Part 10

Harry Tigerin ovi pysyi suljettuna.

Fors ja neidot jäivät pihamaalle. Trolla istuutui penkille itkemään. No niin, arveli Fricca, jos hän oli sairas, niin mitäpä sille mahtoi. Mutta Fors ei katsonut asiaa lainkaan menetetyksi. Hän valitsi näköjään nopeimmat kauniista kosmopoliitoista ja kehoitti heitä hakemaan paikalle tohtorin. Sitten hän seurasi taiteilijaa ylös hänen huoneisiinsa ja hankki jäljelle jääneille neidoille luvan päästä taiteilijan saliin.

Taiteilija raivosi. Matkustakoon kuka hyvänsä tuossa kukitetussa laivassa! Juhlikoot ihmiset niin paljon kuin tahtovat. Hän vihasi heitä kaikkia eikä halunnut nähdä ketään. Turhuutta ja valhetta oli tämä kaikki, sitä oli koko elämä. Fricca rupesi puhumaan katoavaisuuden kauneudesta. Mitäpä olisi kukkanen, joka ei nopeasti lakastuisi? Beata tuli hiljaa nojatuolin ääreen, mihin Harry oli vaipunut, ja lyyhistyi maahan hänen jalkojensa juureen.

— Rakas, rakas Harry, kuiskasi hän, — mikä teitä nyt niin vaivaa? Emmekö me voi saada sitä tietää?

— Ah, sanoi Harry ja paineli otsaansa. — Mikä teitä huvittaisi paitsi valkoiset kätenne ja kiharanne ja hiuslaitteenne. Olisin kiitollinen, jos saisin olla rauhassa.

Neidot vaikenivat ja ajattelivat kauneuttaan, josta he niin olivat iloinneet ja jonka Harry nyt noin julmasti tuomitsi. Heitä suututti.

— Oi-oi! huudahti äkkiä Adela, joka seisoi ikkunan ääressä, — jollen erehdy, niin astelee tuolla alhaalla yksi ihailijattaristanne laivarantaa kohti. Hänellä on kädessään köyhä kukkakimppukin...!

Neidot kiiruhtivat ikkunaan. Heidän naurussaan ja huudahduksissaan oli puoleksi sääliä, puoleksi pilkkaa.

— Se on sen köyhän vanhan rouvan tytär, sanoi Fors. — Hän menee laivalle saattamaan suurta taiteilijaa. Kas, kas Liina Karellia, mistäs hän on saanut sen rohkeuden!

— Tämähän on liikuttavaa! sanoi Fricca.

Yhtäkkiä Harry Tiger nousi.

— Odottakaa minua alhaalla, minä tulen juhlaan ja minä matkustan.

— Sitten täytyy pitää kiirettä, sanoi Fors.

— Kapteeni saa odottaa, huomauttivat neidot.

Hetken perästä he kaikki olivat kasteisella kadulla. Tohtori, Trolla ja Margareta tulivat vastaan, tohtori tarttui taiteilijaa käsipuoleen. Aina tottuneena reipastuttamaan kylpyvieraita, tohtorilla nytkin oli valmiina pieni leikinlasku niistä raukoista, jotka kasinossa menehtyivät ikävään. Neidot saivat takaisin jotakin iloisuudestaan ja juhlamielestään. Freedi Fors kertoi heille millaista täällä oli talvella, miltä tuntui kaupunkilaisista, kun viimeinen laiva lähtee. Mahtoi heistä, neideistä, tuntua samanlaiselta nyt, kun herra Tiger lähtee.

Tohtori ja taiteilija astelivat jäljessä. Tohtori oli tullessaan poikennut apteekkiin ja ottanut pienen pulverin. Hän vakuutti, että pahoinvointi heti menisi ohitse.

Kesken kaiken Harry Tiger sanoi:

— Minä vien tästä pienestä kaupungista mukanani muutamia voimakkaita vaikutelmia. Se harmaa vanha rouva — te tiedätte, — häntä en koskaan tule unohtamaan. Ei voi nähdä erinäisiä inhimillisen elämän puolia edustettuina intensiivisemmin kuin silloin, kun sattuu tulemaan hänen loveensa ilman että hän on odottanut ja pannut itseään kuntoon. Ette aavista, miltä hän näyttää!

Tohtori nauroi.

— Kyllä minä tiedän. Olenhan minä hoitanut häntä. Tytärtä käy sääli. Niin, ja miksei äitiäkin.

— Olisitte antanut hänelle kerran hyvän unilääkkeen, sanoi Tiger.

— Hän elää hyvin mielellään. Ei hän tahdo sentapaista unilääkettä.

— Sepä se juuri on kauheaa. Vainaja, joka tahtoo pysytellä maan päällä ja imeä verta elävistä, ylläpitääkseen varjoelämäänsä.

— Kaikella on kai tarkoituksensa. Mutta en todella ihmettele, että hän oudokseltaan tekee kaamean vaikutuksen. Raihnaus on häneen aivan juurta jaksain kiteytynyt.

— Äitiys, köyhyys, vanhuus! sanoi Harry Tiger ja syvä kärsimys tuntui hänen äänessään.

Soiton sävelet juhlatalosta tulvahtivat äkkiä vastaan. Toiset neidoista kiirehtivät edellä, toiset tulivat puhumaan Harrylle ruususeppeleestä. Nyt kun oli näin vähän aikaa, ehkei enää voisi jakaa koko kauneuspalkintoa. Se oli niin kovin ikävää, mutta minkä sille mahtoi.

— Lapset, sanoi Harry Tiger, — pitäkää seppel valmiina, minä noudatan teidän toivomustanne.

Joku myöhästynyt matkustaja kulki vielä laivarantaan. Toiset raahasivat myttyjään ja koppiaan omin käsin, jonkun tavarat olivat sälytetyt hevosten rattaille. Kasinon edustalle oli kokoontunut uteliaita kuuntelemaan soittoa ja katselemaan komeutta. Joku nainen niiasi, kun juhlavieras astui ohitse. Hän oli köyhissä mustissa vaatteissa, kukkakimppu kädessä. Hymy valaisi hetkeksi Harry Tigerin kasvoja.

Portailla seisoi kapteeni, ystävällisesti kumarrellen.

— Vahinko, vahinko, sanoi hän, — täällä on niin kaivattu. Tervetuloa joka tapauksessa. Pelkäsin, että saisin lähteä viemään kukitettua laivaani tyhjiltään. Oikeastaan on jo lähdön aika. Mutta puoli tuntia voin antaa. Vain puoli tuntia.

Soiton räminä salissa lakkasi. Pormestari, tohtorinna ja joukko muita riensi vastaan. Kaikki olivat viluiset. Näytti siltä kuin nopeasti olisi noustu ruokapöydistä salin perällä. Tuntui selvästi, että juhlavieras jo olisi saanut jäädä tulematta, kun ei ollut tullut aikoinaan. Kaikki kuitenkin hymyilivät ja vakuuttelivat iloaan.

Ah, nyt ei juhlasta tullut ei niin mitään. Kosmopoliitat olivat murheelliset, heidänkin oli vilu, he olivat koristaessaan salia nostattaneet suuret ikkunat kokonaan pois, ajattelematta illan kosteutta. Heidän kauneutensakaan ei voinut heitä lohduttaa. Tuntui ilmassa ja ihmisten kasvoilla vielä liian selvästi, miten pari hetkeä ennen juhlavieraan tuloa häntä oli pilkattu ja parjattu. Jokin valheellisuus särisi salissa kuin epäpuhdas sävel. Lisäksi oli kiire. Täytyi toimia kello kädessä. Virvokkeita tarjottiin päällekkäin. Juhlavieras oli väsynyt, sen näkivät kaikki, ja tohtori selitti minkä jaksoi, että hänellä oli kuumetta. Kapteeni soitatti rannassa ensimmäisen pitkän lähtösoiton. Tohtori nousi puhumaan juhlavieraalle. Hän oli leikillinen, sydämellinen ja myöskin juhlallinen. Hän kiitti sanoin, jotka hänen oli pakko supistaa niukimpaan mahdolliseen, maailmankuulua taiteilijaa siitä, että hän oli suvainnut viihtyä hetkisen täällä syrjäisessä pienessä kylpylaitoksessa. Erikoisesti hän kiitti siitä, että taiteilija konsertillaan oli laskenut perustuksen niin ihmisystävälliselle laitokselle kuin vanhojen koti. Sillä lailla oli taiteilija ainiaaksi piirtänyt nimensä kaupungin historiaan. Niille, jotka olivat mukana konsertissa, puhumattakaan niistä, jotka olivat saaneet joutua mieskohtaiseen kosketukseen hänen loistavan persoonallisuutensa kanssa, oli siitä jäänyt muistoja elinajaksi. Kylpylaitos ja kaupunki toivoivat, että suuri taiteilija ei voittoretkillään maailmalla kokonaan unohtaisi...

Tohtori suorastaan puhui juhlamielen saliin. Useat naiset itkivät. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen pahan tuulensa, kaikki olivat lämmenneet. Vasta nyt he tuntuivat huomaavan köynnösten keinuvan ja kohoilevan ympärillään, vasta nyt he tunsivat, että kukkaset tuoksuivat huumaten. Harry Tigerin kalpea kauneus oli lumoava. Hän oli tänään toisenlainen kuin muuten. Yksinäisyys ja luoksepääsemättömyys hänessä pitelivät jo kaikkia matkan päässä. Konsertissaan hän oli ollut tällainen. Tänään hän sentään oli väsyneempi, kalpeampi. Olisiko ollut mahdollista, että hänen oli jonkin verran vaikea erota täältä? Niin kauan kuin hänet oli nähty kaduilla kauniiden kosmopoliittain seurassa, oli häntä saatettu arvostella, jopa panetella. Nyt hän oli kaiken sellaisen ulkopuolella. Juovuttavan kaunis hän oli. Tohtorin puhuessa irroittelivat naiset vaistomaisesti kukkia poveltaan liittääkseen ne niiden kukkien joukkoon, joita jo aikaisemmin olivat vieneet laivaan. Kosmopoliitat kuiskailivat hetken keskenään. Heidän sydämensä sykki levottomasti.

Laivassa soitettiin toinen lähtömerkki.

Silloin astui Margareta esiin ja vei valkeissa käsissään Harry Tigerille ruususeppeleen.

Heti kun se oli tapahtunut, tunsivat neidot, että oli tehty tyhmyys. He kuumenivat, niin heitä hävetti. Seppel olisi pitänyt painaa Harry Tigerin päähän, mitään muuta mahdollisuutta ei ollut! Kuinka he olivat saattaneetkin...

Harry oli hyvin kalpea. Punaisten kukkien rinnalla, joihin hänen silmänsä tähtäsivät, astui esiin jokin kärsimyksen ilme, jota ei kukaan ennen ollut hänessä nähnyt. Oli niin hiljaista, että haavanlehtien rapina ulkoa kuului saliin.

— Minäkin, alkoi Harry Tiger, katse tähdättynä seppeleeseen, — olen paljon velkaa tälle ystävälliselle seudulle, jossa olen viettänyt kesän. Voin supistaa sanottavani lyhyeen. Olen täällä tänä kesänä saanut katsella syvälle elämän kasvoihin.

Hän lausui viime sanat hiljaa ja harvakseltaan. Hänen äänessään oli jotakin, joka hellytti kuulijat ikään kuin he olisivat yhdessä puhujan kanssa kantaneet jotakin suurta yhteistä kärsimystä. Pienen äänettömyyden jälkeen taiteilija nosti päänsä.

— Olisiko joku niin hyvä, sanoi hän ikään kuin sulkulauseessa, — ja menisi rantaan anomaan kapteenilta vielä viittä minuuttia.

Tulvahti esiin huutojen ja kättentaputusten myrsky. Puoli tuntia täytyi kapteenin antaa, tunti! Kokonainen tunti!

Hiljeni taasen. Haavanlehtien rapina tyynestä illasta täytti huoneen. Harry Tiger hymyili ja katseli vuoroin seppeleeseen, vuoroin yleisöön. Jännitys salissa kiristyi kiristymistään. Pieni Trolla kamppaili kyyneliä vastaan. Beatan kyyneleet vuotivat rauhallisesti alas poskia.

— Tämä ruususeppel on oleva kauneuspalkinto, alkoi Harry, — ja minun tehtäväkseni on uskottu etsiä sopivin pää sitä varten.

Odotuksen kohina vei äänen lepattavilta haavoilta. Nuoret kaunottaret koettivat salata jännitystään.

— Ensinnä täytyy meidän kuitenkin saada selväksi, mikä on naisen kauneus. Kuka nainen on kaunis, kuka nainen on kaunein...?

... Mies on kaunein voimassaan, nainen on kaunein rakkaudessaan. Mutta mitä on rakkaus? Siitä on paljon runoiltu ja kirjoitettu, paljon on tuhlattu sen takia paperia ja mustetta. Mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kaikki ne, jotka puhuvat rakkaudesta, tarkoittavat jotakin muuta. Vanha roomalainen Paavali on paremmin kuin kaikki kirkkoisät, papit ja runoilijat osannut asian ytimeen. »Rakkaus on pitkämielinen, ja rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, rakkaus ei etsi omaansa, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa. Kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.» Minun ymmärtääkseni kuuluu kauneuspalkinto sille, joka pääsee lähimmä Paavalin määritelmää.

Harry Tiger vaikeni, silmät tähdättyinä oveen. Hän oli taasen vakava ja kalpea. Salissa oli syntynyt levottomuus. Kaikki katselivat ympärilleen. »Kuka se on? Kuka se on?» kuiskailtiin. Kaunotarten huulilta oli hymy kuollut. Adelan kasvot olivat niin vaaleat. Fricca neidon suupielissä väreili pieni iva.

Harry Tiger kääntyi äkkiä yleisön puoleen ja kysyi:

— Eikö se ole oikein?

Kukaan ei vastannut.

— On! huusi vihdoin tohtori iloisesti ja kuuluvasti.

— On! huusi värisevä ääni kosmopoliittain parvesta. — Oikein, mutta kovaa... kovaa!

Pienen Trollan ääni katkesi itkuun. Harry katsoi kelloaan ja läksi nopeasti salin läpi portaille. Seurasi melu ja hämmästyksen kohina. Kaikki liikkuivat levottomasti ja kyselivät toisiltaan, mitä tämä merkitsi. Äskeinen lämpö ja hartaus olivat poissa. Ihmisten kasvoilla kuvastui jotakin kavalaa, ilkkuvaa, saaliinhimoista. Uteliaisuus oli heidät vallannut. Olivathan he tottuneet tältä taiteilijalta odottamaan mitä hyvänsä kesän mittaan, mutta minkähän yllätyksen hän heille valmistaisikaan vielä juuri jäähyväishetkellä? Kenen kumman hän kuljettaisi saliin? Ehkäpä jonkun kerjäläislapsen? Törmättiin ikkunoihin ja portaille. Ketä kummaa hän siellä aidan takana rukoili. Kansanjoukko oli viisaampi, se nauroi. Vihdoin viimein suuren taiteilijan valittu astui esiin. Kuka... kuka se oli? Kaikki päät kurottautuivat tulevia kohti. Pormestarinnalta pääsi suuri nauru.

Taiteilija talutti saliin solakan mustapukuisen naisen, jonka tummissa hiuksissa jo oli harmaita suortuvia. Hänen köyhä hattunsa oli pudonnut jonnekin ovensuuhun, hän tuli pää alas painuneena, puhtailla piirteillään ihmettely ja punastus. Hän näytti ajattelevan, että hänestä tehdään pilkkaa tai että hän näkee unta. Keskellä salia, suuren keinuvan köynnöstähden alla hän nosti silmänsä eikä nähnyt mitään muuta kuin Harry Tigerin. Ympärillä oli aivan hiljaista, Harry Tiger kumartui hänen puoleensa, ruususeppel kädessä, ja katsoi häntä silmiin. Molemmat olivat totiset kuin kuoleman edessä.

— Liina Karell, lausui Harry Tiger yksinkertaisesti, — olen saanut tehtäväkseni laskea tämän seppeleen kauneimman naisen päähän. Teissä olen minä nähnyt naisen kauneudessaan, naisen rakkaudessaan.

Hän painoi ruusut syvälle yli harmaantuvien hiusten.

Seppelöity seisoi ääneti, poissaolevana. Hänen hymynsä oli kuin sadun nöyrän löytölapsen, joka äkkiä havaitaan prinsessaksi ja korotetaan kuninkaanpojan puolisoksi.

Harry Tiger puhui vielä, puhui järvelle, metsälle, valoisille öille. Kolmas soitto laivasta katkaisi hänet. Huumauksen vallassa lähdettiin rantaan. Laulettiin. Itkettiin. Tiellä oli kukkasia. Himmeä ulappa välkkyi niin kauas kuin silmä kantoi, hiljaa soudatellen tähtivaloja kalvossaan.

Harry Tiger painoi kymmeniä käsiä. Kymmenet kädet ojensivat hänelle kukkia, kymmenet huulet lausuivat hänelle kaipauksen sanoja. Hän pääsi yläkannelle ja työnsi valkoisen hattunsa syvälle niskaan. Kukkasia yhä sateli. Ne putosivat järveen.

Erillään muista seisoi rannalla seppelpää nainen. Joko hän tunsi, mitä hänelle oli tapahtunut? Hänen seppeleestään alkoivat lehdet jo varista — joko hän käsitti, mitä hänelle oli tapahtunut?

Laiva irroitettiin rannasta. Harry Tiger kohotti kerran ylpeästi lakkiaan. Seppelöity rannalla kumarsi syvään ja nöyrästi.

KUOLEMA

Entinen Kareliin talo oli hajoamistilassa. Maaliskuun ensimmäisinä helottavina päivinä oli portista ajettu kadulle suuria tavarakuormia, sekä arvokkaampia huonekaluja, jollaisia nähdään saleissa ja vierashuoneissa, että romua, jollaista kokoontuu perheen asuinhuoneisiin ja vinnille vuosien mittaan. Kirkkoherran väki oli vielä viime työkseen käynyt jäähyväisillä Karelleilla, vanhan rouvan sairasvuoteen ääressä oli juotu lähtökahvit ja itketty. Rouva Kambergin nouti tohtori itse omalla hevosellaan, Liina talutti häntä, toiselta puolelta tukien, alas portaita. Kun rouva Kamberg jo istui vällyihin peitettynä, pyyteli Liina vielä, ettei tohtori unohtaisi heidän sairastaan. Hymyillen sitä iloista leveää hymyä, joka hänet oli tehnyt niin suosituksi kylpyvieraiden kesken, tohtori huomautti Liinalle, että piti varustautua senkin mahdollisuuden varalle, että... niin, että loppu ei ollut kovin kaukana. Vanha rouva Karell oli sitkeä, hän riippui kiinni elämässä kynsin ja hampain, kuka toinen olisi läpikäynyt mitä hän, aina viime aikoihin asti. Mutta jokin raja oli hänenkin voimillaan. Oikeastaanhan hän jo viime päivät oli viettänyt kuin kuolinkamppailussa. Eihän hän enää nähnyt eikä kuullut, tuskia vain kykeni tuntemaan. Olisihan hänelle vain huojennus päästä pois. Johan tätä oli kestänyt tarpeeksi. Liina lämmitteli käsiään esiliinansa alla. Näin ei tohtori koskaan ollut hänelle puhunut. Häntä järkytti ajatus, että mamma kuolisi. Mitä tekemistä hänellä sitten enää olisi maailmassa? Hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin hoitamaan mammaa, hänellä ei ollut mitään muuta maan päällä kuin mamma... Tohtori näki, että Liinan suupielet alkoivat vavahdella, naurahti taasen ja sanoi, etteihän hän mitään tiedä, rouva Karell on, kuten sanottu, niin sitkeä, että hän voi elää kauemmin kuin kukaan heistä.

Se oli leikkiä. Tohtori oli, kun rakennustöistä keskusteltiin työnjohtajan kanssa ja kun piti määrättämän miten kauan vuokralaiset saisivat asua talossa, mielipiteenään lausunut, että vanha rouva ei kestäisi edes huhtikuun ensi päivään asti. Huoleti saattoi antaa hänelle lupaa jäädä taloon vaikkapa vuodeksi eteenpäin, hän ei eläisi montakaan viikkoa enää. Ja tämän perusteella oli Karelleille annettu lupa jäädä taloon kesäkuun ensi päivään asti. Liina Karell oli silloin heti vuokrannut heille uuden asunnon, hän ei näyttänyt ottavan lukuunkaan, että äiti voisi kuolla. No niin, parasta antaa ihmisten elää toiveissaan, olivat ne sitten muille miten käsittämättömät tahansa.

Tohtori ojensi vanhalle neidille kätensä, käski tulla vain niin usein kuin tarvis vaati hakemaan, ja nousi rekeen. Liina kiitteli ja niiasi. Rouva Kambergin kalpeat, ankarat kasvot olivat käännetyt autiota rakennusta kohti, jonka ovet vielä olivat auki. Kylmä viima huiskutti vanhan tuomipuun latvoja kuistin kattoa vastaan. Jokin kirje lenteli pitkin likaantunutta ja tallattua pihahankea ja tarttui sitten aitaan, jääden siihen lepattamaan.

Talonmiehen vaimo tuli kyttyräselkäisenä tyhjästä rakennuksesta ja sulki oven. Hän oli kuin tonttu. Avaimen kiertäisyt vikisivät ja kajahtelivat. Kyyneliään kuivaten pisti vaimo avaimen taskuunsa.

— Salmiska ottaa sitten vain, mitä on jäänyt keittiöön ja kellareihin, sanoi rouva Kamberg.

Salmiska hymyili ja pyyhki kyyneliään. Rouva Kamberg vetäisi nyt lihavan, paisuneen kätensä untuvapuuhkasta ja ojensi sen Liinalle.

— Terveisiä vanhalle mammalle. Olisin mielelläni sanonut hänelle hyvästi — me emme suinkaan tässä elämässä enää tapaa — mutta kun ovat niin huonot nuo jalat. Lähdetään sitten.

— Kuulkaahan, sanoi tohtori samassa, — älkää pitäkö lasta, sitä pientä tyttöä, siellä sairaan luona. Lapsi on heikko. Pitää lähettää maalle. Onhan teillä sukulaisia maalla. Muistakaa nyt.

Liina niiasi, hieroen käsiään. Tuuli tarttui hänen hiuksiinsa, tempoi häntä helmoista ja röykytti vanhaa laatikkoa, joka oli jäänyt kyljelleen portaille.

— Lähdetään sitten, toisti rouva Kamberg.

Kulkuset alkoivat iloisesti kilistä. Jonkin askeleen kulki Liina reen perässä. Tuntui kolkolta ja surulliselta. Muutaman päivän perästä revittäisiin rakennukset ja vuoden perästä seisoisi tässä viisikerroksinen kivimuuri. Kesäkuun ensi päivään oli heidän lupa olla paikoillaan. Kuinka kestäisi mamma rakentamisen melun ja muuton? Mamma oli kyllä sitkeä, olihan hän kestänyt viime aikojen hirveät surutkin. Kulkusten helinä häipyi jo kuulumattomiin. Pihakoivut vapisivat ikään kuin ne olisivat aavistaneet mitä oli tulossa. Liinaa paleli. Salminen tuli hitain, raskain askelin sulkemaan suurta porttia. Romun joukossa kirkkoherran keittiönportaiden edessä seisoi Salmiska, tarkastellen vanhaa kenkäparia. Olisivathan ne vielä olleet, jolleivät olisi olleet niin pienet. Salmiska näytti kenkiä Linallekin. Ei, ei niistä ollut Liinallekaan. Sen sijaan Liina otti maasta kappaleen punaista ruutua, joka oli särkynyt kuistin ikkunoista. Lapsena oli ollut hauskaa katsella niiden läpi. Ajatellen pientä Raakelia hän hymyili ja nosti päätään. Keltaisen rakennuksen ikkunasta katselivatkin häntä vastaan kalpeat lapsenkasvot. Rakel, pieni Rakel! riemuitsi Liinan sydämessä ja hän vilkutteli ilmassa punaista ruudunkappaletta ja kiirehti sisään. Porraspalkit eivät enää narisseet, laudat hölskyivät raskaasti askelten alla.

Pieni Rakel oli ovella vastassa. Hän sai lasiruudun ynnä varoituksia, ettei vahingoittaisi käsiään. Hänen hennot hyppysensä pitelivät jännittyneinä vaarallista esinettä, ja hän etsi heti valoa saadakseen katsella, miltä näyttäisi punaisen lasin läpi. Liina meni rauhallisesti hymyillen äitinsä ääntä kohti, jonka hän oli kuullut jo ulos asti. Äkkiä hän säpsähti.

Lähettää pois lapsi! Mitä tohtori olikaan sanonut? Ei! Jos hän olisi kieltäytynytkin ilosta, jonka sen läheisyys tuotti, niin ei hän voisi tulla toimeen ilman pientä Rakelia. Kuolleen Valborg-raukan tyttärestä oli tullut valonsäde ja tehoisin apu vanhaan kotiin.

— Liinaaa... Liinaaa... ajaai, etkö sinä jo tule. Tunnin varmaan mamma on sinua huutanut. Hiero, hiero... ajaai, ajaai! Eihän lapsi jaksa sellaista. Hiero, hiero... Itkikö rouva Kamberg edes, kun läksi talosta? Niin, mitäs hän, mitäs tämä talo hänelle on ollut. Mutta minulle... ajaai, pappa-vainaja on istuttanut koivut... ne ovat nyt niin suuret ja komeat... Mene sitten nopeasti kirkkoherran puolelle, muuten Salmiska vie kaikki, vaikka hän saa siistitä rouva Kambergin keittiön, sellainen hän on, ahne ja nälkäinen. Mene nopeasti. Ruustinna sanoi, että sinne olisi jäänyt kappale lohta... ajaai, mamma kun niin pitää lohesta! Paistamme nahan hiilillä. Mene, mene, mutta älä ole kauan. Onko portti jo kiinni? Käy muidenkin huoneiden läpi, jos olisi jonnekin jotakin jäänyt. Ottikohan ruustinna mukaansa sen risaisen harmaan huivinsa, jota hän käytti päänsä ympärillä, kun hänellä oli hammassärkyä, se olisi mainio mamman päähän. Ajaai — mitä sinä viivyttelet? Salmiska voi viedä kaikki, hän ottaa lohenkin, jollet ennätä ennen häntä...

— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — avaimethan ovat minulla.

Pieni Rakel oli polvillaan tuolilla ja katseli ulos.

— Palaa, palaa, iloitsi hän. — Aita palaa, puut palavat, taivas palaa!

— Täytyy vain olla vähän varovainen, jatkoi Liina, kuulematta lapsen huudahdusta, — ettei mamma tulisi kipeäksi.

— Ajaai, ei sinun tarvitse neuvoa, kuinka paljon mamma jaksaa syödä. Ajaai, en ole moniin aikoihin syönyt niin paljon kuin olisin jaksanut. Ei sitä meidän varoillamme syödä liiaksi. Köyhyys on, nälkä on. Mutta ethän vain ole lainannut keneltäkään — Liinaaa, ajaai, oletko? Tytöiltä, se on toista, he ovat sukua, mutta ei vierailta. Vaikkei mamma koskaan näkisi yhtä läskinviipaletta, yhtä voin kipinää, niin ei lainaksi keneltäkään... Se on toista, jos saa lahjaksi ystäviltä, niinkuin nyt hyvältä ruustinnalta. Mutta ei toki hänkään ole jättänyt herkkuja naulakaupalla, ei sinun sitä tarvitse pelätä, että mamma siitä syö itseään kipeäksi.

Tyttönen oli kääntänyt punaisen lasinpalasensa huonetta kohden.

— Mummo palaa! huusi hän nauraen, — Liina täti palaa, kaikki palaa!

Isoäiti rupesi torumaan häntä tyhmästä leikistä. Eikö Rakel tietänyt, että se paikka, missä kaikki palaa, oli helvetti ja helvettiin joutuivat vain pahat ihmiset, sellaiset jotka tekivät Jumalan tahtoa vastaan. Vanha rouva oli vetäytynyt istumaan nuorien varaan, jotka riippuivat katosta hänen vuoteensa yläpuolella. Pitäen kiinni tukevista solmuista katseli hän himmein silmin lapsenlasta, joka nauroi ja hyppeli hänen edessään.

— Ajaai, ei saa nauraa, kun mummo puhuu, ajaai, Jumala rankaisee. Rakel antaa heti pois sen lasin.

Tyttönen lakkasi nauramasta ja isoäiti laskeutui nuoraa myöten solmu solmulta alemma, kunnes voihkaisten vaipui vuoteeseensa. Hän rupesi huutamaan tytärtään ja kuiskasi, kun Liina tuli, että piti ottaa pois punainen lasi, sellainen tyhmä leikkikalu.

— Mamma on taivaassa! huusi lapsi äkkiä, pitäen kaikin voimin kiinni lasista. — Mamma on taivaassa! toisti hän, suupielet väristen.

Liina otti hänet syliinsä, hän ei painanut enempää kuin kolmen vuoden vanha lapsi. He asettuivat ikkunan ääreen, Rakelin itku taukosi.

— Nyt me katsomme, puheli Liina, — mitä näkyy lasista. Katsopa nyt: on kesä. Aurinko laskee ja kaikki on punaista. Tuomenkukat ovat punaiset, koivunlehdet ovat punaiset, ruohossa hyppii sirkka ja sekin on punainen. Tässä kauniissa punaisessa talossa asuu Rakel. Näetkö, uutimet ovat vaaleanpunaiset, sellaiset kukalliset. Räystään alla on pääskysen pesä. »Kvivit-kvivit, kuinka Rakel jaksaa?» »Kiitoksia, hyvin.» Kvivit-vivit, meillä on jo poikaset pesässä, neljä kaunista poikasta. Jos Rakel on oikein hiljaa, niin voi nähdä heidät, kun äiti tuo heille ruokaa. Silloin avaavat kaikki suunsa, nielevät ja sanovat: suurkiitosta, suurkiitosta...»

— Mamma on taivaassa, keskeytti lapsi itsepintaisesti ja haki levottomana tädin silmiä.

— On, on, sanoi Liina vakuuttavasti ja hymyili. — Siellä on hyvä, siellä on vieläkin kauniimpaa kuin meillä kesällä. Siellä...

— Mutta mummo sanoo, ettei sitä tiedä.

Lapsi kuiskasi sanat Liinan korvaan, kädet hänen kaulassaan.

— Mitä Rakel sanoo...?

— Ettei sitä tiedä, missä mamma on.