Part 13

He katselivat illan laskua yli maiden ja metsien. He näkivät kuinka heidän kulkemansa polku ja metsän kuivuneet lehdet alkoivat rusoittaa. Kaksi pahnavankkuria vetävää härkää astui heidän ohitsensa ja kun ne kulkivat yli auringonpaisteisen paikan, tuli niiden sieraimista hohtavaa höyryä, jota niiden hengitys vielä lisäsi. Illan rauha levisi kaikkialle yli maan, joka tyhjine vainioineen ja lehdettömine metsineen näytti vain odottavan talven suurta lepoa.

Marcel tarttui sisarensa käteen, ja hänen puserruksensa tuntiessaan purskahti tämä yht'äkkiä itkuun. He olivat molemmat aivan pakahtumaisillaan siitä tunteiden tulvasta, joka nyt jäähyväishetkellä täytti heidän sydämensä. Veli ajatteli Alice'n heikkoutta ja sisar ajatteli veljeään. Hetkisen antoi Marcel rauhassa vuotaa noiden kyyneleiden, jotka kumpusivat hänen tähtensä.

— Kuule, sanoi hän viimein. Pidäthän sinä huolta äidistä. Minä lähden ehkä hyvinkin pitkäksi aikaa.

Levottomana sisar aavisti taas jotain uutta onnettomuutta. Ja heti hän hillitsi surunsa:

— Tottahan sinä ensi vuonna palaat Algeriasta?

— En tiedä, pikku Paula. Minä aion ottaa osaa halki Saharan tehtävään tutkimusretkeen, jota parhaillaan valmistellaan.

— Vai niin, sisar virkkoi, sitähän minä pelkäsinkin. Sinä vaadit meiltä liikoja, Marcel. Äiti on jo vanha ja hyvin väsynyt. Hän tuntee meidän surujamme yhtä syvästi kuin me itsekin. Häntä pitää säästää.

Marcel katseli vainioiden rauhaa ja ajatteli, kuinka ihanaa olisi jäädä äidin ja sisaren luokse. Mutta se oli vain ohimenevää kaipuuta, ja hän jatkoi:

— Jääthän sinä äidin luokse, sinä meidän pikku laupeudensisaremme. Minun täytyy lähteä kauas... ja unohtaa. Älä puhu siitä vielä. Moureau'n retkikunta ei ole vielä valmis. Se ei pääse lähtemään, ennenkuin ehkä vasta vuoden perästä. Sinulle minä sen sanon, sinulle, joka tunnet kaikki minun salaisuuteni. Äiti saa sen kyllä tarpeeksi aikaisin tietää.

Paula kysyi vain:

— Kestääkö se retki kauan?

— Sitä ei voi tarkalleen määrätä. Puolentoista vuotta luultavasti.

Paula koetti turhaan hillitä itseänsä, hänen kyyneleensä alkoivat taas vuotaa.

— Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastamme, äiti ja minä. Voi, jospa me olisimme voineet antaa sydämemme sille, joka ei uskalla mitään itse tahtoa, niin hän olisi ainakin voinut, mitä me emme voi: saada sinut pysymään kotona.

Marcel kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vastaan. Hän luotti tähän sisarenrakkauteen, jonka uljuus häntä vahvisti, ja odotti vain, kunnes tuo epätoivon puuska oli ohitse. Mutta hän ei lausunut Alice'n nimeä. Koskaan enää ei tuo nimi saisi päästä hänen huuliltansa. Vain parilla ylenkatseellisella sanalla kosketti hän rakkauttaan:

— Annetaan sen asian olla, pikku sisko. Se avioliitto olisi minua alentanut. Vaimolla ei ole oikeutta rajoittaa miehensä elämää! Mitä on rakkaus, joka ei jaksa kestää eroa eikä tuskaa, eikä kykene mihinkään uhraukseen. Sinä jäät äidin luokse. Minun pitää kiertää maailmaa, se on minun kohtaloni.

Hän tunsi kuinka sisar jäykistyi.

