Part 2

Eilen tein päätöksen — lopetan välimme — jätän hänet, palaan takasin entiseen yksitoikkoisuuteen. — Tänään en sitä voi. Rakkaani, ole ystävällinen minulle, tahdon jäädä luoksesi. Hän kirjoittaa, että elämä muuttuu suloisen ihanaksi, jos vaan todella antaudumme toisillemme. Ei typerän ulkonaisesti, eikä muodollisten siteiden painostamana, vaan koko rakkautemme voimalla ihanassa salaperäisyydessä. "Kahleita olen aina kammonut", hän kirjoittaa, "enkä koskaan aijo olla uskollinen sille naiselle, joka maailman silmissä on morsiameni. Ainoastaan rakkaus yhdistää meidät, minä rakastan sinua, olen sinulle hyvä ja huolehdin kohtalostasi paremmin kuin ikinä kukaan laillinen puoliso." Näin hän kirjoittaa ja minun täytyy häntä uskoa. Onhan muitakin siteitä kuin papin ja yhteiskunnan-siteet, joita mies kunnioittaa. Eikä suinkaan laki yksin anna oikeutta elämän iloon.

Rakas, anna minulle elämä ja autuus, olen niitä niin syvästi kaivannut.

Huhtik. 6 p.

Välimme ei ole selvä ja tiedän mikä siihen on syynä. Pelkään Paavoa ja pelkään itseäni. Kun pääsisi pois ihmisten ilmoilta, kauaksi — saisi hautautua yksinäiseen seutuun ja levätä hiljaa, aivan hiljaa — mitään ajattelematta — kaihoamatta.

Kaikki seikkailuhaluni ja uskallus uusiin tuntemattomiin kokemuksiin on minulta melkein kokonaan hävinnyt toivon vaan rauhaa suhteeseemme.

En käsitä miksi olen niin levoton, miksi en saa rauhaa? Ikävöinkö jotain? Kaipaanko mitään?

Huhtik. 10 p.

Hän puristaa minua itseensä ja suutelee minut kuumaksi tulisilla, kuivilla huulillaan. "Nauti elämästä niin kauan kuin olet nuori ja kaunis, hän kuiskaa. Anna palttua kaikelle sopivaisuudelle ja turhanpäiväiselle mietiskelylle, antaudu kokonaan, nauti elämästä täysin siemauksin!"

Usein olen toivonut nautintoja, rakkauden omistamista ja rakkauden voimaa, olen halunnut kietoutua kiehtovan salaisiin kahleisiin, joista ei tietäisi kukaan muut kuin me kahden.

Eikö kaikki tuo yhdistäisi meitä entistään enemmän toisiimme. Eikö antautuminen kiinnittäisi Paavoa yhä lujemmin minuun?

Tuskan väre viiltää mieltäni ajatellessani että hän kyllästyy ja jättää minut.

Jos hän menee, silloin on elämä entistään yksinäisempää. Ei ole toista, joka syleilisi minua kuiskaten että olen ihana, viehättävä, hurmaava.

Eikä ole enää mitään erikoista ja salaperäistä.

Huhtik. 14 p.

Tänä iltana olen luvannut mennä Paavon luokse, jos hän vaan lupaa olla hyvä ja ymmärtäväinen.

En voi vastustaa. Saan olla koko illan hänen luonaan — monet tunnit hänen kanssaan kahdenkesken, — syödä hänen kanssaan yhdessä, ja kuvitella olevani hänen vaimonsa — olla jotain vieläkin enemmän, hänen rakastajattarensa, aivan samoin kuin olen ranskalaisista romaaneistani lukenut. Nyt saan elää jonkun verran romaanitunnelmaa.

Tahdon pukeutua illalla oikein kauniiksi.

Miltähän tuntuu kun seison hänen ovensa takana — luen Cand. mag. P. Bang — painan soittokelloa — hän tulee aukasemaan. — — Polveni vapisevat — värisen ilosta.

Huhtik. 15 p.

