuskin vuoden vanha, mutta onneksi kirkon kalustoon kuului valkoisesta puusta tehty pieni kehtokin, johon pienokainen heti asetettiin.

Portolun perheen kaksi saapunutta jäsentä olivat pian asettuneet paikoilleen. Seinässä olevaan komeroon Annedda muori asetti makeisia sisältävän korinsa, leivän ja kahvin, liedelle hän laski kahvipannun ja liemipadan, seinänviereen hän levitti patjan, huopapeitteen ja punaisella kankaalla päällystetyn pieluksen, ja niiden viereen hän laski ruokakorin täynnä kuppeja ja lautasia — siinä kaikki. Heidän lähimpinä naapureinaan oli pieni kokoonkäpertynyt leski ja tämän kaksi lapsenlasta. Leski ja Annedda muori olivat heti mitä herttaisimmat ystävät ja vaihtoivat joukoittain kohteliaisuuksia. Elias taas meni riisumaan satulan tammalta, joka varsansa kera oitis karkasi läheiselle aholle laitumelle.