Part 11

— Eikä se ottanut mitään maksuakaan, se hyvä tohtori. Hän rakasti köyhiä ja varsinkin köyhien lapsia. Hän oli aina naurussa suin. Meidän tenavatkaan eivät häntä ollenkaan pelänneet.

"Onpa teillä reippaita ihmisenalkuja", hän sanoi. "Meilläkin niitä on koko liuta, tiedättehän, Fanny!"

— Onhan meillä paljon lapsia, kyllä siinä on perää. Mutta olkoon niitä vaikka kuinka paljon, niin niitä rakastaa kaikkia kuin ainoita lapsia ikään. Eikä niitä antaisi pois, ei yhtäkään!

Siten herttaisesti jutellen hän lohdutti rouva Guibert'iä, joka ajatteli:

"Mieheni pelasti myöskin Alice Dulaurens'in. Mutta Chênaie'ssa eivät sitä pitäneet minään, eivät sitä edes muistaneet. Köyhät unohtavat hitaammin."

— Ja tässä minä lörpöttelen enkä yhtään auta teitä, sanoi taas vaimo. Mennään sisään. Minä annan teille pienen naukun, se tekee hyvää. Se lämmittää sydänalaa. Tulkaa sisään hetkeksi levähtämään.

Rouva Guibert nousi, tarttuen vaimon tarjoamaan käteen.

— Kiitoksia, hyvä Fanny, kiitoksia. Mutta minä en tarvitse mitään. Katsokaahan, minä voin jo vallan hyvin. Se oli vain ohimenevää heikkoutta. Teillä on kauniita lapsia, Fanny. Jumala niitä siunatkoon! Ei sillä etten tahtoisi tulla luoksenne, mutta minua odotetaan kotona. Tyttäreni käy helposti levottomaksi. Kiitoksia vain!

Niinkuin suvaitsette, rouva Guibert. Tulen tästä jonakin aamuna ja tuon teille tusinan tuoreita munia. Älkää kieltäkö, teen sen niin kovin mielelläni! Kas niin, mennäänpäs nyt, lapset. Ilman tohtoria olisi niitä yksi vähemmän, eikä minun määräni olisi silloin täysi.

— Te olette hyvin ystävällinen, Fanny. Näkemiin! Hän saattoi vihdoinkin jatkaa matkaansa kotia kohden. Hän astui hitaasti, pysähtyen aina väliin pyyhkimään hikeä otsaltansa ja oli menehtyä surusta sen tiedon tähden, joka hänellä oli tuotavana. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän kulki Cognin'in ja tammimetsän läpi kulkevan ahteen väliä. Mutta hyvin kauan sitä varmaan kesti, sillä hän ennätti ahteelle, vasta kun aurinko sattui Lépine'n vuoreen ja singahdutteli sen lehtipanssaria vastaan viimeisiä valonuoliaan. Hän luuli moneen kertaan, ettei hän ikinä pääsisi perille. Mutta puiden vilpoiseen varjoon saavuttuaan hän tunsi kodin läheisyyden, ja haavoittuneen metsäneläimen lailla, joka arvioi pelastumisensa mahdollisuutta luolansa etäisyyden mukaan, hän teki vielä viimeisen ponnistuksen.

Marcel katseli tielle, nojaten porttia vastaan. Hän näki äitinsä vaivalloisesti tulevan tietä pitkin, kasvot punaisina, selkä kumarassa, aivan läjään menneenä ja vanhentuneena. Hän riensi vastaan ja nähdessään poikansa lähestyvän, purskahti äiti itkuun:

— Lapseni! Lapsikultani!

Hänen täytyi kannattaa äitiänsä, jottei tämä vaipuisi maahan, ja hän kysyi vain:

— Miksi et antanut vaunujen odottaa? Sinä olet aivan uupunut, ja sinun on kuuma. Äiti, se ei ollut viisasta. Nojaa lujasti minun käsivarteeni. Astutaan aivan hiljaa.

