Part 4

Ensi kerran pitkästä aikaa olen ollut vanhojen ystävieni kanssa huvittelemassa — tuntuu kuin olisi siitä jo koko ijankaikkisuus kuin viimeksi olin heidän kanssaan. Minun "uudestisyntymiseni" kunniaksi pidettiin pieni juhla. Ja minut kastettiin sampanjalla. Itsestänikin tuntui kuin olisin uudesti syntynyt. Elvyin uudelleen, nautin ilmasta, iloisuudesta, kaikesta — — join iloisia maljoja ystävien ja ystävättärien kanssa.

Kolmeen päivään en ole levännyt — enkä ajatellut. En voi käsittää että näin olen voinut juovuttaa tunteeni. — — —

Maalisk. 7 p.

Olen tavannut hänet — ensimäisen rakastettuni — Paavon. Eilen illalla hänet lapasin eräässä kahvilassa. Tulin sinne parin herran seurassa illalliselle. Emme saaneet erityistä huonetta, joten istuimme suureen saliin. Lähellä meitä istui joukko ilosella tuulella olevia herroja. Niiden joukossa oli Paavokin. He tulivat nähtävästi joltakin "paremmalta" päivälliseltä, sillä he olivat hyvin iloisella päällä. He puhelivat äänekkäästi ja nauroivat rähisten ja Paavon ääni kuului ylinnä. Hänen kasvonsa punottivat piirteet olivat väsyneet, vartalo pöhöttynyt ja naurunsa oli raakaa ja röyhkeätä. Hän ei näyttänyt minua tuntevan.

Tuoko oli Paavo, nuoruuteni rakastettu, ensi rakkauteni — ihanteeni — joka minusta oli täydellisyys — jota jumaloin — jolle antauduin, hän, jonkatähden elämäni tärvelin? —

Minun täytyi hillitä itseni, puhua puuta heinää seuralaisilleni ja nauraa heidän huonoille sukkeluuksilleen. Olin vastikään tehnyt toisen seuralaiseni tuttavuutta. Hän oli rikas ruotsalainen tukkukauppias, joka oli tullut tänne huvittelemaan — ja nyt piti minun antautua hänen kanssaan suhteisiin. Toinen seuralaiseni, hänen ystävänsä, minun vanha tuttavani järjesteli hänelle huvituksia ja tarjosi minut yhdeksi ajankuluksi. Olen vapaa, rahani ovat lopussa, siksi täytyy mukautua, ruotsalainen näkyy olevan halukas, ja minä — samahan se minulle on — miksi ei yhtähyvin hän kuin joku toinen. Se on uutinen, jonka pian osaan ulkoa. Kohotan lasini, kosketan hänen lasiinsa, suutelen sormiani, hymyilen — nauran.

Maljasi Paavo, ja kiitos siitä että istun tässä ympäristössä — maalatuilla kasvoilla ja kohisevissa silkkihameissa — hymyillen ja puhuen mairitellen miehelle, jonka parempina hetkinäni olisin valmis jalkoihini tallaamaan. Kiitos verkosta, jota ympärilleni aloit kutoa! Nyt sillä on jo kokoa ja vahvuutta ja se kietoutuu ympärilleni niin lujasti ja tiheästi, etten siitä voi päästä vapaaksi. Kiitos herpoutuneesta sielustani ja häijyistä ajatuksistani! Kiitos rakkaussuhteistani ja rakkaudenkaupusteluistani! Kiitos väsymyksestäni elämään ja ihmisiin — ja itseeni! Kiitos inhottavasta välinpitämättömyydestäni — äitelästä hellyydestäni! Kiitos isättömästä ja äidittömästä lapsesta! Kiitos ajatuksista, jotka tukahdutettiin ensi yritykseen! Kiitos siitä mitä odotetaan, siitä mitä täytyy tapahtua! Kiitän sinua maailman katsomustavastasi, rakkaudestasi! Sinä olet mies — mies, joka kuuluu seurustelupiiriin, joka tanssii "parempien" tyttöjen kanssa, menee heidän kanssaan naimisiin ja saa heidän kanssaan lapsia — itsensä näköisiä lapsia. Kaikki olette te porton rakastajia — suuren porton, joka ruumiillaan hallitsee maailmaa; hänen luotaan te menette viattoman naisen luokse ja joko turmelette hänet tahi menette hänen kanssaan naimisiin, kummassakin tapauksessa teette jokseenkin saman. Te tulette vanhemmiksi, järkevämmiksi ja hyvinvoiviksi, pian saatte olla maan johdossa, avustatte kirkkoa, kouluja, köyhiä — ja nimenne komeilee sanomalehden palstoilla. Te olette ihmisyyden hyväntekijöitä! Naisesta, joka on ollut hyvä, naisesta, joka akkunassaan houkuttelee miestä luokseen — hänestä ei kukaan puhu. Mutta kuitenkin te hänet tunnette ja teillä on osanne hänen kohtalossaan! —

