Part 9

Kosmopoliitat olivat ottaneet kylpyvieraiden puolesta järjestääkseen juhlahetken poispakenevan kesän kunniaksi. He olivat luvanneet järjestää pienen juhlahetken, vaikka he mielellään olisivat järjestäneet suuren. Suurta olisi pitänyt olla Harry Tigerin kunniaksi. Mutta mitäpä täällä saattoi saada aikaan!

Kaupungin mielestä oli jotakin ihmeellistä joka tapauksessa tulossa, koska kosmopoliitat olivat liikkeellä. Kosmopoliitat olivat kylpykauden hienoimmat tytöt, sellaiset kuin Fricca, Beata, Adela, Margareta ja Trolla. Kaupunki oli koko kesän puhunut heistä pahaa, kaupungin äidit olivat uhanneet, etteivät he millään ehdolla sallisi tyttäriensä seurustella kosmopoliittain kanssa, ja kuitenkin: heti kun tilaisuus saattoi heidän tyttärensä yhteen kylpykauden vaarallisten neitojen kanssa, olivat he ylpeät ja onnelliset. Sillä pohjaltaan kaupunki ihaili kosmopoliittoja. He olivat kauniit ja vapaat, he olivat nähneet maailmaa ja saapuneet idästä ja lännestä. Eipä ihme, että kun he olivat luvanneet järjestää juhlahetken, kaupunki odotti sitä jännittyneenä.

Kylpylaitoksen kömpelö renki oli auttamassa. Köyhät lapset ja vanhat vaimot olivat sitoneet köynnökset ja seppeleet. Kauniit kädet eivät siedä sellaista työtä. Yhden seppeleen tahtoivat tytöt kuitenkin sitoa omin käsin, yhden pienen kukkakiehkuran. Ja sill'aikaa kun köynnökset lähtivät kiertämään seiniä ja pylväitä, sill'aikaa kun kattoon syntyi jättiläiskokoinen, keinuva kukkastähti, istuivat neidot parvekkeella villin viiniköynnöksen varjossa ja sitoivat tuota yhtä kiehkuraa, jonka vuoksi he tahtoivat panna alttiiksi ruusuiset kätensä. Aurinko varastautui lehvien välitse heidän kukoistaville kasvoilleen, heidän hiuksilleen, jotka olivat mustat, tai kypsyvän viljan väriset, tai punertavat, tai tuhkankarvaiset. Aurinko liukui yli heidän valkoisten, rypyttömien otsiensa, joiden ympärillä pienet kiharat leikittelivät, aurinko leikitteli kilpaa kiharoiden kanssa, se hyppeli huulilla, hampailla, olkapäillä, käsillä. Pienet kädet eivät olleet ahkerat. Margareta yksin sitoi seppeltä, hän oli käytännöllisin. Ruusut ovat arkoja, ne varistavat äkkiä lehtensä, jos niitä taitamattomasti pitelee. Fricca ja Trolla olivat koettaneet, mutta he olivat tärvelleet monta ruusua ja pistäneet sormensa verille. Onneksi oli kukkia tarpeeksi. Mitä ruusuja! Seudun puutarhurit olivat antaneet parhaansa. Ruusuissa oli iloisen punaisia, verenkarvaisia, ja niissä oli sellaisia, joiden puna oli sairas ja raskas, miltei musta. Kaikissa ruusuissa oli jalot, suuret piikit. Niitä täytyi käsitellä varoen. Margareta teki työtään taitavasti, olisi luullut häntä opinkäyneeksi. Mutta tällainen taitavuus oli hänessä synnynnäistä. Toiset neidot ojentelivat hänelle ruusuja. He istuivat jokainen kukka kädessä ja odottivat hetkeään, sillä he tahtoivat tällä tavalla olla mukana työssä.

— Mutta kuka hänet seppelöi? virkkoi äkkiä Trolla.

