Part 5

Hitaasti, pitäen kiinni portaiden rautaisista kaiteista ja astuen yhden portaan kerrallansa tuli rouva Guibert lapsiansa kohden. Kuten syksyn kukka koristaa paljasta puutarhaa, niin kirkasti hymyn häive hänen kasvojansa Marcel'in paluusta asti. Tämä riensi häntä vastaan ja asetti hänet omin käsin istumaan mukavaan, varjoisaan paikkaan.

— Onko sinun nyt hyvä olla, äiti? Hymy kirkasti kokonaan vanhan naisen kasvot:

— Minun rakas iso poikani! Kuinka sinä muistutat isääsi.

Nuoren miehen kasvot kävivät vakaviksi:

— Siitä on nyt puolentoista vuotta, kun hän lähti pois. Voi tuota iltaa Ambato'ssa! Koskaan ei mene se minun mielestäni. Harhailin leirin ympärillä, huusin häntä nimeltä, huusin teitä kaikkia. Tunsin kuoleman kulkevan kintereilläni...

Hetkisen kesti painostavaa hiljaisuutta, sitten jatkoi taas rouva Guibert:

— Puolentoista vuotta! Onko se mahdollista?... Ja olen elänyt sen kumminkin. Se on tämän tyttösen ansio. Niin kauan kuin minussa on hengen hiventäkään, kiitän Jumalaa, että hän on antanut minulle sellaisen puolison, sellaisia poikia ja sellaisia tyttäriä kuin olen saanut.

Hän pyyhkäisi kyyneltyneitä silmiään ja alkoi tuskallisen kertomuksen, jota hänen poikansa odotti:

— Sinun setäsi Marc'in onnettomuus oli kaikkien meidän murheittemme alkuna. Me olimme liian onnellisia, Marcel. Isä oli niin voimakas ja luottavainen, ja niin väsymätön työntekijä. Vaivalloisintenkin päivätöiden jälkeen hän palasi kotiin iloisena. Ja te menestyitte kaikki toimialoillanne.

— Teitä kadehdittiin, Paula sanoi. Ja hänen veljensä, joka oli ylpeä kuin sisarkin, lisäsi:

— Parempi on saada osakseen kateutta kuin sääliä.

— Sinun setäsi pankkiliike Annecy'ssa kukoisti. Mutta muuan virkamies, johon setäsi täydellisesti luotti, katosi, vieden mukanaan talletuksia ja osakekirjoja. Setäsi ei kyennyt pitämään puoliansa sitä äkillistä myrskyä vastaan, jonka tuo pako aiheutti, ja hän menetti heti niin tyyten malttinsa, että surmasi itsensä. Suokoon Jumala, että hänellä olisi ollut aikaa katua! Isäsi matkusti heti sinne. Hän selvitti asiat. Kaikki maksettiin, pääomat ja korot. Mutta meidän täytyi uhrata suurin osa omaisuuttamme. Kumminkin me pidimme Maupas'in, joka on sukutila.

— Niin on, sanoi Marcel. Maupas on meille jokaiselle lapsuutemme elävä kuva.

— Ennenkuin isäsi luovutti omaisuutensa, aloitti taas rouva Guibert, kysyi hän teidän kaikkien mieltänne.

— Niin kysyi, kyllä muistan. Silloin oli juuri sotaretki alkanut. Mutta minä näin siinä vain äärimmäistä hienotunteisuutta. Nuo rahakysymykset ovat minulle aina olleet niin vieraita, niin yhdentekeviä.

— Paulan kanssa myös neuvoteltiin.

— Oli kysymyksessä nimi, Paula sanoi, ja kunnia.

