Part 2

Tämä tarmokkuus, joka vaatii rajua nautintoa, on rosvojen tarmokkuutta. Sitäkin saattaa ylistää. Kuten esimerkiksi tekee rouva Grazia Deledda yhdessä noista raskaista ja kummallisista romaaneistaan, jossa hän kuvailee Sardinian kansaa ja tapoja. Muuan vanha vuoristolais-leski ylistää hoitoonsa ottamalleen Oli nimiselle tytölle miesvainajaansa, joka oli ollut miesten parhaita. — Mitä hän teki, kysyy Oli. — Mitäkö teki? Rosvo hän oli. Ja kun tyttö ihmettelee tuota vastausta, kertoo eukko hänelle, että hänen miehensä rupesi rosvoksi näyttääkseen uljuuttaan ja saadakseen kulumaan aikansa, joka joutilaana ollessa tulee niin huonosti käytetyksi. Eikös se ollut parempaa kuin istua kapakassa? Ja kaunopuheisesti hän ylistelee tuota yritteliästä elämää. "Ne olivat", hän sanoo, "miesten miehiä, rohkeita ja taitavia, valmiita kaikkeen ja varsinkin kuolemaan. Sinä luulet kai, että rosvot ovat huonoa väkeä. Mutta sinä erehdyt, rakkaani. Ne ovat miehiä, joiden täytyy saada osoittaa uljuuttaan, ei muuta. Mieheni oli tapana sanoa: 'Ennen vanhaan miehet menivät sotaan; mutta nyt ei enää käydä sotia, ja miesten täytyy vielä saada tapella. Sen vuoksi he rosvoavat ja ryöväävät, eivät tehdäkseen pahaa, vaan käyttääkseen jollakin tavoin voimaansa ja rohkeuttansa.'" [_Tuhkaa_, Grazia Deledda.]

Samoin on laita liike-elämässä, politiikassa, hienon maailman keskuudessa, vähin kaikkialla; ne miehet ja naiset, jotka jollakin tavoin panevat liikkeelle voimaansa ja rohkeuttansa, eivät siltä välttämättä ole rosvoja ja ryöväreitä. Mutta kaikki he vaativat elämältä vain iloja ja nautintoja, tai ainakin rajuja tuntemuksia, ja luulevat voivansa sitten heittää sen pois kuin kuiviin puserretun appelsiinin. He ovat hulluja individualisteja, jotka tahtovat nauttia rajattomasti ja joille maailman kaikkeus on vain yksityisomaisuutta, jota mielin määrin saa tuhlata. Tunnen heidät hyvin, sillä olen usein kiihkon kuumeessa katsonut samaan suuntaan. Koskaan ei ole niin röyhkeästi hylätty tulevan elämän mahdollisuutta, eikä koskaan ole niin rajusti riennetty turmiota tuottaviin vaaroihin, ikäänkuin pitäisi polttaa tuhaksi tämä ainoa elämä, jotta siitä leiskahtaisi jokin jumalainen liekki. Heittäydytään kuoleman pyörteeseen, jotta muutamina jännityksen hetkinä voitaisiin tuntea elämää kaikessa voimassaan.

Vaatiessaan oikeutta intohimoon, oikeutta onneen, oikeutta vapauteen, edisti romantismi tätä individuaalisen voiman kehitystä. Meidän päivinämme uusi romantismi sitä kiihoittaa, ja naiset ne sitä nyt etupäässä saarnaavat. Heidän arvoasemansa nykyaikaisessa kirjallisuudessa todistaa vain yhä laajemmalle levinnyttä nais-emansipatsionia. Vähemmän kykenevänä kuin mies käsittämään yhteiskunnallisen ja siveellisen elämän monimutkaista kokonaisuutta, ammentaa uudenaikainen nainen yhdellä kertaa kuiviin kaikki vaatimuksensa, ja ponnahtaa yhdellä hyppäyksellä sen tien päähän, millä luottamus omaan voimaan on oppaana ja tuo rajoitettu käsitys maailmankaikkeudesta, joka supistuu vain omaan itseen. Onpa vidividualismi saanut filosofinsakin eräästä runoilijasta, Nietzschestä — jonka oppeja muuten on huonosti tulkittu — joka myöntää yli-ihmiselle kaikki oikeudet, ja kukapa ei luulisi itseään yli-ihmiseksi, varsinkin jos on uudenaikainen nainen?

