Part 16

»On perin kauheata, eikö olekin, olla niin halpamainen ja pikkumainen? Säälin teitä, se minun täytyy tunnustaa.»

»Älkää toki säälikö minua!» Judith pani merkille oman äänensä jäätävän, kohteliaan soinnun.

Geraldine oli sovittanut ohuen, keltaisen savukkeen imukkeeseen ja etsi tulitikkua.

»Kas tässä», virkkoi Judith, nousi pystyyn, otti tulitikkurasian uuninreunukselta ja raapaisi tulta. Geraldine kumarsi päänsä pienen liekin puoleen. Valkeat silmäluomet, mustat, kihartuvat silmäripset, leveät poskipäät, egyptiläiset huulet, koko kasvojen jäyhyys, paksu, vahamainen hipiä — Judith näki sen kaiken tarkkaillessaan tuskaisen, pelokkaan tiukasti katse takertuneena kätensä ylitse kumartuneeseen päähän. Hänen olisi pitänyt tuoksuta gardenialle.

»Kiitos!» sanoi Geraldine. Hän oikaisi päänsä, soukensi silmänsä ja puhalsi savua, hiljaa liikuttaen ja suipistaen huuliaan imukkeen ympärillä. Hän poltti tupakkaa miesten tapaan.

Judith istuutui jälleen.

Geraldine näytti nyt olevan melkein kuin kotonaan. Hän nojasi uuninreunukseen valliten huonetta, ja hän näytti jättiläismäisen kookkaalta ja merkitsevältä.

»Oletteko Jenniferin ystäviä?» kysyi hän.

»Jennifer — on hyvä tuttavani.»

Toinen katsahti Judithiin ikäänkuin hämmästyneenä hänen sävystään ja käytöksestään.

»Minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Hän ei ole maininnut teistä mitään.»

Se sivalsi hetkiseksi sokaisevan iskun, sillä heti se vihjasi epärehellisyyteen ja välinpitämättömyyteen. Mutta hän kertasi:

»Olen tuntenut hänet hyvin kaksi vuotta. Teidän sopii tiedustaa sitä häneltä. Hän saattaa myöntää sen.» Ja lausuessaan viimeiset sanansa hän mietti, äkkiä kiihtyen: »Ihan samoin en minäkään maininnut mitään Roddysta...»

»Niin, minä en saa mitään irti hänestä», sanoi Geraldine ja lisäsi röyhkeästi: »Teidän sopisi varsin hyvin ilmaista minulle, mitä se kaikki merkitsee.»

»Minulla ei ole teille mitään ilmaistavaa. En tiedä, minkä tähden olette tullut. Minä haluaisin _teidän_ kertovan minulle, mitä tämä kaikki merkitsee — tai sitten poistumaan, jos suvaitsette.» Äkkiä hän tunsi hirvittävää, sisäistä vapisemista ja nousi taaskin seisomaan. Toinen katseli häntä äänettömänä, ja hän lisäsi: »En ole ollut likelläkään häntä — sittenkun sinä iltana hänen huoneessaan. Olen pysytellyt poissa — muistanette sen illan...»

»Minkä illan?»

Judith purskahti eräänlaiseen nauruun ja hillitsi sitten itsensä suunnattomalla ponnistuksella, sillä viikkokausien aikana hillitty hysteria pyrki kohoamaan hänen mielessään, ja jos se pääsisi valloilleen, saattaisi sitä jatkua taukoamatta koskaan, koskaan.

»No niin — eräänä iltana», vastasi hän. »Arvelin teidän kenties muistavan.»

Geraldinen kasvot eivät värähtäneetkään. Hänen täytyi olla hyvin typerä tai hyvin julma.

»Pahimmin minua kiusaa se», virkkoi Geraldine, »minkä tähden tämä tunnoton hyökkäys minua — häntä ja minua vastaan? Mitä haluatte sekaantuessanne meidän asioihimme? Ne eivät kuulu teihin, eivät kehenkään teistä. Päätin tulla sanomaan sen teille.»

