Part 3

No niin, ketä tässä petetään, ja mitä komediaa luullaan näyteltävän kuolinvuoteiden ääressä? Tiedämmekö me, vai emmekö tiedä, että meidän kerta on kuoltava? Eikö juuri se tieto, että kuolema meitä odottaa, anna meidän elämällemme erityistä merkitystä? Poistammeko sillä kuoleman, ettemme sitä ajattele? "Toden totta", kirjoitti äskettäin F. Brunetière _Rauhoittamisen valheen_ johdosta, "elämä ei ole suurin hyvä, jos kaiken moraalin perustana on, että on paljon sellaista, mitä tulee pitää elämää parempana; ja tosiaankin kuolema menettää kammottavaisuutensa suurimpana pahana, — voisi sanoa: jos me olemme ihmisiä — vain siinä määrin, kuin kohoamme yläpuolelle kuoleman pelon." Ensimmäinen nuoruutemme, jolle kuolemaa tuskin on olemassakaan, ei ymmärrä elonpäivien arvoa. Se luulee, että meidän voimamme ovat kuolemattomat ja tuhlaa niitä turhaan. Kun alamme huomata ympärillämme ja itsessämme kaiken katoavaisen viehätystä ja surunvoittoisuutta, silloin vasta tunnemme elämää kaikessa sen yltäkylläisyydessä, sillä me käsitämme nyt, että hetket lakkaamatta rientävät. Meidän hetkemme ovat luetut. Mutta noiden hetkien väliajat kuluvat pelkkään sovinnaisuuksien noudattamiseen. Kuinka moni päivä meneekään meiltä hukkaan, jotavastoin koko meidän elämänhehkumme toisinaan keskittyy muutamaan syvästi elettyyn minuuttiin? Elämämme viimeiset hetket saattavat olla kaikkein voimakkaimmin eletyt. Ne yksinään voivat täyttää huomattavan sijan meidän elämässämme, jos tiedämme, että ne ovat viimeiset. Niillä on se ihmeellinen kyky, että ne voivat sisällyttää itseensä kaikki meidän kuluneet päivämme, piirtää valmiiksi elämämme luonnoksen, rajoittaa sen ääriviivat, määrätä ne tarkalleen, vieläpä toisinaan vetää ne valoonkin. Ne antavat meille viimeisen tilaisuuden korjata virheemme, täyttää välttämättömimmät velvollisuutemme, jotka olemme unohtaneet, löytää jälleen se elämän sisin ajatus, joka ajelehtii tuuliajolla tavallisten ajanvietteittemme virrassa. Millä oikeudella ne meiltä varastettaisiin? Sillä varastamista se on, eikä mitään muuta, kun ne annetaan meille ilman todellista merkitystään. Ihmisen, joka on kuolemaisillaan, tulee menetellä kuin sen, joka on kuolemaisillaan, eikä kuin sen, jolla on varmasti aikaa. Te luulette, te lääkärit, tuottavanne hänelle helpotusta salaamalla häneltä, että hän on vaarassa. Te ryöstätte häneltä kokonaisen elämänosan, jonka tärkeyttä ei koskaan ole voitu mitata sen pituuden mukaan. Hän käyttäisi viimeiset voimansa, jos hänen ajatuskykynsä on säilynyt vioittumattomana, oppiakseen ymmärtämään totuutta, tarkatakseen suljettuja kasvoja, koetellakseen suonensa tykintää, sydämensä sykintää. Hän antautuisi kaikkiin epäilyn tuskiin, kun hänellä olisi oikeus täydentää elämäänsä, valmistautuessaan kuolemaan. Millä oikeudella te määräätte, että perintöasiat yksin saavat kiinnittää hänen mieltänsä? Mitä te tiedätte hänen ajatuksistaan, hänen sielustaan, tulevasta elämästä, Jumalasta? Kuka on antanut lopullisen vastauksen näihin kysymyksiin? Ja vaikka olisittekin niihin vastannut omasta puolestanne, niin kuka oikeuttaa teidät vastaamaan niihin muiden puolesta? Älkää ottako tarpeetonta edesvastuuta niskoillenne. Jokaisella on omansa, ja se riittää. Ei teidän sovi ruveta tuomareiksi, tuumiskella, onko kuolevalla vai eikö asioita järjestettävänä — voihan hänellä joka tapauksessa olla sellaisia, joista ette mitään tiedä — etsiä uskottua oman mielenne mukaan ja vedota epäinhimillisyyteen, julmuuteen. Jos jokin on epäinhimillistä, on sellaista juuri elämän turmeleminen, ja elämän turmelemista on se, että karkoitamme kuoleman ajatuksen, joka elämälle antaa kaiken sen merkityksen. Kaunis kuolema on kauniin elämän välttämätön täydennys, ja huonon elämän hyvitys. Niin, meidän täytyy kohota kuoleman pelon yläpuolelle ja siksi meidän on opittava näkemään elämää sellaisena kuin se on, voidaksemme elää sitä täysinäisesti, rohkeasti, jalosti. Kuoleman pelko on yhtä ja samaa kuin elämän pelko, joka saattaa meidän pakenemaan suuria ponnistuksia, uljuuden tekoja, uhrauksia, joita elämä meiltä voi vaatia. Yksi ainoa noista lääkäreistä sen vain on ymmärtänyt, nimittäin sir John Fayrer, Lontoon Tiedeakatemian jäsen ja Intian terveydenhoitolaitoksen päällikkö, joka virkaveljiensä arkana määkivän lauman keskellä on uskaltanut julistaa: "Yli kuudenkymmenen vuoden kokemus saattaa minun teille suoraan sanomaan: _Minä en hyväksy sitä, että kuolema saa yllättää sairaan, ilman että hänelle on annettu tietoa asiasta_".