Näen Paavo, että olet paljon varmistunut siitä kun viimeksi tapasimme, ja olen siitä kuullut puhuttavankin. Olet kai joutunut hyviin naimisiin, sinulla on lapsia ja olet onnellinen perheen-isä. — — —

Katso tässä on rakastettusi, nuoruutesi rakkaus! Hän tervehtii sinua, tyhjentää lasinsa onneksesi, hän juopuu sampanjasta ja kiitollisuudesta!

Mennessäsi katsoit minuun, tähystit minua ja räjähdit nauramaan, ensimäisenä hoipertelit ulos ovesta ja nuo toiset hienot herrat seurasivat sinua. Maljanne kaikki, maljanne molemmat pöytäkunnat — tanskalaiset ja ruotsalaiset! — Teidän kanssanne juon — teidän kanssanne elän — teihin yhdyn — annan rakkauteni — vihaan teitä! —

Huhtik. 20 p.

Harmittaa, kun en saa mielestäni iltaa, jolloin Paavon tapasin! Näen silmissäni hänen kasvonsa ja kuulen hänen naurunsa. Tuo pöhöttynyt, veltto päivällisherra on nuoruuteni paraita muistoja. Oikeastaanhan kaikki päättyykin näin.

Kaikki, kaikki muuttuu ja turmeltuu ajan mukana ja lopuksi potkaisee luotaan ne muistot, joista on välittänyt. Kaikki muistot ovat irvikuvia.

Huhtik. 23 p.

Elän iloista elämää ruotsalaisen tukkukauppiaan kanssa. Olen entistään iloisempi ja hurjapäisempi. En hetkeäkään voi olla yksin tahi rauhassa, sillä silloin alan ajatella — ja se on kaikista pahinta.

Entistään enemmän käyn yleisissä paikoissa. Ruotsalainen ystäväni ei suinkaan häpeä seuraani, hän on oikein ylpeä saadessaan esiintyä seurassani. — —

Kesäk. 1 p.

Siitä on jo useita päiviä, en oikein muista kuinka monta. Olen elänyt yhdessä humussa ja pelännyt heräämistä. Kammottavana on se mielessäni, ei ole pienintä tapahtumaa, joka ei sitä mieleeni johtaisi. — Kävelen huoneissani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja jonakin kauniina päivänä alotan taas entisen elämäni, alotan sen vainotun eläimen tavoin. Niin, mitäpä muuta nyt olisin? —