Hänessä oli omituinen karkea, melkein rahvaanomainen tuntu. Sitä vastaan oli vaikea taistella.

Judith kohotti katsettaan ja silmäili häntä äänettömänä.

»Siis te olette kaikki sulkeneet Jenniferin pois toveruudestanne.» Geraldine naurahti. »Se on ihmeellistä. Naisopistot ovat tosiaankin ihmeellisiä. Ainakin ne olisivat, jolleivät ne olisi niin kuvottavia.» Judith oli yhäti vaiti, ja hän lisäsi halveksivasti:

»Olisin saanut teistä hieman paremman käsityksen, jos te olisitte itse tullut. Teetättekö te yleensä likaiset puuhanne muilla?»

Judith nousi pystyyn ja meni ovelle.

»Minne aiotte?» kivahti Geraldine terävästi.

»Jenniferin luokse, pyytämään häntä selittämään.»

»Sitä ette saa tehdä.» Muutos Geraldinen äänessä ja käytöksessä oli huomattava. »Jennifer makaa sairaana. Lähtiessäni hän koetti nukkua. Häntä ei saa häiritä.»

»Minä saan mennä Jenniferin luokse milloin vain haluan. Saan aina mennä Jenniferin luokse. Enkä kysy teiltä, teenkö sen vai enkö?»

Vihdoinkin tämä oli kiukkua, kiukkua! Vihdoinkin hän osasi tahtoa haavoittaa, huutaa: »Minä! Minä! Minä!» häikäilemättömästi, hyökkäävästi, voitonriemuisesti vasten vihollisensa kasvoja. Puhdasta kiukkua ensi kerran hänen eläissään.

»_Suvaitkaa!_ Kuulkaahan!» Geraldine astui muutamia askelia häntä kohti. »Älkää menkö nyt! Hän on kovin pahasti suunniltaan. Hän jäi itkemään.»

Itkemään — itkemäänkö? Oi, sepä hyvä. Oli loistavaa, että Jennifer oli saatu itkemään... Mutta sittenkin... jos tämä nainen oli pannut hänet itkemään — poloisen Jenniferin, rakkaan Jenniferin — voisi —

Osat tuntuivat äkkiä vaihtuneen. Judith tunsi saaneensa hetkeksi voimia itsevarmuudesta, ja Geraldine empi ikäänkuin ei olisi tiennyt mitä sanoa.

»Mitä hän itkee? Tarvitaan aika paljon, ennenkuin Jennifer alkaa itkeä.»

Geraldine loi häneen kiukkuisen katseen ja tokaisi myrkyllisesti:

»Niin. Mikäli olen saanut selville, on jonkun viehättävistä ystävättäristänne täytynyt nähdä sangen paljon vaivaa saadakseen hänet itkemään tänä aamuna. Joka tapauksessa hän tuntui saaneen päähänsä, että hän oli kohdellut jotakuta, jotakuta teistä, hyvin huonosti — ja että tämä joku oli loukkaantunut — te olitte loukkaantunut — koska hän oli syrjäyttänyt teidät minun tähteni.»

»Mistä tiedätte hänen tarkoittaneen minua?»

Toinen oli ääneti ja vastasi sitten:

»Hän itki sangen paljon ja oli kovin kiihdyksissä, ja kuulin hänen mainitsevan nimeänne. Senvuoksi kävin kysymässä eräältä tytöltä, missä huoneenne on, ja tulin suoraan tänne. Mutta te olitte ulkosalla.»

»Käskikö hän teidän tulla?»

»Hän ei kieltänyt minua.»

»Siis hän ilmoitti teille, missä huoneeni on. Hän tietää teidän olevan täällä.»

»En tiedustanut häneltä huonettanne. Minä — sain sen selville.»

»Entä tietääkö hän, että olette täällä?»

»Ei.» Oltuaan hetkisen vaiti hän lisäsi: »En tullut tänne kuulusteltavaksi.»

»Mitä varten tänne tulitte?»

»Vain ilmoittaakseni teille, että välitämme näin paljon» — hän napsautti sormiaan — »halpamielisen mustasukkaisuutenne pienistä ilmaisuista».