Hän auttoi äitiään, kunnes sai hänet saliin nojatuoliin, ja peitti hänen hartiansa Paulan tuomalla huivilla. Sen enempää ei oltu puhuttu, ja kaikki oli jo sanottu. Otsa uhkaavissa rypyissä ja katse kovana, seisoi Marcel vaieten. Ensi silmäyksellä hän oli ymmärtänyt asian laidan, ja vaikka tämä isku oli odottamaton, ei hän pyytänyt mitään selitystä, liian ylpeä kun oli valittamaan.

Äiti pyyhki kasvojaan, jotka olivat märät sekä hiestä että kyyneleistä. Vapisten yhä vieläkin hän kuiskasi:

— Älä yhtään sure. Ei se kannata.

— Mitä, kysyi Paula hämmästyneenä.

— He eivät tahdo erota tyttärestään, ja luulevat sillä rakastavansa häntä kaksinverroin.

Marcelin sisar kysyi:

— Entä Alice?

— En nähnyt häntä. Hän piiloutui. Taikka sitten häntä pidettiin piilossa. Hänen vanhempansa eivät tietäneet minun tulostani. Olivat hämmästyneitä. Marcel'in pitäisi luvata jäädä Chambéry'hin, ottaa erokin tarvittaessa. Minä ymmärsin, että de Marthenay'n kaltainen mies oli heille mieluisempi.

— Vai niin, sanoi nuori mies, ja hänen silmänsä iskivät tulta.

Rouva Guibert aikoi juuri ruveta kertomaan, minkä nöyryyttävän kuulustelun alaiseksi hän oli joutunut, kun Marcel tuntien tuskaa, jota hän ei tahtonut tunnustaa, tylysti ehätti sanomaan:

— Sinä et osannut heille oikein puhua, se on selvää. He ovat sinulle vastenmielisiä ja sinä näytät sen heille. Et voi sietää hienon maailman elämää, etkä tunne sitä.

Hän puhui kopean ja halveksivan näköisenä. Ylpeys suurensi hänen haavaansa. Äiti vastasi lempeästi ja syvän surullisena:

— Isäsi ei koskaan minua siitä moittinut. Vaikka minä sen kyllä ansaitsen, se on totta. Mutta minä olen jo liian vanha muuttuakseni, ja nuo ihmiset kohtelivat minua hyvin häikäilemättömästi.

Jurona ja häveten itseään, Marcel meni ulos, lieventämättä sanojensa kovuutta.

Paula, joka oli kuunnellut liikkumattomana ja kalman kalpeana, lankesi murheen murtaman äitinsä kaulaan ja hyväili häntä kiihkeästi:

— Äiti, älä itke! Voi kuinka minä heitä halveksin! Ja Marcel on kohtuuton. Se on inhottavaa, se mitä hän äsken sanoi.

Hänen silmissään paloi synkkä tuli. Äiti pidätti kyyneleitään ja sanoi:

— Ei, Paula, älkäämme halveksiko ketään. Ja veljeäsi kohtaan ole kärsivällinen. Etkö näe, että hän on suuressa tuskassa? Mene häntä hakemaan...

VIII.

Rikostoverit.

Maupas'n puutarhassa, jonka ruusut kuihtuivat, istuivat Marcel Guibert ja Jean Berlier kellastuvien kastanjapuiden siimeksessä ja tutkivat Afrikan karttaa, joka oli levällään heidän edessään kivipöydällä.

— Kas tätä tietä meidän on kuljettava, sanoi kapteeni, ja näytti pienten punaisten ristien jonoa, joka viitoitti Saharan erämaata.

Nuorekkaan innokkaasti kysyi Jean:

— Onko retki varmasti päätetty tällä kertaa?

— On. Se kestää kaksi vuotta, mikäli voi ennakolta päättää niin pitkästä ja vaarallisesta matkasta. Tapasin Pariisissa majuri Jamy'n, joka esitteli minut herra Moureau'lle. Me otamme molemmat osaa hänen tutkimusretkeensä sadan tai parin sadan sotamiehen kanssa, se on päätetty asia. Hänen retkensä on järjestelmällisesti suunniteltu. Sotaministeri on siinä mukana. Mutta minä pelkään, että me emme pääse lähtemään ennen ensi vuotta.