— Mitäpä minusta, Paula virkkoi, ja noissa parissa sanassa kuvastui se sisällinen kapina, jota veli aavisti ja kyllä ymmärsi.

Aivan liian nuorena oli Paula tullut tuntemaan kohtalon kovuutta, siinä iässä, jolloin elämä vielä on täynnä viehätystä. Ja isänsä kuoleman jälkeen hän oli saanut kokea liian paljon alhaista kiittämättömyyttä ja loukkaavaa kopeutta äitiään ja itseään kohtaan. Nuo kokemukset olivat opettaneet hänelle stoalaista lujamielisyyttä, mutta myös tehneet hänet katkeraksi ja ylpeäksi. Tuskin kaksikymmenvuotiaana hän ei enää odottanut mitään elämältä: hän koetti unohtaa itsensä, niinkuin hän luuli muidenkin hänet unohtaneen. Hänen rakkautensa äitiinsä ja veljiinsä tyydytti hänen kiihkeätä kiintymyksen tarvettaan. Mennen liian pitkälle omanarvon tunnossaan ja ihmisten halveksinnassaan, ei hän tahtonut selvittää itselleen niitä hämäriä tunteita, jotka itivät hänen hehkuvan sydämensä syvyydessä.

Veli tiesi, että sisar oli samaa maata kuin hän itsekin, ettei häntä haluttanut puhua itsestään ja surkutella itseänsä. Hän koetti vain reipastuttaa sisarensa mieltä ja sanoi hänelle hyvin hellästi:

— Älä sure, Paula. Sinä tulet kyllä vielä kerran onnelliseksi. Muista minun niin sanoneen. Sinä sen niin täysin ansaitset.

Mutta Paula käänsi keskustelun toisaalle:

— Tuo tutkimusretki oli varmaankin syynä sinun Pariisin matkaasi. Sinä salasit sen minulta.

— Enhän minä sitä kauan salannut, Paula. Minun täytyi taistella monia juonia ja kilpailuja vastaan. Lopulta minun onnistui saada Jean Berlier'n nimi ja oma nimeni tutkimusretkikunnan luetteloihin.

— Vai lähtee luutnantti Berlier'kin?

— Lähtee. Ja hän palaa siltä retkeltä kapteenina ja ristin saaneena. Mutta ennen kaikkea hän palaa sieltä kypsyneenä. Kuten meri niin aavikkokin avartaa päätä ja sydäntä. Ei siellä enää ajatella liehittelyä. Mutta miksi sinä olet lakannut kutsumasta häntä Jean'iksi?

Paula ei vastannut. Veli katsoi häneen ja nousten seisomaan hän virkkoi:

— Mennään kotiin. Ilta joutuu. Emme saa enää kauempaa olla poissa äidin luota.

Rouva Guibert istui oven edessä ja odotti heitä. Vanhoilla sormillaan kutoi hän villasukkia arentimiehen pikku tytölle. Hän oli pannut silmälasit nenälleen, voidakseen paremmin valvoa vartaitaan. Usein nosti hän silmänsä ja katsoi puistokäytävää kohden. Tämä rakennuksen puoli oli villin viinin peitossa, jonka tulipunaiset lehdet hehkuivat laskevan auringon valossa.

Nähdessään Paulan ja Marcel'in hymyili hän heille. Mutta heidän noustessaan portaita, otti hän nopeasti pois silmälasinsa ja kuivasi silmiään.

— No vihdoinkin, virkkoi hän.

Poika suuteli häntä.

— Tulimme hiukan viipyneeksi Montcharvin'in metsässä. Mutta tässä me nyt olemme, äiti. Etkö pelkää illan viileyttä? On jo myöhäistä olla ulkona.