— Oli kysymyksessä sinun myötäjäisesi, lapsi kulta... Tämä hänen veljensä surullinen loppu koski kovasti isään. Hän ei saanut takaisin iloisuuttaan. Mutta työtä hän teki kahta tarmokkaammin, kahta pontevammin. Kun kulkutauti puhkesi Cognin'issa, ei hän säästänyt itseänsä tarpeeksi. Tauti tarttui häneen viimeiseksi, kun hän oli nääntynyt ponnistuksista ja väsymyksestä. Heti alusta alkaen hän tunsi olevansa mennyttä miestä. Mutta hän ei antanut meidän mitään huomata. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Hän seurasi itse taudin kulkua. Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Älä sure, kyllä Jumala auttaa sinua". Minä korjasin: "Niin, kyllä Jumala auttaa meitä". Hän ei vastannut siihen mitään. Hän ajatteli pelotta lähestyvää kuolemaa. Hän kuoli meidän syliimme, täysissä tajuissaan.

— Minä yksin, sanoi Marcel, en ollut saapuvilla.

— Hänen vuoteensa ääressä oli Etienne, joka oli tullut Tonkin'ista, François, Paula ja myös Etienne'n morsian, Louise Saudet.

— Entä Margareeta?

— Hän ei voinut tulla, kuiskasi katkeruudetta, mutta kuitenkin mieli haikeana rouva Guibert. Hänelle ei annettu lupaa. Hän kuuluu Jumalalle. Emme ole ensinkään nähneet häntä, sen perästä kuin hän meni luostariin.

He antautuivat muistojen valtaan ja olivat kaikki kolme ääneti. Kuolema askarteli heidän ajatuksissaan. Mutta heidän ympärillään sykki ja värähteli iloinen elämä. Päivän polttama lehti, syksyn aikainen edelläkävijä, irtautui puusta ja leijaili hitaasti, kuin haalean ilman kantamana, maata kohden, Paula näytti sitä sormellaan veljellensä. Marcel, jonka mielen apeus oli vallannut, näki siinä vertauskuvan.

— Se odotti sentään kesää. Toiset kuihtuvat jo keväällä.

Hän ajatteli Thérèse sisarensa ennenaikaista kuolemaa. Ja hän ajatteli, kuinka hän itse jo useammin kuin kerran oli katsonut kuolemaa kasvoista kasvoihin. Mutta pian hän karkoitti mielestään nämä surulliset aavistukset:

— Olkoon elämä lyhyt tai pitkä, niin rohkeasti se on elettävä. Niin teki isä. Siksi hänen muistonsa ei masenna minun mieltäni, vaan päinvastoin vahvistaa minua.

Hän jatkoi kyselemistään:

— Lähtikö Etienne pian takaisin Tonkin'iin?

— Lähti, sanoi rouva Guibert. Muistat kai, että hän teki ensimmäisen matkansa sinne Lyon'in tutkimus- ja tiedeseuran lähettämän retkikunnan mukana. Hänen tutkimustensa tuloksena oli, että kaivokset olivat rikkaita ja maaperä viljavaa. Myöskin kehui hän meille noiden asumattomien rantaseutujen kauneutta. Hän asettui vaimonsa kanssa asumaan Along'in lahden rannalle. Sen niminenhän se oli, Paula?

Tytär myönsi, ja äiti jatkoi:

— Hän johtaa töitä kivihiilikaivoksissa. Samaan aikaan hän harjoittaa suurenmoista maanviljelystä: hänellä on riisivainioita, tomaatti-istutuksia. François meni hänen luokseen, ja myöskin serkkusi Charles, Marc sedän poika. Heidän työnsä menestyy, Jumala siunaa heitä. Etienne antaa meille elantoapua.

— Ja hänen vaimonsa lähti mielellään?

— Lähti. Louise on yhtä uljas kuin tyyni. Viikon perästä häiden jälkeen he astuivat laivaan. Nyt heillä on poika. En tunne sitä. En ole saanut nähdä sitä, ja rakastan sitä.

