Part 12

Heidän varomaton puhelunsa saattoi heidät molemmat värisemään. Suru valtasi nuoren miehen mielen katsellessaan tuota ihanaa olentoa, jonka ruumiin hahmoviivoja ja ihon vaaleutta hän saattoi kuvitella mielessään. Ja tyttö, joka oli menossa naimisiin, kuten syöksytään syvyyteen, tunsi jonkinlaista hekumallista huumausta liikkuessaan sillä tapaa kuilun partaalla.

Nuori mies oli vaiti, mutta hänen pingoittuneet kasvonsa ilmaisivat nuorelle tytölle, kuinka suuri oli hänen valtansa. Tyttö uskalsi tarttua hänen käteensä ja sanoi hänelle italiankielellä, peitelläkseen hiukan rohkeuttaan:

— Io vi amo. (Rakastan teitä.)

Jean ei ajatellut enää Marcel'in kohtausta. Mutta hänen hyvätuulisuutensa ja hurmaava käytöstapansa saattoi erehtymään hänen luonteestansa, joka oli tunneherkkä, vilpitön ja melkein pidättyväinen. Ja niinpä hän, vaikka olikin sillä hetkellä ihastunut, ei kuitenkaan lausunut niitä sanoja, joita Isabella odotti:

— Siis, hän virkkoi, te luopuisitte minun tähteni herra Landeau'sta?

Isabella päätteli itsekseen, että Jean oli typerä, ja luuli yht'äkkiä ymmärtävänsä, miksi hän oli häikäilemätön vain näennäisesti ja kuinka hänen rohkeat sanansa olivatkin pelkkää suukopua. Mutta hän piti Jean'ista vain sitä enemmän. Syvällä hänen ahnaan sydämensä sopukassa, jonka turmeluksessa vielä ilmeni aloittelijan epäröimistä, piili hiukkanen lapsellisuutta, jota tuollainen odottamaton kunniallisuus liikutti. Mutta hän tahtoi pitää omaa osaansa tärkeämpiarvoisena. Pian toipuen hämmästyksestään hän vastasi:

— Minä en luovu yhtään mistään Missä suhteessa tuo nelikymmenvuotias on meille haitallinen?

Ja taas hän antoi helistä kaksimielisen naurunsa. Nuori mies ymmärsi ja punastui vastoin tahtoansa — harmiksensa.

Viheriöiden kasvien takaa he näkivät Alice'n nousevan. Nuori tyttö astui salin poikki silmät tuijottavina kuin unessakävijällä. Hänellä oli yllään hame hienosta valkoisesta aivinasta, joka hyvin sopi hänen vaalealle iholleen. Isabella tarkasti hänen pukuaan kylmäkiskoisesti, kuin kalunkirjoittaja kapineita. Tämä tutkiminen kovetti hänen mielensä, ja hän kuiskasi:

— Kas tuossa näette kallisarvoista kangasta, ja puvun, jonka kuosi on virheetön. Voisitteko te, herra luutnantti, kustantaa minulle samallaista kangasta ja yhtä kalliin ompelijattaren naimisiin mentyämme?

Nuori mies palasi todellisuuteen ja harmitteli sydämessään yksinkertaisuuttaan.

— Palkallaniko, hän virkkoi.

— Minkä sille mahtaa! Minä pidän siitä mikä kiiltää.

— Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää.

— Eipä suinkaan, on vielä timantteja ja jalokiviäkin.

Hieman ylenkatseellisesti myönsi nuori mies:

— Niinpä niin, jokainen tahtoo pysyä erillään elämästä ja koettaa sen unohtaa. Äidillänne on koiransa, enollani on ruusunsa ja teillä on pukunne. Rakkaus tulee sitten vasta, miten kuten.

— No viimeinkin, Jean, te tulette järkeväksi. Mieli keventyneenä Jean alkoi taas puhua suunnitelmastaan:

— Siis te säilytätte salaisuuden, jonka saatte tietää huomenna?