Kaikki olivat ajatelleet tätä asiaa, mutta syystä, jota ei kukaan selvittänyt itselleen, he eivät olleet lausuneet ajatusta ääneen. Nyt kun se paljastettuna lausuttiin, värähti pieni punastus kaikkien kasvoille, sillä jokainen neidoista tunsi ajatelleensa itseään siksi, joka parhaimmin sopisi laskemaan ruusukiehkuran ihaillun miehen otsalle. Vaikka he olivat ystävät keskenään, eivät he mitenkään tahtoneet näyttää tätä mielihaluaan edes toisilleen, vaan jokainen avasi toistaan kohti viattoman, joskin samalla teroitetun silmäparin. Niin, kuka seppelöisikään Harryn?

— Sinä, Margareta, jatkoi Trolla, — sinä joka olet seppeleen sitonutkin.

Margareta punehtui ja hänen pitkät mustat silmäripsensä painuivat entistä alemma.

— Ei, ei, ei! huudahti hän ikään kuin säikähtäen sellaista ajatustakin.

Mutta sisimmässään toivoi hän, että ystävättäret pyytäisivät häntä, kunnes hän suostuisi. Jos he tietäisivätkin, mitä Harry oli hänelle sanonut, niin he eivät hellittäisi, ennen kuin juuri hän olisi painanut ruusut noille villeille mustille hiuksille. Margareta koetti hillitä sydäntään. Syntyi pieni äänettömyys. Tuuli suhisi haavoissa, salista kuului koputusta ja nakutusta, kun seppeleitä lyötiin kiinni, hiljaa lipuivat laineet ylös loivaa hiekkarantaa, uimahuoneella kauempana meluttiin ja pulikoitiin. Kaikki ystävättäret olivat iloiset siitä, että Margareta oli kieltäytynyt, kukaan ei pyytänyt häntä uudelleen. Heidän jännityksensä kärjistyi kuitenkin entistä enemmän nyt, kun heitä oli entistä vähemmän.

— Mutta, sanoi Beata, — entä... entä Adela?

Adela nosti raskaita silmäluomiaan. Hänen silmänsä olivat kuin meri, milloin vihreät, milloin sinertävät, milloin ilman väriä. Ja muutenkin hän, siinä laiskasti nojatessaan parvekkeen kaidepuuta vasten, oli kuin vedenneito, joka tähyilee kaislikon laidasta ihmisten poikia, kun he askartelevat veneillään. Adelan vastaus viipyi, mutta hän hymyili tyytyväistä ja kiehtovaa vedenneidonhymyä. Beatan rintaan vihlaisi: Adela varmaan suostuisi! Beatan mieleen johtui, miten Harry oli kietonut hänen, Beatan, suortuvia sormiensa ympärille, kerran heidän istuessaan rinnatusten samalla tuhdolla kukitetussa veneessä. Kuuma veriaalto läikähti vieläkin ylös Beatan kaulaa, kun hän muisteli, miten laineet olivat kuvastaneet heidän kasvojaan, vieden niitä vuoroin yhteen, vuoroin eroon, heidän kumartuessaan veneen laidan yli. Beata vavahti vieläkin, kun hän muisti, miten Harry oli huutanut kovasti ja suuttuneesti Trollalle, joka melusi toisessa päässä venettä. Harryn huulet olivat olleet valkoiset ja pelottavat. Silmänräpäyksessä kävivät nämä muistot läpi Beatan pienen pään. Adela hymyili vielä ja ystävättäret katselivat häneen jännittyneinä.

— Ah, jatkoi Beata, ääni pehmeänä ja verhottuna, — kuinka mielelläni minäkin sen tekisin, mutta varmaan Harry pitäisi siitä enemmän, jos sen tekisi joku toinen. Esimerkiksi sinä, Adela. Pukeutuisit vihreään harsopukuusi, panisit lumpeenkukat hiuksiisi, onhan hän aina ihaillut sinun käsivarsiasi, sinun silmiäsi, sinun...