Syvällä ja selvä-äänteisellä äänellään Marcel puhui pitkälti tekeillä olevan pienen retken syistä, tarkoituksesta ja kokoonpanosta. Sen piti jatkaa eversti Flatters'in kovaonnista yritystä, ja hän teki siitä selvää täsmällisesti ja melkein kaunopuheisesti, niin perinpohjin tunsi hän aineensa. Hän aivan kiihtyi. Ei mikään muu näyttänyt enää kiinnittävän hänen mieltään, kuin tämä rohkea retki Afrikan sydämeen. Hänen innokkaat eleensä antoivat lisää pontta hänen sanoilleen, jotka loitsivat esiin nuo tuntemattomat maat, nuo laajat ja yksitoikkoiset seudut, tutkimattomat ja salaperäiset kuin meri.

Jean kuunteli, tarkkaavainen ja miehekäs ilme kasvoillaan. Tuo sulavaliikkeinen, hieno- ja kaunispiirteinen nuori mies, joka hymyili ja laski leikkiä lakkaamatta, tuo naisten suosikki, jonka ensi silmäyksellä olisi luullut olevan oikeassa ympäristössään jossakin hienossa salongissa liehittelyn ja lemmiskelyn touhussa, hän näytti nyt vakavissa mietteissä ollessaan todellisen, lujan ja uskaliaan miehen luonteensa. Hänen ystävänsä, Marcel Guibert, joka hänet perinpohjin tunsi, ei ollutkaan hänestä koskaan muuta ajatellut ja, kun hän kuuli hänestä puhuttavan kuin mistäkin kasarmin keruubista, ihmetteli hän ja vastasi vain:

— Ette tunne häntä.

Rouva Guibert ilmestyi portaille.

— Vaiti, sanoi kapteeni, pannen nopeasti sormen huulilleen.

— Eikö hän tiedä, kuiskasi Jean matalalla äänellä.

— Ei, hän saa kyllä tietää liiankin aikaisin.

Vanha rouva katsoi puutarhaan, mutta ei huomannut kumpaakaan nuorta miestä. Luullen olevansa yksin, otti hän pois silmälasinsa, jotka hän oli pannut silmilleen, nähdäkseen paremmin tehdä käsityötänsä, ja pyyhki hitaasti nenäliinalla silmiään. Väsyneenä nojasi hän portaiden puista rintanojaa vastaan, jota myöten kiertelivät jasmiinin ja soijaköynnöksen kukattomat oksat, nuo syksyn surulliset koristukset. Alakuloisissa mietteissä antoi hän katseensa liidellä yli tutun maiseman.

Laskeutuva ilta valoi ruusunpunaisia ja violettia väriviiruja valjun kuultavalle taivaalle. Ilma oli lahea hengittää, mutta sen raikkaus tiesi syksyä. Maa hymyili liikuttavan surumielisesti kuin kuoleva, joka ajattelee elämää. Se näytteli paljaita vainioitaan ja tyhjiksi raastettuja viinitarhojaan ihmeissään kuin tuhlari, joka on kaikki antanut ja yhä vieläkin tahtoisi antaa. Hyödyttömäksi käytyään ei sillä ollut enää muuta tarjottavana kuin kauneutensa. Metsät kätkivät enää vain puoleksi salaisuuksiaan, ja niiden viheriän ja kullan kirjavat lehvät näyttivät vaivoin kestävän päivänsäteiden painoa. Rakennuksen seinustalla muutamat liiaksi auenneet ruusut pudottelivat hiljaa liian raskaita terälehtiään kevyen tuulen kuljeteltaviksi. Mutta viettävän vainion korkeimmalla kohdalla, kuvastuen mustana kirkasta taivaanrantaa vastaan, veti härkäpari arvokkaana auraa, joka muokkasi maata tulevaa satoa varten. Keskellä luonnon rauhallista riutumista oli tämä näky kuin uuden kevään ennustus.