Ja heidän astuessaan sisään, kääntyi nuori mies katsomaan läheisiä niittyjä, kastanjatietä, avonaista porttaalia. Perehdyttyään perheen asioihin, tiesi hän, että täytyi ajatella Maupas'n myymistä, jollei hänen veljensä Etienne ansaitsisi hyvästi Tonkin'issa. Täällä oli kulunut hänen lapsuutensa, täällä oli hänen sisäinen maailmansa muodostunut. Noilta kentiltä, jotka tällä hetkellä rusoittivat ja sinertivät, kohosi hänen kutsuessaan muistojen parvi. Niitä liiteli luokse kaikkialta, kuin ilta-auringossa välkkyviä lintuja.

Marcel sulki oven.

Salissa hän istui äitinsä viereen, matalammalle tuolille, nojasi hänen olkapäätänsä vastaan ja otti hänen kätensä omaansa.

— Näin minun on hyvä olla, sanoi hän hyväilevällä äänellä, joka soti jyrkästi hänen miehekästä ulkomuotoaan vastaan.

Ensimmäistä kertaa hän nyt katseli tuota kättä, jota piti kädessään, tuota vanhaa, pykimiä täynnä olevaa käsiparkaa, jonka turvonneet ja sormuksettomat sormet ilmaisivat, kuinka paljon sillä oli tehty työtä. Äiti huomasi, minne pojan katse kulki.

— Minun täytyi ottaa pois vihkisormukseni, hän selitti. Se kävi liian ahtaaksi. Minä pidin jonkun aikaa isän sormusta. Mutta se oli kulunut niin ohueksi, että se katkesi yhtenä päivänä, kuin olisi se ollut lasia.

Ja kuin itsekseen hän lisäsi:

— Ei sillä ole väliä. Meidän tunteemme ne vain jotakin merkitsevät. Eikä niitä kuolemakaan katkaise.

Marcel loi silmänsä seinällä riippuvaan äidin kuvaan, jonka hän hyvin tunsi. Siinä näkyi nuori, hoikka ja kaunis nainen, tyttömäisen arka ilme kasvoillaan, jonka hennot ja sievät sormet pitelivät kukkaa vanhan ajan tavan mukaan.

Silloin hän kumartui ja painoi suudelman tuolle kuihtuneelle kädelle.

Hänen sisäisten silmiensä eteen tuli vanha väsynyt nainen, joka masentuneena palasi maantietä pitkin Chênaie'sta, kieltävän vastauksen saatuaan, ja hän muisti, millä kovilla sanoilla hän oli ottanut hänet vastaan. Hiukan töykeän lempeästi, mikä antoi niin suuren arvon hänen hellyyden osoituksilleen, hän virkkoi:

— Äiti kultani, minä olen toisinaan sanonut sinulle tylyjä sanoja.

Äiti veti hiljaa kätensä hänen kädestään ja hyväili poikansa poskea. Hän hymyili tuota valoisaa ja surullista hymyä, joka kuvasti hänen kärsimysten puhdistamaa sieluaan.

— Ole vaiti, kuiskasi hän liikutettuna; sinä et saa soimata itseäsi. Joka hetki minä kiitän Jumalaa niistä lapsista, joita hän minulle on antanut.

He vaikenivat molemmat. Hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hetket kuluivat nopeasti, auttamattomasti. Lähestyvä ero erotti jo heidät. He nauttivat epätoivoisina, ahdistus sydämessä, loppumaisillaan olevasta yhdessäolostaan. Mikään ei niin liitä yhteen kuin yhdessä kestetyt tuskat ja huolet. Koskahan he taas saisivat näin istua yhdessä, syksyn kullatessa maita ja metsiä, ja katsella ikkunan läpi kellastuvien lehtien kuihtuvaa kauneutta? Noista kolmesta olennosta aavisti kaksi, ettei niitä hetkiä enää tulisi. Rouva Guibert koetti turhaan olla rohkea, kuten hän tavallisesti oli eron hetkellä. Marcel ajatteli Afrikan erämaita, joilta monet eivät koskaan palaa, mutta häveten heikkouttaan, hän alkoi puhella toivehikkaasti ja sai viimein karkoitetuksi tuon synkkien aavistusten varjon, joka oli laskeutunut pieneen maalaissaliin.