Nyt olen hänen — täydelleen hänen. Olen herännyt ja näen kaikki entistään selvemmin. Ennen olin tyhmä. Luulin kaikki tietäväni — enkä tiennyt mitään. Olin tyhmä tytön tyllerö. Ei uskoisi että voi niin tietämätön olla, kun on täysikasvuinen ja elää ihmisten ilmoilla.

Olen elänyt kaiken ulkopuolella ja kuvitellut itseni kaikki tietäväksi, vaikka todellisuudessa en ole mitään tiennyt. Jos olisin tuon kaiken käsittänyt, en eilisiltana olisi Paavon luokse mennyt. Nyt vasta käsitän että oli väärin mennä sinne. Miksi meille puhutaan kielletystä hedelmästä eikä kumminkaan selitetä minkätähden se on kielletty. Minkätähden jää tyttölapset kaikesta tietämättömiksi vaikka lukevatkin romaaneja ja puhelevat rakkaudesta.

Hän kerjäsi — rukoili — oli kokonaan muuttunut — uhkaili. Olin hänen vallassaan — en voinut paeta — ehkäpä ei ollut minulla siihen haluakaan; itkin kumminkin ja rukoilin, en tahtonut antautua.

Siinä jännityksessä muistin yhtä päätä että minun oli kiirehdittävä kotiin ennenkuin portti suletaan.

En tahtonut hänelle antautua. Viime hetkellä oli tyttöruumiini säilyttäminen suurempi kuin vapautumisen ajatus ja luonnon vaatimukset — mutta samalla tuli mieleeni: en siltä ole huonompi enkä siveettömämpi, jos antaudunkin hänelle. Oikeuttaahan rakkaus kokonaan antautumaan. Miksi ei minulla olisi siihen oikeutta? Itselleni vaan siitä edesvastuussa olen. — Väreilevänä säestyksenä tälle kaikelle sointui hänen rukoileva äänensä. Lopulta sekä ruumiin että sieluni voimat olivat lamautuneet. Ajatukset häipyivät — en nähnyt enkä kuullut mitään. — — Paavo, edesvastuusi on suuri! Voitko sen kestää? Oletko apuni, lohdutukseni ja turvani niinkuin olet luvannut? Tuletko aina lämpimästi ja sydämellisesti minusta pitämään?

Enemmän kuin itsekään tiesin annoin sinulle. Tuletko sen aina muistamaan? Tuletko jakamaan elämän ilot ja surut tästä lähtein kanssani? Jos et sitä tee, et myöskään ole se mies, miksi sinut uskoin. Jos sinä minut hylkäät, silloin joudun tuulen ajeltavaksi. —

Toukok. 10 p.

Harvoin yhdymme enää hänen luonaan, meillä on kai kummallakin niin paljon työtä. Pari kertaa viikossa olemme tunnin ajan kävelemässä. Noilla kävelymatkoillamme puhelemme nyt entistään enemmän. Hänen mielestään olemme tulleet niin järkeviksi — Jumala varjelkoon meitä järkevyydestä!

Keskusteluistamme vasta huomaan miten erilainen katsantokanta meillä on asioista. Omituista etten sitä ennen ole tullut ajatelleeksi.

Pääasiassa on hän vanhoillinen, riippuvainen siitä mitä ihmiset sanovat, avioliiton hyväksyy hän myöskin sitten kun tulee vanhaksi ja on kyllänsä rakastellut. Tuntuu melkein kuin olisi hänellä kaksi luontoa: tulinen, valloilleen päässyt ja haaveileva ja toinen luonto itsekäs, varova ja poroporvarillinen. Samoin on hänen elämänsäkin kaksiosainen. Iloinen, huoleton poikamiesolento ja sitten taas porvarillinen, mallikelpoinen olemassa olo.

Olen oikeassa, sellainen hän on ja siksi tulisi minun häntä vihata, sillä puolinaisuutta en hyväksy. Mutta minä en voi häntä vihata, sillä pidän hänestä, kietoudun häneen ja koetan kaikin tavoin olla hänelle mieliksi.

