Part 4

— Sanoinhan minä sinulle, että me myöhästymme. Tytär hymyili:

— Vai myöhästymme, kun meidän tarvitsee odottaa vain kaksikymmentä minuuttia?

He menivät odotussaliin. Heti oven avattuaan rouva Guibert peräytyi. Mutta Paula työnsi häntä hiljaa eteenpäin. Sali oli täynnä juhlapukuisia ihmisiä. Chambéry'n hienosto siellä odotti Aix-les-Bains'in junaa, _teatterijunaa_. Äiti ja tytär tunsivat Dulaurens'it.

Hämillään rouva Guibert aikoi vetäytyä takaisin ja kuiskasi Paulan korvaan:

— Mennään kolmannen luokan odotussaliin. Siellä meidän on parempi olla.

— Minkätähden, sanoi tytär.

Silloin miellyttävän näköinen nuori mies erkani eräästä naisparvesta ja tuli heidän luokseen. He tunsivat luutnantti Jean Berlier'n, joka oli Marcel'in ystäviä. Hän tervehti heitä tuolla ritarillisella kohteliaisuudellansa, joka heti sai ihmiset häneen mieltymään.

— Te olette varmaankin tulleet kapteenia vastaan, eikö niin, rouva Guibert? Sillä tehän ette mielellänne lähde liikkeelle.

— Aivan niin.

— Kuinka iloiseksi hän tuleekaan hetken perästä, kun näkee teidät täällä.

— Ennen muinoin hänen isänsä oli aina häntä vastassa, sanoi vanha rouva nuorelle miehelle, jonka oli lapsena tuntenut. Tiedättehän.

— Kyllä, minä tiedän.

Ja jottei tässä yleisessä paikassa syvennyttäisi suruun, lisäsi Jean Berlier:

— Saan varmaankin pusertaa Marcel'in kättä ennen lähtöäni.

— Tulettehan Maupas'han häntä tervehtimään. Lähdettekö pois?

— Vain yhdeksi illaksi. Menemme Aix'iin. On _Kulkurielämän_ ensi-ilta. Mutta tehän ette välitä teattereista.

Vilpittömänä kuten aina, vastasi rouva Guibert:

— En ole koskaan ollut teatterissa. Enkä totta puhuen, sitä kaipaakaan.

Vaikka hän puhuikin puoliääneen, oli kaksi vaaleapukuista nuorta neitosta kuitenkin saattanut kuulla, mitä hän sanoi, ja toinen heistä, rohkeakatseinen, tumma tyttö, purskahti nauruun. Muuan rakuunaluutnantti, joka par'aikaa puheli heille, oli ehkä naurunpurskahduksen aiheuttanut. Paula katsoi halveksivasti nuoreen tyttöön tummilla silmillänsä, joiden teruset välähtivät kuin salaman leimahdus.

— Ettekö istuisi, rouva Guibert, sanoi taas Jean.

Vanha rouva istui nurkan pimentoon tyhjän nojatuolin viereiselle tuolille, vaatimattomien tai arkojen ihmisten tavalla.

— Mutta istuhan toki nojatuoliin äiti, sanoi hiukan jyrkästi Paula, joka juuri oli kylmäkiskoisesti vastannut toisen neitosen ystävälliseen tervehdykseen, sen, joka ystävättärensä nauraessa oli punastunut.

Puheltuaan vielä hetkisen, nuori mies jätti heidät ja palasi äskeisen seuransa luo.

Paula, joka katsoi hänen jälkeensä, kuuli, kuinka hän antoi tietoja rouva Dulaurens'ille.

— On, se on rouva Guibert. Hän odottaa poikaansa, joka palaa Madagaskarista.

— Ketä? Niitähän on niin monta.

— Upseeria, Marcel'ia.

— Mikä arvo?

— Kapteeni, ristin saanut, kuuluisa, luetteli kiireisesti Jean Berlier, jota hiukan tuskastutti tämä kuulustelu, sillä tumma neitonen kutsui häntä.