»No, tuskinpa tuntuu kannattavan tulla pelkästään sitä varten. Sentähden teidän ei olisi maksanut menettää malttianne, vai olisiko? Pieni mustasukkaisuus on niin yleistä — naisopistossa. Minusta totisesti arvioitte sen merkityksen liian suureksi. Ei tunnu siltä, että välitätte meidän puheistamme, koska juuri äsken vakuutitte, ettette välitä — kumpainenkaan teistä.»

»Ja», kiivasteli Geraldine, korottaen ääntänsä kiukkuisesti, »ja sanoakseni sen, olen sitä mieltä, että te olette velvollinen pyytämään minulta anteeksi — minulta ja Jenniferiltä».

»Oh!» Judith vei kädet kasvoilleen ja nauroi. »Oh! Se on perin hullunkurista.»

Hän katsahti Geraldineen, sillä äkkiä hänessä heräsi haaveellinen toivo, että hän näkisi toisenkin nauravan, mutta hänen edessään olevat kasvot olivat vihamieliset ja jäykät. Sen nähdessään hän tunsi naurun alkavan puistattaa häntä hirveästi ja hillitsi sen, ähkäisten.

Geraldine sanoi:

»Otaksuttavasti väitätte, ettette ole millään tavoin sekaantunut tähän?»

»Niin, väitän — tietysti väitän», myönsi Judith väsyneen halveksivasti.

»Väitätte, ettette ole vihjanneet — viitanneet —» alkoi Geraldine äänekkäästi.

»En ole kertaakaan vaivautunut mainitsemaan nimeänne kenellekään. Minkä tähden olisin sen tehnyt? Se ei kuulu minuun rahtuakaan.»

»Ei», vahvisti toinen, ja hänen kasvonsa sekä äänensä menettivät hiukan raskasta, tahallista yksitoikkoisuuttaan. »Se ei kuulu teihin ensinkään.» Hetkisen mietittyään hän lisäsi hitaasti: »Tässä on siis jonkunlainen väärinkäsitys.»

»Niin, jonkunlainen väärinkäsitys. Minkä tähden edelleenkin käsitellä sitä, ikäänkuin se olisi tärkeä?»

Lyhyen vaitiolon jälkeen Geraldine virkkoi:

»Kaikki, kuinka mitätöntä tahansa, mikä tulee minun ja Jenniferin väliin, on tärkeätä.»

Judith tunsi uudelleen alkavansa vapista. Nuo verkkaiset sanat kaiuttivat hänen tuomiotansa, ja hänen luuloteltu voitonpuolensa oli lopussa.

»Valitan», pahoitteli hän epävarmasti, »jos minä olen tullut teidän ja Jenniferin väliin».

»Ette te», vastasi Geraldine. (Niin, hän oli typerä tai julma nainen.) »Mutta tiedän, mitä ihmisten ilkeät kielet saavat aikaan, ja halusin saada kaikesta täyden selon, ennenkuin poistun — vain varmistuakseni siitä, etten jätä häntä alttiiksi millekään epämieluiselle tai harmilliselle.»

»Ahaa! Te siis oivallatte, kuinka helppo häneen on vaikuttaa.»

Se siis oli syy: nainen pelkäsi. Hän oli vihdoinkin paljastanut itsensä: hän tiesi, kuinka hirvittävän epävarmaa oli rakastaa Jenniferiä. Judith tunsi uuden tunteen värähdyksen vavahduttavan häntä; se tuntui lievältä sääliltä.

»En tahdo häntä vaivattavan», lausui Geraldine hyökkäävästi. »Inhoan tätä sekaantumista.»

