Part 15

Sitten, siltä melkein tuntui, sillä aikaa, kun hän vielä vakuutti itselleen tällaista, kun Roddyn lyhyen käynnin muisto vielä tulvahti huumaavasti hänen mieleensä satoja kertoja päivässä ja sitten taaskin kaikkosi, kadoten Roddyn sitä seuranneen äänettömyyden salaperäiseen ja epäilyttävään pimeyteen, kun Jennifer pysyi kaiken hilpeyden ja varmuuden, kaiken riemun ehtymättömänä lähteenä, sillä aikaa kun koko järjestetty unelma jatkui ikäänkuin se ei olisi voinut milloinkaan katketa, sittenkin kolmannen vuoden alkaessa alkoi muutos luoda varjoaan.

Jenniferin katse, pään käännös, uusi sanontatapa, joku mitätön seikka säväytti hänen sydäntänsä hetkiseksi; ja sitten oli kaikki alkanut sortua pirstoiksi. Jennifer ei ollut enää sama ihminen. Jossakin kohdassa hän oli poikennut syrjään hiiskumatta sanaakaan ja kääntänyt kasvonsa uudelle tielle. Hän ei halunnut Judithin seuraavan itseään. Hän oli hylännyt Judithin pimeässä; ja vaikka hän nyt olikin vielä olevinaan läheisyydessä, oli hänen äänessään kaukaa kantautuvan äänen väärä kimeys.

Judith muisti Jenniferin kerran äkkiä sanoneen: »Yksi asia on elämässäni varma; se on se, että rakastan sinua aina.» Ja myöhemmin hänen silmänsä olivat loistaneet ikäänkuin kyynelistä ja naurusta. Hän muisti sen hetken yllätyksen ja riemun sekä tulvivan varmuuden, sillä se oli sanottu niin rauhallisesti kuin olisi tuon »aina» -sanan käsittäminen merkinnyt hänelle jotakin surullista, vakavoittavaa kohtalon tajuntaa. Hänen esiintymisensä oli ollut koruton, kaukana tavallisesta kuohahtelusta ja sanapöyhkeilystä, hän oli tuntunut lausuvan tosiseikan, jota piti uskoa aina ja empimättä. Hänen elämässään, jossa kaikki muu oli epävarmaa, juoksevaa ja suuntaamatonta, oli ainoastaan se järkkymätön perusta, muuttumaton kohta... Hän oli näyttänyt tarkoittavan sitä istuessaan takakenossa tuolissaan, käsivarret pitkänään helmassa, kädet ristissä, koko olemus rauhallisena ja hellänä, silmät suunnattuina Judithiin toisenlaisina kuin koskaan sitä ennen tai senjälkeen, pitkään ja täydelleen, kuvastaen syvää, häiriytymätöntä rakkautta.

Se oli tapahtunut eräänä huhtikuun loppupuolen päivänä, viimeksi kuluneen kesälukukauden alussa. Jälleennäkemisen onni ei ollut milloinkaan ennen tuntunut niin täydelliseltä. Jennifer oli ollut Skotlannissa, Judith Pariisissa äitinsä luona, eläen närkästyneenä äidin vieraan elämän heijastuksessa. Ja sitten he olivat taaskin yhdessä, ja sää oli kesälukukauden alkaessa pettämättömään tapaansa pysynyt viikon päivät erinomaisena.

He olivat eräänä aamuna ottaneet vihreän veneensä ja samonneet jokea ylöspäin Grandchesteriin. Puutarhassa ei ollut ketään heidän sinne saapuessaan.

»Jumalan kiitos, ettei ainoatakaan harmaata flanelliasua ole näkyvissä!» ihasteli Jennifer. »Ruoho on kaiketi vielä niin kosteata, etteivät ylioppilaat voi istua ulkosalla.»