Paula lisäsi:

— Louise'n naimisiin meno nosti aikamoisen hälinän Chambéry'ssa. Kaikki kaupungin rouvat surkuttelivat hänen äitiänsä. "Kuinka voitte laskea tyttärenne niin kauas?" He pitivät häntä anteeksiantamattoman kovasydämisenä. Rouva Saudet näki, että Louise oli onnellinen ja se oli hänelle kylliksi. Nuo toiset ajattelivat vain itseänsä ja omaa rauhallisuuttansa. Kuten sanoo herra Dulaurens, _täytyy ennen kaikkea pysyä rauhallisella mielellä_.

Nimi, joka keskusteltaessa sattumalta mainitaan, näyttää aivan kuin vetävän asianomaisen paikalle. Ovatpa nämä aivan satunnaiset yhteensattumiset antaneet aihetta sananlaskuunkin. Ajoneuvot kääntyivät avonaisesta ristikkoportista hevoskastanjakäytävälle, ja Paula tunsi Dulaurens'ien hevoset ja vaunut.

— He olivat lakanneet seurustelemasta meidän kanssamme, virkkoi rouva Guibert, jonka kasvot lehahtivat punaisiksi.

Hän oli rohkea elämän koettelemuksissa, mutta ihmisten edessä hän oli arka.

— Sankarin tähdenhän he tulevat, sanoi Paula, tehden pilaa veljestänsä.

He nousivat kumminkin kaikki kolme ja menivät vieraita vastaan. Jo ajoivat vaunut tieltä pihaan, jonka santa narskui pyörien alla. Rouva Dulaurens nousi ensimmäisenä vaunuista, ja viitaten hetikohta kapteeniin, tervehti hän rouva Guibert'iä seuraavilla sanoilla:

— Oi rouva Guibert, kuinka te voittekaan olla ylpeä sellaisesta pojasta!

Rouva Dulaurens oli syntyisin de Velincourt eikä unohtanut sitä missään tilaisuudessa. Tämä nimi oikeutti hänen pitämään kaikkia tekojansa suurina suosionosoituksina, vieläpä ulottamaan hyväntahtoisen suojeluksensakin noihin ansioihin ja sankaritekoihinkin, joiden oikeastaan pitäisi olla ylimystön yksinoikeutena, mutta joiden loistosta ylimystö ainakin saattoi anastaa itselleen aimo määrän julistamalla suurella melulla niiden kunniaa.

Piilossa vaimonsa selän takana kumarteli turhaan herra Dulaurens. Hän oli harmaassa puvussa kiireestä kantapäähän, hatusta kenkiin saakka. Vaistomaisesti hän oli valinnut tämän värittömyyden, joka hänelle sopi. Hän ihaili pelokkaasti vaimoaan, joka hänen melkoisen omaisuutensa tähden oli ottanut hänet, aatelittoman, mieheksensä, mutta joka käytöksellään antoi hänen lakkaamatta tuntea uhrauksensa suuruutta. Tämä avioliitto, josta hän ylpeili ja joka määräsi hänen valtiolliset mielipiteensä, velvoitti hänen syvästi kunnioittamaan aateluutta, jonka ruumiintuma hänen mielestään oli tuo kookas ja komea nainen tylyine ja kopeine piirteineen ja käskevine vieläpä karkeinekin äänineen.

Viimeisenä nousi Alice vaunuista. Hänellä oli yllään vaaleansininen puku, jonka väri hyvin sopi hänen kasvoihinsa. Hän astui hitaasti eteenpäin tuolla hänelle ominaisella raukealla suloisuudella, mikä saattoi pelkäämään, että hän siihen paikkaan särkyisi. Heti nuoren tytön nähtyään ei Marcel'illa enää ollut silmiä muille. Hän vastasi välinpitämättömästi kohteliaisuuksiin, joita hänelle ladeltiin ja jotka hänen vaatimattomuutensa ja sotilaallinen kunniantuntonsa teki hänestä sietämättömiksi.