»Ette ihan täysin käsitä», virkkoi Judith tyynen selittäväsi, »kuinka paljon Jennifer merkitsee joillekuille ihmisille — useille täkäläisille ihmisille. He rakastavat häntä. Luonnollisesti heitä vähän harmittaa, kun joku muu tulee vaatimaan hänen huomionsa kokonaan. He kaipaavat häntä. Eikö se ole luonnollista? Ja sitten nähkääs, luulen hänen joutuneen kamalaan pulaan työskentelynsä laiminlyönnin tähden siitä alkaen, kun te tulitte tänne. Kuulin erään tytön puhuvan sellaista pari päivää takaperin — ja eräs toinen huomautti, että oli aika puhua hänelle siitä, sillä muutoin hänet erotettaisiin. Varmastikin on siis käynyt näin: joku on koettanut varoittaa häntä jollakin tavoin. Se oli tietysti tyhmä teko, mutta kuten väitätte, tytöt ovat hupakkoja. Tarkoitus oli hyväntahtoinen.» Hän vaikeni, tuntien eräänlaista huimausta, hengähti syvään huokaamalla ja jatkoi:

»Jos minun nimeni on sekoitettu siihen, on syynä ollut se, että minulla on — luullakseni — ollut jonkun verran vaikutusvaltaa Jenniferiin nähden. Hän ja minä olimme yhteen aikaan koko lailla paljon yhdessä. Mutta viime aikoina olen työskennellyt hyvin tiukasti. Heidän ei olisi pitänyt lainkaan...»

Hän tunsi äänensä heikkenevän ja vaikeni, vapisten nyt hillittömästi.

Geraldine sytytti toisen savukkeen ja nojautui taaksepäin uuninreunukseen. Voi, hän aikoi nojata siihen iät kaiket! Jospa hän vain sallisi pehmentää itsensä jonkinlaiseen säälin ja ymmärtämyksen tunteeseen, jotta voisi heittäytyä pitkäkseen, itkeä ja valittaa: »Nyt teidän täytyy käsittää. Nyt olen kertonut teille kaikki. Jättäkää minut yksin!» Mutta se oli ihan turha toive. Hänen vihamielisyytensä oli kovettumaan päin. Nyt hän oli valppaampi; ja nyt vasta vinhan saapumisensa jälkeen hän tuntui kiinnittävän huomiota Judithin olemukseen. Hänen katseensa lipui tarkkaavaisesti Judithin kasvoista käsiin, jalkoihin, hiuksiin, vaatteihin ja ympäri koko huoneen. Jotakin elollista alkoi tunkeutua esille kivisestä kuoresta. Hän oli vaiti pitkän ajan ja sanoi sitten epävarmasti:

»Toivon, ettette — hiisku kaikesta tästä mitään hänelle».

Judith nauroi.

»En voi sitä varmasti luvata», vastasi hän. »Olemme, nähkääs, tottuneet kertomaan toisillemme melkein kaikki. Ei ole mitään syytä salata tätä. Vai onko?»

Geraldine oli taaskin ääneti ja sitten virkkoi:

»Luullakseni olisi parempi olla mainitsematta tästä hänelle mitään. En haluaisi hänen luulevan tässä olleen mitään touhua. En usko hänen välittävän kuulla siitä enää. Hän oli hyvin vastahakoinen — keskustelemaan —»

Se toi ilmi Jenniferin kannan tuskallisen selvästi. Hän tietysti koetti vilkkaasti päästä eroon kaikesta. Minkä tähden hänen piti päästä vapaaksi aina, aina? Tällä kertaa olisi helppo tuottaa hänelle harmia, jollei juuri loukata häntä. Mutta sittenkään ei niin voinut tehdä. Taaskin Judith tunsi lievän lievää myötätuntoa Geraldinea kohtaan. Hän kohautti olkapäitään ja lupasi:

»No, olkoon menneeksi; en hiisku mitään.»

»Sovimmeko siis siitä», kysyi Geraldine, »että pidämme asian kahdenkeskisenä salaisuutenamme?»

Judith nyökkäsi.

Geraldine viskasi pois savukkeensa, tasoitti sileätä tukkaansa, oikaisihe seisomaan suorana ikäänkuin valmistautuen lähtemään ja virkkoi reippaan huolettomasti:

»No niin, olen pahoillani, jos olen häirinnyt.»

»Oh, ette ole häirinnyt.»