Kastanja putosi Marcel Guibert'in jalkoihin ja sai hänet vavahtamaan. Hän käsitti yht'äkkiä, kuinka ahdistavan alakuloinen oli kaikessa koristeellisuudessaan tämä maisema, jonka kauneutta hän vain oli ihaillut. Hän hengitti syksyistä ilmaa ja illan viileyttä. Ja katsellessaan tuota hänelle niin rakasta, vanhaa naista, joka nojasi parveketta vastaan ja kokosi ajatuksissaan hajaantuneita lapsiaan, arvioi hän pojan rakkautensa voimaa ja tunsi samalla taikauskoista ja viiltävää pelkoa, jota meissä toisinaan herättää rakkaittemme elämän hauraus. Jean näki varjon laskeutuvan ystävänsä otsalle. Hän näytti hänelle härkävaljakkoa, joka kärsivällisesti muokkasi maata, ikäänkuin kehoittaen luottamaan elämään.

Hitaasti rouva Guibert palasi sisään.

"Äiti parka", ajatteli Marcel. "Usein sinä olet vapissut minun tähteni, ja saat vapista vieläkin. Tuo kartta, joka välinpitämättömänä ja mykkänä on levällään tuossa edessäni, on sinun tulevien tuskiesi salainen lähde. Kiitos sinulle maidosta, jolla rintasi on minua ruokkinut, sielusta, jonka sielusi on minuun siirtänyt, lapsuudestani ja nuoruudestani, kaikesta kiitos! Minä rakastan sinua, mutta anna minulle anteeksi, jos minun kumminkin täytyy lähteä..."

Vaaleaveriset tytönkasvot tulivat hänen sielunsa silmien eteen. Äitinsä käynnin jälkeen Chênaie'ssa ei hän ollut nähnyt Alice Dulaurens'ia. Monasti hän oli kiivennyt yli hennon häkkiaidan, joka erottaa Chênaie'n suuret puut Chaloux'n tiestä. Siellä noiden vanhojen tammien varjossa hän rohkeasti odotteli nuorta tyttöä. Tietäen, että Alice häntä rakasti, tahtoi hän hinnalla millä hyvänsä puhua hänelle, saada hänen lupauksensa. Kunnia, jota hän tuolla kaukana hankkisi ja kärsivällinen odotus kyllä lopulta auttaisi heitä toiveittensa perille. Mutta sattumaako lienee ollut, vai pidettiinkö häntä silmällä, tyttöä vain ei kertaakaan ollut näkynyt.

Pitikö hänen nyt näin lähteä? Muutaman päivän kuluttua päättyisi hänen loma-aikansa, jonka pitennystä hän ei ollut tahtonut anoa, ja hänen täytyi lähteä Algeriaan, Oran'iin, jossa Jean Berlier'n, joka oli nimitetty siirtomaa-sotajoukon ensimmäiseen rykmenttiin, piti olla jo ennen häntä. Suunnitelma toisensa jälkeen syntyi hänen mielessään, mutta ne olivat kaikki yhtä mahdottomia, ja hän pohti tilansa tukaluutta, kuten nuori hevonen pureksii kuolaimiaan.

Hänen miettiessään millä keinoin saisi tavata hänet, jota hän toiminnan miehen itsepintaisella päättäväisyydellä piti morsiamenaan, nousi hänen ystävänsä Jean seisomaan.

— Minä tahtoisin, virkkoi hän, sanoa hyvästi sinun äidillesi, ennenkuin lähden.

— Odota hiukan, vastasi Marcel nousten vuorostaan.

Ja päättäen äkkiä puhua, hän lisäsi melkein kuiskaten:

— Kuulehan, minun täytyy tavata neiti Dulaurens. Sinä voit siinä auttaa minua. Tahdotko?