Eittämättömästi tarkoitti häntä tämä vierailu. Hän oli sen syy ja sen tarkoitusperä. Rouva Dulaurens, syntyisin de Velincourt, oli kyllä kohtelias ja rakastettavakin rouva Guibert'iä ja Paulaa kohtaan, mutta hänen kohteliaisuutensa oli kopeata ja hänen rakastettavuutensa alentuvaista. Äiti ei sitä huomannut, mutta kyllä tytär, joka oli tarkkaälyisempi tai vähemmän hämillään. Ja keskustellessaan naisten kanssa oli rouva Dulaurens lakkaamatta kääntyvinään Marcel'in puoleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut anastaa tuon nuoren sankarin itsellensä ja kuljettaa hänet pois vaunuissansa.

— Kuulkaapa, hyvä herra, sanoi hän lopuksi luontevasti, siitä on jo useampia päiviä, kun te saavuitte, eikä teitä näe missään. Voisi luulla, että te piiloilette. Mutta sehän ei ole teidän tapaistanne. Vihollinen siitä kyllä tietää yhtä ja toista.

_Vihollinen_ oli epämääräinen ja mukava nimitys kaikille noille kaukaisille kansoille, joiden monimutkaisia nimiä hän ei vaivautunut pitämään mielessänsä. Ja herra Dulaurens, joka vilpittömästi ihaili muissa toimekkuutta ja rohkeutta, tahtoi vielä alleviivata vaimonsa viittausta:

— Jaa'a, te saitte tuimasti otella. Hallituksen huolimattomuutta... Ette varmaankaan usein voineet olla rauhallisella mielellä?

Vähältä piti, ettei tämä onneton lause saanut Paulaa purskahtamaan hillittömään nauruun. Se livahti niin usein herra Dulaurens'in huulilta, että hänelle oli annettu liikanimi ritari Rauhallinen, joka samalla kertaa ilmaisi hänen ylimyksellistä vaateliaisuuttaan ja hänen rauhan rakkauttaan.

Mutta rouva Dulaurens jatkoi:

— Kaikki teidän ystävänne haluavat tutustua teihin. Minun kotini on teille avoinna, jos vain suvaitsette tehdä meille sen kunnian.

Ja ikäänkuin hän yht'äkkiä olisi huomannut Paulan läsnäolon:

— Sisarinenne, tietysti.

Sisarta siis siedettäisiin. Tuo pieni pysähdys sen ilmaisi.

Nuori tyttö vastasi:

— Me olemme hyvin kiitollisia, rouva Dulaurens, mutta meillä on vielä surua.

— Puolisurua korkeintaan. Puolentoista vuoden perästä.

Ja hän kääntyi uudestaan upseerin puoleen:

— Me menemme sunnuntaina kukkataisteluun Aix'iin. Tulkaa mukaan. Se on yksi matkan tarkoitus. Ja illalla syömme klubissa päivällistä muutamien ystäviemme kanssa, kaikessa tuttavallisuudessa. Siellä tapaatte tovereitakin, kreivi de Marthenay'n, joka on rakuunaluutnantti ja luutnantti Berlier'n, joka on teidän ystävänne, luullakseni. Tiedätte kai, että puhutaan hänen menevän naimisiin Isabella Orlandi'n, erään kaunottaren, kanssa.

Hän levitti tätä väärää tietoa, jota hän sillä hetkellä kuvitteli mielessään, antaakseen letkauksen tuolle ylpeälle Paulalle, joka asettui hänen aikeitansa vastaan.

Naiset aavistavat jollain käsittämättömällä tavalla, jonkinlaisen arvaamiskyvyn avulla, jonka heille antaa heidän miellyttämis- ja myös heidän vahingoittamishalunsa, ketkä ovat heimolaisia keskenään, keiden sielut, sydämet tai ruumiit etsivät toisiansa ja valitsevat toisensa. Eivätkö monet emännät, vilkastuttaakseen pöytäkeskustelua, osaa kerrassaan mainiosti sijoittaa vieraitansa aavistellessaan sympatian mahdollisuutta, jonka joskus juuri he herättävät henkiin. Samoin se pahakin, jota he puhuvat toisistansa, osoittaa tavatonta aavistuskykyä ja ihmeellistä terävänäköisyyttä: useimmiten se ei perustu mihinkään varmasti todistettuun tosiasiaan, mutta siitä huolimatta sillä on kaikki todenperäisyyden tuntomerkit. Se määrittelee ihmisiä luonnon mukaan, säälimättömästi tosin, mutta aina todenmukaisesti.

