Part 3

Arvoisa holhoojani on oikeassa; voinhan ruveta palvelijattareksi. Hyville ystävilleni se olisi suuri riemu — olenhan aina ollut niin jäykkä, kekseliäs ja ylpeä.

Tuskin kelpaisin palvelijattareksikaan, jumala paratkoon, sillä olen niin tottumaton taloustoimiin. Varmaan saisin tuon tuostakin muuttaa paikkaa. Ja sekö on lorun loppu että kulutan itseni rumaksi toisten edestä — käteni tärveltyvät karkeiksi ja koviksi — hipiäni sierettyy?

Maalisk. 15 p.

Tänään vastasi Paavo kirjeeseeni. Hän pyrkii vapaaksi koko jutusta. Käsitän ettei hän hyvällä tahdo maksaa ja hän luottaa siihen etten minä pakolla vaadi häneltä eläkettä lapselleni. Ja oikeassa hän onkin, siihen olen liian ylpeä. Ennen maksan itse joka pennin lapseni edestä kuin oikeuden kautta vaadin että lapseni isä maksaisi osansa elatuksesta. Hän tuntee minut liian hyvin ja siksi hän uskaltaakin siten käyttäytyä. Ja minä en häntä enään vaivaakaan. Enköhän itsekin saa sen verran rahoja kokoon — toiveet eivät tosin ole suuret ja minä alan väsyä ja käydä toivottomaksi.

Maalisk. 20 p.

Olen paljon vanhettunut tällä vähällä ajalla — olen vanhettunut ja laihtunut. Laitakaupungilta olen vuokrannut itselleni pienen huoneen. Se on halpahintainen ja ruma, eikä sinne kauniit ja hienot ajatukset asetu, mutta mitäs siitä, jos ne sinne tulevat, niin suru ja puute ne pian karkoittaa.

Viikon voin vielä huoneessani asua, sillä siihen saakka on vuokra maksettu. Koko rikkauteni on kymmenen kruunua ja ne lähetän huomenna lapseni hoitajille.

Miten ne rahat polttavat, ne loistavat ja välkkyvät, ne ovat ihanat — minä rakastan niitä — saisinhan niillä muutamiksi päiviksi itselleni ruokaa ja lämpöä. — —

Istun täällä tylsistyneenä, haluttomana ja tahdottomana ja kuitenkin aivan lähelläni on elämää ja nautintoa. Kuulen ihmisten huudot ja naurun. — Ottakaa minutkin mukaan — antakaa minun innokkaimpana riehua ja huutaa — yhtyä epäsointuisiin, sorahtaviin säveleihin; sekin olisi parempi kuin että täällä kalpeana ja kiusaantuneena istun, menettäen uskon hyvään ja toivon kaikkeen parempaan!

Maalisk. 25 p.

Minullekin on sattunut seikkailu, mihin se johtaa, en tiedä, tunnen vaan ettei se tähän lopu.

Toissapäivänä se tapahtui. Tavallisuuden mukaan oli huoneessa kylmä ja minä olin nälkiytynyt. En jaksanut istua sisällä — ruumiini ja ajatukseni jähmettyivät kylmästä.

Menin vilkasliikkeisimmille kaduille. Tunsin ääretöntä halua kuluttaa jotenkin aikaani, kiduttaa aistimiani katselemalla iloisia, lämpimästi puettuja, kylläisiä ihmisiä — ja hengittää ravintoloista tulevaa ruuan höyryä; tuo höyryn hengittäminenkö vai nälkäkö lie saattanut minut sairaaksi. Kävelystä olin lämminnyt, vaan kumminkin tunsin pahoinvointia seisattuessani erään puodin akkunata katsomaan. En huomannut valaistuja tavaroita, vaikka katsoa tähystelin jäykillä silmilläni. Päätäni huimasi — akkuna, katu, ihmiset kaikki meni ympäri. Olin sairas — sairas keskellä elämän pyörrettä. Tunsin kuinka joku tarttui minuun ja kuulin mies äänen sanovan: "Saanko auttaa teitä, neiti? Oletteko sairas? Enkö saa saattaa teitä kotiinne?" Pudistin vaan päätäni. "Ettekö halua kotiinne, tahdotteko että toimitan ajurin?" — "Ei kiitos", sain viimeinkin sanottua: "en tahdo kotiini". Aloin jo tointua, vaan minun täytyi vielä nojata häneen. Hän katsoi minua kiireestä kantapäähän, katsoi sitten vakavasti silmiini ja sanoi: "Ehkä tekisi hyvää jos saisitte jotain lämmintä juoda, tässä on ravintola aivan lähellä." Hän huomasi kai nälän olevan syynä sairauteen.