Puutarhassa puhalsi lievä tuuli, heiluttaen pitkää ruohoa, voikukkia, keltanoita ja kaunokkeja. Puiden alle, silkille välkkyvään vehreyteen sijoitetuilla, pienillä, valkeilla pöydillä vilkkui valo- ja varjoläikkiä, ja täysinäisiä kukkarykelmiä kannattavat omenapuunoksat hohtivat taivasta vasten hennon lapsellisena vastakohtana koruttomissa väreissään — vaalean punaista vaalean sinisellä pohjalla. Ilma värähteli lintujen sekavasta laulusta.

Karkeakarvainen, ruskea, keltasilmäinen terrieri juoksi hypähdellen heitä vastaan, ilmoittaen heidän tulostaan haukkumalla puolittain äkäisesti, puolittain ystävällisesti. Tummaihoinen tarjoilijatar tuli laiskasti talosta vastahakoisena tarjoilemaan heille.

»Onko puutarha auki?»

»Kyllä; kyllä se on auki.»

»Voitteko antaa meille puolista?»

»Kyllä varmasti.»

»Mitä voitte meille antaa?»

»Voitte saada juustomunakkaan ja hedelmäsalaattia.»

»Taivaallista!» ihasteli Jennifer ja hypähti riemusta.

»Teidän olisi parasta syödä sisällä. Ruoho on märkää.»

Hän asteli pois silittäen mustaa, epäsiistiä tukkaansa. Hän ei hevillä hymyillyt. Jotakin kiehtovaa ja romanttista oli tuossa laihassa, keltahipiäisessä, tummakulmaisessa, nuoressa naisessa, joka säilytti häijyytensä, lievän, laukeamattoman katkeruutensa ympäristönsä uudistuvista naurunpuuskista huolimatta.

»Haluaisin tarttua ja ravistaa hänet eloon. Panna hänet hymyilemään ja olemaan nuori. Tehdä hänen poskensa rusottaviksi ja silmänsä kirkkaiksi», intoili Jennifer. »Jos olisin mies, rakastuisin häneen heti. Minkä luulet olevan hänen nimensä? Jessika? Anne? Rosa?»

»Mirjam.»

»Niin, Mirjam.»

Kuinka voimakkaasti nämä Judithin muistamat, merkityksettömät sanat toivatkaan hänen mieleensä sen päivän takaisinsaamattoman laadun!

Kaikkialla heidän ympärillään istuvat kirviset ja kerttuset sekä kultasilmäinen koira olivat auttaneet heitä lopettamaan ateriansa.

Sitten he olivat istuneet takanojassa tuoleillaan ja tuijotelleet puhumatta mitään. Ja juuri silloin Jennifer oli kääntynyt ja katkaissut äänettömyyden rauhallisella, välttämättömältä tuntuvalla vakuutuksellaan; ja sen jälkeen Judith oli ojentanut kätensä ja hivellyt hänen kättänsä hetkisen sekä istunut edelleen hänen vierellään, haaveksien.

Myöhemmin iltapäivällä he olivat nähneet harmaan flanellin peittämiä jalkoja, jotka lähestyivät, ja nousseet poistuakseen.

He olivat kohdanneet saman tumman tytön tulossa hiekoitettua tietä myöten puutarhaan, kantaen tarjottimella saviastioita.

»Olemme tulleet maksamaan teille», sanoi Jennifer, hymyillen säteilevästi.

Tyttö mainitsi hinnan kasvojensa värähtämättä.

»Judith, onko sinulla muassasi niin paljon rahaa, rakas?» kysyi Jennifer ja lisäsi, kääntyen taaskin tyttöön päin: »Meillä on ollut niin kovin hauskaa.»

Ei tullut mitään muuta vastausta kuin nopea, epäluuloinen katsahdus.

Viinimarjapensaita, kultalakkoja, narsisseja, lemmikkejä, keltaisia kaunokkeja ja tulppaaneja kukki runsaasti polun kummallakin puolen.

»Kuinka viehättävä puutarha!» ihasteli Jennifer. »Se on nyt kauneimmillaan, eikö olekin?»

»Se näyttää nyt hauskalta», myönsi tyttö.

Jennifer osoitti ryhmää kankeita, vakavia, purppuraisen mustia tulppaaneja.