Istuin toisten seurassa varieteessa. Herrojen poistuttua jäin erään puheliaan ystävättäreni kanssa istumaan, sillä minua ei haluttanut mennä kotiin. Oli jo myöhä. Silloin se tapahtui. Muistan sen hyvin. Mutta sitä silmänräpäystä, jolloin kaksi siviilipukuista poliisia laahasivat meidät mukaansa kadulle ja veivät tuohon pimeään, inhoittavaan hökkeliin, jossa saimme istua koko yön, — sitä en niin selvästi muista. Kummallinen pyörtymisen tunne valtasi minut kulkiessani. Luulen tunteneeni enemmän vihaa kuin katumusta. Kulin hiljaa, en vastannut heidän karkeaan puhutteluunsa — ja toisen huutamiseen. — Miten pitkiltä tuntuivat tuon suuren rakennuksen käytävät, jota oikeuden istuntosaliksi kutsutaan. Mahtaako sinne koskaan päästä valoa tahi kaunista ilmaa. Ahdistava tunne puristi sydäntäni kulkiessani siinä rakennuksessa. Entäs yö tuossa inhottavassa huoneessa, joka vankikoppia muistutti — ja aamu —! Kuulustelu! — Tarkastus! — Vastasin tuskin heidän kyselyihinsä mutta kerran puristin sen konstaapelin kättä, joka vei minut kuulusteluun, niin että hän huusi.

He varoittivat minua — sanoivat pitävänsä minua silmällä — ja ellen lopeta tämäntapaista elämääni, silloin ottavat minut kiini eivätkä enää laske. — Minäkö joutusin niiden naisten ketjun lisärenkaaksi, jotka kaupungin pimeimpäin katujen huoneissa ja kellareissa elävät. Niin puhuivat he minulle — minulle! Tällaiseksiko muodostuisi iloisen elämäni loppu? —

Minun luvattiin poistua. Kävelin, niinkuin kaikki ihmiset kaduilla kävelevät, tulin kotiini, huoneeni oli entisellään, huonekalut entisillä paikoillaan, ja pöydällä oli kirja, jota olin lukenut. Luin sitä, enkä voinut käsittää että kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut siinä vielä voi samoja sanoja olla. — Senjälkeen suljin oveni tarkoin ja menin maata. Uneksuin kauheita unia enkä uskaltanut herätä. —

Nyt olen kumminkin hereillä, eikä pelko ole poissa. Minun täytyy olla valveilla ja ajatella mitä on tapahtunut ja mitä vielä voi tapahtua. Laki voi sitoa minut lujasti — julmasti — niin syvälle olen joutunut, että laki voi sen tehdä.

Kesäk. 3 p.

Mitä on tehtävä? Suunnitteluja on minulla yllimmän kyllä, mutta minulta puuttuu rohkeutta niiden toteuttamiseen. Olen niin pelkuri, niin kovin pelkuri! Jos olisin ollut rohkea, en ikinä olisi tällaiseksi joutunut. olisin taistellut alastoman, katkeran ja varman taistelun, enkä olisi vajonnut pehmeisiin, hyllyviin untuviin, jotka keinuttavat minut pahimpaan — iljettävimpään. En koskaan ole uskaltanut tarttua kohtaloon lujasti ja varmasti — olen päin vastoin antanut sen tahdon ja tunnelmien kietoutua ympärilleni.

Kesäk. 6 p.

Eilen tuli eräs vanha ystäväni — nuori kirjailija minua tervehtimään. Olemme kerran eläneet lyhyen ajan yhdessä. Hän oli aina rahapulassa ja siksi minä hänet hylkäsin vaikka tavallani olinkin häneen kiintynyt. Nyt kerroin hänelle kohtaloni. Hän lupasi koetella auttaa minua.

Kesäk. 7 p.

Tänään oli hän taas luonani, tuoden minulle työtä, koko kasan puhtaaksikirjotusta. "Tässä on työtä", hän sanoi "ei se suinkaan ole hauskaa työtä ja huonosti siitä maksetaan, mutta jos oikein ahkera olet, niin et nälkää tarvitse nähdä. Muuta vaatimattomaan huoneeseen ja elä säästävästi, niin kyllä sillä toimeen tulet."