Kesäk. 1 p.

Lukukausi on päättymässä. Saan huonon todistuksen sillä rakkaus ja luku eivät sovi yhteen. Lukuhaluni on mennyttä — mihinpä sillä pääsisinkään. Opettajatar tahi konttorineiti — kummassakaan ei ole vetovoimaa — —.

En välitä muusta kuin suhteestani Paavoon. — Tulevaisuutta en uskalla ajatella.

Kesäk. 15 p.

En kärsi valehtelemista ja kumminkaan en pysy totuudessa. Joskus sanon meneväni ystävättärieni kanssa kävelemään, toiste taas että olemme päättäneet mennä toverien kanssa Tivoliin.

Matami Blomvits seuraa minua ihmissuden tavoin silmillään. Hän on huomannut että hänen rakkaan "kasvattinsa" asiat ovat hullusti ja että hän valehtelee huolimatta siitä että matami viime vuodet on hoivannut häntä huonolla ruuallaan, ötelällä pahansisuisuudellaan ja teeskennellyllä äidillisyydellään. Minä en heistä välitä, mutta he kiusaavat ja väsyttävät minut alinomaisilla kyselyillään ja puheillaan. Viime aikoina olen käynyt kärttyisäksi.

Kesäk. 18 p.

Tutkintoni on sivu ja minulla on hoidettavana muutamia tuntia eräässä koulussa.

Vapauteni on yhtä rajoitettua. Aamupäivät olen koulussa ja iltapäivät korjailen kirjoitusvihkoja ja, jos saan aikaa, vietän illat Paavon luona.

Usein olen hyvin väsynyt ja pyydän että hän antaisi minun jäädä kotiin, mutta hän kiusaa ja uhkailee niin kauan että saa minut suostumaan. Ei minulla ole muutakaan paikkaa mihin mennä, enkä mitenkään jaksa kuunnella laitoksen tyttöjen tyhjänpäiväistä puhetta.

Heinäk. 1 p.

Kirjoitin Paavolle etten enää tahdo — enkä voi.

Rauhani ja leponi olen uhrannut, päätäni polttaa — tunnen antavani paljon enemmän kuin mitä itse saan.

Hän ei rakasta minua, vaan naista minussa — tahi ylimalkaan naista — miten olenkaan viime aikoina viisastunut!

Mitä merkitsen hänelle, jolle kaikkeni olen antanut? Olen hänen rakastajattarensa — ainoastaan hänen rakastajattarensa.

Ajatuksistani, mielipiteiltäni, iloistani ja suruistani ei hän vähääkään välitä.

Enin välittää hän itsestään — omasta kauniista, komeasta olennostaan. Päivä päivältä huomaan enemmän ja enemmän miten kyllästyttäväksi suhteemme käy, enkä kumminkaan voi reväistä itseäni irti. Miksi en sitä tee? Siksi vaan että minulla ei ole rohkeutta palata tuohon vanhaan yksitoikkoiseen elämään. Minun täytyy omistaa joku, johon turvaudun — josta pidän — — —.

Uskoin varmasti onneen ennenkuin jouduin Paavon omaksi. Mutta suhteeni häneen ei ollut sitä rikasta, vapaata ja huikaisevan loistavaa, josta olin uneksinut. Ei, se oli niin pientä, kovin mitätöntä ollakseen sen arvoista että sille parhaimpansa uhraisi.

Hän on herättänyt minut haaveiluistani! Ihanat unelmat — suloiset ajatukseni, nyt muserran teidät. Miten paljon olet minulle opettanut, miten erinomaisesti minua kasvattanut. Olen lapsi, Paavo, niinhän — olen suuri lapsi; mutta lapsellisuuteni vuoksi kestinkin sen mikä on aikaihmistä, todellisuutta.

Heinäk. 10 p.

Hän ei laske minua ja minäkin pysyttelen hänessä — kaipaus — väsymys — pelko siitä, mitä tapahtua voi, pidättää minua.

Jos jotain tapahtuisi — —.