Fricca keskeytti hänet hiukan malttamattomasti ja pyysi Adelaa itseään sanomaan jotakin. Adela avasikin suunsa ja näytti hohtavan valkoiset hampaansa.

— Niin, niin, niin, sanoi hän. — Onhan meidän välillämme ollut yhtä ja toista. Minun hiukseni ovat olleet punertavia viulunkieliä, minun huuleni koralleja. Kyllähän sitä luetteloa voisi jatkaa. Ja minä itse, minä olen viettelevä ja syntinen...

Fricca purskahti nauruun ja Adela itsekin naurahti.

— Ajatelkaa, huudahti Fricca, — minulle hän on sanonut, että olen kylmä ja synnitön! Kumpiko näistä lausunnoista on katsottava komplimentiksi?

— Mikä psykologi hän on! riemuitsi Trolla ja taputti yhteen käsiään. — Molemmat lausunnot ovat tietysti olleet yhtä oikeat: voi tietysti olla yhtä kaunista olla syntinen kuin synnitönkin — miehen kannalta.

— Ah, keskeytti Adela, — miehen kannalta katsoen kai oikeastaan ei koskaan voi olla kaunista olla aivan synnitön.

— Antakaa minun seppelöidä hänet! huusi Trolla äkkiä. — Minä sanon sen rehellisesti, että olen häneen rakastunut. Olen sanonut sen hänelle itselleenkin...

Kukaan ei rientänyt pienen Trollan avuksi. Hänen kuivat, tuhkankarvaiset hiuksensa tuntuivat räiskyvän hänen ympärillään. Margareta nosti hetkeksi siniset silmänsä, jotka olivat iloiset kuin ruiskukat ja sanoi, samassa kätkien katseensa:

— Ajatelkaa, minulle hän kerran sanoi, että tahtoisi nähdä minut kehdon ääressä hyräillen. Se olisi muka niin kaunis kuva — ajatelkaa!

— No mutta sitten hän pitää eniten sinusta! huudahti Trolla uhrautuvasti. — Eikö se ole selvää? Mies ihailee aina eniten sitä naista, jonka hän voi kuvitella äidiksi, se käy selville kaikista rakkausromaaneista, mitä minä ikinä olen lukenut. Minulle hän on sanonut aivan toisenlaisia asioita. Minulle hän on sanonut, että olen mahdoton, ettei minun koskaan pidä mennä naimisiin, että olen ilkeä, että hän tahtoisi purra poikki kieleni, kun puhun niin paljon. Eikö tämä nyt ole onnetonta rakkautta? Minä rakastan häntä, kuinka mielelläni läskisinkin seppeleen hänen päähänsä. Olin jo ajatellut kaikki valmiiksi: olisin pyytänyt häntä hiukan taivuttamaan päätään, olisin painanut seppeleen sillä lailla, että hänen itsepintainen kiharansa, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme, olisi jäänyt otsalle. Mutta enhän minä voi tulla kysymykseen, kun hän Margaretalle on sanonut sillä tavalla. Minusta se on korkeinta.

— Rauhoitu, sanoi Beata. — Minulle hän on sanonut jokseenkin samaa: että muistutan madonnaa bysanttilaisessa kirkossa.

Fricca naurahti.

— Mutta onko se samaa!

Neidot vaikenivat. Tuntui käyneen yhä epäselvemmäksi, kuka seppelöisi päivän sankarin.

— No mutta Margareta tai Beata, jompikumpi heistä! huudahti Trolla käytännöllisenä. — Heitetäänkö arpaa?

— Fi donc! sanoi Fricca, ja hänen sievän nenänsä ympärille nousi muutamia rumentavia ryppyjä, — eihän nyt suurta taiteilijaa voi arvostella niinkuin joitakin perheenisiä. Eihän Harry koskaan mene naimisiin. Hän tarvitsee taiteilijatoveria, ystävätärtä. Minä en koskaan ole ollut häneen rakastunut enkä näe unia kehtolauluista. Minä seppelöitsisin hänet viileästi, ikään kuin kreikkalaisesti, pukeutuisin valkeaan, ottaisin kultanauhan hiuksiini... Minä seppelöin hänet mielelläni, jos te suostutte.