Judith painoi kylmät kätensä helmaansa. Nyt oli kaikki melkein ohitse; pian hän saattoi sallia voimiensa romahtaa. Mutta Geraldine viivytteli vielä, silmäillen ympärilleen.

»Teillä on hauska sisustus», arvosteli hän. »Useimmat näkemäni huoneet ovat liian hirvittäviä.»

»Olen onnellisempi kuin useimmat täkäläiset tytöt. Minulla on enemmän rahaa.»

»Onko teistä hauska olla täällä?»

»Joskus on ollut — joskus ei.»

»Hm. Jennifer inhoaa täälläoloa. Enkä sitä ihmettele. Luultavasti olen saanut hänet taivutetuksi eroamaan ja lähtemään ulkomaille kanssani.»

Tappio vihdoinkin. Judithilla ei ollut siihen vastausta, ei ainoatakaan asetta jäljellä. Hän tuijotti eteensä tyrmistyneenä.

»En jaksa käsittää», pitkitti Geraldine, »miten hän on jaksanut kestää niin kauan».

Judith kuuli puhuvansa hitaasti, lauhasti:

»Kuten jo mainitsin, on täällä suuri joukko ihmisiä, jotka rakastavat häntä. Se muuttaa asiaa, eikö muutakin? Jenniferiä pitää rakastaa.» Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja ajatteli ääneen, kuiskien: »Häntä pitää rakastaa, ja sitten hän tuntuu julmalta. Mutta hänen tarkoituksensa ei ole olla. Hänessä on jotakin — ihmiset eivät tunnu osaavan rakastaa häntä kirkkaasti ja vakavasti; heidän pitää rakastaa häntä liian paljon. Kaikki muuttuu pimeäksi, sekavaksi ja tuskaiseksi, he tahtovat — koskettaa häntä ja olla ainoana ihmisenä hänen läheisyydessään; he tahtovat huolehtia hänestä ja antaa hänelle kaikki, mitä hän kaipaa. Se on väsyttävää. Ja sittenkun he ovat väsyneet, antaa hän heille takaisin elinvoimaa. Hän valaa heihin elinvoimaa itsestään.»

Hän vaikeni äkkiä, oivaltaen kuin salaman valossa, millaiset: hänen ja Jenniferin välit olivat aina olleet. Väsyneenä hän oli aina uudelleen mennyt Jenniferin luokse, painautuen likelle häntä vahvistuakseen jälleen hänen elinvoimistaan. Mutta Jennifer vuorostaan ei ollut imenyt elämää hänestä: rauhallisuutta, hellyyttä ja ymmärtämystä, mutta ei elämää. Ja rauhallisuus oli muuttunut surullisuudeksi — niin, nyt hän tiesi nähneensä niin joskus käyvän — surullisuudeksi, alakuloisuudeksi: hänen sisäinen voimansa oli ehtynyt hänen lakkaamatta antaessaan itsestään, lakkaamatta ottaessaan vierasta rauhallisuutta. Judith oli vaatinut liian paljon, kuluttanut hänet loppuun. Kenties hän, Judith, sittenkin oli ollut Jenniferille onnettomuudeksi, tehnyt rikoksen koettaessaan vallata omakseen hänen erikoisuuttaan — vaatiessaan enemmän kuin edes hän jaksoi antaa tuhoamatta itseään. Niinpä hän lopulta oli liittynyt sellaiseen henkilöön, joka oli terveellisempi hänen luonnolleen. Kenties sittenkin vaaka oli ollut surkean huonosti tasapainossa: Jennifer hänen luojansa, hän Jenniferin tuhooja. Kenties hänen tuli myöntää hävinneensä Geraldinelle ja tehdä se nurkumatta. Hän lausui, katsoen Geraldineen:

»Varmaankin te teette hänet hyvin onnelliseksi.»

Katsoen värähtämättä Judithia silmiin Geraldine vastasi:

»Kyllä; me olemme hyvin onnellisia yhdessä. Täysin onnellisia.»

»Hän on hyvä kumppani, eikö olekin?»

»Niin, kyllä hän on», myönsi toinen, ja hänen paksut huulensa kohosivat omituiseen, heikkoon hymyyn.