Tähän saakka ei se ole mieleeni tullut. Kerran kumminkin kysyin sitä Paavolta, mutta hän vakuutti ettei meille sellaista tapahdu ja herkkäuskoinen kuin olin, rauhoituin kokonaan. Nyt on myöhäistä ruveta sillä päätään vaivaamaan, mutta jos sellaisesta varmuus tulisi, olisiko hän silloin hellä ja auttaisiko minua sen vaikeuden kestämään?

Miksi turhalla pelottelen itseäni? Näen kummituksia jo keskellä päivääkin.

Heinäk. 14 p.

Nyt alan saada varmuutta. Iltasella menen levolle yhtä ja samaa miettien ja päivän valetessa en vielä ole nukkunut, olen vaan miettinyt — miettinyt ja itkenyt ja päivillä olen sitten väsynyt ja hajamielinen.

Yhteyteni Paavon kanssa jatkuu, se on jonkunlaista unesta heräämistä tai unelmista luopumista, sitä kutsutaan tottumukseksi.

Nyt tiedän suhteemme olevan huonoa ja kurjaa ja kuitenkin antaudun hänelle. Miellyttääkseni häntä pukeudun hienosti ja olen yhä edelleen hänen rakastajattarensa samalla kun kannan hänen lastaan sydämeni alla.

Heinäk. 18.

Loma on alkanut. Paavo on matkustanut paikkakunnalta ja viipyy poissa aina puoliväliin elokuuta. Kasvatuslaitoksessa on hiljaista, minäkin poloinen olen sen jättänyt ja etsinyt itselleni rauhaisan maalaiskolkan. Kävelen päivät suuressa puutarhassa kärsien yksinäisyydestä.

Kirjoitin Paavolle miten laitani on — ja odotan jännityksellä hänen vastaustaan.

Onko hän mies? Jakaako surut kanssani samoin kuin ilotkin?

Elok. 3 p.

Maalla on ihanaa — liiaksi ihanaa voidakseni kuolemaa toivoa.

Odotan yhä valoa ja onnea. — Sääli on kuolla näin nuorena, kun elämä vielä runsaastikin voi onnea lahjoittaa, minä tahdon elää ja odottaa onnea elämältä! Mutta onko minulla uskallusta jäädä eloon?

Elok. 15 p.

Metsä on ihana. Se kätkee kaiken varjoonsa — siellä ei elämän myrsky tunnu. Liiaksi olen elämää rakastanut, siksi olen nyt näin onneton!

Elok. 16 p.

Kuukauden viipyi hänen vastauksensa. Lyhyt ja kylmä se oli: "Kirottu juttu! Tule luokseni elok. 20 päivä."

Siinä kaikki. Luonnollisesti. Mitä häneltä odotin? Mitä muuta voi raukkamainen mies kirjoittaa joutuessaan sellaiseen asemaan.

Elok. 24 p.

Tiesin minkälainen hän on. Luikertelee kaikesta edesvastuusta vapaaksi — luikertelee raukkamaisesti, armotta — —.

Kesä kului pelossa ja jännityksessä — joskus välähti hieno toivon valo, mutta sammui samassa.

Sairaana ja masentuneena tulin hänen luokseen toivoen hiukan lohdutusta ja tukea, mutta hän kohteli minua tylysti, katseensa oli kylmä ja sanansa kovat. Jonkun päivän perästä saavuin uudestaan toivossa kuulla miten hän kohtaloani aikoi keventää, mutta ovi oli lukossa ja minä sain mennä menojani.

Elok. 30 p.

Aamulla vedän kureliivit niin tiukalle että pyörryttää, päivällä olen työssäni ja illalla hiivin hänen luokseen sinne, missä ennen iltani vietin ilakoiden nuoruuden riemua ja viehkeyttä.