Kaikki vaikenivat ja tuijottivat toisiinsa tai eteensä.

— No seppelöi sitten, sanoi Trolla. — Vaikka minusta on hullua, ettei siinä ole rakkautta mukana. En ymmärrä, kuinka voi laskea ruususeppeleen maailman ihanimman miehen hiuksille ilman rakkautta!

Asia jäi yhä ratkaisematta. Neidot huomasivat äkkiä, että seppelöitsemisen yhteydessä miltei täytyi pitää puhe. Se oli heille jokaiselle epämukavaa ja he keksivät pelastuksekseen, että puheenhan täytyi tulla kaupunkilaisten puolelta. Puheenpitäjähän jo olikin valittu. Tohtori tietysti. Kaupungin naiset kuuluivat kukittaneen laivan, eli oikeammin sen suojan, missä Harryn piti matkustaa. He olivat hekin kaikki ihastuneet Harryyn. Mutta kenestä hän piti eniten, sitä olisi ollut hauska tietää.

— Kuulkaa, keksi Trolla äkkiä, — keitä kaikkia meistä hän on suudellut?

Margareta loukkaantui. Kuinka Trolla saattoi sellaista kysyä! Kaikki muut katselivat jännittyneinä ja uteliaina toisiinsa. Kukaan ei tahtonut puhua ensinnä. Margareta oli ainoa, joka heti työnsi luotaan kaikki epäluulot.

— Minun kättäni hän on suudellut monta kertaa, tunnusti Adela vihdoin.

— Se ei merkitse mitään, sanoi Trolla, — sen voi kuka hyvänsä tehdä. Minuakin hän on tuijottanut syvälle silmiin ja sanonut, että hän tahtoo saada selville sieluni arvoituksen. Varmaan hän on suudellut sinua, Beata, koska hän on kietonut hiuksiasikin sormiensa ympäri? No mutta eikö sinuakaan, Fricca? Eikö ketään edes niskaan, tai kaulalle, tai jonnekin muualle kuin kädelle? Oih, mitä te sanotte — eikö hän ole suudellut ketään meistä? Tilaisuutta on ollut yllin kyllin, koko kesän. Mikä taiteilija hän oikeastaan on, ja mikä mies... Nuoria olemme emmekä ole rumia! Tämä on kuulumatonta! Tämä on hävytöntä! Tämä on noloa!

Margareta nousi tuliseen puolustukseen. Kuinka saattoi lausua sellaista? Toki he kaikki olivat käyttäytyneet sillä tavalla, ettei sellainen olisi ollut Harryn puolelta mahdollista. Siitä syystä he toki punoivat Harrylle seppeltä, että he häntä kunnioittivat.

Fricca keksi, etteivät he seppelöitsisikään Harry Tigeriä, vaan uskoisivat Harry Tigerille tehtäväksi seppelöidä sen naisen, jota hän piti ansiokkaimpana, tai kauneimpana — kuinka hyvänsä. Joka tapauksessa hänen silloin täytyisi julkisesti näyttää, kenelle hän antoi etusijan. Neitojen muistoon alkoi tulla joitakin pieniä epämiellyttäviä asioita, joita Harry kesän mittaan oli sanonut. Hän oli esimerkiksi sanonut, että nainen on valheellinen, että hän on laskeva, että itsekkäisyys on hänen pääominaisuutensa, että hän on vain omien ja pienten harrastustensa keskipiste. Tietysti hän oli tarkoittanut, että heissäkin, kosmopoliitoissa, oli näitä ominaisuuksia. Kuka tiesi, jos hän tuli sille tuulelle, niin hän äkkiä kesken kaiken saattoi sanoa tällaisia ikäviä asioita jäähyväishetkelläkin.

