Part 8

— Ajaai, ajaai! vaikeroi vanha äiti, — ettekö te ole velkaa vanhemmillenne? Ettekö te ole saanut opetusta kristinopissa? Ajaai, tuli yhtäkkiä rouva Kareliin päähän, — kun kirkkoherra pitää selityksen, niin teidän täytyy tulla kuulemaan. Te olette niin hyvä, herra Tiger, ajaai, kuinka suuresti minä olen teille kiitollinen, tulettehan! Pyydän, että kirkkoherra selittää meille rakkauden, mitä rakkaus on. Ette koskaan saa rauhaa, jollette sitä ymmärrä, ajaai, teillä tulee aina olemaan paha omatunto...

Rouva Karell puhui kyyneleet silmissä, ikään kuin pelastaakseen lähimmäisen ikuisesta kadotuksesta. Harry Tigerin nauru keskeytti hänet.

— Minä ja paha omatunto, me emme tunne toisiamme! huudahti hän. — Paha omatunto on kuin kuollut ruumis, joka heti aina on kuopattava. Kuka meistä ottaa ruumiin selkäänsä ja alkaa kantaa sitä, vaikka vainaja olisi ollut kuinka hyvä ystävä tahansa.

Liina nosti päätään työstä ja loi Tigeriin pitkän tyynen katseen.

— Vai kuinka, neiti Karell? sanoi Tiger.

— Älkää kysykö häneltä! kiirehti äiti sanomaan, — lapset ovat aina samalla puolella vanhempia vastaan.

Harry Tiger yhä katseli Liina Karelliin.

— Enhän minä... ymmärrä näitä asioita, väitteli Liina, mutta vieraan naurahdus pakotti hänet esiin kuorestaan. — Niin, sanoi hän, — teidän on helppoa, sillä paha omatunto on vaikea asia. On ihmisiä, jotka ovat yhtä pahan omantunnon kanssa ja jotka eivät milloinkaan pääse siitä.

— Tyhmyrit! sanoi Harry.

— Ajaai, kuinka kauniisti sinä puhuit, lapseni! huudahti äiti. — Siinä kuulette, herra kreivi. Sen vuoksi on hyvä, että järjestää omantuntonsa asiat.

Vieras katsoi läpitunkevasti vanhaan rouvaan ja nousi.

— Liinaaa... Liinaaa... Tuo kahvia... lisää kahvia, joudu... Ajaai, teillähän oli kiire!

— Paha omatunto, alkoi Tiger, — se on edellisten sukupolvien perintö nykyiselle. Mutta onko se katsottava perinnöksi, josta ei voi kieltäytyä? Minä puolestani olen sitä mieltä, että voi. Minusta saattaa nykypolvi vaatia edellisiltä onnellisempiakin perintöjä.

Vanhan rouvan ajatus ei enää jaksanut seurata. Hän puhui jotakin siitä, että rakkauden aina täytyi vallita vanhempien ja lasten välillä. Vieras oli jo sanonut hyvästi, mutta kun äiti lakkaamatta pyyteli häntä jäämään, eikä kuitenkaan ymmärtänyt hänen puhettaan, vetosi hän tyttäreen:

— Miksi kaunistellaan asioita? Kun vanhemmat antavat elämän lapsilleen, niin lapsienko onnea he ajattelevat? Itseään he ajattelevat! Jos he voisivat nähdä lastensa elämän päästä päähän, niin ehkäpä he kavahtaisivat. Mitä se kiitetty äidinrakkaus on? Itsekkyyttä äärimmäisessä huipussaan. Äiti valvoo, äiti uhraa — ilokseen hän sitä tekee. Ja mitä tulee hänen kärsimyksiinsä, niin ne ovat yksinkertaisesti seuraus hänen nautinnoistaan ja iloistaan tai — hairahduksistaan. Ah, neiti Karell: paha omatunto, se painolasti on heitettävä mereen!

Liina oli noussut ja tuijotti puhujaan. Oli kuin jokin olisi alkanut hänelle valjeta.

— Minä olen kerran nähnyt niin kummallisen unen, sanoi hän. — Jos te voisittekin sen selvittää minulle.

— Tulkaa, sanoi Tiger, — lähdemme kävelemään, niin te kerrotte...

— Hyvä herra! huusi rouva Karell entisellä läpitunkevalla äänellään, — teillähän oli kiire.

Liina ja herra Tiger olivat hyvin vakavat. He eivät kuulleet äidin huutoa. Vaikkeivät he mitään sanoneet, tuntui siltä, kuin he olisivat kertoneet toisilleen jotakin tärkeää, jotakin jota eivät muut saaneet kuulla. Rouva Karell huusi ja huusi, hän moitti Liinaa siitä, ettei Liina ollut kertonut untaan hänelle, omalle äidille, ja aikoi nyt kertoa sen ihmiselle, joka ei ollut edes sukua. Hän soimasi vierasta siitä, että tämä tahtoi tulla ja asettua äidin ja lapsen väliin. Mutta Liinapa ei menisi kävelemään, äiti ei päästäisi häntä! Äkkiä Tiger heräsi ajatuksistaan ja huomasi vanhuksen.

— Sukua ja sukua! sanoi hän ja tunki silmänsä vanhan rouvan silmiin. — Tunnustatteko te Kristuksen joksikin? Sanokaa, onko hän teille auktoriteetti?

Rouva Karell tuijotti häneen ymmällä.

— Ajaai mitä te kysytte — tunnustanko minä Kristuksen. Vapahtaja hän minulle on, toki minä aina olen ollut hänen lapsensa. Ajaai — Liina, sano... nouda kirkkoherra...

— No niin, sanoi Tiger, — muistatteko, kun Kristuksen omaiset tulivat sukulaisvaatimuksineen, mitä Kristus vastasi?

— Ajaai, herra Tiger, kyllähän te olette lukenut raamattua, mutta... omalla tavallanne...

— Hän sanoi: jokainen joka tekee minun isäni tahdon, on minun äitini ja minun veljeni.

— Ajaai Liina, nouda kirkkoherra, hän voi selittää... Sinähän et mene? Liina, ajaai, sinä tottelet vierasta etkä omaa äitiäsi!

Liina astui likemmä äitiään ja huomautti, että hänen nyt oli paras lähteä lepäämään. Piti muistaa, että hän puoli vuotta oli maannut vuoteen omana ja tänään ensi kertaa oli pystyssä.

— Te ette siis tule kävelemään? sanoi vieras.

— Kiitoksia, en. Minun on sääli äitiäni.

— Sääli — no niin, se on varsin luonnollinen tunne vanhan äidin ja vanhan lapsen kesken. Tässä tapauksessa se ehkä on hiukan pitkälle mennyt sääli.

Rouva Karell oli pyyhkinyt silmiään suureen puhtaaseen nenäliinaan. Kun hän nousi, törrötti uusi kankea pumpulihame hänen ympärillään kaikissa niissä monissa laskoksissa ja rypyissä, jotka hänen kiihtyneenä käännellessään olivat syntyneet. Hän teki syvän kumarruksen.

— Te olette mies, herra Tiger, — mutta hirmuinen ja armoton mies. Teille voi kuitenkin antaa paljon anteeksi. Ja minä annan teille kaikki anteeksi, sillä te olette soittanut minut _terveeksi_...

Harry Tiger nauroi. Hänen naurunsa oli sellainen, että Liinan ja rouva Kareliinkin täytyi naurahtaa. Mutta tuskin olivat he joutuneet hänen iloisuutensa vireeseen, kun hän pisti tulemaan:

— Vai niin, vai niin, te vanha velho, varokaa te, etten soita teitä kuoliaaksi, sillä sen minä mieluummin tekisin, jotta tämä lapsi pääsisi vapaaksi.

Vieras hypähti pihamaalle ja läksi taakseen katsomatta. Vanha rouva voivotteli portailla, nauroi ja pyyhki kyyneliään.

— Ajaai... ajaai... mies, mies, kauhea mies! kuiskasi hän.

Tytär ehti parhaiksi häntä auttamaan, sillä hän oli pyörtymäisillään.

Koko talo oli kuullut keskustelun ja kaikki olivat kuohuksissaan. Ruustinna tuli oikopäätä rouva Kareliin vuoteen ääreen hautomaan hänen päätään kylmällä vedellä ja puhui hänelle lohdutuksen sanoja. Hyvä oli, että ruustinna ehti hiukkasen viipyä, sillä rouva Kamberg lähetti samassa noutamaan Liinaa. Hän ilmoitti, ettei hän tule sallimaan mokoman herran asua talossaan. Tämähän yökaudet kävelee pitkin kaupunkia, seurassaan kokonainen lauma tyttöjä, mitä ulkomaalaisia lienevätkään. Kosmopoliitat — ihailkoon kaupunki näitä Kosmopoliittoja miten paljon tahtoo, olkoot ne omasta ja muiden mielestä miten hienoja tahansa, puhukoot vielä useampia kieliä kuin puhuvatkaan — rouva Kamberg ei kärsinyt nähdä heitä pihamaallaan. Herra Tigerin täytyi muuttaa. Mutta keskellä rouva Kambergin puhetta saapui tohtori, hiestyneenä ja kiireestä kuumeisena. Oli tapahtunut sellainen erehdys, että tänne taloon, Karellille oli eksynyt asumaan maailmankuulu mies, suuri taiteilija, joka oli tullut lepäämään ja viettämään kesää tässä syrjäisessä seudussa. Hän ei ollut saanut huonetta ja hän oli joutunut sellaiseen — sellaiseen loveen asumaan, että hän tuskin saattoi oikaista itsensä suoraksi. Oli kunnia koko kylpylaitokselle, että hän oli tullut, se saattoi suorastaan tehdä sen tutuksi ympäri maailman. Mutta niin täytyikin katsoa, että kuuluisa vieras sai kunnollisen asunnon. Aline oli luvannut järjestää, vieras saisi heidän salinsa, siellä oli soittokonekin, hänelle täytyi heti ilmoittaa, kun vieras palaisi kaupungilta.

Sill'aikaa kun tohtori kuunteli anoppinsa sairaskertomusta ja Liinan esitystä äitinsä ihmeellisestä parantumisesta vieras saapuikin. Tyttöjen nauru helisi portin takana ja heidän vaaleat pukunsa liehuivat edestakaisin. Kaikista ikkunoista Kambergin pihamaalla katseltiin ulos ja nähtiin, kuinka itse tohtori, hattu kädessä, kumarteli Karellien vuokralaista, tarjoten hänelle omaa saliaan ja heti luvaten lähettää noutamaan hänen tavaroitaan.

— Tuhannet kiitokset, sanoi Tiger, — olisipa tällainen tarjous tullut minulle pari päivää aikaisemmin, niin olisin ollut erinomaisen kiitollinen. Nyt — minä kieltäydyn.

— Mutta, herra Tiger, vakuutteli tohtori, — te ette mitenkään loukkaa ketään. Nämä hyvät naiset, joilla on ollut onni kattonsa alla pitää nykyajan ehkä alallaan suurinta taiteilijaa, ovat yksinkertaista väkeä, joilla ei ole mitään vaatimuksia. Vanha rouva on tullut ihmeteltävän reippaaksi savikylpyjen vaikutuksesta, joita hän sai keväällä. Katsomme taas, että hän saa hiukkasen savea, niin hän...

Tytöt portin takana pistivät esiin päitään. Heidän naurunsa suli yhteen lintujen laulun kanssa. Tohtori kumarsi heille, hymyillen ja rakastettavasti.

— Tulen heti, huusi Tiger heille. — Ei, katsokaas tohtori, minä olen tuossa viistossa laatikossa tuolla tutustunut kahteen hyvin intresanttiin naiseen, äitiin ja tyttäreen, enkä tahdo muuttaa. Aion soittaa kuoliaaksi toisen ja vapauttaa toisen. En muuta.

Taiteilija astui pihamaan poikki ja tytöt ottivat hänet vastaan riemuhuudoin. Oli kuin ilon kulkue olisi kääntynyt takaisin vanhojen portilta ja lähtenyt valloittamaan maailmaa. Kosmopoliitat olivat hurmaavat ja pelottavat, mutta pelottavin kaikista oli Harry Tiger.

Siinä sitä oltiin. Tohtori, ruustinna ja Liina Karell pitivät neuvottelua rouva Kambergin keinutuolin edessä. Naiset olivat kaikki sitä mieltä, että vieraasta täytyi päästä, hinnalla millä hyvänsä. Liina Karell vakuutti vieraalla olevan sellaisen vaikutuksen hänen äitiinsä, että vieras saattaisi tehdä hänet mielipuoleksi, jopa todella suorastaan tappaa. Mutta sitä ei auttanut ottaa lukuun. Tohtori sanoi, ettei heidän kaupungissaan sopinut loukata maailmankuulua taiteilijaa, joka oli hänen potilaanaan. Saattoi kuitenkin olla varma siitä, että tämä oli jokin oikku — taiteilijoilla oli niitä niin monenmoisia — ja että hän muuttaisi, ehkäpä hyvinkin pian ja vapaaehtoisesti.

* * * * *

Rouva Karell ja ruustinna punoivat salaisen juonen. Oli vaikea saada asianomaisia henkilöjä heidän mitään aavistamattaan yhtaikaa koolle. Sillä kirkkoherra oli aamupäivisin kansliassa ja taiteilija vietti illat ja puolen yötä muualla. Iltapäivän taitteessa, kun aurinko kääntyi kattojen taakse, naiset vihdoin saivat taiteilijan pysähdytetyksi juuri kun hän oli menossa ulos. Ruustinna näki suurimman vaivan, hän puheli, selitteli ja nouti neuvokkaasti paikalle miehensäkin. Taiteilija ja kirkkoherra eivät tietäneet juonesta mitään, taiteilija aavisti hyvin pian kaikki tyynni, mutta kirkkoherra pysyi viattomana. Hän lausui julki ilonsa siitä, että sai tutustua suureen taiteilijaan ja kiitteli onnea, että oli saanut kuulla hänen soittavan. Ruustinna toi heidän puoleltaan Karellien portaille sokerikakun ja kaikkinaisia muita herkkuja. Portaille oli kannettu pöytä. Taiteilija hymähti ja odotti suuttuneena ja huvitettuna, mitä tulisi. Tytär oli kalpea kuten tavallisesti ja liikkui katsettaan nostamatta, hänellä oli yllään jotakin haaltunutta mustaa, vaikka oli kuuma. Äiti eli jännityksessä, puhui ja kehoitteli ottamaan ruokaa ja juomaa. Hän säilytteli jotakin mustaa kirjaa vieressään, mikäpä se muu saattoi olla kuin raamattu. Tytär ei nostanut vahingossakaan katsettaan, hän näytti häpeävän jotakin.

Puhuttiin kylpylaitoksesta ja vaivaishoidosta. Taiteilija huomautti kiivaasti, että täytyisi perustaa vanhojen koteja, hyviä laitoksia, joissa ihmisten kärsimyksiä lievennettäisiin, mikäli mahdollista. Siihen huomautti kirkkoherra yksinkertaisesti, että kaikki tällaisissa laitoksissa riippui siitä, saiko sopivia henkilöjä niiden johtoon, kaikki riippui siitä, löysikö kristillisen rakkauden läpitunkemia ihmisiä. Nyt katsoivat ruustinna ja vanha rouva Karell hetkensä tulleen.

— Ajaai, huusi vanha rouva sinertävä hohde kasvoillaan, — jos kirkkoherra olisikin niin hyvä ja pitäisi meille pienen selityksen. Ajaai, kuinka se tekisi hyvää meille kaikille...

Kirkkoherra punastui. Myöskin Liina Karell punastui. Ruustinna riensi rouva Kareliin avuksi.

— Mutta Malakia, voisithan sinä lukea jonkin pienen palasen raamatusta ja puhua sen johdosta — minä luulen, että rouva Karellilla on tässä raamattu käsilläkin, ja katsokaa, kuinka se on kulunut!

— Niin, ajaai... jos kirkkoherra olisikin niin hyvä ja puhuisi neljännestä käskystä ja Jeesuksen suhteesta vanhempiinsa, kuinka hänen äitinsä nuhteli häntä ja kuinka hän meni heidän kanssansa ja oli heille alamainen... ajaai...

— Niin, lisäsi ruustinna, — ja omastatunnosta ja rakkaudesta. Minä luulen, että sitä rouva Karell tarkoittaa.

Hän pelästyi, että heidän pieni viaton juonensa mahdollisesti oli paljastunut liian alastomaksi, sillä taiteilija loi häneen ilkeän, suorastaan pirullisen silmäyksen ja katsahti sitten rouva Karelliin.

— Ajaai, juuri sitä! huudahti vanhus kyyneleet silmissä eikä huomannut taiteilijan murhaavaa katsetta.

Kirkkoherra yskähteli hämillään. Oli kiusallisen hiljaista. Pääskyset lentelivät iloisesti pesilleen, valkeat rinnat välähdellen auringossa. Kahvikupit kilisivät. Yhtäkkiä rupesi taiteilija nauramaan ja käänsi ivalliset kasvonsa vanhaa rouvaa kohti. Saattoi epäillä, oliko hän sivistyneestä kodista, hän käyttäytyi pahemmin kuin kadun lapsi.

— Vanha velho, sanoi hän, — nyt minä noudan viuluni ja soitan teidät oikopäätä helvettiin.

Kuppien kilinä vaikeni. Ruustinna ja kirkkoherra katselivat täynnä ihmettelyä ja loukkautumusta nuoreen mieheen. Rouva Karell pelästyi ensin, mutta koetti sitten ymmärtää, että tämä oli pelkkää leikkiä. Liina Karell oli laskenut käsityön viereensä ja tuijotti mielenliikutuksissaan eteensä, ikään kuin aikoen jotakin sanoa.

— Ei voi tyrkyttää Jumalan sanaa ihmisille vastoin heidän tahtoaan, sanoi kirkkoherra.

— Mutta, Malakia, jokin siemen voi sentään langeta hyvään maahan..., alkoi ruustinna.

— Ajaai, keskeytti rouva Karell, — hän on soittanut minut terveeksi. Eivät ne olleet savikylvyt, vaan sellainen ihme tapahtui...

Liina Karell nousi ylös ja astui muuta seuraa lähemmäksi. Suuri jännitys ja mielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan.

— Jos minä saisin vähän kysyä, alkoi hän katkonaisesti ja ääni väristen. — Ei, ei, hyvä kirkkoherra, älkää menkö pois, minä olen niin paljon ajatellut erästä untani ja muutenkin sitä, että... että... kaikki me näemme unta rakkaudesta, kaikki me tahdomme rakastaa... eivätkä yksin nuoret, vaan vanhatkin, äidit ja isät. Mutta on niin paljon onnetonta rakkautta. Me emme _saa_ rakastaa, vaikka me itkisimme silmämme sokeiksi... ja ne toiset menehtyvät ilman rakkautta eivätkä saa sitä, vaikka he sitä kuinka pyytäisivät. Pitääkö olla näin? Eikö löydy mitään keinoa, täytyykö näin kärsiä?

Harry Tigerin silmät iskivät kipunoita. Hän näytti hiovan kynsiään.

— _Ajaai... ajaai_... Liinaaa, Liinaaa! huusi äiti, — mitä sinä tarkoitit, etkö sinä sitten todella rakasta äitiäsi, enkö minä ole rakastanut sinua niinkuin vain äiti voi rakastaa... Kirkkoherra... ajaai, kuulitteko, kuinka hän puhui — hän puhui onnettomasta rakkaudesta. Mitä se on? Sitäkö, ettei lapsi olisi velvollinen rakastamaan äitiään — Herra Jumala, oi-voih!

Harry Tigerin silmät räpyttivät ja hän puri suupieliään. Ruustinna koetti lausua jotakin rauhoittavaa, mutta näki parhaaksi vain vetäytyä syrjään.

— Pappiko puhuu ensin vaiko minä? sanoi Tiger.

Hänen kysymyksensä vaikutti kuin piiskansiiman vingahdus. Kirkkoherra yritti nousta ja painoi hattua päähänsä.

— Ei minulla ole täällä mitään sanomista. En luule, että minulla ja herra... herra Tigerillä — vai kuinka oli nimi? — on mitään yhteistä.

— Älkää menkö, kirkkoherra, rukoili Liina ja meni vaistomaisesti äitinsä ja taiteilijan väliin.

Kaikki tunsivat, että jotakin pelottavaa oli tulossa. He olivat sen itse kutsuneet esiin ja he olisivat mielellään peräytyneet, mutta se ei enää näyttänyt olevan mahdollista. Ruustinna ojensi Tigerille kahvikuppia ja tarjosi hymyillen kakkua, ikään kuin lepyttääkseen häntä.

— Te kurja vanha äiti, sanoi Tiger hilliten itseään, — te puhutte rakkaudesta! Olen teitä katsellut näinä päivinä enkä vielä koskaan ole nähnyt yhdessäkään äidissä itsekkyyttä niin paljaana kuin teissä. Koko sana »äidinrakkaus» on valhe. Verta te aina pyritte imemään lapsistanne — siinä teidän rakkautenne!

Ruustinna oli ojentanut kätensä rouva Karelliin päin ikään kuin rientääkseen hänen avukseen. Mutta se oli aivan turhaa. Vanha rouva näytti kasvaneen ja kohtasi, silmät terävinä ja pieni hymy suupielissä, rohkeasti nuoren miehen katseen.

Syntyi lyhyt, täydellinen äänettömyys.

— Mistä me sitten eläisimme? sanoi rouva Karell käheästi, — jollemme lastemme rakkaudesta. Ajaai, se on se hunaja, jonka me olemme koonneet talveksi.

Hän hymyili viisaasti ja ikään kuin tuntien hunajanmakua suussaan. Harry Tiger katseli häneen ihaillen. Harry Tiger oli käynyt sanattomaksi.

— No niin, puhui hän vihdoin, — olemme siis yhtä mieltä: vanhemmat ajattelevat itseään ja omaa talveaan.

Se viisauden välähdys, joka äkkiä oli leimahtanut vanhassa rouvassa, sammui nopeasti. Hän oli samassa sekapäinen ja puhui uudelleen ja uudelleen unettomista öistä, joita äiti viettää lasten tähden, vetosi tyttäreensä ja kysyi, eikö äiti ollut häntä rakastanut, eikö äiti ollut pitänyt huolta siitäkin, että hän tulisi rikkaaksi ja että hänellä olisi huoleton vanhuus. Ruustinna puhui kasvattajan kannalta. Minne jouduttaisiin, jollei lapsia kasvatettaisi kurissa ja vaadittaisi heiltä kuuliaisuutta ja armeliasta sydäntä. Hän puolestaan vetosi mieheensä. Mutta kirkkoherra pysyi vaiti. Minne jouduttaisiin, jos lasten herkistä mielistä hävitettäisiin kaikki hellemmät tunteet!

Kun vieras taas otti sananvuoron, ei hän vastannut suoraan lausuttuihin väitteisiin. Hän nähtävästi lausui jotakin, joka oli häneen kokoontunut. Kun hän oli puhunut vähän aikaa, leimusi hänessä sellainen tuli, sellainen kipeä palo, että olisi luullut hänen puhuvan mieskohtaisten kokemusten perusteella ja aikovan polttamalla polttaa sanansa kaikkien vanhempien rintaan.

— Ei ole vanhemmilla oikeutta pyytää mitään lapsiltaan — ei mitään! Velkaa he ovat heille, velkaa koko ikänsä. Eivät lapset ole pyytäneet heiltä elämää, vanhemmat ovat sen omalla vastuullaan heille antaneet, heiltä suostumusta saamatta ja sen tähden voidaan oikeastaan puhua vain heidän velvollisuuksistaan. Ketä ovat vanhemmat ajatelleet pimeydestä kutsuessaan lapset elämään? Itseään! Mitä takeita lapsilla on ollut ilosta ja onnesta? Epävarmuus heitä on ollut vastassa. Eikö heillä niin ollen ole yllin kyllin huolta itsestään. Ihmisellä on velvollisuuksia vain eteenpäin, elämää kohti, ei taaksepäin, ei sitä kohtaan, jonka luonnon järjestyksen mukaan pitää kuolla. Luonto ei tunnusta mitään lasten kiitollisuutta synnyttäjiään kohtaan, sen ovat vanhemmat keksineet, koska he lastensa kautta yhä haluavat riippua kiinni tulevassa sukupolvessa, toivoen, että se lahjoittaisi heille jotakin nuoruudestaan. Aina ovat vanhemmat vaanimassa lapsilta korvausta vaivoistaan. Mutta luonnon talous ei tunne mitään sellaista korvausta. Äidin- ja isänrakkaus, sellaisena kuin sitä saarnataan kirjoissa ja kirkoissa ja kouluissa, on naimattomien kamariaivojen tuote. Missä tämä pakolliselle velvollisuudentunnolle perustettu rakkaus pääsee myrkyttämään nuorten elämää, siellä se voi tehdä heistä henkisesti vaivaisia, kyttyräselkäisiä koko elämäksi. Minun vanhempani? En tiedä heistä mitään enkä tahdo tietää. En tunne mitään heitä kohtaan, en rakkautta enkä vihaa. He ovat minulle vieraita niinkuin tuolle taimelle tuossa se puu, josta sen siemen on peräisin. Jokainen uusi sukupolvi kasvaa omalla varrellaan eikä se voi tukea sitä, mikä on lahoa ja kukistuvaa, ellei se tahdo itse ennen aikaansa lahota ja kukistua.

... Rakkaus on ennen kaikkea vapauden lahja. Siitä ei koskaan saada mitään palkkaa, eikä sitä koskaan pidä harjoittaa minkäänlaisen palkan toivossa. Se kantaa itsessään koko ilonsa, koko nautintonsa. Se on kaikkein hauraimpia, epävarmimpia asioita maailmassa — ei mitään voi vannoa rakkaudesta, elääkö se yli huomispäivän, lakastuuko se jo tänään. Jokaisen joka rakastaa on otettava tämä lukuun ja toimittava sen mukaan — muuten hän aina tulee pettymään. Te, jotka sanotte rakastavanne, älkää pyytäkö mitään, sillä jos te jotakin pyydätte, niin ette mitään saa ja ehkäpä sekin mikä teillä on, otetaan teiltä pois. Jollette mitään pyydä, silloin voi sattua, että jotakin saatte. Vaatimukset ovat syvin rikos rakkauden luonnetta vastaan. Se voi elää yksinomaan vapaudessa.

Vieras lopetti. Kului silmänräpäys, ennen kuin hän muisti, missä oli. Hän etsi hattuaan. Joku hänen ympärillään itki. Liina Karell katsoi häneen suurin kiitollisin silmin. Kirkkoherra yskähti ja nousi pidättämään vierasta.

— Valitettavasti... valitettavasti, sanoi hän yskähdellen, — on kaikki ihmistyö epätäydellistä ja myöskin ovat meidän tunteemme synnin kautta soaistut. Arvoisa puhuja iskee kauas yli maalin, se on ilmeistä, mutta kuitenkin on myönnettävä... myönnettävä... että kaikki ihmistyö on vaillinaista. Tämä rakkauden vapaus... tämä rakkauden vapaus, sehän on meidänkin kristittyjen kalleimpia pyrkimyksiä. Ihanimpia totuuksia mitä raamattu tuntee ovat Paavalin sanat juuri rakkaudesta:

»Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muista kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii...»

Kirkkoherra seisoi kädet ristissä ja katseli ylöspäin. Vieras keskeytti hänet.

— Lopettakaa siihen, sanoi hän. — Te olette aivan oikeassa: ne sanat sisältävät rakkauden luonteen. »Rakkaus ei etsi omaansa.»

Ääneti jäi seura katsomaan hänen jälkeensä. Pääskyset lentelivät ilakoiden, valkoiset pilvet purjehtivat taivaalla, joka jo alkoi rusottaa illan purppurassa.

— Ajaai! voihkaisi rouva Karell äkkiä, — Liinaa... vie mamma sänkyyn.

Liina ja ruustinna tukivat häntä. Hän tuntui olevan aivan sekaisin.

* * * * *

Samana iltana tuli Freedi Fors kylpylaitoksen rengin kanssa noutamaan Harry Tigerin tavaroita. Hopeisessa Ketussa oli äkkiarvaamatta tullut huone vapaaksi. Yhdessä Liinan kanssa pannessaan kokoon taiteilijan hienoja tavaroita Freedi kertoi hänen sanoneen, että hän lopulta oli ollut täällä tukahtumaisillaan. Omasta puolestaan Freedi huomautti, että mitä tuotiin pappi saarnaamaan hänelle, eihän hän ollut mikään sellainen, olisihan sen pitänyt näkyä päältäkin.

Niin, tottakin, hän lähetti kesäkuukausien vuokran. No, mitä siitä nyt rupesi itkemään! Sellainen summa ei nyt hänellä tuntunut ensinkään. Liina oli lyyhistynyt pienelle sohvalle ja itki.

* * * * *

Entinen hiljainen harmaus palasi taloon.

Luhistuvasta rakennuksesta takapihalla kuului nyt lakkaamatta, läpi öidenkin, vanhan äidin valitus.

NAINEN KAUNEUDESSAAN

Kesä oli mennyt, Harry Tigerin piti matkustaa. Kuin unennäöltä tuntuivat nyt konsertit, veneretket, kävelyt, tanssiaiset. Harry Tigerin piti matkustaa — saisiko häntä milloinkaan enää nähdä? Ehkäpä jossakin eurooppalaisessa pääkaupungissa näkisi hänen nimensä suurissa ilmoituslehdissä kadunkulmissa, ja jos menisi hänen konserttiinsa, näkisi hänet lavalla vieraan ihmistulvan ihastuksen ympäröimänä eikä voisi käsittää, että kerran seurusteli hänen kanssansa, kokonaisia viikkoja, kokonaisia valoisia öitä umpeensa, kaukana, jossakin pienessä pahaisessa kylpypaikassa. Silloin olisi Harry Tiger yhtä ventovieras, luoksepääsemätön ja saavuttamaton kuin hän nyt oli kätten ulottuvilla, oli kesy, oli tuttu. Tämän ainoan päivän hän vielä olisi kätten ulottuvilla, olisi kesy, olisi tuttu. Tämän ainoan päivän säteilisi taivas, kimmeltäisivät vedet, kukkisivat nurmet, tämän ainoan päivän olisi kesä, olisi juhla. Illalla olisi kesä lopussa. Illalla Harry Tiger matkustaa.