Mutta rouva Dulaurens ei hellittänyt otettaan.

— Kuuluisa? Mitä hän sitten on tehnyt?

— No mutta, ettekö ole kuullut Andriba'n taistelusta, jossa hänen komppaniansa liike vaikutti ratkaisevasti voiton saantiin?

— Ihanko totta?

— Ihan totta. Marcel Guibert'in nimi tunnetaan kautta koko Ranskanmaan.

Ilmeisesti hän liioitteli aika lailla. Meidän päiviemme Ranska ei kerskaile sotilastensa mainetöillä.

Luutnantti Berller'n sanat saivat aikaan sen, että rouva Dulaurens heti lähestyi rouva Guibert'iä. Sopihan nyt olla tuttava tuon lesken kanssa, vaikka hän oli joutunutkin puille paljaille, kun hänen poikansa oli niin mainehikas.

— Kapteenihan saapuu tänä iltana, rouva Guibert. Kaikkien meidän sydämemme ovat olleet hänen mukanaan tämän kauhean sotaretken aikana, hänen taistellessaan siellä kaukana ja tuottaessaan kunniaa isänmaallensa. Sanomalehdet ovat meille tuoneet tietoja hänen uroteoistaan Andriba'n taistelussa.

Vaimonsa takana herra Dulaurens, kuuliainen ja juhlallisen kohtelias pieni mies nyökkäili päällään hyväksymisensä merkiksi, mutta nuori Clément, lihava ja lystikäs kahdeksantoista vuotias veitikka, joka ällistyneenä oli kuunnellut äitinsä puhetta, veti hiasta Jean Berlier'ta ja supatti:

— Eipä se äiti häikäile. Hän ei lue mitään muuta kuin hienoston kronikkaa _Gaulois_ lehdestä. Kuinka kummassa hän saattoi muistaa sen madagaskarilaisen nimen? Minä kyllä ne osaan, kaikkein vaikeimmatkin. Olen niillä urheillutkin toverieni parissa, sillä sotaretkestä itsestä en tiedä tämän taivaallista. Kuulkaahan: Ankerramadinika...

Siten piiritettynä rouva Guibert oli pahemmassa kuin pulassa. Kuinka pistikään silmään noiden komeiden iltapukujen rinnalla hänen yksinkertainen ja koruton surupukunsa, vaikka hänen tyttärensä käsi olikin sitä korjaillut. Hän tunsi, ettei ainoakaan ajatus yhdistänyt häntä noihin suurmaailman ihmisiin. Koko joukko oli tullut hänen lähellensä ja lausui hänelle kohteliaisuuksia. Rouva Dulaurens'in jälkeen onnitteli häntä rouva Orlandi, vanha italialainen kreivitär, joka oli vetäytynyt Chambéry'hin, minkä lääkäri oli hoitanut paljon hermotauteja. Herra de Marthenay, rakuunaluutnantti, tarkasteli häntä monokkelinsa läpi melkein hävyttömän uteliaasti. Hän vastaili vaatimattomasti ja arasti, posket punaisina, ja hänen tyttärensä, joka huomasi sen, auttoi häntä parhaansa mukaan. Tyttären käytös oli luontevampaa, vieläpä hiukan jäykkääkin, vaikkakin hänelle osoittivat kilvan ystävällisyyttään nuo molemmat nuoret neitoset: tumma Isabella Orlandi, jonka puhe oli yhtä teeskenneltyä kuin koko hänen olentonsakin, ja varsinkin toinen, Alice Dulaurens, joka oli vaaleaverinen ja luonnollisen suloinen. Hän oli Paulaa kohtaan aivan ylenmäärin kohtelias ja herttainen. Hänellä oli pieni sievä ääni, joka viserteli ja sorahteli, lieventäen kovat tavut ja lausuen kaikki sanat yhtä suloisen pehmeästi.

— Saapuuko veljesi? Olet varmaan iloinen? Siitä on jo vuosia, kun olen häntä nähnyt. Muistatko sitä aikaa, kun yhdessä leikittiin Maupas'sa tai Chênaie'ssa?