Mitä hänen äänestään soinnahti — röyhkeyttäkö — voitonriemuako — pahanilkisyyttäkö — hämärää uhitteluako? Hän tuntui vihjaavan tietävänsä Jenniferistä sellaista, mistä Judithiila ei ollut aavistustakaan. Hän oli kauhistuttava nainen.

Judith ei keksinyt sanoja, ja toinen jatkoi:

»Hän alkaa löytää itseään. Se on perin mielenkiintoista. Häntä ei tietenkään ole kukaan täällä ymmärtänyt.»

»Ja te arvelette ymmärtävänne?»

»Kyllä; minä ymmärrän.»

»Oi, sellaistapa minä en ikinä rohkenisi väittää rakastamastani henkilöstä! Saattaisi näyttää siltä, että tunnetaan läpikotaisin, ja siitä huolimatta oltaisiin ventovieraita.» Judith pani kätensä ristiin ja puhui hartaasti:

»Ettekö tunne, kuinka saattaa haluta sanoa jollekin rakastamalleen henkilölle: antaudun sinulle kokonaan, ihan kokonaan — ja kuitenkin olla murheellinen, koska tietää, että kaikista ponnistuksistaan ja halustaan huolimatta ei mitenkään voi — ettei sisintä voi lainkaan värähdyttää koskaan? Tuntuu niin kauhean röyhkeältä väittää —» Hän vaikeni äkkiä, painoi kätensä huulilleen ja sulki silmänsä. Oltuaan hetkisen ääneti hän lisäsi nopeasti: »Mutta epäilemättä rakastatte häntä...» Hän huokasi. »Jumalan kiitos, tämä lukukausi on melkein lopussa. Tämä on hirveä paikka liikarasittumista varten.»

Geraldine näytti olevan syvissä aatoksissaan. Hänen kasvonsa olivat valppaat ja miettiväiset jäyhän naamarin takana.

»On tuiki omituista», virkkoi Judith, »ettei hän näytä antavan rahtuakaan arvoa aivoilleen — ei tunne mielenkiintoa niitä kohtaan — ei voi vaivautua. Otaksuttavasti tiedätte, että hän on vuosiluokkansa loistavin historian opiskelija. Ehdottomasti. Hän ei tietenkään ole milloinkaan tehnyt työtä, mutta hän olisi voinut suorittaa, mitä vain olisi halunnut. Hänen laiskuudestaan ja vastuuttomuudestaan huolimatta oltiin häneen sittenkin innostuneita — uskottiin hänen lopulta tekevän jotakin. Ja minä aioin saada hänet suorittamaan tutkinnon. Olisin voinut sen tehdä — yhdessä lukukaudessa. Tarkoitan, että olisin voinut tehdä sen aikanaan. En nyt tietystikään.»

Hänen äänensä vaikeni surullisesta Ikäänkuin Geraldine olisi välittänyt siitä, kuinka paljon Jennifer tuhlasi aivojaan tai yliopistollisia tilaisuuksia... ikäänkuin se häntä liikuttaisi!

Ruokakello alkoi soida.

»Kas niin!» äänsi Judith. »Minun kaiketi pitää harjata hiukseni ja mennä alakertaan. Tuletteko te ruokasaliin?»

»En. Aion syödä päivällistä Cambridgessa.»

Judith nousi pystyyn ja sijoittui hänen eteensä, katsoen häntä suoraan silmiin viimeisen kerran. Äkkiä hän ajatteli: »Mutta hänhän ei ole kaunis! Hän on kamalan ruma, kammottava.»

Nuo leveät, jäyhät kasvot ja paksu kaula, nuo karkeat miesmäiset piirteet, tuo ansari-iho... Millainen maku Jenniferillä täytyikään olla pitääkseen häntä miellyttävänä!...

Oi, ei; ei hyödyttänyt hokea sellaista. Kaikesta huolimatta hän oli kaunis: hänen olemuksestaan huokui peloittavaa lumousvoimaa. Hän oli kaunis, kaunis. Milloinkaan ei voisi unohtaa hänen kasvojaan, hänen hahmoaan. Sen näkisi ja siitä uneksisi tuskaisen kaihoisasti, ikäänkuin hän voisi tyydyttää jotakin, jonkinlaisen nälän, jos tahtoisi. Mutta hän ei ollut Judithia varten. Hänen magnetisminsa, hänen harvinaisuutensa salaisuus pysyisi aina saavuttamattomissa, mutta ei mielikuvituksen yltämättömissä.

Mielessään Judith huusi: »Kertokaa minulle elämäntarinanne!» Paljon hänestä, mistä hän oli tullut, minkä tähden hän oli yksin ja salaperäinen, minkä tähden hän käytti tuollaisia vaatteita, tuollaisia helmiä, miten hän ja Jennifer olivat tavanneet toisensa, mitä kaikkea hänen ilmeensä puolittain salasi, puolittain ilmaisi. Aika oli eräällä hetkellä pyyhkäissyt hänet avaruudesta esille uhkaavasti ja nyt pyyhkäisisi hänet taaskin pois tuntemattomana. Mutta nyt, lopussa, Judithin teki mieli rukoilla häntä jäämään, sallimaan vihdoin tutustua häneen, rakastaa häntä. Niin, rakastaa häntä. Ei ollut totta, että piti vihata vihamiehiään. Mitä oli kaikki tämä viha ja kateus? Jotakin niin hirvittävän lähellä rakkautta, ettei sitä uskaltanut ajatella. Häneen saattoi rakastua tuokiossa ja kiihkeästi hänen äänensä, silmiensä, kauniiden, valkeiden käsiensä tähden, sen vuoksi, että hän rakasti Jenniferiä — minkä tähden tahansa.

Kello lakkasi soimasta.

»Hyvästi!» lausui Judith. »Olen myöhästynyt.» Hän ojensi kätensä.

Geraldine tarttui siihen. Hänen kätensä oli viileä, sileä ja vankka.

»Hyvästi!»

»Aiotteko — viipyä täällä vielä kauan?»

»Lähden pois huomenna.»

»Olisin mielelläni oppinut tuntemaan teitä paremmin», virkkoi Judith ja nosti katseensa Geraldinen pitkiin, salattuihin silmiin. »Toivon teillä ja hänellä olevan hauskaa ulkomailla.» Hän aukaisi oven kohteliaasti ja sanoi sitten: »Emme unohda toisiamme, vai unohdammeko?»

»Emme», vastasi Geraldine, yhäti katsellen häntä, mutta hymyilemättä.

He lähtivät käytävässä kumpikin suunnalleen.

Nyt alakertaan nauttimaan yksitoikkoisesta ruuasta ja hälinästä, istumaan kaikkien tyttöjen parissa rääkkäämässä itseään kuvittelemalla sieppaavansa katseita, joista saattaisi kuvastua sääliä, kuulla kenties oma nimensä ja Jenniferin hiljaa kuiskattuna, koettaa tuskaisesti arvata, kuka heistä oli rohjennut kiskoa hänen tuskansa sen piilopaikasta ja toitottaa sitä ääneen.

11

Jennifer oli vuoteessa, ja hänen ovelleen oli kiinnitetty sairaanhoitajattaren kirjoittama huomautus: Vieraiden käynti kielletty.

Hänen ystävänsä olivat lohduttomia, ja iltakokouksissa vallitsi lyijynraskas mieliala. Varmaa oli, ettei iltaisin oltu tehty niin paljon työtä kokonaiseen kahteen vuoteen. Nyt ei ollut mitään parempaa tekemistä, ei kiihtymystä, ei naurua, ei väriä. Varpaisillaan he sipsuttivat suljetun oven ja huomautuksen ohitse, sillä Jenniferiä, niin väitettiin, uhkasi hermoromahdus, ja hänen ainoa pelastumismahdollisuutensa oli uni ja rauha. Mutta kaikkiin niihin Jenniferiä koskeviin huhuihin, pohtimisiin ja tiedonantoihin ei Judith vähääkään sekaantunut.