Syvä ystävyys yhdisti nuo molemmat nuoret miehet toisiinsa. Toinen tunsi vanhemman hellää suvaitsevaisuutta, toinen nuoremman hehkuvaa ihailua, mitkä molemmat arvoasteet ovat veljesrakkaudelle ominaisia. Vuoron perään he siitä ammensivat yllykettä jaloimpiin tunteisiin. Se antoi heille vielä lisäksi tuota mielentyyneyttä, jota molemminpuolinen luottamus ja luonteiden ja halujen yhtäläisyys synnyttää. Mutta salaisuuksiaan he eivät olleet koskaan toisilleen uskoneet. Niinpä hämmästyikin Jean suuresti ystävänsä pyyntöä kuullessaan, vaikka hän kyllä jo kauan sitten oli arvannutkin asian laidan. Vaiteliaana katselijana hän oli levottomana seurannut sitä salaista murhenäytelmää, jota Chênaie'ssa näyteltiin, olipa hän ollut läsnä, kun rouva Dulaurens epätoivon innolla oli koettanut puhua Armand de Marthenay'n puolesta, joka itsepintaisesti jatkoi kosiskeluaan. Hän kun tunsi Marcel'in tunnon tulisuuden ja ylpeyden, kiinnitti tämä rakkaus, jonka epätoivon rajuutta hän pelkäsi, paljon enemmän hänen mieltänsä kuin oma kuhertelunsa, joka oli vain kevyttä ajanvietettä. Hän tiesi, miksi Marcel ehdottomasti tahtoi ottaa osaa Saharan retkeen, mistä johtui tuo kuumeinen toiminnan tarve, tuo uusi kunnianhimo, joka hänen ystäväänsä äsken oli kiihdyttänyt. Mutta Marcel ei koskaan laverrellut salaisuuksiaan, ja kun hän nyt oli päättänyt puhua, tiesi se, että hänellä täytyi olla erittäin vakava syy. Siksi hänen kysymyksensä peloitti Jean'ia.

Salaten mitä hänen mielessään liikkui Jean kysyi:

— Etkö sinä voi mennä Chênaie'hen? Sehän olisi kaikkein yksinkertaisinta.

Marcel katsoi häntä läpitunkevalla ja terävällä katseellaan:

— Tiedäthän kyllä, etten voi.

Hetken vaiettuaan hän jatkoi:

— Mutta minä tahdon tavata hänet.

— Ryöstääksesikö hänet, sanoi Jean hymyillen hienoa hymyään ja ikäänkuin yrittäen viimeisen kerran kääntää keskustelua leikiksi. Mutta Marcel vain vastasi ynseästi:

— Katso häntä tarkoin, niin et puhu enää sillä tapaa... Minun täytyy välttämättä tavata hänet, ennenkuin lähden ehkä useammaksi vuodeksi. Siitä riippuu hänen onnensa ja minun. Jos vain minun onneni olisi kysymyksessä, saattaisin minä tuskineni lähteä tieheni taakseni katsomatta. Mutta hänen tulee rauhoittua tulevaisuuden suhteen, tuntea varmasti, että tulevaisuus on sitkeiden ja lujien. Hänestä tulee minun vaimoni, jos hän tahtoo. En pyydä häneltä muuta kuin rohkeutta odottaa.

— Se on kaikkein suurinta rohkeutta, sanoi Jean, joka ei liikoja luullut Alice'n luonteesta.

— Se on helpointa.

— Niin sinulle, jonka aika kuluu vaaroissa ja vastuksissa. Mutta hänelle?...

— Entä jos hän minua rakastaa, sanoi Marcel ainoastaan, ja hänen äänensä hillitty sävy poisti noista sanoista itserakkauden vähimmän varjonkin.

— No niin, mumisi Jean ajatellen:

"Hän ei osaa rakastaa. Isabella Orlandi ottaa herra Landeau'n ylellisyyden rakkaudesta. Alice Dulaurens menee naimisiin herra de Marthenay'n kanssa heikkoudesta ja siksi että hänen äitinsä tahtoo saada jalosukuisen vävyn. Nykyajan, nuoret tytöt eivät enää tunne voimakkaita tunteita, eikä kukaan niitä heille opeta."

Mutta hän ei uskaltanut sanoa, mitä ajatteli. Hänen ystävänsä leveällä ja valoisalla otsalla, hänen hehkuvissa silmissään kuvastui selvästi hänen rakkautensa.