Mutta eikö ole kummallista nimittää elämän peloksi oppia, joka ylistää ja kunnioittaa elämää ja tekee sen voiman kaksinkertaiseksi?

Muistuu mieleeni pieni tarina, jonka kuulin lapsena. Se on tarina lankakerästä, jonka eräs haltija — hyvän- tai pahansuopa — antaa pienelle pojalle, sanoen seuraavat salaperäiset sanat:

— Tämä kerä merkitsee sinun elämäsi pituutta, jokainen hetki, jonka elät, lyhentää sitä. Minulla ei ole voimaa pitentää aikaa eikä liioin pysähdyttää sen kulkua, mutta minulla on kyky lyhentää sitä ja sen kyvyn sinä nyt saat minulta. Joka kerta kuin sinä elämässäsi kohtaat tyhjiä, ikäviä tai surullisia hetkiä, joista haluat päästä, vedä vain lankaa, niin ne hetket menevät ohitse. Hyvästi nyt ja ole varovainen.

Pikku poika välitti viisi tuosta kehoituksesta varovaisuuteen. Hän otti nauraen kerän vastaan, ja kun hänen elämänsä tuntui hänestä hauskalta, arveli hän, että lanka kyllä saisi lyhetä itsestään. Mutta sitten hän alkoi toivoa. Koulussa hän toivoi loma-aikoja. Rakastuttuaan halusi hän omakseen rakkautensa esineitä. Kunnianhimon kalvamana toivoi hän, että hänen pyrkimyksensä toteutuisivat. Ja päästäkseen halujensa perille veti hän vetämistään lankaa. Ennätettyään elämänsä päähän, huomasi hän silloin kauhukseen, että hän tuskin oli elänyt enempää kuin muutaman päivän. Niin meidän himomme polttaisi loppuun elomme päivät, jos se saisi määrätä.

Niin nuo individualistitkin, joiden tarmokkuus näyttää meistä niin vankalta, pelkäävät päinvastoin elämää. He pelkäävät elämää, sillä he eivät tahdo elää koko elämää ja siksi että he tottuneina etsimään kiihkeitä vaikutuksia ovat joutuneet harhaan, niin etteivät enää ymmärrä tavallista, jokapäiväistä elämää, vaan kammovat sitä, koska se heistä tuntuu tympäisevältä ja tyhjänpäiväiseltä. Mutta tämä jokapäiväinen elämä se kumminkin anastaa tärkeän osan meidän elämämme hetkistä. Se käsittää melkein koko lankakerän. Elämän rajoittaminen vain nuoruuden aikaan merkitsee sitä, ettemme tunne elämää ja että halveksimme sitä. Sillä elämällä kokonaisuudessaan on arvoa, kunhan vain osaamme antaa sille sisällystä.

Paitsi tätä halua kiihkeisiin tuntemuksiin, jotka rajuudessaan, vaarallisuudessaan ja turmiollisuudessaan tuntuvat hiukan suurenmoisiltakin, tahdon vielä tämän sairauden ilmauksista vetää esille huvitusten etsinnän ja tarpeen. Meidän päivinämme tapaa kaikkialla ja varsinkin Pariisissa, rikkaiden luokkien keskuudessa — sillä köyhissä oloissa tämä halu ei tule kysymykseen — miehiä ja naisia, jotka näyttävät aivan kuin pakenevan itseään, niin he lakkaamatta liehuvat. He luulevat liehuntaa toiminnaksi. Se on hirveä erehdys. Se on vallinnut maailmassa varsinkin kahdeksanneltatoista vuosisadalta alkaen, jolloin aljettiin turmella sisäisen elämämme lähteitä. Maine'n herttuatar sanoi jo silloin, että hän oli saanut "joukko-intohimon". Aika kulutetaan poissa kotoa tai palataan sinne suuressa seurassa, jottei koettaisi hetkeäkään yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Joka aamu laaditaan niin lopen uuvuttava ohjelma, että kieltäydyttäisiin sitä suorittamasta, jos se olisi pakollista. Täytyy huvitella, saada virkistystä, unohtaa itsensä. Hiljainen itseensä syventyminen veisi vain ikävystymiseen, kun ei ole rakkautta eikä uskoa eikä määrättyä päämäärää. Ja sitten luullaan, että eletään sisällysrikasta elämää, ja siksi niin monet pariisilaiset ja pariisittaret, joita nähtävyyksien moninaisuuden ja taiteen runsauden luullaan niin suuressa määrin älyllisesti kehittävän, ovat nähneet niin paljon, jota eivät jaksa säilyttää. Elämä on heille kuin sarja kinematografikuvia, jotka hetken häikäisevät silmiä ja katoavat. He eivät ole näille vaikutelmille omistaneet sellaista työtä, joka yksin käy täydestä.