— Kyllä muistan, Paula sanoi, mutta nyt ei enää leikitä. Maupas'n puutarha on jäänyt hoitamatta ja Chênaie'n puutarha on liian hyvin hoidettu.

— Mikset ole enää käynyt Chênaie'ssä? Sinun pitää pian tulla.

Ja Paula ihmetteli itsekseen, miksi tämä hänen entinen koulutoverinsa, josta elämä hänet oli erottanut, osoitti niin suurta ystävyyttä häntä kohtaan. Hän katseli mustaa pukuansa, joka oli aivan sileä ja yksinkertainen, ja ihaili kadehtimatta vaaleansinistä, valkoisilla pitseillä koristeltua ja hiukan avokaulaista miehustaa, josta kohosi kuin hento kukka Alice'n valkoinen, hoikka ja notkea kaula. Vaatteista hänen silmänsä siirtyi kasvoihin, joiden piirteet olivat hienot ja puhtaat ja joiden moitteeton hipiä vienosti punersi. Hän ei voinut olla sanomatta:

— Kuinka sinä olet kaunis, Alice!

Helakat posket lehahtivat purppuran punaisiksi. Ja Alice'n astuessa muutamia askeleita syrjään, antaakseen tietä ohikulkevalle matkustajalle, huomasi Paula, että hänen veltto ja ikäänkuin väsynyt käyntitapansakin vain lisäsi raukealla suloudellaan tämän viehättävän ja hennon tytön kauneutta, jonka rinnalla hän itse selvemmin tunsi oman voimakkaan nuoruutensa.

— En suinkaan, sinä kaunis olet, Paula...

Lyon'in pikajunan kohina keskeytti kovakouraisesti tämän pakinan. Koko joukkue ryntäsi ulos odotussalista. Dulaurens'it ja heidän seurueensa hakivat ensimmäisen luokan vaunuja asemasillan eteen muodostuvasta teatterijunasta, ja solan kautta, joka jäi tahalla katkaistun junan osien väliin matkustajat jo kiirehtivät kohden odotussalin ovea.

Ensimmäisenä kaikista riensi pitkä ja laiha, uljasryhtinen nuori mies, jonka pää oli ylpeästi kenossa. Kädessään kantoi hän vihreällä sarssilla päällystettyä sapelia. Heti rouva Guibert'in huomattuaan, hän riensi häntä kohden ja pian oli poika äitinsä sylissä.

— Poikani! huudahti äiti ja purskahti itkuun, vaikka oli päättänyt pysyä lujana.

Suoristauduttuaan syleilystä poika katseli hellästi ja liikutettuna vanhaa äitiään, jonka olentoon koettelemukset olivat painaneet jälkensä. Hänen pronssinruskeat, melkein kovat kasvonsa kävivät surullisiksi. Nimi, jota heidän ei tarvinnut lausua, saattoi heidän huulensa värisemään, ja sama kallis muisto järkytti heidän mieltään. Jälleennäkemisen ilo aukaisi uudelleen heidän arpeutuneen surunsa haavat.

Silmät lempeinä Paula katseli isoa veljeänsä ja äitiänsä. Vaunuosastonsa astuimen edessä seisoivat Alice Dulaurens ja Isabella Orlandi, jotka olivat kääntyneet päin ja katselivat myös äidin ja pojan hellää kohtausta: edellisen silmät tarkastivat täynnä myötätuntoa nuorta upseeria, ja jälkimmäinen silmäili ivallisesti rouva Guibert'iä, syystä että tämä oli pyylevä ja liikutettu.

Hiukan syrjempänä odotti kunnioittavaisesti Jean Berlier. Hän lähestyi Paulaa:

— Kuinka he ovatkaan onnellisia! Ja hiukan surumielisesti hän lisäsi:

— Kun minä palaan Algeriasta, ei minua kukaan odota.

Marcel tuli jo suutelemaan nuorta sisartansa. Iloisesti astui silloin Jean esiin:

— Minä myös tahdon osani.