— Sinä tahdot siis ehdottomasti tavata hänet.

— Ehdottomasti.

Jean ei sanonut enää vastaan. Hänen aprikoidessaan asiaa, Marcel jatkoi:

— Sinä olet Dulaurens'ien läheinen tuttava. Sinun on helppo puhua minun puolestani neiti Dulaurens'ille. En pyytäisi sinua niin tekemään, jos se olisi vähimmässäkään määrässä sopimatonta. Olisin pyytänyt sisartani hänelle puhumaan, jos Paula vielä voisi mennä Chênaie'hen saamani... saamani kieltävän vastauksen jälkeen.

Hänen täytyi voittaa ylpeytensä voidakseen sanoa nuo viimeiset sanat. Nostaen pystyyn päänsä ja ylenkatseellinen ilme kasvoillaan hän lisäsi:

— Tuollainen kielto on kohtuuton. Vanhemmilla ei ole oikeutta käyttää määräämisvaltaansa ennakkoluulojensa ja itsekkyytensä tyydyttämiseksi ja särkeä turhamaisuudesta tyttärensä sydäntä. Kukaan ei kunnioita enemmän kuin minä tätä määräämisvaltaa, kun sitä viisaasti ja järkevästi käytetään. Paula kohtasi Alice'n kirkossa. Hän ei voinut lähestyä ja puhutella häntä, mutta hän näki, että Alice oli kalpea, nääntyneen ja epätoivoisen näköinen. Minun täytyy puhua hänelle. Siinä ei ole mitään väärää, se ei millään tavalla loukkaa sitä kunnioitusta, jota minä olen velvollinen hänelle osoittamaan. On tärkeätä että tiedät tämän, ennenkuin vastaat minulle.

— Hyvä on, Jean sanoi.

Ja mietittyään sekunnin tai pari, hän lisäsi:

— Toistan sinulle omat sanasi. Muistele hänen kasvojaan, hänen kirkkaan sinisiä silmiään, Marcel. Hän ei suostu salaiseen kohtaukseen.

Marcel mietti hetkisen:

— Olet oikeassa, virkkoi hän sitten. Älkäämme sitä enää ajatelko. Minä lähden siis, häntä tapaamatta.

Muulla tavoin hän ei valittanut. Mutta yksinkertaisuudessaan nämä sanat liikuttivat hänen ystäväänsä, ja vaikka Jean ajattelikin: "Totta tosiaan olisi parempi lähteä tyttöä tapaamatta", näki hän ystävänsä olevan niin onnettoman, että hän alkoi tuumia keinoa, millä voisi häntä auttaa.

— Kuulehan. Minä koetan. Ja ilmoitan sinulle aikanansa, milloin saat hänet tavata.

— Miten aiot menetellä, Marcel kysyi hiukan levottomana.

— Hän kohtaa sinut sitä edeltäpäin tietämättä. Sinun tehtäväsi on sitten pidättää häntä.

Ja mielestään jo kylliksi pohdittuaan näin vakavia kysymyksiä, hän virkkoi huvitetun näköisenä:

— Olkoon menneeksi, koira vieköön! Tuo Marthenay kiukuttaa minua, ja nuo Dulaurens'it ovat liiaksi mahtailevia. Ei se ole täysin moitteetonta, niitä aion tehdä, mutta se on oikeutettua. Ja minusta on kerrassaan hauskaa tehdä heille pienet kepposet.

Hän suunnitteli jo mielessään keinoa, joka oli yksinkertainen ja helppo panna toimeen.

— Sinä haluat tavata äitiä, sanoi Marcel. Mennään sisään.

Molemmat nuoret miehet astuivat ylös portaita ja tapasivat salissa äidin ja tyttären työskentelemässä illan hämärässä. Rouva Guibert'in kasvot kirkastuivat, kun ovi aukeni ja hän näki poikansa. Mutta Paulan pää pysyi itsepintaisesti kumartuneena pienen peitteen yli, jota hän ompeli kaukana olevalle veljensä pojalle.

— Tulen sanomaan hyvästi, virkkoi Jean.