Siis, ei ole elämää se, ettei koskaan ole kotona, ei koskaan ole itsekseen, ja juuri itsekseen, enempää kuin on matkustamista se, että täyttä vauhtia ajaa automobiililla valtamaanteitä koskaan pysähtymättä. Elämä ei ole lakkaamatonta huvittelemista ja siinäpä meillä on toinen muoto elämän pelkoa.

III.

Ensimmäinen elämän pelon muoto sekoitti toisiinsa passiivisuuden, liiallisen varovaisuuden, itsensä itaran säästämisen, jotka ovat raukkamaisia ominaisuuksia, ja kohtaloonsa alistumisen, joka on rohkeata, kun taas jälkimmäinen, kiihkeä itsekkyys luulee voiman palvomista sen käyttämiseksi. Ei ole todellista tarmoa muuta kuin järjestetty, kuriin tottunut tarmo.

Me olemme syntymästämme saakka riippuvaisuuden tilassa. Me olemme riippuvaisia kaikenlaisista erikoisista olosuhteista, joita muodostavat maa, kansa, perhe, ympäristö, kasvatus, terveys, lahjakkuus, varallisuus, sillä ei ole olemassa riippumattomia ihmisiä, ja siinä on kaikkien suuri yhdenvertaisuus. Ja lisäksi, elämämme edetessä me joudumme riippuvaisiksi olosuhteista, joita emme voineet ennakolta arvata emmekä välttää. Tähän riippuvaisuuteen on päättäväisesti ja rohkein mielin alistuttava.

Se on meidän ensimmäinen sankarillisuuden osoituksemme. Ei sen töyhtökypäräisen ja torvea toitottavan sankarillisuuden, jonka kunniaa individualismi mielellänsä julistaa, siirtääkseen elämän laulun onton mahtipontisuuden korkeampaan äänilajiin, vaan huomaamattoman sankarillisuuden — joka on kaikkein vaikeinta, sillä julkisuus vahvistaa — jonka täytyy jatkua keskeytymättä ja ilmetä kaikkein pienimmissä asioissa. Monikin pöyhkeä olento, joka kykenee sankarillisiin tunteenpurkauksiin, on näyttänyt, jalustaltaan alas astuttuaan, olevansa kerrassaan sietämätön ja täydellinen pelkuri elämän suhteissa, elämän, jota — pitäkäämme se mielessämme — on joka päivä elettävä, ja jostakin toisesta taas, joka on vähäarvoinen ja näköjään vähäpätöinen, saamme tietää, useinkin liian myöhään, että hän on osoittanut ihmeteltävää sankarillisuutta. Ei kenenkään elämä ole vailla tilaisuuksia ansiokkaaseen menettelyyn; täytyy vain osata niihin tarttua.

Mutta jos me toisaalta olemme riippuvaisia elämästä, niin toisaalta taas meidän elämämme riippuu meistä. Meidän tahtomme ja tarmomme voivat ja niiden tuleekin olla mukana vaikuttamassa. Niiden tulee lisätä meidän elämämme perintö-osaa, tehdä se rikkaammaksi, tärkeämmäksi, ansiokkaammaksi, niinkuin viljely enentää maan luonnollista hedelmällisyyttä.

Jokaisen elämä vaatii ponnistusta, kenenkään elämä ei ole vapautettu tuskasta, aniharvat pääsevät vastoinkäymisestä. Ponnistus, tuska, vastoinkäyminen, ne ovat kaikki tilaisuuksia, joissa meidän kuntomme suuruutta koetellaan.