— Kas Jean, Marcel sanoi.

Ja sydämellisesti syleilivät molemmat miehet toisiansa. Jean, joka oli hetkeksi heltynyt, sai taas takaisin valoisan hymynsä.

— Näkemiin asti! Minä livistän. Junani lähtee.

— Minne sinä menet?

Nuori mies käännähti poistuessaan puoleksi päin ja sanoi hilpeästi:

— Me menemme Aix'iin vähän hulluttelemaan. Ja hän viittasi umpimähkään teatterijunaa piirittäviin joukkoihin.

Marcel Guibert katsahti ohimennen noihin juhlapukuisiin nukkiin, jotka kiitivät junaan. Mutta Paula kääntyi heihin päin ja näki Alice'n, joka kurotti päätään ikkunasta ja sanoi hänelle hyvästi. Hän nyökkäsi vastaan nopeasti ja kankeasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut jonkinlaista epäluuloa tai taikauskoista pelkoa tuota viehättävää kuvaa kohtaan. Liian aikaiset onnettomuudet olivat tehneet hänen hehkuvan ja herkän mielensä ylpeän araksi. "Miksi meitä nyt näin lähennellään", mietti hän. Hänen mustat silmänsä kääntyivät veljeen, joka poistui taluttaen äitiänsä. Ja hän lisäsi itsekseen: "Liian paljon rikkautta, eikä kylliksi rohkeutta".

— Kas, meidän vanhat vaunumme, huudahti Marcel, nähdessään Trélaz'n ajopelit.

— Nämä me vain olemme jättäneet itsellemme, selitti rouva Guibert, ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Huudahtaessaan ei Marcel ollut odottanut saavansa tällaista vastausta. Vanhat vaunut muistuttivat hänelle hänen lapsuuttansa, ja ne ilmaisivatkin nyt perheen häviöön joutumista. Hänen kasvonsa synkistyivät: hänelle selveni yht'äkkiä kuinka aineelliset vastoinkäymiset olivat mahtaneetkaan lisätä surun ja murheen taakkaa Maupas'sa. Omasta puolestaan hänellä ei ollut suuria vaatimuksia, hän oli tottunut tyytymään vähään, mutta äitinsä ja sisarensa tähden suretti häntä tämä puutteenalaisuus, jota hän aavisti, ja rouva Guibert sanoi itsekseen:

— Meidän olisi pitänyt ottaa asemalta vaunut hänen kunniakseen.

He ajoivat läpi Chambéry'n, Savoijin uinuvan pääkaupungin, jonka yli kohoaa kuin kypärintöyhtö sen historiallinen linna, ylväänä ja kepeänä kohti taivasta. Marcel veti mielihyvällä sisäänsä kotiseutunsa ilmaa. Kaupungin piiristä päästyä Trélaz'n kunnianarvoisat vaunut herättivät hänessä kokonaisen sarjan muistoja. Maisema, joka aukeni hänen silmiensä eteen, kertoi hänelle hänen onnellisesta ja intomielisestä nuoruudestaan. Kuinka usein hän olikaan Vimines'in mäeltä ihaillut sen jylhiä ääriviivoja ja kaunista valaistusta. Keskustassa yli läheisten vuorten kohoavan Granier'n ja Pas-de-la-Fosse'n paljaiden kallioseinien eteen muodosti metsä kuin laajan viheriän kaaren, jonka sopusointuista rauhaa kolme kirkontornia täydensi. Kuin lammas laitumella kyykötti vehmaan vehreyden keskellä Belle-Combette'n kirkko, korkeinna kaikista kohosi synkkä ja vallitseva Montagnol, joka muistutti linnoitusta, ja puoleksi piiloutuneena metsän helmaan, osoitti vaatimattomampi ja heiveröisempi Saint-Cassin taivasta kohden. Kuinka kaunis olikaan vastakohtaisuudessaan tämä maisema, jossa tuon rauhaisan rinteen lempeys lievensi uhkaavien ja karujen kallioiden ankaruutta.