— Jos sen ilmaisen, niin lupaan ruveta rakastamaan herra Landeau'ta.

— Kas niin, puhutaan vakavasti.

— Minähän puhunkin vallan vakavasti. Sulhaseni on vakavin vertaus mitä olla saattaa. No, kuulkaapas, jos ilmaisen salaisuutenne, niin se merkitsee, että te olette lakannut minua miellyttämästä.

— Älkää toki! Minä voin lakata teitä miellyttämästä minä hetkenä hyvänsä.

— Kiittämätön!

Hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi hän esittänyt nuorta miestä kuvitellulle katsojajoukolle:

— Kaunis kuin enkeli, eikä tiedä siitä mitään.

Hän nosti kätensä:

— Minä vannon sen. Kas niin, oletteko nyt tyytyväinen? Antakaa nyt kuulua.

Jean epäröi vielä, mutta päätti sitten puhua:

— Ystävälläni Marcel Guibert'illä on jotakin sanomista neiti Dulaurens'ille. Hän odottaa häntä huomenna tammimetsikössä.

— Ahaa, sanoi Isabella innostuneena. Mutta sitä vartenhan he eivät tarvitse meitä.

— Malttakaahan, Alice neiti ei tiedä siitä mitään.

— Se tyhmyri! Mutta olette oikeassa. Hänen puoleltaan ei mikään minua enää hämmästytä. Hän on valmis mihin tyhmyyksiin tahansa.

— Arkamaisuuksiin pikemmin. Hän on niin turhan arka.

— Turhan epäröivä pikemmin. Mutta hän on rikas. Hän voi valita aviomiehensä. Tähän maailman aikaan se on harvinaista ylellisyyttä. Kuinka ihmeessä hän ei pidä enemmän kapteeni Guibert'istä kuin tuosta pöyhkeästä ja tyhjänpäiväisestä Marthenay'sta? Minua tuo kapteeni miellyttää aikalailla, melkein yhtä paljon kuin te. Minä vain pelkään häntä. Minusta tuntuu aina, että hän rupeaa minua torumaan.

— Jospa sitä ansaitsettekin?

— Tietenkin ansaitsen. Torukaa te minua, te, mutta älkää liian ankarasti. Rakuuna on typerä. Ja kun kerta on typerä, niin kyllä sitä kestää.

Rouva Dulaurens, joka jo hetkisen oli kulkenut edes takaisin, lähestyi heidän piilopaikkaansa, sillä he olivat hänen mielestään jo olleet kyllin kauan kahdenkesken. Hän kysyi:

— Eikö Alice ole teidän seurassanne?

— Hän lähti juuri salista. Kas tuossa hän tuleekin takaisin.

Kun rouva Dulaurens oli loitonnut, jatkoi Jean nopeasti, lopettaakseen keskustelun:

— Rouva Dulaurens ei tahdo luopua tyttärestänsä. Ymmärrättehän!

— Vai niin, sanoi Isabella. Silloin Alice parka menee naimisiin de Marthenay'n kanssa. Sillä tytöllä ei ole enempää omaa tahtoa kuin kanalla rankkasateessa.

Ja hullunkurisen innostuneesti hän lisäsi:

— Suosikaamme laitonta rakkautta. Entä mitä saan minä palkaksi avustuksestani?

— Pyytäkää, niin te saatte.

Hän katsoi nuoreen mieheen alta kulmiensa, ikäänkuin ärsyttääksensä häntä.

— Pyydän suudelmaa teidän huuliltanne, hyvä herra.

Jean, joka oli vapautunut häveliäisyydestään, antoi sanan sanasta:

— Saamanne pitää, hyvä neiti.

Nyt oli tytön vuoro punastua. He nauroivat molemmat hiukan hämillään, tulevan nautinnon toivossa. Ja jättäen piilopaikkansa, he menivät muiden seuraan ja yhtyivät yleiseen keskusteluun.

IX.

Hyvästijättö.