VI.

Elämä on siis niin kallisarvoinen, ettei sitä saa työntää kokonansa pois, niinkuin tekevät veltot egoistit, jotka sitä kaventavat ja kutistavat, niin että se menettää kaiken arvonsa; eikä sitä liioin saa torjua osaksikaan luotaan kuten tarmokkaat egoistit, jotka luulevat sitä oman mielensä mukaan määräävänsä.

Maailmaan syntyminen saattaa jo itsessään meidät kiitollisuuden velkaan niitä kohtaan, jotka ovat meille elämän antaneet. Ennen vanhaan ranskalainen perhe ei epäillyt elämän hyvyyttä. Muinainen ranskalainen perhe on antanut meille oman historiansa _muistikirjoissaan_ (livres de raison). Nämä muistikirjat olivat vaatimattomia tilikirjoja, joihin perinnönhoito-tilien oheen pian aljettiin merkitä kotielämän tärkeitä tapahtumia, sellaisia kuin naimisiinmenoja, kuolemantapauksia, syntymisiä. Ennen pitkää ruvettiin noihin tiedonantoihin myös liittämään joitakuita mietteitä, joissa kokonainen tunnemaailma, kokonainen elämänkäsitys aukenee meidän eteemme. Meillä on suuri joukko noita muistikirjoja. Isiemme menneisyys kuvastuu niissä elävänä ja puhuu meille testamentin voimalla. Se on viisasten evankeliumia. Sillä se julistaa uskoa elämään sille, joka ottaa vastaan neuvoa ja kehoitusta esi-isiltään ja tyytyy olemaan heidän arvokas jälkeläisensä.