Rouva Dulaurens näki kumminkin turhaa vaivaa. Nuori tyttö ei räpäyttänyt silmäänsäkään, joko hän sitten oli aikaisin oppinut hillitsemään itseänsä tai oli tämä uutinen hänelle todella yhdentekevä.

— Tottahan saamme olla varmat tulostanne, pyysi yhä itsepintaisesti ensinmainittu, ollen odottavinaan vastausta vain Marcel'ilta.

Alice katseli lempeästi nuorta upseeria, silmillään, jotka olivat siniset kuin Savoijin vaalea taivas. Paula myös katsoi häneen, mutta hänen katseensa oli synkkä. Marcel ymmärsi, että rouva Dulaurens tahtoi erottaa hänet sisarestansa, ja hän kieltäytyi, sen perhehengen ohjaamana, jota tohtori Guibert aina oli teroittanut lastensa mieleen:

— Kiitän teitä, rouva Dulaurens. Mutta minun kotiintuloni on verestänyt vielä tuoreita muistoja. En halua lähteä minnekään kotoa.

Ilonsalama välähti mustissa silmissä, mutta pitkät räpyttelevät ripset peittivät puoleksi sulkeutuneet siniset silmät.

— Hän tarvitsee lepoa, lisäsi rouva Guibert. Alice, joka katseli pihan hiekkaa, sanoi hiukan punastuen:

— Teidän isänne, herra kapteeni, paransi minut. Ennenmuinoin te kävitte usein Chênaie'ssa. Paula oli minun rakkain ystäväni. Ette saa meitä jättää.

Kun hän viimein kohotti taivaansiniset silmänsä, kohtasi hän Marcel'in katseen ja hymyili. Sitten hänen poskensa taas punastuivat. Hänen herkkä verensä seurasi hänen sydämensä salaisia liikkeitä.

— Kyllä he varmasti tulevat teitä tervehtimään, neiti, sanoi rouva Guibert, hiukan hämmästyneenä Paulan itsepäisestä vaikenemisesta.

— Oi, miksi _neiti_? Te kutsuitte minua ennen Alice'ksi.

— Siitä on jo kauan. Te olitte silloin pieni.

— Pienihän minä vieläkin olen, tai milt'ei pieni.

Mutta rouva Dulaurens ei suinkaan tahtonut joutua tappiolle. Hän ajatteli kutsujansa. Tämän Madagaskarilaisen sankarin avulla hän oli aikonut sysätä satulasta kilpailijansa, paronitar de Vittoz'n, joka näytteli Aix'issa parhaillaan kylpevää, luuvaloista tutkimusmatkailijaa. Sillä hän oli ottanut selville, oliko Jean Berlier'n puheissa perää. Nuoren kapteenin menneisyys oli kaikkein loistavimpia. Hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä oli suuresti vaikuttanut sotaretken onnistumiseen. Mainitsemiset päiväkäskyissä, kunnialegioonan ritariristi, kolmas upseerin nauhus tunnusti vuoronperään hänen ansionsa. Hän siis hyvin saattoi tyydyttää turhamaisuutta. Ja tällainen maine viehättikin paljon enemmän sotaisaa rouva Dulaurens'ia kuin kirjailijoiden ja tiedemiesten kuuluisuus. Ja sitäpaitsi, piti kai hiukan kannustaa kreivi de Marthenay'ta, joka ei ensinkään näyttänyt pitävän kiirettä Alice'n käden pyytämisellä.

— En mitenkään voi uskoa, että ette tule, sanoi hän nuorelle miehelle, antaen lähtömerkin. Me odotamme teitä sunnuntaina Aix'issa.