Seuraavana päivänä kävi kaikki niinkuin oli suunniteltukin. Isabella Orlandi ja Jean Berlier veivät Alice Dulaurens'in puiston tammimetsikköön, jossa tiedon saanut Marcel oli odottamassa. Tien käänteessä he jättivät heidät vastatusten ja jatkoivat kävelyään syksyn kellastuttamien lehvien alla.

Alice säikähti kovin ja vei kätensä sydämelleen. Hän olisi juossut pakoon, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet eikä henki kulkenut.

— Jääkää, olkaa niin hyvä, sanoi hänelle Marcel vakavalla ja vaativalla äänellä, jommoisella Alice ei ollut kuullut hänen ennen puhuvan. Suokaa anteeksi rohkeuteni. Lähden pian Algeriaan, enkä voinut matkustaa teitä tapaamatta.

— Niinkö, virkkoi Alice kalpeana ja väristen. Mitä äiti sanoo?

Vain hänen toinen ajatuksensa koski äitiä. Mutta Marcel luuli, että tuo ensimmäinenkin sana tarkoitti rouva Dulaurens'ia ja rypisti mustasukkaisena kulmakarvojansa. Kumminkin hän jatkoi yhtä kiehtovan lempeästi:

— Alice, minun täytyy sanoa teille, että teitä rakastan. Paulalta kuulin, että tekin minua rakastatte. Onko se totta? Minä tahdon kuulla sen teidän omilta huuliltanne.

Hän näki Alice'n vapisevan ja vievän molemmat kätensä kurkkuunsa aivan kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Tytön posket olivat värittömät ja hänen silmänsä katsoivat mitään näkemättä kuivia lehtiä, jotka peittivät tien. Tammien oksat natisivat surullisesti tuulessa. Ja jo ilmaisi illan tuloa taivaan rusoittava hohde, joka pilkoitti vanhojen puiden pystyjen runkojen välistä.

Kuin äärettömän vienona valituksena kuului Alice'n huulilta:

— Minä en voi sitä sanoa teille.

Se oli hänen tunnustuksensa, ainoa, minkä hän luuli luvalliseksi.

Liikutettuna sydänjuuria myöten Marcel katseli uusin silmin tuota pelokasta lasta, joka, hartiat valkean huivin peitossa, seisoi kuin kuvajainen puistotien lehtiholvin alla. Pitkät ripset peittivät puoleksi hänen siniset silmänsä. Hänen takanaan loisti oksien välistä laskeva aurinko kuin suuri tulipalo, jota vastaan tammien rungot mustina kuvastuivat. Ja lehdet hohtivat hehkuvina ja julmina, kullan keltaisina ja veripunaisina.

— Alice, jatkoi Marcel, jos te rakastatte minua, niinkuin minä teitä rakastan, niin luvatkaa, että tulette minun vaimokseni.

Alice katsoi viimein nuoren miehen ylväisiin kasvoihin.

Hän näki, että tämä oli kärsinyt hänen tähtensä, ja hänen silmänsä kostuivat.

— Minä en voi... Marcel... vanhempani...

Hän ei voinut sanoa enempää; kyyneleet puhuivat hänen puolestansa.

Marcel lähestyi ja tarttui hänen käteensä. Hän ei vetänyt sitä pois.

Lujalla, vakuuttavalla äänellä jatkoi nuori mies: — Älkää olko huolissanne, Alice. Te saatte kyllä heidän suostumuksensa. Kun vain tahdotte ja uskallatte odottaa. Aika tuo varmasti avun. En pyydä teiltä muuta, kuin että olette kärsivällinen. Minä suoritan suuria tekoja teidän puolestanne. Lähden tutkimusmatkalle Keski-Afrikaan. Minä osaan kyllä voittaa teidät omakseni, morsiameni.

Pelästyneenä Alice rukoili häntä, ja hänen levottomuutensa ilmaisi hänen rakkautensa:

— Ei, ei, minä en tahdo. Ette saa panna henkeänne alttiiksi. Voi, jos te... rakastatte minua, niin ette lähde.

— Minä lähden siksi, että teitä rakastan, Alice.