Kun vaunut jättivät valtamaantien ja rautatien yli mentyään kääntyivät jyrkälle Vimines'in tielle, joka painuu metsän pimentoon ja kulkee ohi Maupas'n avonaisen ristikkoportin, nousi Marcel vaunuista, helpottaakseen hevosen kuormaa. Ensimmäisenä hän saapui perille, tuohon maalaistaloon, joka, kuten ennenkin, oli soijaköynnösten, jasmiinien ja ruusujen peitossa. Kuten ennenkin seisoivat käytäväin puut juhlallisina ja hartaina illan hämärässä. Ja pihan santa narskui niinkuin ennenkin jalkojen alla. Ovella hän odotti äitiänsä ja auttoi häntä ylös portaita. Ja kun he pääsivät sisään, pusersi hän rintaansa vastaan itkevää vanhaa naista. Paulakaan ei voinut enää hillitä itseään, vaan antautui tunteittensa valtaan. Perheen pää oli poissa, ja seisoessaan kodin kynnyksellä oli hänen poikansa manannut esiin hänen tarmokkaan hahmokuvansa, hänen hyvän hymyilynsä, hänen luottamusta herättävän olentonsa. Yhtyessään jälleen nämä kolme tunsivat ihmiselämän sen koko syvyydessä, ilon ja surun sekoituksessa...

Samaan ensimmäisen luokan vaununosastoon olivat asettuneet Dulaurens'it, rouva Orlandi, hänen tyttärensä ja luutnantti Armand de Marthenay. Isabella oli vallannut yhden nurkkapaikan ja sai töintuskin toisen säilymään liehittelijällensä, Jean Berlier'lle. Kun tämä viimein tuli vaunuun, juuri junan liikkeelle lähtiessä, otti nuori tyttö hänet jokseenkin huonosti vastaan:

— Jääkää toki asemasillalle suutelemaan ohikulkevia herroja.

Jean hymyili:

— Suutelen myöskin naisia. Isabella ei lakannut ahdistamasta:

— Te pistitte itsenne noiden Guibert'ien joukkoon kaikkien katseltavaksi. Se oli kerrassaan naurettavaa.

Alice Dulaurens punastui, mutta ei rohjennut sanoa vastaan. Nuori mies ei joutunut niin vähästä ymmälle. Hän käytti liehitellessään mielellään ivallista ja naljailevaa puhetapaa, joka samalla kertaa ärsytti ja veti puoleensa hänen vastapariaan, tuota sievää ja piloille hemmoteltua lasta.

— Se on kyllä totta, hän sanoi, että Guibert'it eivät välittäneet virallisista kaavoista, kohdatessaan toisensa kolmen vuoden erossa olon ja surun jälkeen. Eikä edes teidän pukunne saanut katsettakaan kauniilta kapteenilta.

— Tosiaankin, kauniilta kapteenilta!

— Hän on kalju, sanoi de Marthenay, jonka taaja tukka törrötti päässä kuin harja.

— Niin on, hän on tullut kaljuksi siirtomaissa. Jos hän olisi pysynyt Ranskassa, olisi hän varmaankin saanut pitää aikamoisen peruukin päässänsä.

Isabella ei vain herjennyt. Salainen kiukku saattoi hänen ahdistamaan Jean'in ystäviä, vieläpä menetti hän kaiken malttinsakin:

— Kuulitte kai? Hänhän vasta on eriskummallinen otus, tuon teidän kapteeninne äiti. Ei ole koskaan astunut jalallansa teatteriin. Mitä hän sitten on tehnyt elämänsä aikana?

Jean, joka kunnioitti rouva Guibert'ia, kävi pisteliääksi:

— Hän on tehnyt sellaista, mitä te ette koskaan tee: hän on elänyt muita varten.

— Se ei ole elämää.

— Niinkö luulette? Mutta minäpä luulen, että hänen elämällään on ollut enemmän sisällystä kuin koskaan on teidän elämällänne, vaikka tulisitte sadan vuoden vanhaksi.