»Nuo tulppaanit ovat samanlaisia kuin te», virkkoi hän silmissään ja huulillaan, koko hänen hehkuvilla kasvoillaan mairitteleva, vetoava ilme.

Ja äkkiä tyttö hieman naurahti, loi ensin pehmeän katseen Jenniferiin ja käänsi sitten silmänsä toisaalle ujosti ja torjuvasti ikäänkuin olisi halunnut sanoa: »Sepä ajatus! Minä samanlainen kuin tulppaani! No niin, te _olette_ — sekaisin...» Mutta yhtä kaikki hän oli hyvillään ja huvitettu.

»Minä muistan aina teitä, kun näen tuollaisia tulppaaneja», vakuutti Jennifer. »Hyvästi!»

»Hyvästi, neiti...» Tyttö hymyili, tällä kertaa melkein veitikkamaisesti ja kiiruhti pois tarjottimineen.

»Hän oli sangen inhimillinen», arvosteli Jennifer. »Onkohan hänellä rakastaja tai kaipaakohan hän sellaista tai onkohan joku hänet hylännyt tai... Mikä on tehnyt hänen sisäisen puolensa noin kovin synkäksi ja tiukaksi?»

Hän seisoi, katsellen tytön jälkeen, ikäänkuin olisi mielinyt palata tiedustamaan sitä häneltä.

Kuinka Jennifer iskikään kipunoita tavallisista ihmisistä! Hän osasi elää. Se, että oli hänen seurassaan, merkitsi sitä, että joutui seikkailuihin, että näki joka taipeen takana kasvavan pensaan muuttuvan palavaksi pensaaksi.

Vähän ajan kuluttua hän olisi unohtanut tytön, jonka ongelma oli nyt niin tärkeä ja kiihoittava; mutta Judith puolestaan muistaisi sen aina — koska hän näki sen draamallisesti, näki siinä hiljaisen tarinan, kuuli siinä tuntemattoman sävelen, teki siitä hilpeillä, hullunkurisilla väreillä maalatun vesiväritaulun tai monimutkaisen valo- ja varjopiirroksen.

He poistuivat puutarhasta.

»Luultavasti», virkkoi Jennifer, »emme enää koskaan tule tänne».

He eivät olleet käyneet siellä toistamiseen. Sitä kertaa ei ollut sotkenut mikään senjälkeinen käynti toisenlaisella tuulella, suuremmassa seurassa, toisenlaisella säällä tai muuna vuodenaikana.

Mutta nyökätessään myöntävästi Judith oli ajatellut: »Joskus, sittenkun olen paljon vanhempi, palaan tänne yksin ja muistelen häntä; ja sitten ehkä kirjoitan ja kysyn: 'Muistatko?' Tai kenties en sitä tee, jos hän on unohtanut.»

Ja nyt, jopa paljoa aikaisemmin kuin Judith oli pelännyt, alkoi Jennifer unohtaa kaikki. He olivat aikoneet lähteä yhdessä matkalle kesälomalla, matkustaa Bretagneen, uida, kävellä ja lukea; mutta lopuksi oli Jenniferin ohjaaja lausunut kylmiä sanoja Jenniferin edistymisestä ja vaatinut häntä käymään opistolla pitkän loman aikana. Judith oli liittynyt lukuseuraan kolmen heidän piiriinsä kuuluvan tytön kanssa ja kirjoittanut Jenniferille pitkiä kirjeitä, joihin oli vastattu lyhyesti ja pitkien väliaikojen kuluttua. Mutta se ei ollut yllättävää. Jenniferin kirjeet olivat aina olleet kouristuksentapaisia, jos ne olivat kiihkeän tunteellisia. Sitten kirjeet olivat tyyten loppuneet. Judith oli kirjeessään tiedustanut, eivätkö he voisi viettää syyskuuta yhdessä, ja Jennifer oli vastannut viisi riviä, torjuen ehdotuksen. Hän aikoi syyskuussa mennä Skotlantiin metsästämään.