— Ah! sanoi Adela ja vei kasvoilleen viimeisen ruusun, ennen kuin se kiinnitettiin seppeleeseen, — Harrylle täytyy antaa kaikki anteeksi. Hän löi minua kerran kädenselällään — ajatelkaa, kädellään — olkapäähän, niin että siihen jäi mustelma, niinkuin te muistatte, — sen vuoksi, etten minä hänen kanssaan tullut työntämään jotakin likaista kuormaa ylös mäkeä. Hevonen ei tahtonut saada sitä ylös ja Harryn piti tietysti auttaa. Minulla ei ollut halua panna likoon ihka uusia hansikkaitani. Kävelin tyynesti ja katselin, kuinka hän hikoili. Ja palatessaan luokseni hän lyö minua, ja löi, niin että tuntui! Niin, muistattehan te ja muistaa sen koko kaupunki. Ja hän käytti mitä sanoja hyvänsä, — sanoi laiskaksi ja veltoksi... Mutta juuri siksi hän on ihana!... Sanon teille suoraan: odotin, että hän joskus olisi parantanut tuon ruman mustelman, joka viikkokausia oli näkyvissä. Pienellä suudelmalla hän olisi voinut sen tehdä, mutta ei! Olin hänelle suuttunut. Mutta nyt, nyt sanon: hän on ihana!

— Niin, visersi Margareta, — hän on niin puhdas mieleltään. Muistakaa vain hänen suurta konserttiaan: köyhien vanhojen hyväksi hän soitti. Hän säälii köyhiä ja vanhoja. Siihen vaaditaan puhdasta sydäntä.

Kaikki neidot muistivat äkkiä sen vanhan rouvan, jonka luo Harry oli joutunut ensinnä asumaan. He olivat kerran nähneet hänen kasvonsa ikkunassa. Ne olivat kauhistuttavat. He olivat sittemmin nähneet ne unissaankin. Kuinka voikaan tulla niin hirvittävän näköiseksi! He olivat kerran varomattomasti tehneet Harrylle tämän kysymyksen ja Harry oli sanonut: kaikki te tulette sellaisiksi. Pääkalloja te olette kaikki.

Margareta kiinnitti seppeleeseen viimeistä ruusua ja neidot katselivat vaieten hänen työtään. Mainitessa Harry Tigerin konserttia köyhien vanhojen hyväksi olivat he jokainen muistaneet pelottavan vanhan rouvan ja siitä olivat he muistaneet Harryn julman leikin pääkalloista. Kylmä oli karmaissut heidän ilosta väreileviä jäseniään, kun Harry keskellä suvista katua pudotti sanansa suoraan heidän nauruunsa, kuin minkäkin viikatteenterän kukkamaahan. He olivat miltei suuttuneet Harrylle. Mutta nyt ei tuon leikin muisto enää pelottanut eikä suututtanut. Harryn kuva värisi neitojen silmien edessä jäähyväishetken sädekehän ympäröimänä. Jokainen kantoi sen eteen pienen uhrilahjansa. Viimeisenä puhui Trolla.

— Harry on niin rehellinen, sanoi hän. — Hän loukkaa juuri siksi, että hän on niin rehellinen. Hän sanoo kenelle hyvänsä mitä hyvänsä. Muistatteko, kun hän venetsialaisessa illassamme käänsi selkänsä pormestarille — ah, mikä hetki! Aina tietää, ettei Harry puhu pahaa takanapäin, sillä hän sanoo kaiken pahan edessäpäin.

Seppel oli vihdoin valmis. Ihastuttavana lepäsi se Margaretan käsillä. Ei, ei sitä uskaltanut koettaa päähänsä, se oli niin arka. Nyt vain viileään kätköön odottamaan juhlahetkeä. Kuinka kaunis se olisikaan Harryn tummilla hiuksilla.