Arentimies Trélaz tuli ilmoittamaan, että vaunut olivat portaiden edessä. Tavarat kannettiin vaunuihin, unohtamatta eväskoria, joka kyllä oli tarpeen pitkällä matkalla Marseille'en. Oli jo pimeä, kun vanhanaikaiset ajopelit lähtivät liikkeelle.

Chambéry'ssa Paula huomasi eräässä holvikäytävässä rouva Dulaurens'in ja hänen tyttärensä. Hän ennätti nähdä, kuinka Alice kävi kalmankalpeaksi. Mutta kääntyessään veljeensä päin hän hämmästyi tämän tunteettomuutta. Veli näytti aivan välinpitämättömältä. Mutta kumminkin oli hänellä sellainen tunne, että velikin oli huomannut.

Asemalla matkamiesten täytyi kauan odottaa. Odotussalissa he saivat vielä hetken olla yksinänsä. Rouva Guibert ei lakannut katselemasta pois lähtevää poikaansa. Yht'äkkiä hän sanoi:

— Sinä kaikkein enimmän muistutat isää teistä lapsista.

— Mutta minulla ei ole hänen uskoansa elämään, virkkoi Marcel. En nähnyt häntä koskaan masentuneena. Kun häntä kohtasi jokin vastoinkäyminen, nosti hän vain pystympään päänsä ja sanoi hymyillen: "Ei hätää mitään, vielähän sitä eletään".

— Hänen kuoltuaan, jatkoi vanha rouva, ei minusta ole enää mihinkään.

— Hän elää sinussa edelleen, äiti. Meille hän on aina olemassa.

— Teissä hän myös elää. Ja minua hän jo odottaa.

Marcel suuteli häntä:

— Ei, äiti, me tarvitsemme sinua.

He eivät saaneet enää olla yksin ja kuullessaan asemamiehen huudon menivät he asemasillalle. Siellä kiiluivat pimeässä heitä vastaan lähestyvän pikajunan tulisilmät. Nyt oli jäähyväisten hetki. Koskaan vielä ei rouva Guibert ollut niin joutunut mielenliikutuksensa valtaan. Hän toisti toistamistaan:

— Poikani, rakas poikani, ja pusersi rintaansa vastaan nuorta miestä, joka hymyili, häntä rauhoittaakseen.

Viimeisiksi sanoikseen hän rukoili:

— Jumala sinua varjelkoon!

Kumaraisena, kallistuneena maata kohden, joka häntä veti puoleensa, hän palasi Trélaz'n vaunuille nojaten Paulan käsivarteen.

— Älä sure, äiti, sanoi tämä häntä tukien. Vuoden perästähän hän taas palaa. Sinä olit ennen uljaampi.

Mutta hänenkin mieltään ahdisti se salaisuus, joka oli hänen haltuunsa uskottu.

Paluumatkalla olivat molemmat ääneti. Illemmalla rouva Guibert sai yht'äkkiä itkunkohtauksen.

— Minä pelkään, etten näe häntä enää, kuiskasi hän, kun hän saattoi puhua tuskastaan.

— Mutta eihän häntä mikään uhkaa, vakuutti Paula, hämmästyneenä ja pelästyneenä tuosta oudosta vaaran aavistuksesta, josta hänellä yksin oli tietoa.

— En tiedä. Mutta minun mieltäni painaa, niinkuin sinä vuonna, jolloin isä kuoli.

Ankarasti voimiaan ponnistaen, onnistui hänen hillitä itsensä, jottei olisi tehnyt tytärtään enempää levottomaksi. Hän tarttui viimeisen lapsensa käteen, ja tuo vieno lempeys, joka hänessä vanhanakin oli säilynyt, kuvastui koko hänen olennossaan, kun hän sanoi tyttärelleen, ajatellen kuinka monasti hän oli saanut sanoa hyvästi milloin hyvin pitkäksi aikaa, milloin iäksi:

— Rakas lapsi, sinä olet viimeinen kukka minun autiossa tarhassani.