Ja toistaen koneellisesti aikaisempia sanojaan lausui hän hyvästijättäessään rouva Guibert'ille mesimakealla äänellä, joka jyrkästi soti hänen luontoansa vastaan:

— Kaikki äidit kadehtivat teitä, rouva Guibert! Alice hyvästeli erityisen herttaisesti Paulaa, joka pysyi jäykkänä. Vaunut olivat jo kadonneet ristikkoportista, ja yhä katseli Marcel autiota porttikäytävää kohden. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ensinkään huomannut, kuinka sisar häntä tarkasteli hellän surullisesti.

— Mitä sinä mietit, kysyi hän.

Veli kääntyi sisarensa puoleen ja sanoi hiukan alakuloisesti hymyillen, ikäänkuin tuntien heikkoutensa:

— Menemmehän heitä katsomaan, eikö niin?

Hän hämmästyi kysymyksensä vaikutusta, sillä Paulan kasvot synkkenivät ja hänen silmänsä sumentuivat.

— Et enää tyydy meihin, mumisi hän.

Kohta hän kumminkin hillitsi itsensä ja virkkoi lujemmalla äänellä:

— Minä en ainakaan mene. Ei minua ole kutsuttukaan.

— Kutsuttiinhan sinut, sanoi Marcel.

— Pyh! Kaupan päällisiksi! Rouva Dulaurens antoi minun sen kyllä tuntea.

— Paula, pikku Paula, tiedäthän, etten mene sinne ilman sinua.

— No, emme sitten mene sinne, eikö niin. Ollaan kotona. Me rakastamme sinua niin suuresti, äiti ja minä, ja olemme niin onnelliset, jos saamme pitää sinut luonamme. Ole meidän kanssamme. Niin kauan koti on ollut äänetön ja kuin varjossa. Mutta sinä tulit, ja päivä alkoi taas paistaa.

— Niin, lapsikulta, toisti rouva Guibert. Ole meidän kanssamme.

Marcel'in kasvot synkistyivät. Hän ei pitänyt siitä, että hänen vapauttaan rajoitettiin, eikä suvainnut sitä mielellään niiltäkään, jotka olivat kaikkein rakkaimmat hänen sydämelleen. Mutta ennenkaikkea hän oli tyytymätön itseensä. Hän oli palannut kotiin päättäen elää Maupas'sa muista erillään, hengittää siellä kylliksensä kotiseutunsa tuoksua ja muistella rakkaita vainajiansa, tuottaa myöskin hiukan iloa äidillensä ja sisarellensa, eikä nyt muuta tarvittu kuin että tuli tuo pieni tyttö, niin heti hänen päätöksensä raukesivat ja lannistui hänen tahtonsa ja ylpeytensä.

Huolimatta noista suloisista pyynnöistä, pysyi hän yhä ääneti. Paula ei voinut kauan katsella veljeään surullisena.

— Kuule, hän sanoi, mene sinä vain Chênaie'hen. Minä en voi tulla sinun kanssasi, sillä minulla ei ole pukuja.

Liian kiireesti vastasi veli — ja tämä vastaus ilmaisi selvästi, kuinka itsepintaisesti hän halusi päästä tuolle vierailulle:

— Minä hankin niitä sinulle, pikku sisko. Minulla on hiukan säästöjä.

— Ja sinä olet sentään auttanut meitä, huomautti rouva Guibert, katsellen hellästi poikaansa, ikäänkuin hän ei vielä olisi tottunut siihen, että hänen poikansa oli häntä niin lähellä.

Illalla myöhään, kun rouva Guibert oli jokapäiväisellä kierroksellansa tarkastamassa, että kaikki ovet olivat lukossa, näki Paula, joka oli jäänyt saliin Marcel'in kanssa, tämän taas vaipuvan outoihin ajatuksiin. Hän lähestyi veljeänsä ja laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen:

— Haaveksitko sinä kauniista Alice'sta?