Hetkiseksi tuli neitojen mieleen, että siihen päähän ruusut kuuluvat! Mutta samassa he muistivat, että oli mahdoton päättää, kuka olisi sopivin seppelöimään ihanan pään. Ja vielä tärkeämpää oli tietää, kenelle Harry antaisi seppeleen. Miten pyyntö kuitenkin oli Harrylle esitettävä? Hän oli niin viisas! Saattoi olla varma, että vaikka punoi jonkin juonen miten ovelasti tahansa, niin Harry keksi kaikki, mitä sen yhteydessä oli puhuttu, jopa ajateltukin. Hän saattoi tässä suhteessa olla suorastaan harmittava ja inhottava.

— Ja ihana!

— Niin, tietysti ihana!

Neidot olivat yksimieliset siitä, että hän aina oli ihana, silloinkin, kun hän lausui ilkeitä rehellisyyksiään. He päättivät, että he yksinkertaisesti odottavat Hopeisessa Ketussa ja saattavat kunniavieraan juhlaan, sekä matkalla, kaikki yhtaikaa, esittävät hänelle pyynnön seppeleen jakamisesta.

Salissakin alkoi vähitellen valmistua. Kömpelö mies sai siellä täällä nousta korjailemaan. Köyhien lasten täytyi tulla sitomaan köynnöstä hiukkasen lisää. He kyyröttivät jossakin nurkassa laihoina ja ruskettuneina ja iloitsivat niistä makeisista, joita kauniit neidot heille antoivat. Neidot itse järjestivät kukkamaljat. He liikkuivat kuin mitkäkin haltijattaret tai joka tapauksessa yliluonnolliset olennot köynnöskaarten alla salissa, joka sekään ei enää vaikuttanut ihmiskätten työmaalta, vaan joltakin satulinnalta. Kaikki siellä kohoili ja keinui. Lepattavat haavat ja pienet aallot ulkopuolella soittivat uuvuttavaa säveltään.

— Kenelle hän mahtaa antaa ruususeppeleen? sanoi Margareta.

Niin, kenelle?

— Hän antaa sen Margaretalle tai Beatalle, vakuutteli Trolla.

— Jos minä ollenkaan tunnen hänen makuansa, sanoi Margareta, — niin Adela saa seppeleen.

— Minä luulen, että hänen päähänsä pälkähtää antaa se jollekin kaupungin naisista, sanoi Adela.

Se oli mahdollista, myönsivät tytöt. Hänestä ei voinut tietää! Seppel saattoi joutua jonkun vanhan ruman rouvan päähän...

— Mutta jos se on kauneuspalkinto! huudahti Fricca, — niin onhan hänen mahdotonta antaa se rumalle vanhalle rouvalle...

Neidot huomasivat, että oli tarpeellista pyytää Harry Tigeriä jakamaan seppel nimenomaan kauneuspalkintona. Ja silloin, niin silloin sen oli vaikea eksyä pois tästä piiristä. Mutta kuka sen oli saava? Jokainen neidoista oli itse asiassa varma siitä, että se laskettaisiin hänen hiuksilleen. Ah, kuinka ihana olikaan tämä suven viimeinen päivä, ja kuinka kaihomielinen samalla!

* * * * *

Ilta tuli, varjot kaduilla ja puistikkojen hiedalla pitenivät. Jotakin lähestyvän syksyn kuulaudesta oli ilmassa, taivas kohosi korkeana ja sinisenä. Pääskyset, sekä emot että poikaset, lentelivät vikisten, tornikellon helähdys oli niin kirkas, että se varmaan kuului taivaanrannasta taivaanrantaan. Loistava pilvisarja purjehti silloin tällöin läpi ilman. Pilvet olivat kuin mitäkin haaveilevia neitoja, jotka ajatuksettomina astelevat käsikädessä.

Pilviksi toiselta puolen olisi voinut luulla niitä neitoja, jotka käsikädessä riidellen astuivat läpi katujen, kasinolta kohti Hopeista Kettua. Heidän huulensa olivat hiljaisemmat kuin tavallisesti, heidän silmissään viipyi kaipaus, ja kun he järjestelivät harsojaan ja suortuviaan, kajahti heidän riemunsa esiin nuoruudestaan ja kauneudestaan kuin kyynelverhon takaa.