"Tässä elämässä", sanoo vielä presidentti Roosevelt, "emme saavuta mitään ilman ponnistusta... Terve valtio voi vain silloin olla olemassa, jos ne miehet ja naiset, jotka sen muodostavat, viettävät säännöllistä, voimakasta, tervettä elämää; jos lapsia kasvatetaan sillä tapaa, että ne eivät pyri ainoastaan ottamaan selville vaikeuksia, vaan myöskin voittamaan ne; että ne eivät pyri etsimään mukavuutta, vaan kaikin voimin koettavat oppia uskaliaasti yrittämään ja näkemään vaivaa voiton saamiseksi. Miehen tulee nauttia siitä, että hän saa tehdä miehen työtä, uskaltaa, panna itsensä alttiiksi, ahertaa; pitää huolta itsestänsä ja pitää huolta niistä, jotka hänestä riippuvat. Naisen tulee olla perheenemäntä, kodin perustajan kumppani, viisas ja pelkäämätön äiti, joka kasvattaa terveitä ja lukuisia lapsia. Eräässä noista vaikuttavista ja surumielisistä kirjoistaan Daudet puhuu 'äitiyden pelosta, tuosta kauheasta pelosta, joka ahdistaa nykyajan nuoria vaimoja'. Kun sellaisia sanoja voidaan totuudenmukaisesti sanoa jostakin kansasta, on se kansa mädäntynyttä sydänjuuriaan myöten. Kun miehet pelkäävät työtä tai pelkäävät rehellistä taistelua, kun naiset pelkäävät äitiyttä, silloin hoippuvat he kadotuksen partaalla; ja parasta olisi, että he häviäisivätkin maan päältä, jossa heille osoittavat oikeutettua halveksimista kaikki miehet ja kaikki naiset, jotka itse ovat voimakkaita, uljaita ja ylevämielisiä." [_Th. Roosevelt_, Voimakas elämä.]

Se on toimettoman rikkauden, velttouden kirous. Ja jos nuoren Amerikan kansan päämies pitää tarpeellisena lausua sellaisia sanoja ravistellakseen hereille niin tarmokkaan kansan tahtoa, kuinka monta kertaa ankarampina nuo samat sanat silloin kohdistuvat meidän heikontuneeseen kansaamme? Amerikkalaisten keskuudessa ne tuskin soveltuvat muihin kuin niihin hulluihin itsekkäisiin, joiden tarmoa on helpompi ohjata, kuin elähdyttää meidän kansamme velttoutta ja pelokasta saamattomuutta.

Presidentti Roosevelt on aina tehnyt eron aineellisten aarteiden ja niiden siveellisten aarteiden välillä, joista kansat ja yksityiset ammentavat elinvoimaansa. Eräässä Mistral'illemme kirjoittamassaan kirjeessä — kun tämä oli lähettänyt hänelle runoteoksensa Mireille'n — selittää hän taas kantaansa hänelle ominaisella suoruudella ja sattuvaisuudella: "Teollisuudella ja rautateillä, kirjoittaa hän, on arvoa vissiin määrään saakka; mutta rohkeus ja kestävyys, puolisoittemme ja lastemme rakkaus, kodin ja isänmaan rakkaus, sankarillisuuden ja jalojen ponnistusten rakkaus ja esikuvanaan pitäminen, jokapäiväiset, vaatimattomat hyveet ja urheat hyveet, tällaiset ominaisuudet ovat kaikista korkeimmat; ja jos ne puuttuvat, ei mistään rikkauden kasaantumisesta, ei mahtavasta ja jymisevästä 'industrialismista', ei kuumeisesta toimekkuudesta, ilmetköön se missä muodossa tahansa, ole hyötyä yksityiselle eikä kansalle. En suinkaan vähäksy noita seikkoja, jotka ikäänkuin muodostavat kansan ruumiin; mutta minä vain tahtoisin, etteivät ne saattaisi meitä unohtamaan, että ruumiin ohessa sillä myöskin on sielu."

IV.