— Te ette tunne minua. Minä pelkään. Pelkään kaikkea. Minä olen vain heikko ja mitätön tyttöparka. Voi, kuinka minun pääni on raskas!

Hän vei vapaan kätensä otsalleen ja sitten rinnalleen:

— Kuinka minun sydäntäni ahdistaa, kuiskasi hän hiljaa.

— Alice, älkää pelätkö mitään, sanoi Marcel kiihkeästi. Minä rakastan teitä. Minä suojelen teitä.

Hän kumartui ja kosketti huulillaan tuota pientä, vapisevaa kättä, jota hän piti omassaan. Tuo suudelma sai tytön vavahtamaan. Hän huokasi:

— Mennään sisään. Se on väärin.

— Ei suinkaan. Minä rakastan teitä niin suuresti. Olenhan teidän sulhasenne!

Tyttö toisti:

— Se on väärin.

He seisoivat aivan lähekkäin ja katsoivat toisiinsa.

Illan värit vaalenivat. Sinertävää utua väreili puistossa puiden alla ja nurmikolla. Oli se salaperäinen hetki, jolloin kaikki heltyy peläten kuolemaa. Päivä viipyi vielä, mutta sen valo oli heikkoa, haikeata, riutuvaa. Ja tie, joka katosi metsään, kävi vuoroin ruusunpunaiseksi, vuoroin violetiksi.

Nuoren tytön silmissä näki Marcel laskevan auringon kajastuksen. Kuolevan luonnon koko alakuloisuus heijastui tuosta elävästä kuvastimesta.

Koskaan ei nuori mies ollut niin selvästi tuntenut rakkautensa esineen hentoutta. Koskaan ei nuori tyttö ollut niin hartaasti tuntenut kainoa halua turvautua hänen voimaansa. Mutta kun Marcel veti hänet luokseen ja kumartui suutelemaan häntä, niin hennoilla käsillään hän työnsi hänet hiljaa loitommaksi ja kuiskasi kolmannen kerran:

— Ei, ei, se on väärin.

Tämä värisevä kainous, jonka läpi rakkaus kuulsi, täytti nuoren miehen mielen kunnioituksella ja liikutuksella.

— Alice, anoi hän vielä, teidän täytyy luvata, että tulette minun vaimokseni.

Mutta Alice vastasi vain, kuten hän jo oli vastannut:

— Minä en voi. Vanhempani eivät tahdo.

Marcel oli aivan hämmästyksissään siitä, ettei vielä ollut päässyt pitemmälle tämän kohtauksen aikana, jota hän niin kiihkeästi oli halunnut ja jonka piti ratkaista heidän tulevaisuutensa, mutta varmana rakkaudestaan ja luullen lujasti saavansa tytön vakuutetuksi hän jatkoi pontevasti:

— Alice, Alice, minä lähden kauas. Ehkä useaksi vuodeksi. Mutta mitä on pari kolme vuotta, kun rakastaa? Rakkaus kestää iäti. Minä tahtoisin saada teidän lupauksenne. Se ylläpitäisi ja rohkaisisi minua. Alice, minä rakastan teitä enemmän kuin elämääni. Tai pikemmin, elämä ei ole minkään arvoista ilman teitä. Vastukset eivät merkitse mitään, kun rakastaa. Luvatkaa minulle, että säilytätte minulle sydämenne, kun olen poissa, ja tämän pienen käden, jonka olette minulle antanut, ja jota aivan jääkylmänä pitelen omassani.

Typertyneenä seisoi Alice liikkumatta ja ääneti. Hän ei ollut koskaan elämässään ottanut ensi askelta. Hän ei tietänyt edes, oliko hänellä omaa tahtoa ollenkaan. Marcel'in rakkauskin oli kuin varkain vallannut hänet ja tuotti hänelle tuskaa kiihkeydellään, joka hänestä tuntui liialliselta ja luvattomalta.