TOINEN OSA.

Germaanilaisten naisten naimisiin menosta I vuosisadalla.

"... Häälahjoiksi ei anneta sellaisia joutavia kapineita, jotka naista ihastuttavat, vaan härkiä, hevonen kaikkine valjaineen, sekä kilpi, heittokeihäs ja miekka. Tuodessaan nämä lahjat, ottaa mies vaimon vastaan. Vaimo puolestansa antaa myös muutamia lahjoja miehellensä. Tätä pitävät he liittonsa pyhänä siteenä, salaperäisenä vihkimisenä ja avion suojelus jumaluutena. Jotta vaimo ei pitäisi itseään vapautuneena ylevistä tunteista ja mielenkiinnosta sodan vaihteleviin vaiheisiin, ilmoittavat hänelle ennustajat, että hän saa ottaa osaa vaivannäköön ja vaaroihin, sekä että hän niin rauhan aikana kuin sodassakin on velvollinen kestämään ja uskaltamaan yhtä paljon kuin puolisonsakin. Sitä merkitsevät valjastetut härät, suitsitettu hevonen ja aseet, jotka hänelle annetaan. Hän oppii, kuinka tulee elää ja kuinka kuolla. Hän ottaa vastaan sellaista, joka hänen puhtaana ja ehytarvoisena tulee antaa edelleen lapsillensa, että miniät saisivat sen ja vuorostaan jättäisivät lastenlapsille."

Tacitus.

I.

Kolmetoista pöydässä.

— Emmeköhän voisi istua pöytään, rohkeni arasti huomauttaa herra Dulaurens.

Mutta nähdessään vaimonsa katseen siirtyi hän kiireesti lieden luota, jossa mahtavat tammipölkyt roihusivat, ja hiipi syrjässä olevalle tuolille istumaan. Kääntyen vieraittensa puoleen, näytti rouva Dulaurens heille hymyillen almanakkaa, johon paksuilla kirjaimilla oli kirjoitettu: 25 päivä helmikuuta. Vanha ja kuivettunut neiti de Songeon lähestyi, kuin olisi erityisesti hänen mieltään päivien juoksu kiinnittänyt. Mutta hän halusikin vain päästä lieden ääreen. Hän oli juuri palannut Roomasta, sillä talvisaikaan hän kulki vain etelän pyhissä paikoissa, ja tälle viimeiselle pyhiinvaellukselleen päästäkseen oli hänen täytynyt kiireesti muutattaa rahaksi erään maksuissaan myöhästyneen arentimiehensä karja. Lämmitellen isoja jalkojaan, tarkasteli hän almanakan muistiinpanoja:

Mutta tässähän on 25 päivä helmikuuta 1898, sanoi hän luettuaan. Ja nythän on 25 päivä helmikuuta 1901. Tehän olette aikaanne jäljessä täsmälleen kolme vuotta.

Kaikki naiset paitsi Alice nousivat sitä ihmettä katsomaan. Almanakka kulki kädestä käteen. Rouva Orlandi, jonka sylissä oli Pistache — vanha, lihava ja karvaton, hirveän näköinen Pistache, jonka luomet peittivät raskaina sen tihrusilmiä — huudahti hämmästyneenä ja ylpeänä siitä, että oli ymmärtänyt:

— Minä tiedän! Te olette pannut muistiin tyttärenne hääpäivän. Tänään on häiden kolmas vuosipäivä. Kuinka äidin rakkaus onkaan kekseliäs ja hienotunteinen! Te olette niin herttainen, rouva Dulaurens. Minä myöskin rakastan vanhoja muistoja.

— Minäpä lyön vetoa, sanoi Isabella, josta oli tullut rouva Landeau, että et muista, koska olivat minun hääni.

— Voi tuota Isabellaa! Hän laskettelee aina sukkeluuksia.

Ja valtioviisaana, enemmän kuin hienotunteisena, kumartui Italiatar sylikoiransa puoleen tuhlaten sille taas hyväilyjään.