Vaikka lukee läpi ne kaikki, ei löydä ainoatakaan muistutusta elämän hyvyyttä vastaan. Nuo käsityöläiset, maanviljelijät, kauppiaat tervehtivät aina ilohuudoin uuden pienokaisen syntymää, vaikkapa lapsia olisikin jo koko liuta ennestään. He eivät pidä minään uhrauksiaan ja vaivojaan, kun vain saavat suvun jatkajia. Kastetta koskevat lauselmat todistavat sitä kaikki, kuten esimerkiksi tämä, jonka lainaan tähän Amiens'ilaisen kauppiaan Pagès'n kirjasta ja jossa ylistetään yhdeksännen lapsen syntymää: "Taivaallinen hyvyys, joka yhä edelleen vuodattaa pyhää siunaustaan meidän avioliittoomme, on antanut armossaan meille pojan". Samoin Avignon'ilaisen Joseph de Sudre'n päiväkirja on kertomus — etten sanoisi kertomarunoelma — kaikista hänen ponnistuksistaan, kieltäymyksistään, säästeliäisyydestään, voidakseen kasvattaa suurta lapsiparveaan. Huolimatta vastoinkäymisistä ja huonoista sadoista, ei hän laiminlyö mitään tässä tarkoituksessa. Vanha ranskan kieli käytti vain yhtä sanaa merkitsemään äidin imettämistä ja lapsen siveellistä kasvatusta, nimittäin sanaa _nourrir_, jonka me olemme materialisoineet. Mainitsemamme Joseph de Sudre menettää poikansa, joka palveli kapteenina kuninkaan sotaväessä ja jonka tulevaisuus kajasti mitä kauneimpana. Lyhyesti ja liikuttavan intomielisesti kerrottuaan poikansa kuolemasta, lisää isä: "Minä köyhdytin itseäni ilolla hänen tähtensä".

Usko elämän hyvyyteen, tyytyväinen alistuminen sen kaikkiin rasituksiin, luottamus tulevaisuuteen oli ennen vanhaan perhe-elämän perustana Ranskassa. Jean-Jacques'in jälkeen emme enää usko elämän hyvyyteen, vaan uskomme nyt ihmisen luontaiseen hyvyyteen: se ei vaikuta samaa.

Jos nyt kysymme suurilta neroilta, jotka edustavat ihmiskuntaa siinä, mikä on kaikkein ylevintä, mitä tulee ajatella elämästä, niin mitähän ne meille vastaavat? Nerot taiteen, kirjallisuuden, historian alalla ovat suuria vain silloin, kun ne elävöittävät ja innostavat, kun ne saavat meidän veremme nopeammin kiertämään ja lujentavat meidän tarmoamme. He kiteyttävät meille maailman vaihtelevan kauneuden ja päivien ohi kiitävän ihanuuden. Ei ole ainoatakaan suurta taiteilijaa, joka ei ole elämää rajattomasti rakastanut. Mainitsen vain yhden esimerkin, liikuttavimman kaikista, Beethoven'in. Aineellista vastoinkäymistä, perheikävyyksiä, julminta sairautta — häntä vaivasi kuurous, joka pakoitti hänen kokonaan sulkeutumaan itseensä — henkistä yksinäisyyttä, toteutumatonta rakkautta, siinä hänen elämänsä pesäluettelo. Heikko sielu olisi sortunut epätoivoon. Mutta tässä kurjuuden kuilussa hän ryhtyi ylistämään iloa ja loi _Yhdeksännen Sinfoniansa_.

Kerrotaan, että hän kerran meni lohduttamaan erästä naista, joka oli kadottanut tyttärensä, ja kun hän ei löytänyt kyllin voimakkaita eikä kyllin suloisia sanoja osanottoaan ilmaistakseen, istui hän pianon ääreen ja alkoi soittaa. Hän soitti laulun, jossa värisi tuska, mutta jossa myös toivo kajasti. Niin tulevat surussamme ja tuskassamme taiteen suurmestarit meidän avuksemme.

Suurten miesten elämästä voimme ammentaa rohkeutta ja elämän halua. Ei ole virkistävämpää, vahvistavampaa lukemista kuin heidän elämäkertansa, ja minä ymmärrän hyvin Plutarkhon suuren vaikutuksen. Minä tahtoisin, että varsinkin nuoret miehet saisivat lukeakseen hyvin kirjoitettuja, täsmällisiä ja voimakkaita kuvauksia suurten miestemme elämästä. Ne kannustaisivat heitä hyvin elämään. Lakkaamatta ne antavat meille tilaisuutta verrata omia liian keveitä päiviämme noihin taakkojen painamiin kohtaloihin, ja me suremme silloin toimettomuuttamme, laiskuuttamme, tyhjänpäiväistä ja ahdasta elämäämme, jota emme osaa avartaa.