Pihassa seisoi hotellin isäntä hermostuneesti katsoen kelloaan. Herra Tiger ei ollut kotona. Omituista väkeä nuo taiteilijat. Koko kaupunki, pormestarit, tohtorit, henkikirjurit, kaikki he odottavat kasinossa — juhlavierasta vain ei kuulu. Herra Fors saattoi täsmälleen kertoa nuorille neidoille kaikki, mitä herra Tiger oli tehnyt päivän kuluessa. Aamupäivällä oli pakattu tavaroita. Iltapäivällä oli taiteilija, shamppanjapullo kainalossa, lähtenyt hyvin omituisille jäähyväisille. Täällä oli, täällä kaupungissa, kummallinen, puolihullu köyhä vanha rouva, joka oli saanut sen päähänsä, että hänen piti nähdä kuuluisa mies, ennen kuin hän lähtisi pois. Hänellä, Freedi Forsilla, oli ollut täysi työ saada taiteilijaa suostumaan moisen toivomuksen täyttämiseen. Mutta vihdoin hän oli suostunut ja kasinosta oli hankittu kaikkein hienointa shamppanjaa, sellaista, jollaista vielä oli jokin määrä jäljellä kylpylaitoksen vihkiäisistä ja jollaista tohtori joskus käytti lääkkeenäkin heikoille sairaille. Tällaisen lahjan vei taiteilija vanhukselle. Neidot arvasivat heti, kuka tuo vanha rouva oli, ja nyt taas, näin illalla, kun lisäksi pettymys Harryn viipymisestä lamasi heidän iloisuuttaan, tuntui kaamealta muistaa aavemaisia kasvoja ikkunassa. Herra Tigerin olisi aikoja sitten pitänyt olla kotona, ties minne hän olikaan mennyt. Muutenkin hän oli käyttäytynyt omituisesti tällä samaisella jäähyväiskäynnillään — Hopeisen Ketun omistaja tiesi sen, sillä hän oli juuri käväissyt vanhan rouvan luona, hän tunsi tuon vanhuksen, hän oli hänkin puolestaan koettanut auttaa häntä silloin tällöin, kaikkihan tällaisessa pikkukaupungissa tunsivat toisensa. No niin, taiteilija oli sattunut tulemaan odottamatta ja joutunut näkemään tuon köyhän rouvan koko viheliäisyydessään. Hän oli laskenut shamppanjapullon harmaaseen sänkyyn, seisonut hetken katsellen ympärilleen ja sitten mennyt, sanomatta sanaakaan. Ja sillä tiellään hän oli. Hullu vanha rouva oli jäänyt itkemään. Hän olisi tahtonut puhua taiteilijan kanssa, kiittää taiteilijaa.

Neidot päättelivät keskenään, että pääkalloajatukset taasen olivat tulleet Harryn mieleen. Hän oli tunteellinen! Ei olisi aavistanut, että niin voimakas mies saattoi olla niin herkkä. Ei yhdenkään tytön sydän sulanut niinkuin Harryn. Millä mielellä hän olisi illalla? Ottaisiko hän jakaakseen koko kauneuspalkintoa? Kukaties koko ruususeppel menisi hukkaan. Hän olisi ehkä aivan mahdottomalla tuulella. Kaikki oli mahdollista. Jälkeenpäin saattaisi tämäkin piirre hänessä olla intresantti, mutta tällä hetkellä tuntui harmilliselta ajatella, että illan paras numero ehkä menisi hukkaan. Neitojen parvi oli laskeutunut penkille hotellin autiolla pihamaalla. He eivät suostuneet menemään huoneisiinsa, vaan tahtoivat odottaa tässä.