Joskus pääsen sisälle, joskus en, mutta milloinkaan en saa tilaisuutta asiasta oikein puhella — selittää hänelle miten tilani oikein on. Hän kääntää puheen aina toisaalle. Olen ymmällä. Onko hänen tarkoituksensa jättää minut yksin kärsimään seuraukset. Enhän toivo avioliittoa — pakollinen avioliitto olisi irvikuva rakkauden siteistä. Todellisuus hävitti meidän rakkautemme, me emme enää välitä toisistamme. Mutta siltä hän voi auttaa lastamme ja minua.

Hän on usein kertonut äidistään, joka asuu maalla, miten hän on hyvä ja kuinka he pitävät toisistaan. Pyysin hänen ilmoittamaan äidilleen miten asiani ovat. Ehkä hän käsittää, antaa anteeksi ja suo minulle kurjalle suojaa kodissaan siksi kun voimistun ja voin itse huolehtia toimeentulostani.

Hän nauroi ja kysyi olinko järjiltäni kun luulin äitinsä ottavan minunlaisen naisen kotiinsa.

Niin, niin, olen kovin yksinkertainen ja typerä.

Ilon aikana oli meitä kaksi, mutta häpeän ja onnettomuuden saan yksin kantaa!

Miten raukkamainen olit alusta loppuun, nuoruuteni rakastettu. Opetit minulle kertomuksen rakkaudesta ja sen katoavaisuudesta.

Nyt uskon ettei todellista rakkautta löydykään, kaikki on vaan aistillisuutta ja itsekkyyttä. — — Haluaisin verille raadella oman tyhmyyteni. —

Syysk. 18 p.

Hän käskee minun poistamaan kaupungista ja kysyy onko minulla siihen varoja. Sanoin ettei ollut, koetellakseni mitä hän tekee.

Syysk. 25 p.

Hän sanoo koettaneensa hankkia rahoja, vaan ei ole onnistunut. Kysyi eikö minulla ole tuttavia, joilta saisin lainata. Nauroin, sylin häntä silmille ja läksin.

Hän huusi jälkeeni, "käyttäydyt kuin huonomaineiset naiset." Tuskinpa huonomaineinen nainen on enemmän pilkkaa ja huonompaa kohtelua osakseen saanut.

Lokak. 1 p.

Nyt emme enää tapaa toisiamme, en kuule enää hänen kylmää, terävää puhettaan. Hän on saanut haluamansa ja minä joudun maailmalle — — —.

Lokak. 6 p.

Olen ottanut kaikki rahani. Matkustan parin päivän perästä. Tänne jää kurja rakastajani ja kaakottava hanhiparvi. Onhan sitä jo siinäkin.

Lokak. 7 p.

Kasvatuslaitoksessa näkyy tilani olevan tunnettu. He ylenkatsovat ja karttavat minua.

Lokak. 12 p.

Häväistys oli suuri, mutta minä livistin tieheni. Kieltäydyin hoitamasta tuntejani.

Häpeällisen suhteeni, niinkuin matami Blomvits sitä nimitti, keksivät nuo rumat, siveät naiset, jotka niin halusta lavertelevat kaikesta mikä vaan rakkaudelle ja häväistysjutuille haiskahtaa. Matami Blomvits ajoi minut ulos ja lupasi asiasta sukulaisilleni ilmoittaa. Sanoin sen hänestä hyvin kyllä uskovani. Yksimielisesti heittivät he lokaa päälleni — yksi oli nähnyt — toinen kuullut. — — — Hyvästi herttaiset nuket, hyvästi vanha akka, hyvästi, kaunis Paavoni. Sormellani teitä osoitan, tyhjiä, ulkokullatuita, ilettäviä olette kaikki. Yksin, onnettomana olen kaukana teistä, mutta nyt katselen avoimin silmin maailmaa. Leikittelyni — hurjapäinen leikittelyni on nyt lopussa — — —

Marrask. 1 p.

Sellaiselle, jolla on niin paljon miettimistä kuin minulla, on hyvä elää yksinäisyydessä. Nämä ihmiset, joiden luona asun, antavat minun olla rauhassa. He ovat tottuneet tämän tapaisiin naisiin.

Marrask. 12 p.