Luin hiljattain Le Play'n, tuon ranskalaisen perhe-elämän ihailtavan puolustajan, elämäkerran, ja siitä muistuu mieleeni seuraava tarina. Hän toipui ankarasta taudista, joka oli vienyt hänet haudan partaalle ja jonka kulkua hän oli seurannut tavallisella selvänäköisyydellään. Kun häneltä parannuttuaan kysyttiin, mitä mietteitä hänessä kuoleman uhkaava läheisyys oli herättänyt, lausui hän vastaukseksi nämä mieleenpantavat sanat, joilla päätän tämän esitykseni:

— Kuoleman partaalla minä en mitannut elämän turhuutta, vaan sen arvokkuutta.

H. B.

Huhti- ja syyskuussa 1905.

Ensimmäinen osa.

Koko maa on kylmillä, sillä kukaan ei ajattele sydämessänsä.

Jeremia XII, 11.

I.

Marcel Guibert'in paluu.

Maupas'n vierassalissa odotti rouva Guibert valmiina lähtemään. Toisessa kädessään hänellä oli sateenvarjo, huolimatta kauniista säästä ja ilmapuntarista, ja toisella kohotti hän kasvoiltaan pitkää suruhuntua, joka valui alas hänen päähineestään. Hän istahti hetkeksi, koettaen malttaa mieltään, mutta alinomaa kääntyi hänen katseensa pöytäkelloon, jonka päällä seisoi uhkaavan näköinen Vercingetorix. Hän nousi seisomaan ja kulki yli lattian väsynein ja laahustavin askelin. Sitten istahti hän uudelleen, ikäänkuin olisi hän tullut ajatelleeksi vanhan kellon oikullisuutta. Mutta hän ei istunut millekään noista monista nojatuoleista, jotka yhtä lailla kuluneina tarjosivat tuttua pehmoista helmaansa, vaan rottinkituolille, josta hän nopeammin ja vähemmän hengästyneenä pääsi nousemaan.

Rouva Guibert, joka jo oli ikäihminen, oli lyhyt ja lihava ja hengitti raskaasti. Hänen kasvonsa kuvastivat sekä lempeyttä että lujuutta. Hänen kirkkaan siniset silmänsä, joiden katse oli sanomattoman lempeä ja niin surullinen, että se näytti kyynelten sumentamalta, ilmaisivat arkaa ja hellää luonnetta, jota ulkonainen elämä helposti saattoi säikähdyttää. Mutta luja leuka ja tanakka ja tukeva vartalo osoittivat tarmoa ja kestävyyttä. Hänen poskensa, jotka vuosista huolimatta olivat säilyttäneet raikkaan värinsä, todistivat hyvää verenkulkua ja lujaa ruumiin rakennetta.

Hetken epäröityään hän teki päätöksen, raotti erästä ovea ja huusi:

— Paula, etkö sinä jo tule? On jo aika lähteä. Selvä ja kirkas ääni vastasi:

— Voi, äiti, meillähän on yllin kyllin aikaa.

— Kello näyttää jo seitsentä, väitti hiljaisesti vastaan rouva Guibert.

— Tiedäthän, että se käy edellä kolme neljännestuntia.

— Mutta ehkäpä se on yht'äkkiä alkanut jätättää. Sehän on niin oikullinen.

Naurunhelähdys, ilman ivallisuuden hiventäkään, oli nuoren tytön vastaus. Hetken perästä hän lisäsi:

— Panen hatun päähäni ja tulen tuossa paikassa. Alistuneena rouva Guibert kävi jälleen istumaan.