Marcel katseli hellästi tuota kalpeata ja menehtymäisillään olevaa tyttöä eikä muuta toivonut, kuin että saisi suojella häntä kohtalon kolauksia vastaan. Mutta kun tyttö yhä vaikeni, jatkoi hän hellittämättä:

— Alice, minä rakastan teitä. Ilta joutuu, teidän täytyy mennä sisään. Syksyinen ilma on jo koleata.

Voitteko antaa minun lähteä ilman sanaakaan, ilman toivon kipinääkään?

Oli mieltä hellyttävä hetki, jolloin koko luonto henkii hartautta, ennen kuin vaipuu pimeyden helmaan, kuolemaan. Mutta mailleen menevän päivän viimeinen heikko välke valaisi vielä noita puhdaspiirteisiä kasvoja, tuota kullankellertävää tukkaa. Ja valkoinen huivi hohti kuin valopilkku puiden pimennossa.

Nuori tyttö seisoi ääneti ja liikkumatta kuin kuollut. Hän käsitti, että hänen oli mahdotonta taistella äitiänsä vastaan ja yhtä mahdottomalta hänestä tuntui avioliitto luutnantti de Marthenay'n kanssa. Hän ei tietänyt, kuinka paljon me voimme vaikuttaa kohtaloomme, kun vain lujin ottein uskallamme käydä siihen käsiksi. Rakkaus avasi hänelle selkoselälleen elämän oven. Mutta hän säikähti ja pelkäsi. Mitä olikaan hän rikkonut Jumalaa vastaan, että hänen valintansa piti hänestä itsestään riippua? Miksei hän saanut kulkea tasaista ja helppoa tietä? Eihän hän näin pelon lamauttamana osannut valita.

Miksei Marcel puhunut tuskastaan? Alice oli niin ymmällä ja suunniltaan, että hän olisi heltynyt ja antanut lupauksensa. Jos Marcel olisi koettanut vetää häntä luoksensa, kuten äsken, ei hän olisi häntä työntänyt pois, vaan olisi vihdoinkin kallistanut päänsä tuota rohkeata rintaa vastaan.

Mutta Marcel tahtoi saada hänet häneltä itseltänsä. Hän odotti ja mitä kauemmin odotusta kesti, sitä enemmän häntä säälitti tuo tyttö parka, jonka rakkaus oli niin horjuvaa. Ei kainous, ei arkuus, eikä luonnollinen itsensä hillitseminen selittänyt hänen vaikenemistaan. Hetki oli niin vakava, että hänen olisi pitänyt epäröimättä puhua, jos hän kerta tunsi siihen halua. Ne esteet, jotka heitä erottivat, olivat vain turhamaisuuden ja itsekkyyden luomia sulkuja, joita ei ollut vaikea voittaa. Hän rakasti ja kumminkin hän vaikeni.

Marcel tunsi, että he kulkivat eri teitä. Hän oikaisi pitkän vartalonsa halveksivan säälin tunteen vallassa. Mutta hän voitti kumminkin ylpeytensä voidakseen sanoa hyvästi ja sanoi surkutellen:

— Ei Alice, älkää luvatko mitään. Minä päästän teidät siitä lupauksesta, jonka Paulan kautta minulle annoitte. Teillä ei ole voimaa rakastaa.

Ja lujalla ja päättäväisellä äänellään hän lisäsi, laskien irti pienen kylmän käden, joka ei pannut vastaan:

— Hyvästi, neiti, me emme enää koskaan tapaa toisiamme.

Alice näki hänen rientävän puistotietä pitkin, jolla illan varjot jo alkoivat liikkua. Hän ei kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseen. Hän oli jo kadonnut, ja yhä vielä etsi Alice häntä silmillänsä. Metsä kahisi hiljaa illan tuulessa. Lehti irtautui puusta ja hipaisi pudotessaan Alice'n kasvoja. Se oli talven enne: hän tunsi kuolemaa ympärillään, itsessään.