Hän sanoi nämä sanat niin herttaisesti, että veli hymyili:

— En, vastasi hän, kieltäen heikkoutensa. Mutta tunnusti sen hetikohta, lisäten:

— Hän on kaunis, se on totta. Onko hän sinun ystäväsi?

— Me olimme yhdessä Sacré Coeur'in luostarikoulussa. Hän on jokseenkin minun ikäiseni, ehkä hiukan nuorempi. Luostarissa ollessamme hän oli kiintynyt minuun kuin nuorempi sisar. Sillä hän on lempeä, alistuvainen, arka ja antaa mieluummin muiden päättää puolestansa.

— Sehän sopii hyvin naiselle, sanoi veli hyväksyvästi.

Hän tunnusti empimättä oman sukupuolensa etevämmyyden.

Paula hyväili kädellään veljensä otsaa:

— Alice ei ole sellainen vaimo, jota sinä tarvitset.

Veli väitti kiivaasti vastaan:

— En ole aikonutkaan häntä naida. Mutta nuori tyttö jatkoi ajatustaan:

— Häneltä puuttuu rohkeutta. Eikä hän lisäksi ole meidän piiristämme.

— Kuinka, ei meidän piiristämme? Siksikö, että Dulaurens'it ovat rikkaampia kuin me? Ranskassa, Jumalan kiitos, ei sentään rikkaus määrää yhteiskunnallista asemaa.

Paula oli pahoillaan, että aiheutti tämän suuttumuksen:

— Enhän minä sitä tarkoittanut. Ne ihmiset, joista on puhe, käsittävät elämän toisin kuin me. Se on heistä vain ulkonaista komeilemista. He eivät osaa erottaa mitättömyyksiä tärkeäarvoisista asioista. En minä osaa sitä sinulle selittää, mutta en minä tahtonut suututtaa sinua.

— Rupeatko sinä saarnaamaan minulle maailmasta ja ihmisistä? Ennenkuin olet maailmaa nähnytkään, tahdot sinä sitä arvostella!

Närkästyneenä veljensä äänen loukkaavasta sävystä kääntyi Paula poispäin. Ja purkaen vihdoin sydämensä katkeruuden hän virkkoi:

— Luuletko sinä, että minä en vielä osaa erottaa hymyn teeskentelyä ja huulien valhetta? Kyllä vaan! Nuo ihmiset eivät voi meitä suvaita ja tahtoisivat meitä halveksia. Sinua he kyllä koettavat houkutella puoleensa, sillä sinun seurasi hivelee heidän turhamaisuuttaan, mutta he karttavat äitiä ja minua, jotka olemme vain varattomia naisparkoja. Alice on määrätty eräälle kreivi de Marthenay'lle eikä suinkaan sinulle.

Ilman tuota viimeistä lausetta tämä närkästynyt puhe olisi tehonnut. Mitä Paula tuossa niin selvästi ja täsmällisesti sanoi, sitä Marcelkin oli jo tuntenut, vaikkakin epämääräisemmin. Hänen ylpeytensä ja se hellä rakkaus, jota hän tunsi äitiänsä ja sisartansa kohtaan, olisi pidättänyt häntä. Mutta loppu teki kaikki tyhjäksi. Jo pelkkä ajatuskin, että tuo salonkiupseeri, joka odottamatta paiskautui hänen elämäänsä, olisi hänen voitosta varma kilpailijansa, herätti hänen taistelun, valloituksen, hallitsemisen vaistonsa. Hän tuli mustasukkaiseksi, jo ennenkuin rakasti.

III.

Kukkataistelu.

Kas, tuolla ne tulevat! tuolla ne tulevat! sanoi Jean Berlier, osoittaen sormellaan kilparadan äärimmäistä päätä.