Hänen katseensa kiersi pientä maalaissalia. Kaksinkertaiset valkoiset uutimet, juuri pestyt ja silitetyt, siivilöivät sisään kesäillan kirkkautta, jota läheisten, korkeiden puiden lehvät jo hiukan himmensivät. Huone oli kaikessa vaatimattomuudessaan aistikkaasti kalustettu. Ei ainoakaan ylellisyysesine rikkonut sopusointua. Vanhat, jykevät huonekalut kertoivat hilpeinä menneistä sukupolvista ja muinaisesta makusuunnasta. Kaksi edelliseltä vuosisadalta olevaa etsausta esitti viehättäviä kohtauksia _Paul ja Virginia_ kirjasta. _Kylpy_ nimisessä nuori tyttö piteli kainosti kiinni paitaa, joka oli valumassa alas pyöreältä olkapäältä, ja pisti vitkastellen kylmään veteen pientä, sievää, värisevää jalkaansa. Ja _Virta_ nimisessä, joka oli sen vastaparina, nähtiin nuoren Paulin, pienen ystävättärensä kevyt paino käsivarsillaan, varovaisesti astuvan yli vihaisen virran. Kivipiirros, iältään vähemmän kunnianarvoinen, kuvasi _Napoleonin lähtöä Fontainebleau'sta_: lähelle tunkevien ja varjossa olevien krenatöörien keskellä loistivat erityisesti, ikäänkuin historiallisen kohtauksen pääasiallisena keskipisteenä, keisarin valkoiset housut. Ja vielä riippui seinällä nykyaikaisemman taiteen edustajana himmentynyt akvarelli, joka luuli kuvaavansa Itämaiden värikästä taivasta ja ranskalaisen ratsuväen valtaamaa Abd-el-Kader'in kirjavaa telttaleiriä. Pianiino, jonka päällystä oli partituurien peitossa ja kaksi täpötäyttä nuottihyllyä ilmaisi kohtuuttoman suurta musiikin rakkautta, mutta flyygeli oli menettänyt soivan sielunsa ja teki nyt pöydän virkaa.

Rouva Guibert ei nähnyt enää noita esineitä, hän oli niihin liiaksi tottunut. Mutta hänen silmäänsä pisti kukkamaljakko, joka ei ollut oikealla paikallaan. Järjestykseen tottunut kun oli, ei hän voinut sietää tuota erehdystä, vaan kiirehti sitä korjaamaan. Tämä maljakko oli uhrilahja, jonka hän ruusujen kukkimisen aikana asetti rakkaiden kuviensa eteen, joihin hänen ilojensa ja surujensa muistot liittyivät. Sillä tapaa hän joka päivä uhrasi kotinsa alttarille. Ei hän kuitenkaan ylenmäärin surrut laiminlyöntiään, sillä olihan hänellä niin paljon ajattelemista tänään. Siinä ne riippuivat kuvaamattomissa kehyksissään, hänen rakkaitten vainajiensa suurennetut valokuvat, hänen miehensä, tohtori Maurice Guibert'in, joka pannen itsensä alttiiksi oli kuollut raivoavan lavantaudin uhrina edellisen vuoden alussa, ja hänen tyttärensä Thérèse'n, joka kahdentoista vuoden vanhana oli kutsuttu Jumalan luo, ja eivätkö ne aivan kuin hymyilleet hänelle tänään, tänä suruhuoneen juhlapäivänä? Hänen toinen poikansa, Marcel, palasi Ranskaan, otettuaan osaa Madagaskarin retkeen ja Fahavalo heimon kukistamiseen. Kahdeksankolmatta vuotiaana kapteenina ja koristettuna kunnialegioonan ristillä hän saapui kotiin oltuaan poissa kolme vuotta. Aamulla Marseille'sta lähetetty sähkösanoma, jota oli luettu yhä uudestaan ja uudestaan ja joka vielä oli avaistuna salin pöydällä, ilmoitti hänen saapuvan Chambéry'hin illalla puoli kahdeksan junalla. Siksi rouva Guibert oli valmiina kahta tuntia liian aikaisin, lähteäkseen maalta kaupunkiin poikaansa vastaanottamaan. Ja jo kiiti hän ajatuksissaan poikaansa vastaan pitkin Lyon'in rataa, jota juna kulki.