— Vai niin! Minä vasta tulisesti elänkin, siitä saatte olla varma.

— Te liehutte paikasta toiseen, ei se ole samaa. Mutta mihin ponnistukseen te pystytte?

Ja katkaistakseen tämän nuhdesaarnan nuori mies lisäsi nauraen:

— Voisitteko edes mennä rakkaudesta naimisiin?

— Kas vaan! Köyhän kanssa, kai tarkoitatte? Ei kiitoksia! Elää kituuttaakseni huonolla ruualla ja pumpulihameissa.

Ja hän näytti kauniita hampaitaan, jotka hohtivat terävinä ja saaliinhimoisina.

— Kas niin, sovitaan pois, sanoi Jean. Tuohon käteen!

— Isabella ojensi hänelle hienon, hansikattoman kätensä. Jean oli tutkivinaan sitä tarkasti:

— Minä näen, että te menette naimisiin ruman ja upporikkaan nelikymmenvuotiaan kanssa. Mutta häiden jälkeen hän näyttää oikean luontonsa, inhottavan itaruutensa. Synti saa aina palkkansa.

Hän lausui tämän ennustuksen juhlallisella ja saarnaavalla äänellä, joka herätti hilpeyttä koko vaunussa.

Kun keskustelun langat taas olivat hajaantuneet, kuiskasi hyväntuulensa takaisin saanut Isabella iloisesti vastakumppanilleen:

— Syyttäköön silloin saituri itseänsä! Minä rupean pettämään häntä.

— Minun kanssani, eikö niin, sanoi Jean huvitettuna.

— Teidänkö kanssanne? Ehkäpä. Kyllä, mielelläni. Ja taas hän purskahti nauruun näyttäen valkoisia hampaitaan, jotka olivat vankat kuin nuorella koiralla, ja katseli rohkeasti nuorta miestä, joka häntä miellytti.

Alice'n oli tämä julkea lörpöttely saattanut aivan hämille, ja hän punastui kumppaninsa puolesta. Pian hän omiin ajatuksiinsa vaipuneena rupesi torkkumaan, uneksien tuollaisesta Isabellan ylenkatsomasta rakkausavioliitosta, jota hänen saattoivat haaveksimaan äsken asemalla näkemänsä kasvot.

Rouva Dulaurens, jolle kesäkutsujensa onnistuminen tuotti päänvaivaa, sanoi pojallensa, joka hänelle toisteli eriskummallisia madagaskarilaisia nimiä:

— Kaikesta päättäen kapteeni Guibert on sankari. Meidän pitää kutsua hänet luoksemme.

Ja hänen miehensä, joka pitkään ja rauhallisesti oli keskustellut rouva Orlandin kanssa, lausui molempien yksimielisenä loppupontena:

— Ennen kaikkea pitää katsoa, että pysyy rauhallisella mielellä. Siinä on elämisen taidon koko salaisuus...

II.

Veli ja sisar.

Veljen ja sisaren välinen ystävyys on yksinkertaisen ja luontevan suloista, mikä erottaa sen kaikista muista tunteista. Se on tietenkin turvassa rakkauden rajuilta ailahduksilta ja sen kiihkeiltä tunteenpurkauksilta, jotka ovat liian huumaavia voidakseen olla pysyväisiä. Kuitenkin se on toisenlaista kuin tavallinen ystävyys, jota tuntevat toisiaan kohtaan samaa sukupuolta olevat henkilöt. Siihen tulee lisäksi jotakin häveliästä, herkkätunteista ja hellää, jota nainen siihen tuo. Vielä enemmän erottaa sen kaikista muista tunteista noiden molempien ystävysten ihmeellinen kyky ajatella ja tuntea samalla tapaa. Se johtuu yhteisestä alkuperästä ja yhteisestä lapsuudesta, mikä saattaa ymmärtämään puolesta sanasta, muistamaan samoja tapahtumia samalla hetkellä, hengittämään alituisesti samaa kotoista ilmaa ja samaa menneisyyden tuoksua. Ei edes rakkaudella ole tätä erikoista ominaisuutta, ja se voi sitä kadehtia...