Jos ponnistuksen tulee meitä kannustaa, niin tuska ei saa masentaa meidän mieltämme. Mutta nykyaikana kykenemme kumminkin sitä paljon vähemmän vastustamaan. Ruumiillinen kärsimys varsinkin on käynyt meistä sietämättömäksi. Vähimmässäkin vaivassa me huudamme lievitysainetta. Ja luulemme varmasti, että meille ollaan kiitollisia, jos julistamme, että kova hammassärky on tuskallisempaa kuin kaikki henkiset kärsimykset. Sillä henkinen kärsimyshän on ihmiselämän välttämätön täydennys. Ennen kärsimystä elämä ei esiinny sellaisena kuin se todellisuudessa on, eivätkä heikot aina erotu voimakkaista.

Vain kauniimpana vihannoipi puu, mi oksitaan, sanoi vanha Ronsard'imme.

Mutta elämä antaa korvauksiakin. Jollei se niitä antaisi, niin kuinka voisimmekaan taistella mielemme masentumista vastaan. Monet kasvot kääntyvät pois vastoinkäymisestä, eivät siedä tappiolle joutumista, eivät toisissakaan. Sekin on pelkoa. Kerran eräs hiukan ivamielinen kirjallisuushistorian opettaja, joka luennoi nuorille tytöille Iliadista, sai päähänsä luentojensa lopulla kysyä oppilailtaan, Achilleesko vai Hector oli heidän mielisankarinsa. Achillees sai musertavan enemmistön. Olihan hän voittaja. Ja kumminkin Homeeros oli selvänäköisempänä psykoloogina kuvannut voitetun jalommaksi ja ylevämielisemmäksi luonteeltaan, sillä hän tiesi, mikä osallisuus on jumalilla ihmisten menestymiseen tai vastoinkäymiseen. Ja meidän kaunein ranskalainen eepoksemmekin, _Chanson de Roland_ (Rolandin laulu) ylistää tappiolle joutuneen uljuutta.

Tarmokkuus saattaa meidän kestämään vastoinkäymistä, tuskaa, ponnistusta. Tämä jalo voima vaatii harjoitusta. Sen kelpoisuus riippuu sen käytännöstä. Sen viljeleminen vain sen itsensä vuoksi olisi niiden ihmisten matkimista, joille urheileminen on elämän tarkoitus. Urheilu ylläpitää ja enentää meidän voimakkuuttamme ja terveyttämme, joita tarvitsemme elämämme tehtäviin, mutta niiden itsensä asettaminen elämän tehtäväksemme olisi kaiketi hullunkurista. Luonto kehittyy sokeasti ja rajattomasti. Kaikki mikä koskee ihmistä, on alistettu järjestykseen. Ja samoin kuin ei synny taideteosta ilman alistumista sopusuhtaisuuden sääntöihin, samoin ei voida elää kaunista elämää, suostumatta järjestykseen, joka johtuu meidän riippuvaisuudestamme ja rajoituksestamme. Mutta tarmomme ohjaaminen ei ole sen vähentämistä. Silloin sen päinvastoin omistamme ja käyttelemme sitä kuin ratsumies opetettua ratsuaan. "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään ja hyökkääjät tempaavat sen itsellensä", sanoo Matheuksen evankeliumi. Niin elämääkin vastaan hyökätään. Laimeat ja maltilliset eivät ole mitään saaneet aikaan, vaan ne intomieliset, jotka ovat hillinneet kiihkoansa.

Voidaksemme saavuttaa elämän kokonaisuuden on vielä tärkeätä yhdistää menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Menneisyyden suhteen meidän on tunnustettava traditsioni. Eivät kansat eivätkä yksityiset astu yht'äkkiä valoon. Meidän tulee siis tuntea ne siteet, jotka meitä sitovat siihen maahan, missä olemme syntyneet, kansaan, josta olemme lähteneet. Me olemme siten menneisyyden jatkoa, ja meidän kauttamme jatkuu se, mikä siinä on elinvoimaista.