Mutta hän aavisti, että kohdatessaan poikansa, hän tulisi niin liikutetuksi, että kaikki hänen mielenlujuutensa olisi tarpeen. Sinne kauas, epäterveellisen Betsibokan rannalle, Marcel oli saanut sanoman isänsä kuolemasta. Ja kun kuolema kohtaa kaukana niitä, joita rakastamme, kuinka paljon katkerammilta, kuinka paljon kovemmilta sen iskut silloin tuntuvatkaan!

Heti ensimmäiseksi sattuisi hänen poikansa silmä hänen surupukuunsa ja hänen vanhuutensa uusiin merkkeihin. Varjo asettuisi heidän välillensä. Hän arvioi voimiansa ja ajatteli:

"Koskaan eivät lapset saapuneet, ilman että isä oli heitä vastassa asemalla. Minä tahdon olla siellä, hänen sijassaan."

Sillä hetkellä Paula astui sisään. Kaunis kiiltävän musta tukka ympäröi hänen pyöreitä tummahiveisiä kasvojansa. Hänen musta pukunsa hoikensi häntä. Mutta siltä hän ei näyttänyt ensinkään hennolta. Hänen ylväs ryhtinsä ja luja katseensa ilmaisi päättäväisyyttä ja mielenuljuutta. Nuoruuden hehkeys valoi välkettä hänen tummaan katseeseensa, kuten laivan tulien valovana valaisee meren synkkää syliä. Tämä kahdenkymmenen vuotias neitonen oli jo saanut kokea, mitä on kärsimys, siinä iässä, jolloin hartaimmin halutaan nauttia elämästä. Ja jottei hän lannistuisi, oli hän jäykistänyt mielensä, ja tämä salainen taistelu oli painanut leimansa hänen olentoonsa.

Nyt hänen mustat silmänsä kumminkin loistivat tavallista valoisempina. Hänen kasvojaan kirkasti uusi ilo kuten ruusupensasta ensimmäinen ruusu. Hänen äitinsä, joka huomasi hänen olevan vielä hatutta, närkästyi.

— Etkö ole vielä valmis? Oletko mieletön?

— Ethän sinäkään ole valmis, vastasi tytär iloisesti hymyillen.

Hänellä oli kädessään valkoreunuksinen surupäähine, jommoista lesket käyttävät, ja hän lähestyi nopeasti ja kevyin askelin:

— Jää istumaan, äiti, älä nouse. Pitäähän sinun olla hieno, kun menet poikaasi vastaan. Minä laitoin sinulle tämän kapotin. Eikö se olekin soma? Sinun päähineesi on jo vallan kulunut.

Ja niin suloisesti, että se teki lopun äidin vastustelemisista, hän lisäsi:

— Anna minun olla kamarineitinäsi. Onhan sinun käsivartesikin kipeä.

— Se on sitä reumatismia, mumisi rouva Guibert. Vaihdettuaan päähinettä, peiliin katsahtamattakaan, kysyi hän arasti tyttäreltään, jottei pahoittaisi hänen mieltänsä:

— Ja nyt, lapsi kulta, etkö luule, että meidän pitää lähteä?

— Kyllä, sanoi Paula, minä menen sanomaan Trélaz'lle.

Trélaz oli arentimies, jonka oli määrä kyyditä heidät Chambéry'n asemalle.

Tyttärensä poissaollessa rouva Guibert katseli lastensa yhteiskuvaa. Niitä oli silloin vielä kuusi. Nyt niitä oli enää viisi elossa: Etienne, vanhin, joka oli insinöörinä Tonkin'issa; Marcel, upseeri siirtomaasotaväessä; Margareeta, laupeuden sisar; François, joka saatuaan reput tutkinnossa, oli lähtenyt veljensä luokse Kaukaiseen Itään; ja lopuksi Paula, viimeinen kukka tässä elämän seppeleessä. Kuinka monta kertaa hän oli saanut sanoa hyvästi — iäksikin — kuudenkymmenen vuoden kuluessa!