Hänen mentyään tuijotin kotvan aikaa paperikasaan ja lähdin sitten kaupungille vuokraamaan huonetta. Huone oli ikävä ja pieni, se muistutti kurjuuteni alkuaikojen huonetta, jossa asuin lapseni syntymän jälkeen kaupunkiin tultuani.

Niin, lapsi — siitä on jo melkein kaksi vuotta kun hänet näin; en halua häntä nähdä, mutta tiedän hänellä olevan paremmat päivät kuin mitä äidillänsä on.

Kesäk. 20 p.

Nyt elän säädyllisesti — köyhänä ja säädyllisenä — pelko on saattanut minut tähän. Minulla on tasaisesti työtä, enkä tarvitse nähdä nälkää ja voin maksaa lapseni edestä.

Silloin tällöin tulee joku ystävistäni tahi ystävättäristäni minua tervehtimään, mutta minusta on parempi jos eivät käy. He kiusaavat minua ja koettavat vakuuttaa että olen liian arka — että huoletta voin olla hiukan mukana, ei siitä mitään vaaraa ole.

Heinäk. 1 p.

Ystävättäreni säälivät minua. Sanovat minun laihtuneen ja käyneen heikon näköiseksi — heidän mielestään on oloni kurja ja yksinäinen, niukka elämäni surkeata. — Mutta muutoin luulen, että he pian lopettavat säälinsä ja täällä käyntinsä, kunhan uutuuden viehätys on haihtunut.

Heinäk. 12 p.

Hitaasti kuluu aika. Työskentelen ja mietin. Lopuksi kyllästyn kumpaankin ja paneudun maata herätäkseni taas seuraavana aamuna samanlaisen puutteeseen.

Kirjailijani käy minua joskus tervehtimässä. Olemme nyt kunniallisia ystäviä; toiset ovat jättäneet vierailunsa. Hän kertoo itsestään, tuumistaan ja kirjoistaan. Pidän hänestä. Hän on suuri, hyvä lapsi.

Heinäk. 20 p.

Minussa versoo jotakin uutta, joka haluaa puhjeta ulos. Elämä tuntuu minusta nyt kevyemmältä ja paremmalta. Viime aikoina olen ollut paljon tyytyväisempi. Viihdyn paremmin työssäni ja niukoissa oloissani. Alan toivoa elämältä — jotain hyvää toivon minunkin kohdalleni riittävän.

Heinäk. 23 p.

Tämäkin toivoni kai jonakin kauniina päivänä luhistuu niinkuin entisetkin. Olen liian vanha ja nähnyt liiaksi maailmaa voidakseni toivoa. Enkä kumminkaan voi olla toivomatta. Nuoruuteni ensi tunteet heräävät uudelleen. Muutun paremmaksi, rauhallisemmaksi. Ajattelen lastani.

Elok. 1 p.

Onko minussa vielä jotakin hyvää? Vai kesäkö tuo lohtua rintaani — nuoruutta mieleen? —

Kun sellaisille ihmisille, jotka ovat odottaneet ja odottaneet ja nähneet niin äärettömän paljon pahaa, onni yhdennellätoista hetkellä saapuu, tulevat he varmaankin omituisiksi, lapsellisiksi — tavattoman kiitollisiksi; mutta jos onni onkin vaan kangastusta niin he lysähtävät kokoon eivätkä siitä enää kohoa.

Elok. 10 p.

Johannes Holck "runoilijani" ei ole kaukaan aikaan ollut luonani.

Kun väsyn työhöni, ajattelen häntä, joka minulle on työt toimittanut, ja silloin sujuu kirjoitus taas.

Elok. 14 p.

Johannes oli eilen niin kummallinen; mikähän häntä vaivaa?

Hän puhui liikutettuna elämän suurista kummallisista katkeruuksista. Olenhan tottunut hänen omituiseen puhetapaansa — mutta eilen oli hän toisenlainen kuin tavallisesti.

Lähteissään hän suuteli minua otsalle.

Elok. 20 p.