Hitaasti — laahustamalla kuluvat päivät. Äitiyteni aika lähenee. Ompelen lapseni kapioita ja tottumatoin kun olen, valmistuvat ne kovin hitaasti. Ne valmistuvat kumminkin vähitellen — — —

Marrask. 18 p.

Uskoin eläväni erakon elämää kenenkään häiritsemättä. Mutta maamme on niin pieni ja huhut kiertelevät ympäri, tännekin ne tunkeutuvat kertoen maailman menosta ja siitä mitä ihmiset minusta sanovat. Naisväki minua varsinkin kivittää. Väittävät että olen aina ollut teeskentelijä, yltiöpää ja keikailija, joka ei välitä moraalista eikä kristinuskosta.

Hyvä on, kiitos uskollisesta ystävyydestä.

Jouluk. 1 p.

Uskoin tuntevani yksinäisyyden, — vaan näin perinpohjin en sitä ennen ole kokenut. Elän kuin erämaassa, niinkuin maanpakolainen asumattomalla seudulla. Ilo ja riemu ovat kadonneet — ja pian sammuu viimeinenki toivon kipinä. Vetelehdin täällä sairaana, väsyneenä ja rumana, hiviöni on tärveltynyt, kasvoni täynnä ruskeita lautumia ja vartaloni — josta ennen niin ylpeilin — on nyt aivan muodoton — — —.

Ajatukseni harhailevat yksinäisyydessä — kaukana elämän loistavasta humusta, jota rakastan ja ikävöin, mutta jota tuskin ennätin oppia tuntemaan, ennenkuin elämänhaluni häpäisi kunniani — saattoi sen melkein kuoleutumaan.

Täällä nyt olen yksin hyljättynä ja rumana, harvat minua muistavat eikä yksikään ystävyydellä. Ja tähän kaikkeen olet sinä, Paavo syypää! Jos olisit täällä, niin musertaisin sinut vihan ja pilkan syleilyyn.

Jouluk. 12 p.

Päivät ovat naurettavan säännölliset, niille täytyy aivan nauraa. Herään myöhään, syön, luen, ompelen ja kävelen — aina vaan yhtä ja samaa. Puhelen hyvin vähän täällä ihmisten kanssa ja olen tyytyväinen jos he jättävät minut rauhaan.

Jouluk. 20 p.

Joulu lähenee. Minulle ei se mitään merkitse. Se on ainoastaan nimi, joka johtaa mieleeni pari lapsuuden muistoa ja Hanna tädin — lahjoja — joulukuusen. — En milloinkaan ole suuresti uskonut jumalaan, ja Hanna tädin kuoltua häipyi viimeinenkin uskoni. Miksi uskoisinkaan! Kaikki uskovaiset, joita elämässä olen kohdannut, olivat ilkeitä ihmisiä. He olivat ulkokullatuita. Hanna tädillä, joka muutoin oli hyvä, oli usko muuttunut vaan tavaksi. Taikauskoa vaan kaikki — usko — toivo — — —.

Uudenvuodenyönä 1894-95.

Yksin niinkuin tavallisesti — — —.

Ulkona kylmä talviyö, tähdet tuikkavat taivahalla. Jos olisin haaveellinen, kuvittelisin tuon suuren tähden välkkyvän, loistavan ja hymyilevän minulle. Ei maksa vaivaa, tähti kulta, minulle loistaa. Minun tieni on pimeä ja yksinäinen vaikkakin niin hartaasti toivoin kirkkauteen — loistoon. Sitähän tavoittelin, vaikka nurinkurisesti, — ja kohtalo rankaisi minua heittäen ihmisten ylönkatsomana pimeään yksinäisyyteen. Mutta nyt olenkin oppinut. Seison varmalla pohjalla ja pysyttelen elämässä, antaudun sille — hyvään tahi pahaan, mihin se sitten minut vieneekin.