Oljesta punotuissa korituoleissa istuivat Marcel ja Paula Guibert Maupas'n puutarhassa ja iloitsivat, tekemättä toisilleen turhia tunnustuksia, huomatessaan, että elämä oli heitä samalla tavalla kypsyttänyt ja muovaillut, vaikka he olivatkin olleet niin pitkän aikaa erossa ja niin kaukana toisistansa. He tunsivat toisin kuin taannoin, mutta kuitenkin samalla tapaa.

— Minun on niin hyvä olla tässä, oli nuori mies sanonut, että laiskottelen tässä koko päivän.

Hän oli laiha. Hän tarvitsi lepoa. Huolimatta lujasta terveydestään oli hän kuitenkin heikontunut siirtomaan retkellä. Kuume ahdisti häntä yhä, vaikka sen puuskat kyllä harvenemistaan harvenivat. Ja hän toivoi pian reipastuvansa Savoijin terveellisessä ilmassa.

Oli tuollainen tyyni suvi-iltapäivä maalla, jolloin aivan luulee kuulevansa, kuinka ilma väräjää. Ei tuulenhengähdyskään hipaissut heidän kasvojansa. Puiden latvoissa vain silloin tällöin vieno tuulahdus liikutteli lehmusten hentoja lehtiä, jotka lepattivat ja näyttivät vuoronperään tummanvihreitä yläpintojaan ja vaaleampia alapintojansa.

Pyöreällä puutarhapöydällä, joka oli hakattu yhdestä ainoasta liuskakivimöhkäleestä, oli hajallaan sanomalehtiä ja kirjeitä. Paula rupesi tarkastamaan postia, josta hänen veljensä ei välittänyt:

— Yhä kirjoittavat sanomalehdet sinusta. Tahdotko lukea, mitä sinusta sanoo _Alppitorvi_ ja _Tasavaltalainen Savoiji_?

— En, en, anna olla, pyysi kapteeni.

— Sitten tässä on kutsukortteja, jatkoi sisar. Sinun ikäluokkasi sotilaat pitävät kemut sinun kunniaksesi. Pääsylippu Aix-les-Bains'in kasinoon. Toinen Kukkahuvilaan. Vapaaherratar Vittoz ottaa vastaan tiistaina.

— Mitä se minuun koskee? Minä en tahdo tavata ketään, en yhtään ketään.

— Sinä olet muodissa. Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi. Muut supistavat vapauttasi. He omistavat sillä tapaa osansa sinun uljuudestasi.

— Olemmehan sopineet, ettemme siitä puhu, pikku sisko.

— Mutta kaikki ihmiset puhuvat siitä. Nykyään on muodissa olla mainehikas. Ennen pitkää saamme Dulaurens'it luoksemme ja vielä monet muut, joita emme ole tavanneet sen jälkeen kuin levisi huhu meidän köyhtymisestämme.

Hänen sileään otsaansa, jota musta tukka varjosti, oli tämä koettelemusten aika uurtanut katkeruuden vaon.

Marcel oli ääneti. Hän antautui muistojen valtaan, joita oli täynnä tämä hänen esi-isiensä maa. Hän näki menneiden tapahtumien nousevan maakamarasta ja lentelevän ympärillään kuin visertelevät linnut. Lapsirikkaiden perheiden lapsissa vain näkee tuota onnellista tunteiden herkkyyttä ja intomieltä, joka kehittyy raittiissa, iloisessa ja avomielisessä sisarusparvessa. Se tekee lapsuuden ihmeelliseksi taika-ajaksi, joka valaisee miehuuden ikää ja luo vielä vanhuuteenkin hohdettansa. Ja tämä onni on niiden palkintona, joilla on ollut rohkeutta elää ja luoda elämää ympärilleen. Niin Marcel'kin hymyili toiselle, pikku Marcel'ille, jonka hän näki selvästi silmiensä edessä, juoksentelevan läheisillä niityillä mukanaan kokonainen liuta ilakoivia veljiä ja sisaria. Ja Paulan ja hänen keskensä alkoi sarja kysymyksiä: _Muistatko_... Hän eteni muistelmissaan aina noihin kaukaisiin vuosiin saakka, jolloin sielu vielä on salaperäisyyden verhoama, ja hän sanoi lopuksi:

— Muistatko?... Mutta ethän sinä voikaan sitä muistaa, et ollut silloin vielä syntynyt. Me olimme pitkällämme ruohikossa. Olimme silloin ensimmäistä kertaa kesälomalla kotona, muistaakseni. Isä kertoi meille tarinoita Iliadista ja Odysseiasta. Ja me elimme nuo runot leikeissämme. Minä olin vuoron perään Hector, vuoron perään sukkela Odysseus. Mutta siihen aikaan minä pidin enemmän Hectorista, jonka jalomielisyys ja alakuloinen urheus voimakkaasti vaikuttaa lapsen mieleen. Myöhemmin, kun luin Homeerosta, oli se minulle kuin vanha ystävä. Ja kukapa tietää, vaikka juuri noista vaikutelmista olisi seikkailuhaluni peräisin.

— Mutta ethän sinä enää lähde? kysyi Paula levottomana. Äiti on niin vanhentunut. Eikö sinunkin mielestäsi?

— On kyllä, hän on mennyt hiukan kumaraan, ja hänen poskensa ovat kalpeat toisinaan. Mutta sinähän pidät hänestä huolta. Sinuun me luotamme, Paula, me kaikki maailman rannan matkalaiset.

Sisar ei vastannut. Ja veli katui sanojaan, joiden itsekkyyden hän tunsi. Kaikista tohtori Guibert'in lapsista oli Paulaa raskaimpana kohdannut tämä varallisuuden häviö, johon sedän onnettomuus oli koko perheen saattanut. Hän oli siinä menettänyt myötäjäisensä, ja senkautta hänen naimisiin menonsa mahdollisuudet olivat melkoisesti vähentyneet. Ja vielä veljet odottivat, että hän jäisi hoivaamaan heidän äitinsä vanhuuden päiviä, ikäänkuin hänen alati tulisi unohtaa oma persoonallinen elämänsä ja tuntea turhaan nuoren sydämensä paisuvan hellyydestä.

Marcel katseli häntä pitkään, kunnioittavasti ja hellästi. Hän ihaili hänen solakkaa vartaloansa, jossa ilmeni notkeutta ja tulevaa voimaa, hänen kasvojensa hipiää, jonka hehkeyttä musta puku vielä herkensi, hänen syviä ja tummia, mutta kuitenkin lempeitä silmiänsä — naisen silmiä, joka tuntee elämää, on mitellyt voimiaan sen kanssa eikä sitä pelkää, — koko tuota arvostaan aran ja siveän immen hurmaavaa viehkeyttä. Kuinka tuollainen tyttö voisi olla herättämättä rakkautta?

Ja kun hän huomasi hiusten varjon tuolla huolestuneella otsalla, koetti hän saada Paulan hymyilemään: — Kuinka minä pidän sinun mustista hiuksistasi! En ole nähnyt kellään niin mustia. Sinä kannat ylpeästi niiden raskasta painoa. Muistatko? Kun sinä olit pieni ja kuljit hiukset hajalla, niin tukkasi oli niin suuri ja tuuhea, että maalaiseukot torilta palatessaan pysähtyivät sinua katselemaan ja mumisivat: "Kyllä on surkeata, että kiusaavat lapsiparkaa mokomallakin tekotukalla!" Ja närkästyneenä huusi heille hoitajasi-: "Vai tekotukalla! Tulkaahan vetämään, niin saatte nähdä, lähteekö se käteenne!" Ja todellakin eukot tulivat ja vetivät sinua tukasta, ja sinä itkit liiallisen kauneutesi tähden.