Toivon tänään saavani Johannekselta kirjeen, jonkinlaisen selityksen. Kulen ajatuksissani ja valmistelen mielikuvituksissani hänen tulevaisuuttaan. Hän ei ole toisten kaltainen; uskon hänen voivan tehdä mitä toiset eivät tahdo. — —

Elok. 22 p.

Nyt tiedän miksi hän on ollut niin kummallinen. Hän oli eilen täällä ja me puhelimme kauan kahdenkesken. Erehdyin. — Syy hänen omituisuuteensa oli aivan toinen kuin mitä luulin. Hän kertoi kihlautuneensa nuoren kiltin tytön kanssa, johon oli jo useita vuosia ollut kiintynyt — aina nuoruutensa rajuista ajoista saakka. Nyt oli hänestä paras kihlautua. Minä olin ensimäinen, jolle hän siitä kertoi. Hän oli morsiammelleen kertonut minusta, morsiammensa oli niin herttainen ja ymmärtäväinen. Oli lähettänyt terveisiäkin minulle. Hän kysyi, enkö iloinnut hänen onnestaan, sillä nyt oli hän niin onnellinen kuin tässä matoisessa maailmassa voi olla.

Niin, olenhan iloinen, kun Johannes on saavuttanut onnen. Sillä onni kai se on, että tulee ikuisesti sidotuksi olentoon, johon on mieltynyt. Johannes on ollut minulle hyvä, hän auttoi minua kun olin puutteessa Toivon hänelle kaikkea hyvää — — —.

Tänään vietän lepopäivää. Lasken uutimet alas ja menen aikaseen levolle, koettelen nukkua ajatukset unholaan.

Elok. 28 p

Toivotonta ja tarkoituksetonta on nyt enää taistella vastaan. Samantekevä elääkö niin tahi näin, hyvin tahi huonosti, vaatimattomasti tahi tuhlaten — kohtalo on yhtä julma tahi lempeä, ihmiset yhtä kurjia tahi hyviä. Kukaan ei kiitä kunniallisuudesta tahi tyytyväisyydestä. — Kauneutesi ei enää kukoista, nuoruutesi on haihtunut. Käytä kauneuttasi, nauti nuoruudestasi ja joudu sitten helvettiin.

Syysk. 3 p.

Olen jättänyt työni ja lyhyen kunniallisen elämäni. Nyt olen niille ijäiset jäähyväiset sanonut.

Ei minusta ole työhön — ei kunniallisesti elämään. Olen vaan hylky siitä mitä joskus olin.

Syysk. 29 p.

Syksy vaatii hiljaista elämää. Se kuuluu hiljaisille, vakaville huvituksille, rajut ja intohimoiset eivät sille sovi. Kun puut kellastuvat ja lehdet putoilevat, silloin täytyisi mennä maalle yksinäisyyteen ja rauhaan elääkseen jonkun päivän levossa ja siveydessä.

Lokak. 1 p.

Pari ystävistäni ja ystävättäristäni on suostunut lähtemään tuollaiselle huvimatkalle.

Jonakin kauniina päivänä lähdemme. Luulempa että iloitsen siitä jo edeltäkäsin.

Yö matkailija-majassa lokak. 3 p.

Olen yksin — yksinkertaisessa matkailijamajassa maalla. Ystäväni on jättänyt minut, tahdoin yksin nauttia yön kauneutta ja hiljaisuutta. Kuvittelen olevani Hedegordissa — olen väsynyt juoksenneltuani koko päivän niityillä ja ahoilla ja heittäydyn kapeaan valkoiseen vuoteeseeni maata.

Tänä iltana olen väsynyt, väsynyt aivankuin olisin työtä tehnyt. Aamusta saakka olemme samoilleet metsissä, minä en kyllästynyt.

Tunnelma oli niin ehyt, paljon rauhallisempi ja hiljaisempi kuin tavallisesti. Minua ei huvittanut raju iloisuus, ja näytti kun olisivat toisetkin samoin tunteneet.