Mutta vaikutuksien saaminen menneisyydestä ei suinkaan vielä tiedä menneisyyteen asettumista. "Elämä, joka pyrkii avartumaan, välttää kuolleita kohtia," sanoo Spalding. "Ja jos tunnette elävöittävän voiman hehkuvan rinnassanne, älkää ruvetko haudankaivajaksi." Ei mikään ala uudelleen alusta ja kaikki kehittyy. Kaikki kehittyy hitaasti, ja saaden vaikutusta siitä, mikä on aikaisempaa. Jokaisella aikakaudella on uudet tarpeensa, joita tulee ymmärtää. Meidän aikamme vaatii paljon. Monimutkaisempana ja sekavampana se vaatii terävämpää silmää, selvemmin tajuttua yhteisyyden tunnetta ja herkempää käsitystä. Väen kasaantumiset saavat aikaan salaisempaa kurjuutta. Koneellinen työ tehtaissa on persoonattomampaa ja työn erikoistuminen vähentää tuntuvasti työn iloa. On syntynyt uusia olemassaolon ehtoja, jotka herättävät henkiin uutta yritteliäisyyttä.

Tulevaisuus taas, joka meille näkyy lapsiemme muodossa, opettaa meille, että meidän tarkoitusperämme on meitä itseämme edempänä, sekä että elämänsä iltanakin ihmisen tulee valmistaa siimestä jälkeentulevaisillensa. Emme rakenna samoista aineista, jos huoneen tulee seistä muutamia vuosia tai vuosisatoja.

V.

Älkäämme luulkokaan, että kehittäessämme itsessämme rakkautta elämään, koko elämään, kuolema tulee pelottavammaksi. Ihmiselämän arvoa ei määrää sen pituus. Hyvinkin lyhyt elämä levittää usein enemmän tuoksua kuin pitkä, kuivettunut elämänaika. Pääasia ei ole, että elää vanhaksi, vaan että täyttää jokaisen elämänsä hetken viimeiseen saakka, tietäen, että kerta tulee viimeinen hetki, joka antaa lopullisen muodon meidän elämällemme. Sillä alistuessamme elämään kokonaisuudessansa, alistumme myös kuolemaan.

Äskettäin kääntyi Figaro lehti lääkärien puoleen kiertokyselyllä, joka on jokseenkin omituinen ja joka kiinnittää meidän kaikkien mieltämme, jos kerta on totta, että meidän kaikkien on kuoltava. Se tiedusteli useilta "tieteen päämiehiltä", lääkärien tiedeseuran jäseniltä, lääketieteellisten tiedekuntien opettajilta, tunnetuilta kirurgeilta ja käytännöllisiltä lääkäreiltä, joilla kaikilla oli arvonimiä ja kunniamerkkejä, seuraavaa asiaa: Lääkäri hoitaa sairasta; hän toteaa, että tauti on parantumaton, että on kysymys enää vain kuukausista, päivistä tai tunneista: tuleeko hänen se ilmoittaa, tuleeko hänen sanoa se sairaalle itsellensä, vaiko vain perheelle, ja jälkimmäisessä tapauksessa, kenelle perheen jäsenelle?

Vastaukset ovat melkein kaikki samanlaiset. Ne voisivat ottaa yhteiseksi motokseen seuraavan Pascal'in lauselman: "Kun ihmiset eivät ole voineet poistaa kuolemaa, kurjuutta, tietämättömyyttä, ovat he huomanneet parhaaksi, onnellisiksi tullakseen, olla niitä asioita ajattelematta. Siinä kaikki, mitä he ovat voineet keksiä, saadakseen lievitystä niin monista vaivoista." Ja kun lääkärit eivät voi poistaa kuolemaa, haluavat he ehkäistä kuoleman ajattelemisen. He kloroformoivat meidät siveellisesti, jotta Osatar meidät opereeraisi.