Marlioz'n kilparata on noin parin kolmen kilometrin päässä Aix-les-Bains'istä, Chambéry'n tien varrella. Katselijoiden parvekkeet, joiden hallussa on toinen kilparadan sivuista, ovat Revard'in vuoreen päin. Näköala niiltä on selväpiirteinen ja silmää kiehtova. Etualalla on viheriöitä niittyjä, joita siellä täällä halkovat kapeat poppeliaidat, ja niiden takana katse yht'äkkiä törmää jyrkkiin kalliorinteisiin, joiden säännöllinen jono on katsella kuin jokin muinainen vallitus ja joka päivän aikaan on vailla kaikkea suloa ja kauneutta, mutta illalla loistaa satumaisen ihanana laskevan auringon valossa.

— Tuolla ne tulevat, toisti Isabella Orlandi käsiään taputtaen.

Kukitetut vaunut lähestyivät todellakin nurmikentän päästä, ajaakseen ohi parvekkeiden, jotka olivat täpötäynnä loistavaa yleisöä. Nähdessään vaunut, tömistelivät katselijat innostuksesta jalkojaan ja liikkuen edestakaisin kuin lauma hulluja tai uuttera mehiläisparvi, riistivät he korit ohikulkevilta kukkakauppiailta, asettivat eteensä sotavaruksensa ja valmistautuivat lähestyvään otteluun, päästäen kiihkeitä ja turhia huutoja kuin hyökkäävät sotilaat.

Pilvettömän päivän kirkkaudessa lähestyi tuo keijukaiskulkue välkkyen ja kimallellen. Vielä ei voitu eroittaa muuta kuin jono valopilkkuja, joista aika-ajoin singahteli valkoisia salamoita, aina kun auringon säteet sattuivat hevosten kiiltäviin haarniskoihin tai vaunujen loistaviin pyöriin. Se suureni ja, kuvastuen kullassa kylpevää taivaanrantaa vastaan, se loistossaan ja upeudessaan muistutti jotakin itämaista saattuetta, toi mieleen taulun Tietäjät itäiseltä maalta, jonka eräs veneetsialainen, väri-iloa intohimoisesti rakastava mestari oli maalannut.

Suuren parvekkeen ensi rivissä istuivat Dulaurens'it kutsuvierainensa, Jean Berlier Isabellan vieressä ja Marcel Guibert rouva Dulaurens'in ja Alice'n välissä. Paula oli kieltäytynyt seuraamasta veljeänsä, ja tämä istui nyt vaiteliaana paikallaan, huomaamatta tuota kimmeltelevää näkyä, joka väikkyi hänen silmiensä edessä, nähden vain kahden surullisen naisen kasvot, ikävöiden Maupas'n suloista lepoa ja rauhaa ja alkaen tuntea jo tuota sisäistä lannistumista, joka on rakkauden seuralainen.

Orkesteri alkoi soittaa tanssimusiikkia. Niiden sävelten keveässä tahdissa, jota vain nauru ja huudot katkaisivat, ryhdyttiin taisteluun. Haluten kiihkeästi päästä mukaan juoksivat myöhästyneet poikki kilparadan, ja hetken aikaa kihisi ja kuhisi nurmikentällä vaaleita pukuja ja päivänvarjoja.

Lapset saivat osakseen ensimmäiset kukkavihot, joita kepeät kädet hellävaroen heittivät. Kevään airueina heitä, noita ihmiselämän kevätkukkia, kulki juhlakulkueen etunenässä. Punakoita pikkulapsia kiikkui käsivarret paljaina suurissa punaisissa koreissa tahdissa astuvien aasien selässä. Pienet merimiehet heiluttivat uljaina pahviairojaan pitkissä, kaisloilla koristetuissa ruuhissaan, joita berberiläishevoset vetivät. Hevosten liehuvat harjat ja hännät kuvasivat epäilemättä meren ärjyviä aaltoja. Ruusunpunaisissa puvuissaan kohosivat pikku tytöt vehreyden keskeltä kuin ihmeelliset linnut pesistään. Ja koko tuo pienokaisjoukko, jota vahti valppaiden hoitajattarien jono, huumaantui käsientaputuksista ja auringosta, soitosta ja ilosta kuin nuori Bacchus.