Jouduimme seutuihin missä ei ihmisjälkiä näkynyt. Kävelimme metsässä, jossa heinä ja kukat pitkinä ja mehevinä kasvoivat, milloin jouduimme tiheikköön milloin taasen aukealle, väliin taas pimeille käytäville, mistä korkeat puiden latvat sulkivat auringon valon. Pimeistä yksinäisistä seuduista pidin enin, mutta toiset halusivat valoon ja siksi kävelimmekin hitaasti käsi-kädessä metsästä aukealle ja jouduimme mäenrinteelle joka eroitti metsän maantiestä. Siihen aukeni laaja näköala, oikea sisämaan maisema, ilta-auringon valossa hymyileviä talonpoikaistaloja ja peltoja.

Istuuduimme mäen rinteelle, olimme väsyneitä ja janoisia. Viinipullot vedettiin esiin, joimme, tulimme vilkkaammiksi, vaan emme sentään rajuiksi.

Kulin yksin peltojen välitse luikertelevaa tietä, en halunnut ketään seuraani — katselin rauhallisia ja hiljaisia syksyn värittämiä seutuja, ne eivät tienneet puutteesta eikä surusta. Koko luonto tuntui yhdeltä laulun hyminältä, johon itkun nyyhkytykset tukehtuivat. Palasin toisten luokse.

He olivat käyneet entistään iloisemmiksi. He tahtoivat juoda maljani kuin tulin heidän luokseen. Ja yksi ystävistäni tyhjensi lasinsa juoden rakastajattarien kuningattaren maljan, hänen, jolla on haaveilevat silmät ja itkua väreilevä nauru. Luonnon runollisuus oli nähtävästi tarttunut häneenkin. Hän kiitti kuluneesta päivästä — tästä ihanasta päivästä, jonka olimme niin hauskasti viettäneet kaukana kaupungin hälinästä ja painostavasta ilmasta. Ja hän vakuutti että tällaiset päivät syöpyvät miestenkin mieleen eivätkä suinkaan ne yöt mitkä väkijuomain huumeessa vietetään. Ystävättäreni tulivat liikutetuiksi ja kun hän oli lopettanut puheensa, suutelivat häntä; minä käännyin pois, en voinut häntä suudella, sillä en uskonut hänen puhettaan, vaikkakin minussa liikkuivat samat tunteet kuin heissä. Tiesin liian hyvin, että tämä kaikki oli vaan hetken tuoma tunnelma, joka enintäin kestää huomiseen saakka — ja sitten unohtuu. Tänä iltana tahdoin kumminkin elää tässä tunnelmassa, nautin hänen puheestaan ja noiden toisten mielenliikutuksesta — koko illan pian haihtuvasta ihanuudesta. Tänä iltana elin, vähät siitä, jos se seuraavana aamuna onkin jo haihtunut.

Täydellinen eläminen nykyisyydessä, on kai sekin elämisen arvoista!

Söimme illallista tuossa hullunkurisessa vanhassa majatalossa — söimme kauan ja kaikessa rauhassa. Kaikki olimme nälkiytyneitä ja nautimme maalaiskestityksen arvokkaasti ja hiukan jäykästi. Olimme aivan kuin kaupungin kunnia-arvoisia porvareja ja porvarien vaimoja, jotka hauskan päivän vietettyään valmistuvat rauhaisaan yölepoon.