— Ettekö odota ystäväänne? Joko nyt lähdette, kysyi häneltä rouva Guibert todella surullisen näköisenä, sillä hän piti Jean'in reippaasta nuorekkuudesta ja herttaisesta iloisuudesta, eikä antanut vaikuttaa itseensä sen, mitä hänestä puhuttiin. Hän oli myös Jean'ille kiitollinen siitä, että tämä, paremmin kuin hän itse osasi ja uskalsikaan, huvitti ja virkisti Marcelia, jonka raskasta tuskaa hän seurasi, murehtien kuin surusaatto, ja jonka vauhkoa ylpeyttä hän hiukan pelkäsi.

— Kolmen päivän kuluttua astun Marseille'ssa laivaan. Minun loma-aikani loppuu, ennenkuin teidän poikanne.

Paula kohotti vihdoin päätään. Jean, joka häntä juuri sillä hetkellä tarkasteli, luuli näkevänsä nuhdetta hänen tummissa silmissään. Mutta emmehän koskaan voi olla varmat siitä, mitä katse sanoo. Nehän ovat noita nopeasti vaihtuvia ja haihtuvia sielun välähdyksiä, joiden tulkinta on niin salaperäistä, ja joita emme haluakaan itsellemme tulkita, jos ne ovat meille epäsuosiollisia tai vaikkapa vain saattavat meidät hämillemme. Tuo vakavakasvoinen ja sulavaliikkeinen nuori tyttö, jonka hieman tyly suloisuus antoi aavistaa väkevää sisäistä hehkua, veti häntä puoleensa ja saattoi hämille yhdellä haavaa. Hän olisi iloinnut, jos Paula olisi puhunut hänelle ystävällisesti, ja hänen jäykkyytensä lamautti häntä. Paulan hyväksyminen, Paulan arvonanto olisi kohottanut ja vahvistanut häntä; mutta hän aavisti, että niitä ansaitakseen hänen olisi pitänyt tehdä suuria tekoja, tuntea suuria tunteita, ja hän pelkäsi sitä, mitä hän sisimmässään nimitti _kulkemiseksi kukkuloilla_. Varsinkin koetti hän olla tutkistelematta sitä epämääräistä tunnetta, jonka Paula hänessä herätti. Niin moni antaa elämänsä kulua epäselvyydessä, syventymättä tuohon hengenheimolaisuuden salaisuuteen, joka olisi heidät muuttanut ja jonka vaikutusvoiman aavistus peloittaa useimpia ihmisiä!

Rouva Guibert tahtoi saattaa nuorta miestä pihalle asti. Portaiden alapäässä hän kuiskasi Jean'ille hiljaa, tämän ollessa hänen lähellään:

— Olkaa paljon _hänen_ kanssaan tänä talvena. Minä pyydän sitä teiltä, Jean.

Jean katsoi lempeästi vanhaa naista. Tämä luottamuksen osoitus liikutti häntä:

— Sen lupaan, rouva Guibert. Hän on minulle kuin vanhempi veli.

Kääntyessään näki hän surupukuisen Paulan seisovan portailla ja ihaili hänen ylpeää, puhdaspiirteistä profiiliansa. Mutta Paula katseli suoraan eteensä, ja syksyisen taivaan rusotus kelmeni vuorilla...

Samana iltana Jean Berlier söi päivällistä Chênaie'ssa, jossa häntä odotti Isabella Orlandi kuin kotonansa ainakin. Koskaan vielä ei Isabella, joka juuri oli menemäisillään naimisiin, ollut osoittanut sellaista rohkeutta armastelussaan ja niin täydellistä hyvien tapojen halveksimista. Sillä aikaa herra Landeau käytti hyväkseen erikoisen korkeata hinnannousua tavaramarkkinoilla ja tarkkaälyisenä oivaltaen tämän uudenaikaisen viehätyskeinon tehon, osoitti hän kaukaa huomaavaisuuttaan kokoamalla paljon rahaa, jonka käyttämisestä hänen morsiamensa jo etukäteen nautti. Hänen kirjeensä sisälsivät lyhyitä mutta paljon sanovia viittauksia hänen rahallisiin voittoihinsa, joiden lumousvoiman hän oli kyllin ovela arvaamaan.