Paula tuli ilmoittamaan, että Trélaz oli valmis, ja pani käden käänteessä hatun päähänsä.

Hän ei voinut olla hiukan vastustamatta äitinsä lähtöintoa, katsahdettuaan vanhaan pöytäkelloon, joka välitti viisi kellosepistä ja korjauksista ja piti aina vain oman päänsä.

— Saamme odottaa melkein tunnin asemalla.

— En mitenkään tahtoisi myöhästyä, vakuutti rouva Guibert.

Ja astuessaan ovesta ulos, kääntyi hän vanhan palvelijattaren puoleen, joka asetti silmälaseja nenällensä, voidakseen paremmin seurata matkalle lähdön vaiheita.

— Mari, muistathan pitää huolta leivoksista.

Hän kiipesi vaivalloisesti maalaisvaunuihin, jotka odottivat portaiden edessä. Päästyään istumaan koetti hän hymyillä tyttärelleen, ja tämä hymyn häive palautti hetkeksi hänen kasvoilleen sen suloisuuden, joka oli hänet nuorena tehnyt niin, viehättäväksi. Paula hypähti kevyesti hänen viereensä.

— Antakaa mennä, Trélaz. Ja pitäkää hiukan kiirettä. Mutta älkää lyökö hevostanne ja ajakaa varovaisesti alamäessä.

— Kyllä perille päästään, vastasi talonpoika levollisesti.

Ja vaunut lähtivät liikkeelle. Ne olivat vanhanaikaiset ajopelit, jommoisia ei enää näe. Pitkinpäin kulkevilla penkeillä istuttiin selitysten, jalat puukehän sisällä. Niiden eriskummaisuuden vuoksi ei niihin koskaan noustu leikkiä laskematta.

Vaunuhevonen ei ollut sekään vähemmän kunnianarvoinen iältänsä; käyden ja jarrurauta kitisevässä pyörässä, ajettiin viettävää tuuheata hevoskastanja- ja plataanitietä, tultiin ulos aina avoimesta porttaalista — joka pakostakin oli auki, sillä sen saranat olivat niin ruostuneet, ettei niillä ollut mitään virkaa — käännyttiin Vimines'in tielle, jota tammimetsät siimestävät ja tultiin rautatien yli ajettua Lyon'ista Chambéry'hin vievälle valtamaantielle, joka kulkee läpi Cognin'in kylän. Siellä, paremmalla tiellä alkoi vanha, ruskea tamma huolimattomammin heitellä jalkojansa, ikäänkuin siitä olisi ollut itsestäkin yhdentekevää, kuinka juoksi. Ja lopulta se rupesi hiljakseen hölkkäämään, jota arka rouva Guibert piti liian kiivaana menona.

Päivä oli jo painunut Signal'in kukkulan taakse, joka kohoaa Lépine'n vuorijonosta. Mutta suvi-iltojen vaalakka valo viipyi vielä kauan mailla.

— Äiti, katso vuoria, sanoi Paula.

Ne kiertävät Chambéry'ta laajassa ympyrässä, ja niiden kallioharjanteet hohtivat häikäisevässä ruusunpunassa, samalla kun niiden juurella ja kupeella leijaili kuin hienon hienona vyöhyeenä tuota sinertävää utua, joka on kesäajalle ominaista. Mutta rouva Guibert oli liiaksi huolissaan antautuakseen katselemaan laskevan auringon värileikkiä kukkuloilla; ja yht'äkkiä hän ilmaisikin tyttärelleen, mikä häntä huolestutti:

— Jos juna saapuu ennen määräaikaa!

Ja vaikka hän kaikessa vakavuudessa lausuikin tämän arvelun, niin hän ensimmäisenä sille hymyili.