Mutta illallisen jälkeen tahdoimme tanssia. Salissa missä tavallisesti talonpoikaiskylän nuoriväki karkeloi, tanssi nyt puoli vanhentuneita mässäreitä kevytmielisten naistensa kanssa. Mutta tanssimme oli maltillista ja kunniallista niinkuin koko päivän viettommekin oli ollut. Eräs herroista ja minä soitimme vuoroon. Hänen soitossaan oli parempi tahti, sillä minä soitin aina väliin milloin minkin mieleeni johtuvan säveleen. Tavallisesti sellaisen, jonka olin kuullut Hanna tädin ennen muinoin Hedegordin puutarhasalissa soittavan kun hän luuli minun jo kaikessa rauhassa nukkuvan viereisessä huoneessa. Sileäksi kammattuine hiuksineen hän siellä istui haalistuneessa puvussaan. Vanhan pianon säveleet olivat ohuet eikä tädin sormissakaan suuresti ollut voimaa. Sentähden kai se kuuluikin niin omituiselta. Mutta hänen soitossaan oli omituinen sointu — tukahdutettu kaiho — riuduttava ikävöiminen — monet särkyneet toiveet — —

Ja sama riutumus, surumielisyys ja kärsimys väreili tuon upeasti puetun naisenkin sydämessä. Ei ollut suurtakaan eroa noissa väreilevissä kielissä.

Aloin laulun, toiset lakkasivat tanssimasta. Kuta pitemmälle lauloin sen vahvemmaksi kävi ääneni ja säveleet tulivat voimakkaammiksi. En koskaan ennen ollut niin hyvin laulanut. Ääneni ei ollut kaunis, mutta tunteeni oli voimakas ja väreilevä. Nuo turmeltuneet tyttöraukat, jotka ovat niin herkkiä mielenliikutuksille, itkivät — löin pianon kiinni enkä välittänyt enää soittaa.

Nyt on yö, olen yksin, ja mielestäni tuntuu kuin olisivat ajatukseni omituisemmat kuin milloinkaan ennen. Täytyy oikein itseltäni kysyä, olenko todellakin kypsynyt nainen, joka jo monia miehiä on syleillyt, joka on elänyt voimakkaasti ja hurjasti, vai olenko pieni viatoin, kuumaverinen tyttönen, joka huoneessaan yön hiljaisuudessa istuu päiväkirjaansa kirjoittamassa. En todellakaan tiedä kumpi olen. Nuoressa tytössä oli itsetiedoton kaipuu huumaavaan kevytmielisyyteen ja rajuun elämään. Kehittyneen maailmannaisen sielussa versoi usein puhtauden-ajatukset, joita ei kukaan uskonut — eikä kukaan käsittänyt.

Ihmeellinen ihminen viatoin ja turmeltunut — syntymästään jo viattomuutensa menettänyt — eikä sittenkään sitä koskaan kokonaan menetä — voimakkain kaiho rakkauteen — rajatoin inho rakkauteen!

Täällä on niin hiljaista ja rauhallista; täällä varmaankin saa levätä. Edes yksi yö elämässä rauhallinen ihmisiltä ja ajatuksilta! —

Lokak. 4 p.

Kahtako kello löi? Montako tuntia saan vielä elää? Helposti ne laskee. 3 — 4 — 5 — 6! Montako siitä tuli? Saanenko siitä selvää; olenkin aina ollut hidas ajanlaskussa. — Kaikki esineet hyppivät silmissäni — en voi koota ajatuksiani. Muistan tulleeni kotiin omituisen herkkämielisenä — emäntäni tuli vastaan sanoen: "Ovat olleet teitä hakemassa, — tiedätte ketä tarkoitan — —!" — kylmä hiki peitti ruumiini — leukani tärisi — — —?

Heittäydyin maahan, itku, viha, tuska, raivo taistelivat minussa — —.

Siitä on jo kaksi tuntia kun sain tuon tiedon ja yhä vielä elän. Näinä kahtena tuntina olen muuttunut rohkeammaksi — —.

Tiesinhän että näin kävisi, tunsin sen tulon, mutta en siitä välittänyt, sillä toivoin kuolemaa. Mutta kummaa miten ihminen käy pelkuriksi kun kuolema lähestyy — — —.

En milloinkaan ole epäillyt kuolemaani, kun tämä aika lähestyy. Ja tervetullut se onkin, sillä olen elänyt yllimmän kyllä. Minä en tahdo, en tahdo — on kai vielä joku mahdollisuus. Onpa niinkin, monet — hylkiöt kurjat pakenevat — piilottautuvat jonkun ystävättärensä tahi jonkun toisen luo — ja otetaan sitten kiinni kuin mitkäkin pahantekijät. Ei, sellainen on kovin kurjaa. — Tahi nälkiytyneinä ja pelokkaina piilottelevat niin syvälle ettei heitä voi tavoittaa. Hullupa olen, jos nyt tahdon elää, kun olen jo täysin kypsynyt kuolemaan — kyllin mädännyt jo siihen tarkoitukseen.

Olen itkenyt parin tunnin ajan ja purrut huuleni verille, nyt ovat silmäni kuivat, ohimoni polttavat ja käteni vapisevat, mutta menee kai se yli — kunhan käteni pystyvät vaan revolveria käsittelemään. Nyt täytyy osata oikeaan, sillä minä en tahdo kärsiä. Olenhan jo kärsinyt tarpeeksi, vaan kukapa siitä tietää — ei kukaan — ihanaa on ettei kukaan tiedä minun kärsimyksistäni — eikä ole ketään joka nyt tietää lähestyvästä kuolemastani.

Nuku, nuku pieni, untuvapatjoille! — minä revin ne, niin että höyhenet pöllyävät kaikkien tyhmien, ilettävien ja ulkokullattujen päiden ympärillä, jotka nyt nukkuvat makeasti tahi synnyttävät lapsia kuolemaan. Sillä kuolema teidät jokaisen kumminkin saavuttaa. Ja siitä minä iloitsen. Jokainen teistä on ansainnut kuoleman, kukaan ei ole liian hyvä kuollakseen. Ja minä luulen, että yhtä vastenmielinen on kuolema kaikille kuolkootpa sitten virren veisuussa tahi saakoot kuulan otsaansa.

Nyt lähden tieheni. Tästä lähtien eivät jalkani enää kosketa teidän kunnottomia likaisia teitänne — ja onneksi kuolen minä vapaaehtoisesti. Mutta elkää luulko että siltä erityisemmin iloitsen kuolemasta, ei, päinvastoin vihaan kaikkia eläviä olentoja siksi että minun täytyy kuolla. Sillä minä olen nuori. Ei, ei, olen vanha — ikäloppu ja väsynyt, mutta siltä ojennan kuihtuneet käteni elämää kohden, joka minulle niin paljon inhoa on lahjoittanut. Omituista on, mutta minulla todella olisi halua pysähtyä vielä teidän vastenmieliseen seuraanne. —

Naurettavalta tuntuu kuolla. Yhtähyvin olisin voinut elää kunnioitettuna kelpo naisena, kun käydä nyt jo kuolemaan. Kun joku hurskas sielu saa kuolemani kuulla, iloitsee hän että edes yksi langennut nainen on maailmasta poistunut.

Ehkä olisin yhtähyvin voinut kohota joksikin suureksi kuuluisuudeksi kuin kuolla tahraisille päänalasille. Minulla on ollut paljonkin ajatuksia, olen ollut kauniimpi ja älykkäämpi kuin useat muut naiset — mutta minä olen ollut niin kovin repaleinen luonteeltani — osaksi kaunista, osaksi iljettävää — toisin ajoin tavattoman älykäs, toisin ajoin taas yksinkertainen ja kevytmielinen — ja sentähden — sentähden — tuli minusta sitä mitä nyt olen, ja siksi lävistän nyt luodilla otsani. Kylmä olin veren kuumasti tulvehtiessa, unteloinen kuin haaremin nainen — ikävöin rakkautta, itse kuitenkaan koskaan rakastamatta.

Aika kuluu — kunpa se edes pysähtyisi hetkeksi — hidastuisi puolta pitemmäksi! Mitäpä se hyödyttää, minun on pakko heittää jäähyväiseni.