Ja sitten oli kolmas vuosi alkanut, ja kaikki oli ollut kuten aina ennenkin tai näyttänyt olevan muutamina ensi hetkinä; mutta sitten oli kaikki rauennut pirstoiksi.

Jennifer ei enää halunnut jäädä yksin sanomaan hyvää yötä muiden poistuttua. Hän lakkasi puhumasta hurmaantuneesti ja innostuneesti silmiensä loistaessa nähdessään Judithin kuuntelevan, tuntiessaan hänen ymmärtävän. Enää ei tuntunut olevan mitään sanomista. Erikoisesti hän ei halunnut puhua loma-ajasta.

Huonoihin sanomiin vihjasi ensimmäiseksi tietystikin Mabel. Syödessään pussista torttuja myöhään illalla Judithin kerran ollessa hänen luonansa armeliaisuuskäynnillään hän kysäisi:

»Onko se neiti Manners ollut täällä äskettäin?»

»Kuka on neiti Manners?»

»No — se neiti Manners, Jenniferin ystävä, joka oli niin paljon hänen seurassaan loman aikana.»

»Ahaa, niin —»

»Olin varma siitä, että sinun oli täytynyt kuulla hänestä, koska he näyttivät niin kovin likeisiltä ystävyksiltä. He olivat aina liikkeellä yhdessä ja puuhasivat aina jotakin kujetta.» Hän päästi nauruntirskahduksen. »Usein aprikoimme, todentotta aprikoimme, kuinka kauan kestäisi, ennenkuin Jennifer erotettaisiin, kun he menettelevät sillä tavoin, tulivat sisälle niin myöhään ja niin edelleen. Mutta jostakin syystä Jennifer ei milloinkaan joudu ilmi, vai joutuuko?» Uusi tirskahdus. »Kuinka silmäänpistävän näköinen tyttö hän onkaan!»

»Kuka?»

»Neiti Manners.»

»Niin, kyllä... En ole nähnyt häntä kertaakaan. Ainoastaan valokuvia.»

»Kaikki ovat sanoneet, kuinka vaikuttava pari he ovat... Otaksuttavasti hän pian taas saapuu tänne, etkö sinäkin arvele niin?»

»En tiedä ollenkaan», vastasi Judith. »Otaksuttavasti.» Mabel näytti juhlalliselta.

»Ne painiottelut, joita he pitivät tuolla nurmikolla! Usein katselin heitä ikkunastani. Ihme, etteivät he katselleet... tosiaankin ihme... joku ohjaajista... Se näytti niin... paiskella sillä tavoin toisiaan sinne tänne... Sellainen ei ole sinun mieleesi — oikein, vai onko? Tarkoitan...»

»Oi, painiminen on ihanaa!» kehui Judith. »Minä pidän siitä paljon. Jennifer on koettanut opettaa minua. Mutta en ole kyllin vahva hänen kumppanikseen; se — se — neiti Manners pystyy paljoa paremmin pitämään hänelle puoliaan.»

Mabel supisti suutansa ja oli ääneti.

Judithin tuli välttämättä pikaisesti poistua hänen luotansa siitä pelosta, että hän löisi Mabelia, koska hänen tietoinen tarkoituksensa oli ilmeisen selvä, koska hän nyt aivan hyvin tiesi, ettei Judith ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan neiti Mannersista, koska Judith selvästi näki sen tytön kookkaana, tummana ja loistavana astelevan nurmikolla Jenniferin seurassa, kilvoitellen hänen kanssansa voimateoissa, hänen vertaisenaan kaikkeen suurenmoiseen, epänaiselliseen, ruumiilliseen puoleen nähden, jollainen Judith ei ollut koskaan ollut. Hänen kuvansa väikkyi äkkiä Judithin silmissä, lähtemättömästi esiintyen kaikkien tähän saakka selvittämättömien ja muodottomien, pelokkaiden aavistusten ruumiillistumana, muutoksen, synkän levottomuuden ja hämmingin tunnuksena. Ja tuossa oli myöskin sietämättömän Mabelin kuva tarkkailemassa itsekseen, ahmimassa ikkunasta kiiluvin silmin, jotka ilmaisivat:

»Vihdoinkin!»

Judith seisahtui käytävässä ja valitti ääneen, kauhistuen ajatustensa hurjan vimmaista lentoa.

* * * * *

Kylvystä palatessaan Judith kuuli myöhään illalla ääniä ja naurua Jenniferin oven takaa. Pitikö hänen pysähtyä?

Koko seurueen täytyi tavallisuuden mukaan olla siellä nauramassa ja pakinoimassa, ikäänkuin ei mikään olisi ollut vialla. Hän yksin oli eristäytynyt, istunut kirjakasan ääressä huoneessaan, koska hänellä muka oli tärkeätä työtä. Se oli hänen oma vikansa. Hän oli väittänyt, että hänellä oli tehtäviä, ja he olivat uskoneet häntä eivätkä olleet pyytäneet häntä seuraansa. Hän menisi sisälle, istuisi heidän joukossaan, polttaisi tupakkaa ja kertoisi heille juttuja — kertoisi heille sellaista, mikä heitä naurattaisi; ja kaikki olisi kuten ennenkin. Toiset lähtisivät lopulta pois ja jättäisivät hänet jälkeen; hän kääntyisi katsomaan Jenniferiä tulen hohteessa, ojentaisi kätensä ja sanoisi: »Jennifer...»

Hän avasi oven ja katsahti sisälle.

Äänet vaikenivat äkkiä.

Sitä seuranneen oudon, jännittyneen hiljaisuuden aikana hän näki, että ikkunaverhot oli vedetty syrjään. Purppuraisen musta yö painautui ikkunoita vasten, ja yhdestä ruudusta näkyi täyden kuun kirkkaan valkoinen kehrä. He viruivat kaikki lattialla. Himmeästi erotti tummia hahmoja, kalpeita, kuutamon hipomia kasvoja ja käsiä; muutamia savukkeita hehkui huoneen toisesta päästä hataran, leijailevan savupilven lävitse. Takkatuli oli palanut melkein loppuun. Missä oli Jennifer?

»Hei vain! Kas, Judith!» äänsi joku.

»Onko täällä tilaa minulle?» tiedusti Judith hiljaa. Hän astui sulavasti heidän kaikkien keskelle, meni suoraan ikkunan luokse ja istuutui lattialle, niin että kuu jäi hänen päänsä taakse. Hän tunsi itse, kuinka luonnottoman täsmälliset ja tarkoin lasketut hänen liikkeensä olivat, kuinka hänen pitkä, hento, kimonoon verhottu hahmonsa meni huoneen poikki kolmella kevyellä askelella, vaipui meluttomasti paikalleen ja jäi heti liikkumattomana odottamaan.

Missä oli Jennifer?

»Ihan pimeässä», virkkoi hän samanlaisella pehmeällä äänellä. Ja sitten: »Kuinka ihana kuu! Ettekö tiedä, että on hyvin vaarallista antaa sen paistaa teihin tällä tavoin? Se tekee teidät hulluiksi.»

Yksi tai kaksi heistä nauroi. Nyt hän tunsi kolmet edessään olevat kasvot. Jenniferin täytyi olla jossakin takan luona. Huoneessa oli pingoittunut tuntu. Hän mietti kauhean mustasukkaisesti: »Ah, heitä suututtaa minun tuloni. He arvelivat vihdoinkin pääsevänsä minusta eroon. He ovat tulleet tänne salaa ilman minua suikertautuakseen suosioon. He kaikki kaipaavat häntä. He ovat kaikki aina vihanneet minua.» Hän lausui:

»Antakaa minulle savuke!»

Jenniferin ääni puhkesi äkkiä puhumaan, kajahtaen kalseasti. Äänestä päättäen Judith arvasi, kuinka raju hänen silmiensä ilmeen täytyi olla.

»Kas tässä, tässä savuke, Judith... Tahdotko syödä jotakin tai juotko kaakaota? Oi — täällä oli pullo likööriä, mutta luultavasti olemme sen tyhjentäneet.»

Hänen äänestään soinnahti hirvittävä hämminki, sekavan hätäinen melu...

»Minä juuri äsken imin viimeiset pisarat», ilmoitti syvä ääni.

»Kuka sitten nyt puhui?» kysyi Judith hiljaa ja herttaisesti.

»Oh...» huudahti Jennifer kimakasti, »Geraldine, sinä et vielä ole tavannut Judithia».

Mitä hän aikoi sanoa? Geraldine Manners vietti hänen luonansa pyhänseutua, ei, käveli nurmikolla hänen kanssansa, oli juuri saapunut, ei, oli asunut hänen huoneessaan kuukausimääriä, kesästä asti, sillä he olivat niin kovin läheisiä ystävyksiä...

»Kuinka voitte? Puhetavastanne arvaan, minkä näköinen olette», virkkoi Judith pehmeästi, nauravasti.

»Ohoo; siihen minä en lainkaan pysty.»

Kuinka ikävystynyt, kuinka huolimaton ääni!

»Kierränkö valot palamaan?» kysyi joku.

»Älä!» kielsi Judith äänekkäästi.

Hän kohotti käsivartensa ikkunaa vasten. Kimonon hiha valahti alaspäin, ja käsivarsi välkkyi käärmeen tavoin kuutamossa kylmänä ja hentona. Hän levitti pitkät sormensa ja tähysti niitä.

»Olisin mielelläni sokea», puheli hän. »Toden totta toivoisin olevani sokea. Silloin saattaisin oppia näkemään sormillani. Saattaisin myöskin oppia kuulemaan kunnollisesti.»

Ja oppia olemaan välinpitämätön Jenniferiin nähden, joten hänen ruumiillisen ulkonäkönsä viivat ja värit, niiden aina yllättävä ja riemastuttava vaikutus eivät enää milloinkaan häntä orjuuttaisi; alituisessa, rauhallisessa pimeydessä oppia tuntemaan, kuinka silmien tyrannimainen pakotus oli himmentänyt ja vääristänyt kaikkia todellisia arvoja. Tulla sokeaksi nyt, tällä hetkellä, jotta uunin luona puhuneen äänen pelätyt kasvot jäisivät ikiajoiksi tuntemattomiksi!... Pian huoneessa olisi valoisaa, ja tuskaisesti, nälkäisesti, kamalan hätäisesti ja vastahakoisesti silmät aloittaisivat jälleen työnsä, kääntyisivät kiireisesti maaliinsa.

»Älä ole järjetön, Judith!» varoitti joku. »Et ymmärrä, mitä puhut.» Ja sitten puhuja haasteli edelleen työskentelystä sokeain, sokaistuneiden sotilaiden keskuudessa ja St Dunstanin sairaalan oloista.

Keskustelu muuttui yleiseksi ja juoksi tavallisia latujaan, oli parempi olla kuuro kuin sokea, sokea kuin kuuro. Jennifer ja Geraldine pysyivät vaiti.

»Nyt meidän on aika mennä nukkumaan», sanoi joku. »Jennifer, minun täytyy lähteä levolle. Olen melkein nukuksissa. Kuinka paljon kello on?»

Nyt valo sytytettäisiin.

Se syttyi. Äkkiä paljastui huoneen sekasorto: tyttöjä, pieluksia, tuoleja, kuppeja, lautasia ja savukkeenpätkiä. Kaikki nousivat pystyyn, seisoskelivat ja puhelivat. Jennifer oli pystyssä ja lörpötteli, huudellen äänekkäästi hyvän yön toivotuksia. Toiset keräytyivät ryhmäksi hänen ja jonkun vielä lattialla istuvan henkilön ympärille. Judith näki vilahdukselta tumman pään, joka hievahtamatta nojasi uuninreunukseen. Nyt he kaikki olivat lähdössä. Judith seurasi heitä hitaasti ovelle ja pysähtyi siellä, katsahtaen olkansa ylitse uuniin päin.

»Jää tänne!» kehoitti Jennifer kimakasti. Hän seisoi ja tuijotti Judithiin katse hurjistuneena, tumma väriläikkä kummassakin kalpeassa poskessa, huulet raollaan.

»En; minun täytyy mennä. Minulla on työtä», vastasi Judith hymyillen olkansa ylitse. Hän antoi katseensa laskeutua Jenniferin kasvoista toisiin kasvoihin.

Vihdoin ne olivat hänen vastassaan, nuo vaiteliaan näköiset kasvot, tarkkaillen häntä soukenneilla silmillään. Tukka oli musta, lyhyt, harjattu suoraan taaksepäin otsalta, joten pienet, kauniit korvat olivat näkyvissä. Tuuheat kulmakarvat olivat alhaalla ja tasaisina matalalla, leveällä otsalla; silmät olivat pitkät raot, tummien ympyröiden reunustamat; posket olivat kalpeat; leuka oli vankka ja miesmäinen. Koko kasvojen sisältö keskittyi suuhun, omituiset, leveät huulet olivat hyvin litteästi jöröillä, kiihkeillä, väsyneillä, innokkailla kasvoilla. Hän ei ollut nuori tyttö. Ne olivat vähintään kolmenkymmenen vuoden ikäisen naisen kasvot; mutta vuosiltaan hän saattoi olla nuorempi. Hän oli kookas, korkearintainen, ja hänen raajansa olivat pitkät ja tukevat, mutta siromuotoiset. Hänen yllänsä oli musta leninki ja helminen kaulaketju sekä isot, helmiset korvarenkaat.

Judith tiedusti kohteliaasti:

»Oletteko täällä ensi kertaa?»

»En.» Nainen naurahti. Hänen äänensä oli röyhkeä.

»Minua väsyttää», valitti Jennifer äkkiä lapsen tavoin.

»Olet sen näköinen», huomautti Judith. »Mene vuoteeseen!»

»Minä riisuudun.» Jennifer pyyhkäisi kädellään otsaansa ja huoahti.

Takan luona istuva nainen sovitti verkkaisesti savukkeen meren vahaiseen imukkeeseen ja sytytti sen.

»Minua ei vielä nukuta», virkkoi hän. »Odotan siihen saakka, kunnes olet vuoteessa, ja tulen peittämään sinut.»

»Tässä huoneessa tuntuu —» huusi Jennifer, tähyillen ympärilleen kauhuissaan. Hän syöksähti ikkunan luokse ja sysäsi sen ihan auki. Sitten hän katosi makuuhuoneeseensa, eikä hänestä enää kuulunut ääntäkään.

Nainen alkoi laulaa itsekseen hyvin hiljaa ikäänkuin olisi unohtanut Judithin läsnäolon, keskeytti sitten hyräilynsä ja sanoi:

»Pidän kimonostanne.»

Judith kietoi pitkän, punaisen ja sinisen kirjavan, silkkisen vaatekappaleen tiukemmin lanteilleen.

»Niin. Se tuotiin minulle Japanista. Lahjoitin Jenniferille yhden. Purppuranvärisen.»

»Oi, sen. Hän lainasi sen minulle. En muistanut ottaa mukaani iltapukua.»

Hän käänsi päänsä toisaalle ikäänkuin vihjatakseen, että hänestä ei keskustelu ollut kiintoisa eikä tarpeellinen.

Judith nielaisi kielellään pyörivän huudahduksen: »Hyvää yötä, Jennifer», sillä hän ei enää ikinä aikonut välittää mitään siitä, miten Jenniferin kävisi, ei koskaan enää tyynnyttää häntä, kun hän olisi uupunut ja kiihtynyt, eikä lohduttaa häntä, kun hän olisi onneton. Hän katselisi Jenniferiä kylmästi, panisi merkille hänen päähänpistonsa ja selkkauksensa, olkapäitään kohauttaen, arvostelisi niitä eristäytyvän ja kyynillisen huvitetusti; loukkaisi häntä, jos mahdollista, oi, loukkaisi häntä, loukkaisi häntä.

Nyt hän jättäisi Jenniferin Geraldinen seuraan eikä vaivautuisi tiedustamaan itseltään, kuinka syvät ja salaiset, läheiset suhteet palautuisivat hänen poistuttuaan.