Kuin kaksi iloista ja kepeätä haamua ilmestyivät Isabella ja Jean tammien alle. Alice seisoi yhä liikkumatta samalla paikalla, jolle Marcel hänet oli jättänyt. Kun he aikoivat puhutella häntä, pakeni hän sanaakaan sanomatta ja juoksi sisään piilottamaan surkeuttansa. Ei juolahtanutkaan hänen mieleensä uskoa suruansa Jean Berlier'lle, joka vielä olisi voinut pelastaa hänet onnettomuudesta. Hän riensi huoneeseensa, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. Mutta tuskassaankaan hän ei ajatellut taistelemista, vaan antautui ilman muuta kohtalon valtaan, jota hän mielestään ei voinut välttää...

Alice'n paettua, katsoivat Isabella ja Jean hämmästyneinä toisiinsa.

— Minä en ymmärrä, virkkoi nuori mies.

— Minä ymmärrän, sanoi nuori tyttö. Taas yksi, joka pelkää! Me olemme kaikki samanlaisia. Me haluamme vain korkoja, emmekä tahdo mitään uskaltaa. Vain yhden minä tiedän, joka rakkaudesta voisi kulkea vaikka maailman loppuun parinkymmenen pennin hameessa.

— Kuka se on?

— Paula Guibert.

Ennenkuin Isabella vielä oli ennättänyt lausuakaan tuota nimeä, oli surupukuisen Paulan profiili ja hahmokuva äkkiä ilmestynyt Jean'in sisäisten silmien eteen. Isabella aavisti, mitä liikkui hänen mielessään. Mustasukkaisena hän tuli lähemmäksi ja sanoi hyväilevimmällä äänellä:

— Entäs minun auttamispalkkani? Ettekö enää muista?

Hän kurotti huuliaan. Nuori mies muisti, ja mailleen menevän auringon viime hohteen himmetessä hän maksoi tytölle luvatun palkan puiden pimennossa...

Marcel katsoi taakseen vasta Maupas'n mäessä. Siellä hän kääntyi ja näki Chênaie'n jo olevan pimeässä, vuorten vielä välkkyessä valossa. Pitkä hahtuvainen pilvi leijaili kuin riekaleinen nauha puolivälissä niiden kupeella. Ja niiden huipuilla viipyi vielä rusohohdetta, niin hienoa ja läpikuultavaa, että se saattoi ajattelemaan jonkin Alppien jumalattaren sinertäväsuonista kaulaa, jota harsot ja musliinit puoleksi verhoavat.

Hän odotti kovana ja kylmänä, kunnes kukkuloille kiipeävä pimeys oli hävittänyt tuon avaruuden ilon ja kelmentänyt nuo silmää hurmaavat värit. Ympäröivän luonnon apeudessa tuntui hänestä paremmalta hengittää. Hän astui reippaammin läpi puoleksi lehdettömän metsän, jonka runkojen välistä näkyi läikkiä veripunaisesta taivaasta. Hänen ympärillään alkoivat pöllöt, nuo syksyn ja yön synkät linnut, kutsua toisiaan kamalilla, uhriteuraan tuskan kirkunaa muistuttavilla huudoillaan, jotka saavat myöhästyneen kulkijan veren hyytymään.

Maupas'n portin edustalla hän kohtasi sisarensa, joka levottomana oli tullut häntä vastaan. Paula arvasi heti hänet nähtyään kohtauksen tuloksen:

— Vai niin, virkkoi hän vain. Veli selitti hänelle lyhyesti:

— Me emme ole samaa maata.

Paula tarttui hänen käsivarteensa ja aikoi häntä juuri suudella, mutta pysähtyi:

— Kuule.

— Pöllöt ne huutavat. Metsä on niitä täynnä.

— Mennään pois. Ne peloittavat minua. Maalla sanotaan, että ne ennustavat kuolemaa.

Marcel kohautti välinpitämättömänä olkapäitään.

X.

Lähtö.

Viimeinen ateria, joka syödään yhdessä ennen jonkun perheenjäsenen lähtöä, muistuttaa apeudessaan ensimmäistä yhteistä ateriaa perhepöydän ääressä, jossa jonkun rakkaamme paikka on iäksi jäänyt tyhjäksi. Vaikka kaikki vielä ovatkin saapuvilla, on ilo kumminkin kaikonnut Jokainen koettaa turhaan vilkastuttaa yhdessäoloa, ja tämän liikuttavan ja hyödyttömän ponnistuksen seurauksena on vielä syvempi surullisuus.

Niin oli kolkko ja hiljainen Maupas'n ruokasalikin, vaikka lokakuun aurinko sitä valaisi. Marcel'in piti lähteä pimeän tullessa Trélaz'n vaunuilla, ennättääkseen asemalle kello kuuden junaan. Kun keskustelu taukosi, eivät he ajatelleetkaan alkaa sitä uudestaan. Silloin tällöin sanottiin joku merkityksetön sana, mutta sitten oltiin taas ääneti. Palvelijatar, vanha Mari, oli valmistanut kapteenin mieliruokia, ja kantaessaan kulhoja melkein koskemattomina takaisin kyökkiin, mutisi hän yrmeällä äänellä, joka ilmaisi hänen omaa suruansa:

— Onkos se laitaa! Onkos se laitaa! Hehän tahtovat tappaa itsensä nälkään!

Aamiaisen jäljestä Marcel kutsui sisartaan.

— Minun tekisi mieleni nähdä vielä vanhoja kävelypaikkojamme, virkkoi hän.

Rinteillä kasvavien viinitarhojen kautta kiipesivät he Vimines'n kastanjametsikköön, jossa he pikkulapsina olivat käyneet poimimassa herkkusieniä vehmaasta sammalikosta, joka rehotti puiden varjossa. Metsän reunasta näkee Bourget'n järven kimaltelevan vuorten välisessä onkalossaan. Sitä on katseltava iltavalaistuksessa, jotta näkisi sen kaikessa jylhässä kauneudessaan.

— Mennäänpä nyt katsomaan vesiputousta, sanoi Marcel.

Hän tahtoi ennen lähtöään vielä kerran nähdä ja painaa mieleensä kaikki nuo yksinäiset, muistorikkaat paikat, jotka olivat vaikuttaneet hänen luonteensa muodostumiseen.

Vimines'ista, jonka suippokärkinen kirkontorni vallitsee koko rinnettä, laskeudutaan läpi viinitarhojen ja hedelmäpuistojen Coux'n vesiputoukselle pitkin polvittelevaa polkua, jolta aukenee vaihtelevia näköaloja. Edessä kohoaa vuoriröykkiö, jolle rohkeana on kiivennyt taajarivinen kuusimetsä, vasemmalla nostaa Nivolet kallioisia harjanteitaan, joiden kupeet kylpevät sinertävässä valossa, ja oikealla aukenee Echelles'in ja Chartreuse'n laakson suu. Marcel pysähtyi, nähdessään kahden kultalehtisen pyökin välitse, tässä kehyksessään villin kauniina, kapean, valkoisen vesiputouksen, joka syöksyi alas sadan jalan korkeudesta ja suihkusi auringossa hopeanhohtavana huuruna. Hän hymyili mielihyvästä.

— Kuinka kaunis se on tästä katsottuna, hän virkkoi. Ei mennä alemmaksi. Meidän on vielä käytävä Montcharvin'in metsässä ja Forezan'in rotkolla.

Ne olivat Maupas'n maatilaan ennen kuuluneita luonnonihania paikkoja, joista oli täytynyt luopua turmion kohdatessa. Kun ne olivat lähempänä taloa ja joka aika heidän katseittensa saavutettavissa, olivat ne Marcel'ille vielä rakkaampia. Eivätkä ne myytyinäkään olleet menettäneet viehätystään hänen silmissänsä. Maan kauneus ei ole kauppatavaraa, se kuuluu sille, joka sen huomaa, sitä ymmärtää ja siitä nauttii.

Forezan on syvä rotko, jonka jyrkät rinteet ovat perkaamattoman viidakon peitossa. Paikoitellen rinteet loivenevat, ja päästään laskeutumaan purolle saakka, joka kirkasvetisenä lirisee aivan rotkon pohjassa. Siellä viheriän lehtiholvin alla löytää unhotusta ja hiljaisuutta ja rauhaa.

Marcel astui edellä ja kääntyessään katsomaan taakseen, näki hän sisarensa takertuneena liaaniköynnöksiin, jotka tukkivat tien. Ennenkuin meni avuksi, huudahti hän:

— Kuinka soma sinä olet noissa köynnöksissä!

— Tule auttamaan minua, äläkä puhu tyhmyyksiä.

Mutta veli ei pitänyt kiirettä. Nuoren tytön luontainen sulous sopi ihmeellisen hyvin tuohon koskemattomaan ja vehmaaseen maisemaan. Hän ei voinut olla ihailematta sisarensa liikkeiden sulavuutta, kun tämä koetti irroittua kahleistaan ja tuota tervettä hohtoa, jonka kävely oli nostanut hänen poskilleen. Mutta kun hän pääsi lähelle, ponnahti Paula jo vapaaksi.

— Liian myöhään!

— Hyvä, Paula! Kokinkiinan tai Tonkin'in aarniometsät eivät sinua peloittaisi. Ehkäpä ne kerran vielä saat nähdäkin. Sinä olet veljiesi verta, sinä.

— Phyh, mitä vielä, sisar vastasi ja hänen silmiensä loiste sammui. Minä elän ja kuolen Maupas'sa.

He nousivat rotkosta saarnimetsän kautta. Korkeina ja suorina seisoivat nuo heleärunkoiset puut ja kantoivat ylväästi kuin kruunua pitkiä ja paksuja oksiaan, joista syksyn tuuli nyhtäisi lehden toisensa jälkeen. Ne olivat jo puoleksi paljaita ja näyttivät koko voimakkuudessaan terveitä runkojaan ja tuhansia hiljaa huojuvia, kohotettuja käsivarsiaan. Kuten alastomat metsänneidot ne paljastivat muotojensa salaisuuden. Ne harvat lehdet, jotka niitä vielä koristivat, olivat punaisen keltaisia, melkein samanvärisiä kuin paksuna mattona maata peittävät karisteet. Ilta teki tuloaan, ja koko metsä kylpi sinertävässä usvassa, mikä teki sen salaperäisen näköiseksi kuin pyhäkön.

Aivan metsän liepeessä, toinen kylki siihen päin, toinen kohoten yli viinitarhojen ja niittymaiden oli Montcharvin'in arentitila, jonka ikkunaruudut loimottivat kuin tulessa laskevan auringon valossa. Sen avarat rakennukset olivat sijoitetut vanhan linnan raunioihin, joista oli vielä jäljellä sortunut torni ja romaanilaistyylinen pylväskäytävä. Tästä ovettomasta ja hyödyttömäksi käyneestä pylväskäytävästä nähtiin avonaiseen vajaan, jonne oli huiskin haiskin heitetty vanhoja aurankärkiä, ja sitä paitsi aukeni sieltä, rinteen huipulla kun se sijaitsi, kauas kantava näköala, jota pylväät kehystivät. Tämä paikan järjestely toi mieleen italialaisten mestarien maalauksia, joissa varmaankin senvuoksi, että saataisiin esitetyksi maailman kauneutta eri puolilta, ihmiset aina kuvataan jonkin palatsin pylväiden tai luostarin holvikaarien välistä nähtyä maisemaa vastaan.

Marcel ja Paula kulkivat vanhan asumuksen ohitse ja astuivat vainion reunaa, seuraten korkeata kuusiaitaa, joka kokonaan kätki taakseen Forezan'in syvän rotkon. Hetken käveltyään he saapuivat kaadetulle puunrungolle, joka vuosikausia oli saanut siinä maata luonnollisena penkkinä, ja istahtivat sille kuin yhteisestä sopimuksesta.