Illemmällä Isabella vetäytyi nuoren upseerin kanssa leposohvalle, joka oli rehevien palmujen ja kanervakasvien kätkössä.

Jotta hänen vastaanottonsa olisivat pysyneet hupaisten ja hilpeiden maineessa, suvaitsi rouva Dulaurens tällaista tuttavallista yhdessäoloa, kun sitä ei kestänyt liian kauan.

Jean tarvitsi naispuolista apulaista toteuttaakseen suunnitelmaansa, joka oli äärimmäisen yksinkertainen: sovittuun aikaan veisi hän Alice'n muka kävelemään tammimetsikköön, jossa tämä yht'äkkiä kohtaisi Chaloux'n tietä pitkin tulleen Marcel Guibert'in. Mutta hän ei voinut yksin kutsua nuorta tyttöä nauttimaan puiden siimeksestä. Hän tarvitsi naispuolisen liittolaisen, jonka vaiteliaisuus oli varma.

"Tuosta ehkä saisin liittolaisen", ajatteli hän katsellen Isabellaa. "Mutta voiko häneen luottaa?"

Kun hänen oli vaikea paremminkaan valita, päätti hän käyttää tätä epäiltävää apua.

— Mitä pidätte rakuunasta, kysyi hän kauniilta seuralaiseltaan, näyttäen viheriöiden kasvien läpi kreivi de Marthenay'ta, joka keikaili rouva Dulaurens'in edessä, sillä välin kuin onneton Alice, päästäkseen häntä näkemästä, oli vaipunut katselemaan kuvateosta, jonka lehtiä hän ei muistanut kääntää.

Isabella naurahti.

— Rakuunastako? Hän on Alice Dulaurens'in herra Landeau. Omansa kullakin.

— Tahdotteko auttaa minua tekemään hänelle pienet kepposet?

— Sangen mielelläni. Se muistuttaa meille kukkataistelua.

— No hyvä, tulkaa tänne sitten huomenna iltapäivällä kello neljän aikaan. Minä olen silloin täällä.

— Koska te olette täällä, niin minä tulen. Se on päivänselvää.

— Sanokaa vaaleaveriselle ystävättärellenne, jonka posket jo muutamia päiviä ovat olleet kalpeat: "Sinun täytyy saada virkistystä, hengittää raitista ulkoilmaa. Sinä olet liian paljon sisällä."

— Minä sanon vaaleaveriselle ystävättärelleni: "Sinun täytyy saada virkistystä j.n.e."

— Ja me viemme hänet tammimetsään.

— Tammimetsään me hänet viemme.

— Kun teen merkin, niin me hänet jätämme...

— Onko tämä runoa?

— Jätämme hänet yksikseen. Ja jos te näette tai ymmärrätte jotakin, niin vannotteko säilyttävänne salaisuuden?

— Mutta minä en ymmärrä hiventäkään.

— Sitä parempi.

— Sanokaa minulle edes, mitä saan nähdä.

— Utelias Eva! Voitteko säilyttää salaisuutta?

— Voin, jos te sen minulle uskotte.

— Kysymyksessä on salaisuus, joka ei ole minun. Jos sen kavallatte, teette minut petturiksi.

Isabella katsoi kiinteästi nuorta miestä kauniilla, mustilla, himokkailla silmillään:

— Jean, rakas Jean, minä en ole paljon arvoinen ja vielä vähemmässä arvossa te minua pidätte. Mutta teidän mieliksenne minä olen valmis uhmaamaan vaaroja... vieläpä hyviä tapojakin.

— Etupäässä hyviä tapoja, jos suvaitsette.

— Mielelläni! Voi, jos vain tahtoisitte, seuraisin teitä vaikka maailman ääriin.

— Ilman ylellisyyttäkö, kysyi nuori mies epäilevästi hymyillen.

Isabella naurahti hermostuneesti, näyttäen hohtavia hampaitaan:

— Paljaana kuin mato.