Jopa kerran, kun kaikki muut olivat ruokasalissa eikä käytävässä kaikunut minkäänlaisia ääniä, Judith oli hiipinyt ovelle, empinyt vähän aikaa ja sitten meluttomasti kääntänyt ripaa ja pilkistänyt sisälle.

Sähkölamppu paloi vuoteen vieressä, ja Jennifer makasi kasvot seinään päin käännettyinä. Näkyvissä oli ainoastaan hänen tukkansa, joka virui sekavana kasana pieluksella ja loisti kalpeasti niissä kohdin, missä himmeä valo osui siihen. Hänen kuolemankaltainen tiedottomuutensa oli sietämättömän tuskallinen. Hänen olisi pitänyt ainakin liikahtaa, tuntien toisen läheisyyden unen kaikkien sulkujen lävitse ... Mutta hän ei hievahtanut; ja sitten monina öinä näki Judith aina uudelleen tuon liikkumattoman tukan pieluksella, ja se pilkkasi hänen kaipaustaan päästä Jenniferin luokse sellaisella kuvalla, joka näytti kaiken ikuisesti umpimielisen ja häiriintymättömän tunnusmerkiltä.

Kerrottiin, että hänet lähetettäisiin kotiin ennen lukukauden loppua; ja sitten puhuttiin, että hänen äitinsä oli saapunut ja aikoi viedä hänet pois seuraavana päivänä.

Sinä iltana saapui sanoma: Jennifer halusi sanoa jäähyväiset Judithille.

* * * * *

Jenniferin matka-arkut olivat sullottuina ja hihnoitettuina sopessa. Hänen persoonallisuutensa oli jo kammottavasti poistettu molemmista huoneista. Nyt oli jäljellä ainoastaan alakuloista kuisketta siitä, mikä hänen kahtena asumavuotenaan oli täyttänyt näiden seinien rajoittaman vähäisen tilan lämpimällä, salaperäisellä tunnulla. Hän oli saanut mielikuvituksen vilkastumisen, lyyrillisen kannustimen merkityksen. Oi, kuinka naurettavaa, kuinka surullista, että oli sisällyttänyt kaiken runollisuuden yhteen henkilöön! Huomenna se kaikki olisi lopussa.

Judith meni hiljaa olohuoneesta makuukamariin; ja siellä Jennifer lepäsi pieluksellaan odottamassa.

»Hei vain, rakas!» tervehti hän. Hänen äänensä oli matala ja murheellinen.

»Jennifer!»

Hän ojensi kätensä, ja Judith tarttui siihen, puristi sitä, samalla kun Jennifer veti hänet kyyrylleen vuoteensa viereen.

»Jennifer, rakas, kuinka voit?»

»Voin paremmin, olen nukkunut. Olin niin kovin väsynyt. Mutta lähden pois täältä.»

»Tiedän sen.»

»Älä kerro kenellekään, Judith, mutta minä en aio tulla takaisin.»

»Oi, Jennifer, miten tulen toimeen ilman sinua?»

»Rakas, en voi tulla takaisin», väitti Jennifer, kiihkeästi, tuskaisesti kuiskaten.

»Ymmärrän. Ymmärrän. Mutta minun otaksuttavasti täytyy tulla takaisin. Minä olen sellainen: en voi kiskoutua pois juuriltani. Sinä olet viisas, et milloinkaan juurru. Niinpä sinä voit lähteä, milloin haluat, haavoittamatta itseäsi. Minun ei hyödytä teeskennellä voivani menetellä samoin. Minun täytyy varrota, vaikka vain taivas tietää mitä: tutkintoja otaksuttavasti. Tämä paikka ilman sinua... Voih!»

Hän painoi otsansa Jenniferin käteen, joka vielä piteli hänen kättänsä, luopuen viimeisissä sanoissaan yrittämästä puhua kevyesti.

»Rakas», virkkoi Jennifer. »Minä isken haavan itseeni — sinun pitäisi se tietää. Sinä jätät minuun haavan.»

»Minkä tähden sitten poistut luotani?»