Nähdessään vieraittensa huomion olevan muualle kiintyneen, katsahti rouva Dulaurens pöytäkelloon, joka osoitti neljännestä vaille kahdeksan. Päivällinen oli määrätty kello seitsemäksi, eikä maaseudulla ole totuttu epätäsmällisyyteen.

— Pikku kreivitär, etkö ole nähnyt Clément'ia tänään iltapäivällä, kysyi hän hiljaa tyttäreltään, joka istui hajamielisenä ja äänetönnä.

— En, äiti, vastasi nuori nainen matalalla äänellä. Neljä, viisi kuukautta Marcel Guibert'in lähdön jälkeen oli epätoivoinen, masentunut, alistunut Alice äitinsä viisaasti asioita johtaessa mennyt naimisiin kreivi Armand de Marthenay'n kanssa, joka silloin oli Chambéry'n neljännen rakuunarykmentin luutnantti. Kolmatta kertaa nyt juhlittiin hänen "onneaan". Mikä nuoressa tytössä oli ollut raukeutta ja hentoa solakkuutta, oli nyt muuttunut alakuloisuudeksi ja laihuudeksi. Hänen kirkkaansiniset silmänsä ja alas kääntyneet suupielensä ilmaisivat luonteenomaista ja syvää surumielisyyttä. Enemmän esiin pistävien poskipäiden, kavenneen nenän ja värittömien poskien vaikutuksesta oli hänen yhä vieläkin puhdaspiirteisten kasvojensa entinen nuorekas ja viaton ilme muuttunut kärsiväksi ja lempeäksi alistuneisuudeksi ja murtuneisuudeksi. Hänen kasvoillaan kuvastui tuska, joka täytti hänen elämänsä jokaisen hetken ja josta, kaikesta päättäen, hänen miehellään ei ollut aavistustakaan. Tullakseen siitä vakuutetuksi ei tarvinnut muuta kuin katsoa tuota hänen takanaan näkyvää leveätä, näppyistä naamaa, noita ennen aikojaan kuluneen miehen tylsiä, ilmeettömiä kasvoja.

Se talo, jossa Dulaurens'it talvella asuivat Chambéry'ssa, muistutti jykevän rakennustapansa ja portaittensa pylväistön puolesta komean Genovan loistavia palatseja. Sen sali oli Saint-Léger'n torille, kaupungin keskustaan päin. Se oli mahtavan kookas huone, jota tuona iltana kymmenen lamppua valaisi, päästäen tuskin ollenkaan näkyviin sen korkean katon vanhanaikuisia parruja.

Huolestuneena poistui rouva Dulaurens tyttärensä luota ja tarkasti toria, kohottaen ikkunanverhoa. Purevassa pakkasessa lepattavat kaasulamput näyttivät, että se oli aivan autio. Hän antoi rullakaihtimen pudota taas alas ja katseli kahden vaiheella vieraitaan.

Mutta keskustelu näytti hänestä niin vilkkaalta, että hän päätti vielä hetkisen odottaa.

Rouva Orlandi'kin, joka aina myöhästyy, saapui ennen häntä, sanoi hän katkerasti itsekseen.

Takkavalkean ympärillä kuuntelivat naiset neiti de Songeon'in kuvauksia Rooman katakombeista, joita hän esitti katekumeenin hartaudella. Kreivitär Orlandi, joka oli lapsellisen suora moraalittomuudessaan ja kykenemätön vertailemaan asioita toisiinsa tunnusti pitävänsä enemmän Pompeijin raunioista niiden huvittavien maalausten vuoksi. Markiisitar de Lavernay'lla ja paroonitar d'Ambelard'illa, vanhanpuoleisilla, juhlallisilla rouvilla, ei ollut mitään mielipidettä asiasta. Heidän jalosukuisuutensa oli mieluista rouva Dulaurens'ille, joka halusta toitotti ylhäistä alkuperäänsä. He olivat hienoja käytökseltään ja arvostelivat tuttaviensa elämää ja toimeentuloa heidän pitämiensä kutsujen lukumäärän ja hienouden mukaan.

Heidän aviomiehensä, nuo ylhäiset loisoliot, olivat Vanhan Hallituksen ajoilta säilyttäneet hienostuneen esiintymistavan, mukavia ennakkoluuloja, vilpittömän tietämättömyyden nykyaikaisesta elämästä ja piintyneen nautinnonhalun. Parooni d'Ambelard, joka oli helakanpunainen kasvoiltaan, piti hyvästä ruuasta, ja markiisi de Lavernay, joka valkoisista hapsistaan huolimatta vielä oli nuorekas, säästi kohteliaisuutensa naisten kauneudelle.

Viimemainittu, joka juuri oli tullut oikeuden istunnosta, kertoi miesten ryhmälle valamiehen vaikutelmiaan.

— Te tuomitsette varkaan ja vapautatte lapsenmurhaajan, päätti herra Dulaurens, ja pelokkaana kiirehti tuo pikku mies lisäämään:

— Huomatkaa, etten teitä suinkaan arvostele.

— Minkäs sille mahtaa, hyvä ystävä, jos tuomitsisimme lapsenmurhaajat, emme saisi enää palvelustyttöjä.

— Mikä lapsentekemisvimma heitä vaivaakaan, julisti herra d'Ambelard. Varallisuuden tilastahan lasten synnyttämisen tulee riippua. Mitä te siitä arvelette, herra Landeau?

Herra Landeau tunnusti, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä asiasta. Tuo miljoonainomistaja taisteli tulisia teollisuustaisteluja voidakseen valaa vaimonsa kultasateella ja vihdoin voittaa suurimman voittonsa: saada hänen ylpeä sydämensä heltymään. Isabella kohteli häntä kuin eläintenkesyttäjä villieläintä, joka murisee, uhkaa ja ryömii nöyränä maassa. Syystä, että hänellä muka oli tyttären velvollisuuksia täysin välinpitämätöntä äitiään kohtaan, oli hän kieltäytynyt seuraamasta miestänsä Lyon'iin, ja pari kertaa viikossa kävi tämä nyt tervehtimässä vaimoaan siinä uhkeassa huvilassa, jonka hän oli hänelle rakennuttanut Cognin'in tien varrelle. Ja Isabella raastoi mukanaan vierailuille tuon työstä uupuneen miehen, jonka hartiat käyristyivät ja iho kävi lyijynharmaaksi. Alistuneena ja muristen täytyi hänen tässä ympäristössä ihailla Isabellan päihdyttävää kauneutta ja kuunnella ilotta hänen helisevää nauruaan, tuota naurua, joka paljasti hänen valkoiset ja hohtavat hampaansa.

Herra d'Ambelard tukahdutti haukotuksen ja alkoi käydä jo kärsimättömäksi.

— Pelkään, että jäämme ilman päivällistä, se on jo liian kauan viipynyt, virkkoi hän markiisi de Lavernay'lle, vaan mitään vastaamatta kiirehti tämä ottamaan haltuunsa vapaan nojatuolin rouva Landeau'n vierestä. Ja siellä hän näkyi heiluttelevan pitkää hevosenpäätään, miellyttääkseen vieruskumppaniaan.

Mutta Armand de Marthenay, joka siihen saakka oli istunut liikahtamatta ja mykkänä, kuuli mitä sanottiin. Ja hän heräsi horroksestaan:

— Se on Clément'in syy, hän virkkoi. Hän on varmaankin ajanut rikki autonsa.

Kun hän puhui kovalla äänellä, kääntyi koko seura hänen puoleensa. Liian pitkällinen odotus alkoi käydä jo kaikista sietämättömäksi. Kellon viisarit osoittivat jo kahdeksaa.

Rouva Dulaurens koetti vielä kerran peitellä levottomuuttaan:

— Clément on hyvin varovainen. Mutta pimeän aikana ne kapineet ovat vaarallisia. Voi helposti törmätä esteitä vastaan, jotka huomaa liian myöhään.

— Minne hän oikein meni, kysyivät naiset.

— Sehän se juuri minua huolestuttaa. Hän lähti kello viiden aikaan Chênaie'hen. Tuskin kymmentä minuuttia kestää se kolmen kilometrin matka. Eikä hän vain palaa.

— Koettaen ennen kaikkea pysyä rauhallisella mielellä, vakuutti herra Dulaurens:

— Hänelle ei ole koskaan tapahtunut tapaturmaa. Säälimättä tokaisi siihen Marthenay purevan pilkallisesti:

— Hänelle itselle ei kylläkään. Hän on aika veitikka. Mutta monia muita hän on murskannut autollaan. Kanoja, koiria. Ja tässä hiljattain erään vanhan eukon.

— Me maksoimme hänelle korvauksen, väitti loukkaantuneena rouva Dulaurens. Ja aika kalliin päällisiksi.

— Eukko ontuu nyt maksua vastaan.

Kohteliaasti ja ilman ivan hiventäkään selitti herra de Lavernay emännälle, että viheliäiset raukat usein syöksyvät autojen eteen saadakseen rahallista hyötyä. Muut paitsi neiti de Songeon, joka vastusti kaikkea edistystä, puolustivat parhaillaan yksissä mielin tuota muodissa olevaa urheilua, kun ovi aukeni ja sisään astui nuori Clément hyväntuulisena ja punakkana, turkikset yltä yleensä kuurassa, mikä kimalteli lamppujen valossa.

Rouva Dulaurens riensi häntä vastaan ja torui häntä sensijaan, että olisi häntä suudellut, kuten mielensä teki. Tyttärensä mentyä naimisiin, otti hän entistä enemmän osaa poikansa elämään. Poika ei koettanutkaan puolustautua. Hän nauroi ja suli kuin jääpuikko.

— Niin sitä meidän kävi! Emme päässeet paikaltamme Cognin'issa. Kaunis juttu!

Julmistuneena pudisti herra d'Ambelard päätään. "Vai kaunis juttu, sanoi hän itsekseen. Entäs myöhästynyt päivällinen! Ei se poika kursaile puheissaan!" Hän oli ennättänyt niin pitkälle mietteissään, kun rouva Dulaurens tuli ja otti hänen käsivartensa mennäkseen ruokasaliin. Clément aikoi tarjota omansa neiti de Songeon'lle, mutta tämä silmäili häntä ylenkatseellisesti ja singahdutti hänelle yli olkansa:

— Menkää kuivaamaan itseänne! Tyynesti vastasi nuorukainen:

— Olette oikeassa, neiti. Mutta lempeä ette juuri ole. Minä menen kuivaamaan ja muuttamaan myöskin.

Hän katosi ja palasi tupakkatakissa, kun tarjottiin häränselkää herkkusienien kera. Uudenaikaisten sukupolvien häikäilemättömyydellä pyysi hän kovaäänisesti soppaa ja Normandian kampelaa, eikä kiirehtinyt millään tavalla korjaamaan myöhästymistään.

Kun tarjoilu jatkui häiriytymättä, kävi pöytäseurue ennen pitkää hilpeäksi. Keskustelu oli yleistä ja vilkasta. Tyydytettyään ruokahalunsa koetti nuori Clément kiihkeästi päästä mukaan ja saada huomiota. Hän piti varansa, kun puhe hetkeksi taukosi, ja lennätti yli pöydän:

— Minä tiedän suuren uutisen.

— Minkä, kysyttiin joka haaralta.

— Cognin'issa sain kuulla. Minulle kertoi sen autokuskini, joka kuuli sen kansakoulunopettajalta.

— Vai Cognin'in uutisia, huudahti Isabella ivallisesti. No nepä ne herättävätkin huomiota koko Ranskanmaassa!

Clément hyräili Malbrough'n aariaa:

— _Kun sanoman tään kuulla saatte, vuotaa kyyneleet_.

— Ohoo! Ohoo!