Jotkut heistä ovat niinkin arkoja, etteivät he ensinkään soisi tästä asiasta keskusteltavankaan. Se tekee heidän mielestään lukijat suotta levottomiksi, ja he torjuvat sen kaikin voimin luotaan tai sitten he vetäytyvät omantuntonsa turviin, joka — tietysti — on heidän tekojensa ainoa tuomari. Mutta useimmat ovat samaa mieltä. He vetoavat ihmisystävyyteen kuin johonkin uuteen jumalaan, joka vaatii valhetta ja säätää raukkamaisuutta. "Sairaalle ei saa sanoa mitään muuta kuin rauhoittavaa", vakuuttaa yksi heistä; "on armeliasta, että loppuun asti saa säilyä toivon kipinä", lausuu toinen. Kolmas langettaa tämän tuomion: "Kellään ei ole velvollisuutta eikä oikeutta sanoa sairaalle, että hän on kuoleman oma". Ja tohtori Vanlair, Lüttich'in yliopiston professori, julistaa, että kun lääketiede on voimaton, on sen ehdottomin velvollisuus auttaa valheella sairasta, joka uskoo lääkäriinsä. Kaikki, paitsi yksi, vakuuttavat yksimielisesti, että sairaalla, jota asia sentään pääasiallisesti koskee, ei ole oikeutta saada tietää totuutta.

Entä saako sairaan läheisille sitten ilmoittaa totuuden? Kyllä, jossakin määrin. Täytyy kumminkin karttaa tuottamasta liian suurta tuskaa vaimolle, lapsille, isälle tai äidille, jotka sellainen isku voisi saattaa aivan pois suunniltansa. Tahdikkuutta, varovaisuutta, maltillisuutta, neuvoja, viittauksia, ynnä muuta sellaista käyttää hyvä lääkäri sellaisessa tapauksessa. Valitaan joku etäinen sukulainen, uljas ja voimakas, ja hänelle kuiskataan uutinen lievässä muodossa, jottei se häntä maahan masentaisi. Tehköön hän sitten, mitä itse tahtoo. Ei ole moittimista: perhe on saanut tietää asian. Rohkean ihmisen takana salaisuus on hyvässä tallessa. Lääkäri yksin päättää, kenen hän valitsee uskotukseen. Tärkeätä on, ettei siksi oteta ketään läheistä sukulaista, joka voisi siitä pelästyä. Kerrassaan hienotunteista väkeä, nuo lääkärit! Ja me kun luulimme, että he ovat tuskalle turtuneita, välinpitämättömiä, tunteettomia, tylyjä, raakoja. Kylläpä olemmekin heidän suhteensa erehtyneet! Kuinka osaammekaan pyytää heiltä anteeksi? He ovat lempeitä kuin pikku tytöt, sääliväisiä kuin laupeuden sisaret, varovaisia ja hillittyjä kuin naisopistolaiset. He eivät voisi tuottaa surua kenellekään, itse suuresti kärsimättä, ja kun sairas kamppailee kuoleman kanssa, tunnustelevat he varovaisesti, kuka on kaukaisin, kovin, tunnottomin syrjäsukulainen, ilmaistakseen hänelle salavihkaa, että kuolevainen ihminen kyllä voi kuolla.

Siten elämä päättyisi tuskattomasti. Onhan kaikkea pidettävä parempana, kuin sitä kauheaa pelkoa, jota kuolema herättää? Kaikkeako? Ei sentään. Muutamat lääkärit ovat sitä mieltä, että mitään ilmoittamatta voi kyllä antaa lähteä vanhan ukko rähjän, josta ei enää ole hyötyä kenellekään; mutta kun on kysymyksessä joku suuren yrityksen johtaja, joku noista kapitalisteista, jotka ohjaavat suuria liikkeitä, silloin he joutuvat aivan ymmälle. Muuttuuhan asia silloin sangen vakavaksi, onhan se selvää. Kuinka käy noiden suurten liikkeitten? Mihin joutuvat nuo suuret pääomat? Eikö pidä "valvoa perillisten etuja"? Tietenkin, ovathan nämä aineelliset asiat niin tärkeitä, että niiden tähden kyllä kannattaa hiukan kiusata kuolevaa. Se arvo ja merkitys, joka hänellä on ollut maan päällä, sammuu hänen mukanaan. Hänelle tehdään selväksi, ettei hänellä ole oikeutta kuolla rauhassa yksinään ja että hänen täytyy alistua rettelöihin, kunnes hän on tehnyt testamenttinsa, jakanut omaisuutensa, järjestänyt liikkeittensä kohtalon. Sen perästä hänelle kyllä annetaan toivoa, sillä ehdolla tietysti, ettei hän käytä sitä juuri tekemiensä määräysten kumoamiseen.