Sain voileipiä ja teetä, joita söin ja join ääneti. En ensinkään ihmetellyt että istuin vieraan miehen kanssa kahvilassa ja söin mitä hän minulle tarjosi — ajatukseni olivat tylsistyneet tahdoin vaan tulla kylläiseksi.

Hänkin oli ääneti. Hän istui ja katseli minua. Hän kai ihmetteli kuka ja minkätapainen olin.

Syötyäni saattoi hän minut kotiin; hän puheli minulle ystävällisesti kokeneen miehen tavoin. Tultuamme portilleni pyysi hän että saisi parin päivän kuluttua tulla kuulemaan miten minä jaksoin.

Huhtik. 1 p.

Eilen oli hän luonani. Hän viipyi tunnin ajan, me puhelimme kaikenlaisista asioista. Hän on noin neljänkymmenen, pitkä, laiha, kalpea, kasvot ovat älykkäät, melkein kauniit. Luulen että hän on lääkäri tahi tiedemies, nimeänsä en tiedä.

Kerroin hänelle olevani yksin maailmassa ja että minulla on ollut jonkun verran vastoinkäymisiä. Sitä minun ei tarvinnut kertoa että olin kiusallisessa asemassa ilman varoja ja ilman työtä, sillä sen huomasi hän sanomattanikin. — Sanoin haluavani työtä koulu- tahi liikealalla.

Hän on osanottavainen olematta liian ystävällinen, auttavainen olematta tungetteleva. Äänensä sointu on rauhallinen ja miellyttävä.

Hän on luvannut hankkia minulle työtä ja on lainannut etukäteen minulle rahoja, otin niin vähän kuin suinkin että voisin ne maksaa heti kun saan työtä.

Lähteissään sanoi hän pian palaavansa takaisin, ja minä kiitin häntä. Mitäpä muutakaan olisin tehnyt?

En tiedä vielä ovatko hänen tarkoituksensa hyvät vaiko pahat, mutta hän on ainoa, joka on tullut luokseni, joka on minua auttanut ja puhellut minulle. Nyt en ole enää yksin — en ole enää niin hyljätty kuin tähän saakka.

Huhtik. 10 p.

Hän on käynyt muutamia kertoja luonani. Työtä ei hän vielä ole voinut minulle hankkia.

Nyt tiedän mikä ja kuka hän on. Hän on tohtori Holger Berg, maanviljelysopiston dosentti. Heti ensi näkemältä huomasin, että hän on sivistynyt mies, mutta mahtaako hän myöskin olla hyvä mies?

Toukok. 1 p.

Nyt tuntee hän entisyyteni. Itse en sitä kertonut; sen verran olen jo varovaisuutta oppinut. Mutta rakkaat lähimmäiset kaupungissa puhuvat ja juoruavat sen verran ja häväistysjutut kulkevat niin helposti ympäri.

Hän ei sano mistä sen on kuullut. Sanoo vaan sattumalta kuulleensa nimeni jonkun saman jutun yhteydessä.

Toukok. 4 p.

Hänen käytöksensä minua kohtaan on muuttunut. Nyt alan häntä käsittää ja tuntea — — —.

Toukok. 14 p.

Tapahtukoon sitten tahtosi!

Siveys — rakkaus — uskollisuus — viisaus mitäpä se merkitsee?

Olin yksin hyljättynä, avuttomana ja kidutettuna — Holger Berg tapasi minut — olin kaunis, yksinäni ja jouduin hänen valtaansa. Mitäpä hänen tarvitsi empiä? Eihän hän petä viatonta tyttöä, ei hänen tarvitse antaa lupauksia, ei hänellä ole mitään velvollisuuksia. Hänen ansionsahan on etten kärsi puutetta, että pöydälläni on ruokaa ja voin maksaa lapseni hoidosta. Hän ei ole epähieno eikä raaka — no niin, mitäpä muuta voin vaatia? Eikö minun pidä kiittää häntä polvillani kaikesta siitä mitä saan ja ettei hän enempää vaadi — — —.

Kesäk. 20 p,

Kesän tuoksu ja lintujen laulu! Vanhat runonpätkät — —.

Huoneeni ilma on tukahduttavaa ja ympärilläni on liian paksut muurit — raitis ilma ei pääse sisälle! Kesäiset kävelyretket — ne ovat nuorille rakastuneille — Holger Bergille ja minulle ne eivät sovellu.

Hän sulkee minut huoneeseen — kätkee minut — hän pelkää kesäisten henkäysten saattavan minut lentämään painostavista kahleistani, tahi ehkä hän pelkää jonkun huomaavan minkälainen lintu hänellä on häkissään. — Olkoonpa kuinka tahansa — hän näkyy olevan täysin oppinut; hän antaa minulle ruuan ja vaatteet, joten minulta ei mitään puutu — mutta muun ylellisyyden pitää hän loitolla.

Olen muuttanut niistä huoneista, johon ensiksi asutuin. Minulla on kaksi pientä, hauskaa huonetta hienon rauhallisen kadun varrella. Asun erään leskirouvan luona, joka päivisin on tavallisesti poissa. Sanon ompelevani — minusta ei ole mitään vastusta ja vuokrani maksan säännöllisesti. Hän näkyy minut mielellään pitävän luonaan.

Heinäk. 4 p.

Niinä päivinä kun tiedän ettei Holger Berg tule, menen kaupungille. Kävelen aluksi vilkasliikkeisillä kaduilla ja sitten yhä kauemmaksi hiljaisimmille kaduille.

Kulkiessani ihmisten ilmoilla ovat ajatukseni iloiset ja kevyet; huo'un elämää ja melua, kätkeydyn ihmisjoukkoon ja katselen kaikkea — — —.

Mutta yksin ollessa — yksinäisillä kaduilla taikka huoneissa, jotka ovat kotini — imeytyvät pimeät ajatukset minuun.

Ennen olin iloinen saadessani olla yksin — matami Blomvitsin luona asuessani iloitsin koko päivän siitä vähäisestä ajasta, jonka läksyni luettua ennen maatamenoani sain olla yksin. Haaveilin nuoruuden unelmia — niitä voin kutsua nuoruuden unelmiksi, sillä nyt olen jo vanha — tahi luin vanhain ja nuorten kirjailijain teoksia — sopivia ja sopimattomia — nautin kaikesta, pahasta niinkuin hyvästäkin; oli niin ihanaa tutustua elämään kirjoja lukemalla!

Nyt en voi haaveilla enkä lukea — unelmat olivat koreita valhehaaveiluita, ja elämä oli todellisuudessa aivan toista kuin mitä kirjoissa.

Usein ovat ajatukseni raskaat — toivottoman mietiskelevät — —.

En uskalla ajatella elämääni — en nykyisyyttä enkä tulevaisuutta — en rohkene ajatella lastani!

Elämästäni olen heittänyt arpaa. Enkö koskaan saa rauhaa eikö minullekin löydy toivoa onnesta ja kodista, jossa kauneus ja uskollisuus pysyy — hyvistä, iloisista ihmisistä, jotka lempeydellä ja hienoudella toisiaan kohtelevat? — — —

Heinäk. 18 p.

Tänään olen tavannut yhden ystävättäristäni, johon aikoinani olin kiintynyt. Usein kävelyilläni olen tavannut vanhoja tuttuja, jotka eivät tervehdä minua. En siitä ole suurestikaan välittänyt — sillä en niitä ennenkään ole läheisikseni tuntenut ja ajan oloon näkyy tulevan paksunahkaisemmaksikin.

Mutta toivoin _hänen_ kumminkin tervehtivän minua. Sen hän tekikin. Luulen ilon väreen tunteneeni hänen tervehtiessään. Halusin niin hartaasti puhella jonkun entisen tuttavani kanssa ja siksi lähestyin häntä. Hän oli hämillään — tarkastelevan omituinen käytökseltään. Käsitin hänet — en tahtonut olla tunkeileva — se ei sentään vielä ole kuulunut tapoihini.

Siis ei tuttavani voi enää puhella kanssani!

Taisinpa olla siksi naurettava, että kotiin tultuani itkin sitä surua.

Mutta illalla toi Holger Berg viiniä ja se auttoi. Vuoteeseen mennessäni ivasin jo hentomielisyyttäni hienommat tunteeni olivat hukkuneet viiniin ja rakkauteen!

Elok. 1 p.

Kaupungissa on niin kuuma, että tahtoo tukehtua. Pyydän tuon tuostakin Holgerin ottamaan minut mukaansa metsään, mutta hän ei tahdo — häntä kai ujostuttaa — hän kun on sellainen keikailija.

Eilen menin yksin metsään.

Miten siellä oli ihanaa! Varsinkin yksinäisillä seuduilla — ajatukseni rauhoittuivat. Istuin mättäällä — olin joskus ennenkin kauan aikaa sitten ollut näillä samoilla seuduilla. Eilen unohdin ajan, joka oli kulunut sitten viimekertaisen täällä käyntini. Reheviä, voimakkaita sanajalkoja kasvaa täällä kaikkialla, miten niitä rakastan, ne hallitsevat aina sen seudun, missä kasvavat ja työntävät kaiken muun kasvullisuuden syrjään!

Oli ilta, rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Heittäydyin pitkäkseni nurmikolle ja uneksin — uneksin kuin muinoin — — —.

Aluksi uneksuin olevani nuori valkoinen ja notkea, jolla oli nuoruudenpuhtaus ja nuoruuden hyveet — sitten uneksuin rakkaudesta. Hienosta — suuresta — voimakkaasta. — Sitten tulivat unelmat äidistä ja lapsesta, lapsestani, pienestä lapsestani, ajatukseni kävivät helliksi ja viipyivät nyt halusta siinä — tavallisesti tahdon unhottaa että olen synnyttänytkään lasta maailmaan, mutta eilen oli tuo tietoisuus minulle rakas. Kuvittelin lapseni olevan polvellani ja hengittävän raitista ilmaa, kerroin hänelle satuja; haltioista ja metsänpeikoista — pimeä yllätti minut. Olin mielestäni taas nuori ja hyvä ja kaupunkiin saapuessani näyttivät kaikki vastaan tulijat hyviltä ja iloisilta. — Mutta kotiin tultuani oli Holger siellä — —.

Elok. 12 p.

Tämä paahtava kuumuus — se tukehduttaa minut. Kaikki on vastenmielistä, kaikki näkemäni, kuulemani, lukemani, yksin sekin mitä itsessäni elän.

Inhoittavaa, tukehduttavaa on kaikki. Tämä ilettävä varmuus — elämä ilman taistelua, Holgerin tarjoama rauhallinen rakkaus, kaikkeen olen väsynyt. Olen samanlainen kuin ennenkin, minun _täytyy_ elää myrskyssä vihaan rauhaa. Väliin toivon että Holger raivostuu minuun, lyö minua. Haluan peloitella häntä.

Elok. 20 p.

Olen rukoillut ja kiusannut Holgeria ottamaan minut mukaansa — sirkukseen — metsään — tai mihin hyvänsä, missä elämää ja ihmisiä on — Holger väsyttää minua kauheasti; huoneistani, joista aluksi iloitsin, en enää välitä, ne ovat mielestäni pienet eivätkä vähääkään kuosikkaat.

Eilen en antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän otti minut mukaansa sirkukseen. Siellä tapasimme hänen tuttavansa nuoren parooniin, joka on oppilaana maanviljelysopistossa missä Holger on opettajana. Parooni tuli heti seuraamme. Hän tahtoi nähtävästi olla dosentin kanssa hyvissä välin. Hänen koulupoikamainen tapansa huvitti minua. Hän on vapaa, iloinen, ei tosin syvämielinen eikä lahjakaskaan, mutta huvittelusta hän pitää ja osaa toisiakin huvittaa, hän ainakin eilen sai ilon ylimmilleen.

Holger oli tavallisuuden mukaan jäykkä; sellainen hän on tavallisesti aina muulloin paitsi kuin olemme kahden. Ehkäpä kiusasi häntä seurakin jonkun verran.

Parooni ymmärsi kyllä mikä suhde Holgerin ja minun välilläni oli.

Sirkuksesta menimme erääseen ravintolaan missä tunnelma vähitellen virkistyi. Minä nautin elämästä, ihmisistä ja ympäristöstä. Viivyimme siellä myöhään. Hienous hävisi, yleisö muuttui kirjavaksi, herttaisen kirjavaksi.

Minulla oli hauska — minua huvitti kaikki, joutavakin — parooni hakkaili minua, ja minä vastasin hänen kohteliaisuuksiinsa. — Erosimme myöhään, parooni jätti meidät ja minä vein "ristin" mukanani kotiini.

Olin uninen riisuutuessani!

Syysk. 14 p.

Vereni tykkii rauhattomasti. Syksy saattaa mieleeni kevätkaihon! En sure enää, en huolehdi elämästäni; ikävöin vaan. Olen kylläinen, kylläinen ja laiska. Oli aika, jolloin uskoin olevani onnellinen, jos olisi vaatetta ja ruokaa — siinä määrin olin väittämättömintä vailla. Nyt ovat vaatimukseni suuremmat.

Päivisin, vapaa-aikanani, jota minulla on yllimmän kyllä, seison peilin edessä ja tarkastelen itseäni. Olen hiukan lihonut, käynyt arvokkaamman näköiseksi, veltommaksi, mutta silmissä on vielä loistoa ja poskeni voivat hehkua ja silloin olen kaunis — liian kaunis istuakseni hiljaa ja huomaamatta nurkassa. Tahdon maailmaan — nauttimaan elämästä — en usko että miilultakaan kaikki tiet ovat suljetut. Onhan paikkoja missä valot säteilevät ja helyt loistavat, vaikkapa ne olisivatkin vaan kangastusta, väärennettyjä koristuksia — niin mitä siitä — oikeat jalokivet eivät minun tielleni eksy — jos niitä ylimalkaan maailmassa onkaan — —.

Syysk. 18 p.

Hyvästi, rakas, järkevä Holger Berg! Te ette rähissyt, ette järjestänyt mitään kohtauksia kun teidät jätin. Puhuitte rauhallisesti ja ystävällisesti. Sanoitte ymmärtävänne että minä joka olin nuori, kaunis ja lämminverinen — miten ihanilta nuo sanat teidän suustanne kuuluivatkaan! — en voinut tyytyä vaatimattoman miehen pieniin antimiin. Te käsititte, ettei rauhallinen lukumies voinut tyydyttää tätä kaunista lintua. Ja siksi vetäydyitte rauhallisesti ja ystävällisesti takasin kiittäen ajasta, jonka yhdessä olimme viettäneet. —

Miten järkevää ja oikeata oli kaikki mitä hän sanoi! Koko yhdessä oloaikamme on hän ollut järkevä, ja hän voi huolettomasti ja hyvällä omallatunnolla vetäytyä takasin. Häntä ei eromme tee levottomaksi, päin vastoin on hän iloinen kun nuo siteet katkesivat, sillä ne alkoivat tuntua jo kahlehtivilta.

Niinpä niin, kiitos ja hyvästi siis säädyllinen, järkevä mies! Onhan viisasta lopettaa rakkaus oikealla ajalla.

Hyvästi koulumestari, nyt lähden ahtaista kouluhuoneistanne, jätän sen ihanan erakkoelämän. Juhlat odottavat minua, niihin tahdon hukuttautua mutta sitä ennen täytyy toisetkin jäähyväiset ottaa, katkaista vielä yhdet kahleet!

Marrask. 1 p.

Sekin on tehty. Heitin lapselleni jäähyväiset. Häntä en tahdo enää nähdä. Entistään vieraammaksi hän nyt käy äidilleen.

Molemmat olemme vieraita, maailma on täynnä vieraita ihmisiä, mutta siitä et sinä vielä tiedä ja siksipä otankin sinulta nyt jäähyväiset. Olinpaikkasi on ahdas, pieni ja yksinäinen, mutta ehkäpä ei sentään ole ahtaampi siellä kuin on elämän loistossa ja kuohussa. Kaikkialla, rakkaani, on kylmää, ahdasta ja yksinäistä. Äitisi sen kyllä tietää, vaan sittenkin hän sinut hylkää. — — Puristin sinut syliini — viimeisen kerran, me kaksi olemme nyt toisillemme vieraat. Katon saat pääsi päälle, ruokaa ja vaatetta toimitan sinulle niin hyvin kuin voin — niin kauan kun jaksan. Mutta kovin huono olen äidiksesi — voi, niin kunnoton ja huono, ettet osaa ajatellakaan. — Mutta pian sen opit käsittämään, ellet sitä muutoin opi, niin kyllä ihmiset sen sinulle neuvovat. Heitin sinulle hyvästit aikana, jolloin vielä pehmeän viattomana käsivarsillani lepäsit. Mieltäni karvasteli, mutta sen olin ansainnutkin!

Kotiin palatessani oli pimeätä, tuulista ja syksytunnelmaa, mutta huoneessani oli valoa ja lämpöä. Ja minä pukeuduin hurmaavan pehmoisiin pukuihin.

Ihanana ja hymyillen tervehdin parooni Gjerslövin tervetulleeksi Gjerslövholmaan.

III

VUOTTA MYÖHEMMIN

Marrask. 7 p. 1896.

Syösten, vauhdikkaasti, hulmuten kuluu aika! En koskaan pysähdy enkä ajattele! Pukeudun silkkiin ja annan miesten ihailla itseäni — ihailla niin paljon kuin vaan voivat.

Määrätty maailma sulki minulta ovensa jättäen minut yksin puutteeseen ja kaipaamaan; toinen maailma taas avasi minulle sylinsä. No hyvä, niinpä heittäydyn sen kirjavaan elämään. Olen nuori ja nautin nuoruudestani, olen nähnyt nälkää, surrut ja taistellut niin että olen muuttunut rumaksi, kalpeaksi ja laihaksi. Nyt olen taas hurmaavan nuori, huuleni ovat hohtavan punaiset ja silmäni loistavat.

Minulta ei puutu mitään. Minulla on lämpöä, valoa, hyvää ruokaa ja kauniita vaatteita, — niin kauniita vaatteita! Olen aina rakastanut naisten komeita pukuja; rakastanut ja vihannut niitä, siksi etten ole voinut niitä saada. — — —

Tulevaisuutta en ajattele. Olenhan vielä nuori ja kukoistukseni ei niin pian lakastu, aijon vielä kauan antaa miesten ihailla itseäni ja tunkeilla ympärilläni. Nyt ovat he innostuneita, ihmettelevät, tätä harvinaista lintua, sanovat että olen kauniimpi, hienompi ja älykkäämpi kuin mitä minunlaiseni naiset tavallisesti ovat. — —

Asuntoni on ylellisen komea. Loikoilen tuntimääriä silkkipatjoillani. Sitten poltan paperossini, maistelen likööriäni enkä sanottavasti vaivaa päätäni ajatuksilla, ihailen paljaita jalkojani tahi käsiäni, jotka ovat entistään valkoisemmat ja kauniimmat.

Niillä on oma elämänsä; ennen olivat ne ohuemmat, laihemmat ja hermostuneemmat, nyt ne ovat pyöreät ja pehmeät — lepoa ja hyväilyä varten luodut.

Tuon tuostakin käyvät "ystävättäreni" minua tapaamassa — sitä ei tässä olotilassa voi välttää.

Löytyyhän toisissakin olosuhteissa yllimmän kyllälti ystävättäriä, mutta yhtä tyhjänpäiväisiä ne ovat siellä kuin täälläkin.

Nuo tytön typykät, jotka nyt ovat vertaisiani, voivat joskus olla hyvinkin hauskoja. Heikkoja, tyhmiä, turmeltuneita lapsia, samalla kertaa kurjia ja säädyllisiä — —.

Harvoin minulla on aikaa ajatella — eikä minulla ole haluakaan ajattelemiseen. —

Marrask. 15 p.

Kutsun häntä "pikku Pusseksi", hän on yhä edelleenkin ystäväni. Oikeastaan on hullunkurista että hän sitä vielä on ja että hän yhä pysyttelee minussa. Minä olen hänen rakastajattarensa ja hän on yhdeksäntoista-vuotias. En käsitä miksi hänet pysytän luonani vaikka olen jo häneen kyllästynyt ja tiedän että tämä kaikki häntä vahingoittaa.

Pusse on aivan tavallinen, aikaseen tärveltynyt rikkaan miehen poika. Hän uskoo rakastavansa minua mielikuvitusta kaikki. Ja kuitenkin saattaa hänen tunteellisuutensa minut surulliseksi. Johdun ajattelemaan itseäni yhdeksäntoista vuotiaana. Silloin minäkin rakastin — Jumala minua armahtakoon! Ja minun rakastettuni oli turmeltunut ja säälimätöin niinkuin minä nyt.

Hän tuhlaa minulle hyväilyjään, lahjoja ja kukkia.

Ero hänen tunteittensa ja minun silloisten tunteitteni välillä on siinä että minä rakensin tulevaisuuttani rakkaussuhteeseeni, mutta sitä ei voi Pusse tehdä.

Marrask. 22 p.

Väliin ajan hänet luotani ja sanon olevani väsynyt koko maailmaan. Joka onkin totta. Voin olla hyvinkin väsynyt — tuskastua siihen mikä näyttää minua enin huvittavan.

Mutta hän palaa takaisin — suuremmoisten lahjojen kanssa — tyhmän lapsellisesta ja ylimielisesti puhellen ja niin pääsee hän taas armoihini.

Jouluk. 2 p.

Pusse tapasi luonani toisen, ja tuli hirveän onnettomaksi. — En voinut sitä välttää — mieleni oli kyllä paha. Pitikin sattua, että hän juuri eilen tuli luokseni. Hän aivan häiritsi. — Menetti kokonaan tasapainonsa — itki.

Olin rauhallinen ja koetin äidillisesti lohduttaa, seisoessani hänen luonaan etehisessä. Tartuin käsilläni lempeästi hänen päähänsä ja puhuin: "Pusse kulta, olehan järkevä, tämän täytyi tapahtua. Meidän täytyy erota. Minun luonani ei onnea ole. Ystäväni, sinä olet vielä nuori, — mieti asiaa, — mene naimisiin, jos haluat, mutta jätä minut. En ole minkään arvoinen. Hyvä Jumala, olenhan sen monasti sinulle sanonut ja nyt olet sen omin silmin nähnyt. Ota varteen mitä sinulle nyt sanon Pusse!" Kysyt olenko kyllästynyt suhteeseemme. "Kyllä ystäväni -— siihen ja moneen muuhun olen kyllästynyt. Anna toisten, jotka voivat, kärsiä — sinä olet vielä liian nuori".

Hän meni — jonkun verran lohdutettuna; kahdeksan päivän kuluessa on hän kaiketi unohtanut.

Olin oikein tyytyväinen itseeni istuessani toisen kanssa herkullisella illallisella. Kuvittelin tehneeni hyvän työn. Tyhjää puhetta — säälistäkö häntä kohtaan annoin hänen mennä. Ei, olin yksinkertaisesti itse väsynyt koko juttuun.

Jouluk. 20 p.

Viime aikoina en ole osannut nukkua, olen liian veltto ja väsynyt.

Unettomina öinä kiusaavat väsyneet toivottomat ajatukseni.

Elän liiaksi — tai ehkä liian vähän — miten sen tahtoo selittää. Ja siksi tunnen itseni sekä sielun että ruumiini puolesta väsyneeksi.

Kaikki tympäisee, miehet, ystävättäret, varieteet, illalliset ja kaikki, ilma on kaikkialla paksua ja ilettävää — tahi oikeammin: täällä ei ole ilmaa mitä hengittää.

Tammik. 3 p. 1897

Olen alkanut toisentapaista elämää. Koetan eikö se vahvista hermoja ja sielua. Elän yksin, vältän ystäviä, elämää ja huvituksia. Oveni ovat suljetut.

Nousen aamulla aikaseen, pukeudun kiireesti ja menen sitten pitkille kävelymatkoille.

Järjestelen ja tuuleutan huoneitani, niissä et ole enää hajuveden tuoksua eikä tupakan hajua. Pukuihini olen laittanut korkeat kaulukset.

Iltasin luen ja menen aikaseen nukkumaani. Ehkäpä siitä löydän lepoa — niinkauan kun tätä kestää. — — —

Tammik. 20 p.

Nukun paremmin ja olen terveemmän näköinen — mutta kyllästynyt. Ruumiini vavahtelee, ilma on liian kevyttä, ympäristöni kuollutta, olen liiaksi tottunut tuohon paksuun ilmaan.

Ajatukseni vaivaavat minua entistä enemmän, kun huomaan etten voi elää rauhallista elämää. Onko mieleni, sieluni, ajatukseni tulleet saastutetuiksi? Tahi mitä tämä merkitsee? En rakasta rajua elämää, vihaan sitä, ajottain näen sen pohjattomuuden ja aavistan mihin se johtaa — voin johtaa niitä miehiä, joille antaudun, halveksin niitä yksinkertaisia, tyhmän kevytluontoisia naisia, jotka ovat vertaisiani ja jotka eivät ole mitään muuta kuin ruumista, väsyn koko ilveilyyn ja kuitenkin — kuitenkin houkuttelee ja puoleensa vetää se minua. Jos vetäydyn siitä pois, niin ikävöin miesten ihailua, ikävöin hyväilyjä ja kevyttä keskustelua, jopa ystävättärien turhanpäiväistä jaaritustakin, ja rahoja — rahoja en voi luopua siitä hyvinvoinnista, johon ne minut auttavat. Rahat soljuvat sormieni lomitse. Olen niin tottunut tuhlaavaan elämään, olen tottunut elämään rohkeasti, rajusti ja kevyesti — enkä enään voi siitä luopua.

Helmik. 8 p.

Minusta tuntuu että olen jo jaksanut aika kauan elää yksinäistä elämääni. Mutta nyt en enää jaksa — — Rahatkin loppuvat, —

se jo yksin pakoittaa minut takaisin entisyyteen.

Minulla ei ole vastustuskykyä, ei tarmoa, hävitys on itsessäni ja ympärilläni, enkä voi sitä vastustaa. Nyt on pääasia että elän niin kevyesti ja huimapäisesti kuin mahdollista — —

Helmik. 14 p.