Kertovat että olen vanhaa, kovaa, ylpeätä sukua. Korkeat esi-isät, vaivuitteko te lyöntien ja iskujen alle? Ettekö niistä päinvastoin muuttuneet ilkeiksi ja ylpeiksi? — Teidän onneton jälkeläisenne kompastui pahoin, mutta pysyy sentään vielä jaloillaan — vaikka onkin yksin. Ei kumminkaan yksin — onhan lapsi — avioton, koditoin lapsi —.

Kylmä on vastaanottosi lapseni. Äitisi ei sinua rakasta, sillä hänkään ei ole rakkautta saanut.

Tammik. 3 p. 1895.

Synnytystuskani lähenevät, muutaman päivän kuluttua on lapseni maailmassa.

— — — Jospa hän kuolisi niin pääsisi samassa maailmasta pois. — Iloitsisinko siitä? Yhdestä pahasta olisin silloin päässyt, mutta satoja toisia huolia olisi vielä jälellä.

Yhdentekevää onko yksi huoli enemmän tai vähemmän. Olenhan revitty ja raadeltu. Miten rasittunut olen. Kaiho, viha ja katkeruus seuraavat minua mihin ikinä menen.

Entä jos itse kuolisin — — —. Puuristi kuiva, alastoin puuristi olisi muistomerkkini, ja siinä lovi — kömpelösti ja armotta uurrettu. — Kuoltuani saan levon ja unohdusta; elämään jääden — —. Saanenko koskaan hyviä päiviä tahi tyyntyneekö mieleni milloinkaan? Pyrinkö maailmassa kauniisti ja kunniallisesti eteenpäin? Kaikkeen mitä tapahtuu on syynä ihmiselämää sinne tänne heittelevä tuuli. Siveellisin voi langeta, jaloin joutua murhamieheksi —, jos vaan kohtalo on sen niin määrännyt. Kenpä takaa, ettei nunna, joka hartaasti isämeitäänsä lukee ja sairaita hoitaa, jos kohtalo niin satuttaa, ole valmis ääneensä riemuiten tulisesti heittäytymään himoitsevan miehen syleilyyn. Tahi pappi, joka anteeksiantoa ja rauhaa saarnaa eikö hänestäkin voi kohtalo tehdä murhaajan ja hävittäjän. — — — Ja minä? — — — Miksi en ole hyvä ja jumalinen, kunnioitettu ja huomattu — ystävien ympäröimä. — — —

Tammik. 5 p.

Pelkään synnytystä. Jos tuskat tulevat koviksi? — — — jos ne kestävät kauan? — — Parin päivän kuluttua olen äiti. Pelkkä ajatus jo kauhistuttaa. — — —

Helmik. 1 p.

Olen jo melkein ennallani, melkein. — — Molemmat jäimme eloon, lapsi ja minä — miksipä olisimmekaan kuolleet? Meillähän on suku ja ystävät, jotka avosylin ottavat meidät vastaan ja sinulla, pieni ystäväni, sinulla on isä joka rakastaa ja auttaa sinua ja äitiäsi. Äitisi on käynyt synkäksi ja kovaksi eikä voi sinua rakastaa — tuskin huolehtia toimeentulostasi — siksi saat nyt lähteä äitisi luota.

Helmik. 9 p.

Lapsi on vieraiden hoidossa — ja minä olen taaskin yksin. Minun on täältä lähdettävä, — sillä rahat ovat pian lopussa — ehkäpä vihalla voi ansaita leipänsä lapselleen ja itselleen.

II

Helmik. 14 p.

Nyt olen taas ilojeni ja surujeni kaupungissa. Tuntenetko sääliväisyyttä kohtaani? — — —

Olen kirjoittanut Paavolle — lapsen vuoksi olen sen tehnyt. Näin kun asiat nyt ovat olen pakoitettu turvautumaan hänen viheliäiseen apuunsa. — Siihenhän lakikin minut oikeuttaa!

Helmik. 25 p.

Vaikeata näyttää olevan saada työtä. Tuntuu kuin kaikki ovet olisivat minulle suljetut.

Ensin pyysin työtä siitä koulusta, jossa ennen olin opettanut. Minut otettiin kylmän ynseästi vastaan, enkä voinut saada sieltä mitään työtä. Pyysin heiltä edes suosittelua, mutta senkin kielsivät, sanoivat että olin ollut heillä niin lyhyen ajan.

Koetan jos saisin konttoripaikan. Olen jättänyt hakemukseni heti kun joku paikka on ollut avoinna, mutta harvoin olen saanut vastausta.

Kerran sain kutsun erään suuremman kauppahuoneen konttoripäällikön luo. Tultuani kysyi hän suosituksiani, sanoin etten ollut ennen ollut paikassa ja neuvoin häntä kääntymään tiedusteluillaan seminaariin, jossa olin ollut oppilaana.

Tänään sain häneltä kirjeen, jossa ilmoitti, ettei voinut antaa minulle työtä.

Maalisk. 4 p.

Vaikeampaa kuin luulinkaan on paikan hankkiminen. Joka ihminen, jonka puoleen käännyn, näkyy tuntevan entisyyteni. Enkö siis koskaan onnistu, onko käärme kietoutunut ympärilleni sähisten juorujaan?

Onneton kohtaloni näyttää herättäneen huomiota, se on suurempi kunnia kuin mitä osasin odottaa. Miksi minun on niin vaikea saada toimeentuloni? Miksi kiusaa elämä minua? Enhän ole tehnyt pahaa muille kuin itselleni ja ehkä lapselleni, mutta hän ei minua vielä kiitä eikä panettele.

Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus elämiseen kuin niillä, jotka isän ja äidin hoivasta ovat aviovuoteeseen siirtyneet — ehkäpä menneet sinne ilman rakkautta? Miksi _heitä_ kunnioitetaan ja ylistetään, huomataan ja hemmoitellaan? Mitä hyvää _he_ ovat tehneet? Ovatko he taistelleet ja kärsineet? Miksi minua pilkataan ja halveksitaan ja estetään työllä leipääni ansaitsemasta?

Olenhan nuori ja kaunis ja tyydyn niin vähään, en vaadi silkkipukuja, tanssiaisia, päivällisiä enkä valjakoita. Joskaan ne eivät ole minulle vastenmielisiä, sillä aina olen halunnut loistoa ja komeutta. Minulla on ollut unelmani — olen unelmoinut valoisista hienoista päivistä kauneissa huoneissa, missä ovat kauniit värivivahdukset ja paljon kukkia, komeita pukuja, soittoa, mikä saa sielun riemuitsemaan tai itkemään, laulua, joka laajentaa näköalat ja saattaa ajatukset suuriksi — toiveita onnesta — toiveita rakkaudesta —

Nyt ovat kaikki sen tapaiset ajatukset haihtuneet; tahdon vaan elää — elämän jokapäiväisyyttä!

Maalisk. 10 p.

Olen kukistanut ylpeyteni ja kirjoittanut holhoojalleni. Kovalle se otti; mutta koettaa täytyi — vaikka olikin katkeraa. Hän ehkä voi auttaa minua työhön, hänellä siihen kylläkin on tilaisuutta. Kirjoitin hänelle kylmän kohteliaasti enkä muuta pyytänyt kuin työtä. En tehnyt mitään selityksiä, en mitään tiedonantoja kirjeessäni. — Käsittäköön miten vaikeata minun on kääntyä hänen puoleensa!

Maalisk. 13 p.

Naurettavaa että odotinkaan häneltä ystävällisyyttä! — Holhoojani kirjoitti minulle hyvin pilkallisen kirjeen. Itse olen syypää kurjuuteeni, hän kirjoittaa. Hänen ja oma sukuni ovat minut hyljänneet; he eivät tästä edes tahdo minua tuntea, siinä määrin olen itseni häväissyt. Olenhan tähänkin saakka osannut itseni niin hyvin hoitaa, enkä suinkaan pidä itseäni liian hyvänä tarttua mihin työhön hyvänsä.

Sekin tie siis sulettiin mitä loistavimmalla tavalla! Paljon näkyy maailmassa löytyvän armahtavaisia sieluja.