Kasinolta tultiin tuon tuostakin kysymään, eikö herra Tigeriä kuulunut. Herra Fors seisoi portilla, kello kädessä, pukeutuneena juhlapukuunsa, ja tähyili joka suunnalle, keksiäkseen herra Tigerin helposti tunnettavaa olemusta. Hän kertoi kaikille, jotka kasinolta tulivat, samat asiat, mitkä oli kertonut neidoille. Tohtori saapui portille jonkin verran mahtipontisena, hän oli nähtävästi aikonut koettaa sitä sävyä taiteilijaoikkuja vastaan, mutta kun hän kuuli, ettei taiteilija ollut kotona, kohautti hän olkapäitään, naurahti ja meni takaisin. Pormestari ja henkikirjuri laskivat leikkiä taiteilijatäsmällisyydestä ja kuuntelivat mielihyvin Freedi Forsin huomioita suuresta taiteilijasta. Neitojen tuli vilu, he kävelivät edestakaisin pihamaalla, heidän poskensa kalpenivat ja yhä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi laski heidän mielensä. Juhlasta kohta ei voinut olla puhettakaan. Hetkeksi he taasen lämpenivät. Pormestarinna ja joku rouva, leipurinrouva vai mikä lienee ollutkin, tulivat vuorostaan tiedustelulle. Pormestarinna selitti kovaäänisesti, että hän menee takaisin kasinolle ja ehdottaa, että alettaisiin syödä illallista. Olkoon poissa koko juhlavieras, tulevat he toimeen ilman häntäkin. Hänen äänensä, hänen vaatteidensa kahina, kaikki hänessä ja hänen toverissaan ärsytti neitoja. He pusertelivat toisiaan käsivarsista ja purivat yhteen huulensa. Miltei he toivoivat, ettei Harry tulisi ensinkään, jottei hänen tarvitsisi istua samassa pöydässä tuollaisten kanssa.

Mutta Harry tuli. Oli jo hämärä ja syksyn ensimmäiset kalpeat pienet tähdet syttyivät. Silloin hän astui portille ja yritti mennä yksintein sisään. Fors tervehti ja asettui hänen tielleen.

— No, sanoi taiteilija malttamattomana.

Fors hymyili tuttavallisesti.

— Täytyisi pitää vähän kiirettä, sanoi hän.

— Kuinka niin? Olen väsynyt.

— Vahinko, jatkoi Fors. — Koko kaupunki odottaa teitä.

— Kaupunki — oletteko hullu? Onko minulla ehkä konsertti?

— Ehei. Mutta juhlat. Teidän kunniaksenne vietetään juhlat tänä iltana kasinolla. Ette taida muistaa? Niin no, arvasinhan minä sen. Mutta kyllä te vielä ehditte. Minä tulen auttamaan teitä pukeutumisessa, viidessä minuutissa olemme valmiit.

— Ei ole tarvis. En lähde mihinkään juhlaan.

Harry Tiger astui sisään portista. Silloin ympäröivät neidot hänet. Hän kuuli, että he olivat koristaneet, että oli niin kaunista! Hän kuuli, että koko kaupunki odotti. Kaupungin naiset olivat koristaneet laivankin.

— Minä en matkusta, selitti Harry. — Menen nukkumaan, olen sairas.

Neidot huomasivat, että Harry oli aivan kuuma ja heiltä pääsi voivotus ja valitus. Tietysti, tietysti Harryn täytyi mennä lepäämään! Mutta ehkei se kuitenkaan ollut kovin vaarallista, ehkä tohtori voisi antaa jotakin. Kas, kun koko kaupunki-raukka odotti! Ja kun he olivat koristaneet, ja sitten... sitten heillä oli vielä suuri, suuri pyyntö. He kuiskasivat toivomuksensa ruususeppeleestä.

— Toisen kerran, toisen kerran, sanoi Harry ja meni huoneisiinsa yläkertaan.

— Mutta Harry, luuletteko, että ruususeppeleet kestävät toiseen kertaan.

— Meidän on vilu!

— Ettekö näe, että olemme ihan kalpeat!