Hän hymyili olkansa ylitse ja lähti huoneesta.

10

Viikkoa myöhemmin Geraldine oli vielä siellä. Hän ja Judith eivät olleet tavanneet toisiaan toistamiseen; nähdessään hänen ja Jenniferin käsi kädessä lähestyvän Judith karttoi heitä; ja vaihdettuaan paikkansa ruokasalissa — paikkansa, joka oli ollut Jenniferin vieressä kaksi vuotta — hän meni istumaan sellaiseen kohtaan, josta hän ei voinut nähdä vaalean pään vieressä olevan sileän, tumman pään kääntelehtivän ja nyökkäilevän vastaillessaan.

Kaiket päivät he olivat näkymättömissä. Geraldinella oli auto, ja heidän täytyi ajaa penikulmamääriä maaseudulle myöhäissyksyn lauhassa ilmassa.

Judithista tuntui, että elämä oli lakannut kantamasta häntä eteenpäin vuoksiaallollaan. Se virtasi hänen ohitseen poispäin hänestä; ja hänen täytyi jäädä jälkeen toimettomana ja merkityksettömänä, samalla kun Jenniferin virta yhtyi ja hilpeästi sekaantui uuteen virtaan ja valui edelleen. Näytti siltä kuin hänelle ei olisi edes suotu tilaisuutta näyttää itse luopuneensa leikistä. Ja kun hän sitten eräänä aamuna väsyneenä palasi luennoilta, löysi hän pöydältään repäistyn paperisuikaleen, johon oli tuntemattomalla käsialalla rajun hätäisesti kirjoitettu:

»Tehkää, hyvin ja olkaa huoneessanne kello kuusi tänä iltana. Haluan tavata Teitä.

Geraldine Manners.»

Se oli röyhkeä kirje. Hän ei välittäisi sellaisesta komennuksesta. Hän kiinnittäisi ovelleen lipun: _Puuhassa_ ja kiertäisi avainta; ja kun se nainen tulisi, olisi hänen pakko ilman muuta mennä jälleen tiehensä.

Mutta kello kuusi Geraldine kolkutti ovelle kovasti, ja hän huusi: »Sisälle!» He seisoivat vastakkain.

»Istukaa!» kehoitti Judith. Mutta kumpainenkaan heistä ei liikahtanut.

»Halusin tavata teitä.» Naisen ääni oli matala ja tunteellinen — kenties äkäinen; ja Judithin valtasi hetkiseksi voimattomuuden lamauttava tunne. Tuo nainen oli niin upea, niin kypsynyt ja hyvin puettu; jos syntyisi tappelu, niin mitä mahdollisuuksia olisi laihalla, nuorella, villaiseen jumperiin puetulla ylioppilaalla?

Nainen nojasi uuninreunukseen, tuijotti Judithiin ja sinkautti:

»Mitä tämä kaikki merkitsee?»

Judith istuutui taaskin hiiskumatta sanaakaan ja odotti, värähtämättä katsoen toisen vihreihin silmiin. Hän kuuli veren huumaavasti suhisevan korvissaan.

Geraldine jatkoi:

»Tämä on mielestäni hävyttömintä julkeutta, mistä olen ikinä kuullut. Koulutyttöjä! Hyvä Jumala!» Hän keikautti teatterimaisesti päänsä taaksepäin.

Kiihtymyksen ja tuskan puistattamana Judith mietti: »Malta, malta! Tämä tuntuu sinusta samanlaiselta kuin ruumiilliset iskut sen tähden, ettet ole siihen tottunut. Pian pystyt esiintymään rauhallisesti. Tämä on kiukkua, ja sinä olet sen syy. Sinua loukataan ja vaaditaan tilille ensi kerran eläissäsi. Voita! Voita!»

Ja hänen verensä hoki edelleen hänen korvissaan: »Jennifer».

Geraldine otti kultaisen savukekotelon ja merenvahaisen imukkeen kultaketjuisesta, safiirisolkisesta laukusta.