Hän huomasi vihdoin pehmeän, vaalean varjon, joka juuri sai kiivenneeksi vuorille, ja hetken loisti kirkkaana Nivolet'n risti. Hän näytti tyttärelleen tuota näkyä, joka hänestä oli valaisevan uskon vertauskuva. Sitten sama tyyni rauha verhosi koko luonnon ja kuvastui ensi kerran pitkästä aikaa kahden surupukuisen naisenkin kasvoilla.

Lähestyttäessä Chambéry'ta ajoivat Trélaz'n vaunujen ohitse kahden oivan juoksijan vetämät englantilaiset rattaat.

— Ne ovat Dulaurens'in rattaat, Paula sanoi. He menevät Aix'iin. He eivät tervehtineet meitä.

— He eivät varmaankaan tunteneet meitä.

— Vielä vai! Mutta meitähän tervehditäänkin paljon harvemmin sen perästä, kuin sedän tähden menetimme omaisuutemme.

Hän viittasi perheonnettomuuteen, joka oli heitä kohdannut vähän ennen isän kuolemaa. Rouva Guibert tarttui tyttärensä käteen:

— Mitäs siitä, lapsi kulta. Ajattele, että hetken perästä saamme nähdä Marcel'in.

Mutta hiukan aikaa vaiti oltuaan kysyi Paula:

— Eikös isä hoitanut ja parantanut Alice Dulaurens'ia, kun Cognin'issä raivosi se lavantauti, jonka viimeinen uhri isä itse oli?

— Kyllä, vastasi hiljaa vanha rouva, jonka mielen tämä muisto teki murheelliseksi.

Ja hän jatkoi tyynesti, valittamatta:

— Ja he ovat jättäneet maksamattakin isäsi palkkion. Se on hyvin rikasten tapaista. He eivät tiedä, mitä leivän ansaitseminen merkitsee.

— He eivät osaa muuta kuin huvitella.

Rouva Guibert näki katkeran rypyn tyttärensä kasvoilla, jonka kaikki ilmeet hän tunsi.

— Kuule lapsi, sanoi hän. Älkäämme heitä kadehtiko. Huvitellessaan he unohtavat elämän. He eivät tiedä mitään siitä, mikä täyttää meidän sydämemme. Minä tulen kohta kuudenkymmenen vuotiaaksi. Ajattele, mitä kuolema on minulta riistänyt, mitä uhrauksia olen saanut tehdä. Olen kadottanut tyttäreni Thérèsen ja mieheni, joka oli minun tukeni ja turvani. Sinun vanhempi sisaresi, Margareeta, on luostarissa, enkä ole nähnyt häntä viiteen vuoteen. Etienne ja François ovat Tonkin'issa, enkä minä tunne pientä poikani poikaa, joka juuri siellä kaukana on syntynyt. Marcel tulee kotiin oltuaan poissa kolme vuotta, jona aikana olen ollut kauhean levoton. Ja kumminkin minun osani on ollut hyvä. Minä kiitän Jumalaa, joka on minua koetellut, annettuaan minulle ensin ylenmäärin lahjojansa. Joka päivä minä olen saanut tuntea hänen hyvyyttänsä. Onnettomuudessanikin hän on antanut minulle tuen, sinut, lapseni.

Pienellä hansikattomalla kädellään Paula pusersi äitinsä sierettynyttä ja ryppyistä kättä.

— Olet oikeassa, äiti, en enää valita.

Ne kolme kilometriä, joiden päässä Maupas on Chambéry'sta, oli viimein ajettu. Trélaz jätti naiset asemalle ja meni viemään ajopelinsä asemapihan syrjäiseen kolkkaan, kauaksi hotellien omnibuseista, ajurinvaunuista ja muista ajoneuvoista. Mutta rivissä seisovat hevoset kadehtivat hänen tammaansa, jonka eteen hän asetti täysinäisen heinäsäkin.

Paula katsoi heti aseman kelloa ja huomasi hämmästyksekseen sen olevan jo kymmentä yli seitsemän. Hänen äitinsä näki hänen ihmettelevän eleensä: