Part 3

— Kuuletteko, mitä hän sanoo! Että minun, hänen äitinsä, pitäisi muuttaa hänen ja mokomankin sivistymättömän moukan luo, jättää kaunis kotini, missä minä olen syntynyt ja kasvanut. Täällä on joka nurkka minulle tuttu, isäni on istuttanut joka puun, ja minun pitäisi lähteä kiertämään joka kirkonkylään, minne sopii ripustaa rinkeli maantien laitaan... Ei kiitoksia — mene sinä vain, menkää te kaikki ja heittäkää vanha äitinne, jos te luulette siitä olevan siunausta. Neljäs käsky on ainoa, jolle lupaus on annettu. Mutta menkää te vain. Pojat, jos olisivat eläneet, Torvald, joka oli saanut nimensä kapteeni Svanbyn mukaan, ja Selim, eivät olisi jättäneet vanhaa mammaa! Mutta he ovat kuolleet — oi-voih! Kuinka kauniita lapsia he olivatkaan. Viikkoon ei mamma riisunut vaatteita yltään eikä ummistanut silmiään, mutta Jumala otti heidät luokseen. Kuinka kauniit he olivatkaan valkoisissa kirstuissaan. Ne olivat kauniit kirstut, viisikolmatta markkaa kappale. Tuolla peräkamarissa, missä Aline Kamberg nyt nukkuu, siellä he makasivat, koko kaupunki kävi heitä katsomassa. He eivät olisi jättäneet vanhaa mammaa, oi-voih!

Armida ja Sanny ehdottivat heti mitä sydämellisimmin, että hän muuttaisi heille, sekä Akseli että Tuomashan niin pitivät mammasta. Pienen hetken tämä tuntui tyynnyttävän äitiä, hän katsahti vahingoniloisesti vanhimpaan tyttäreen ja rupesi muka suunnittelemaan muuttoa.

— Ei, sanoi Liina, kääntäen katseensa pois ikkunasta, — ei mamma viihdy missään muualla kuin täällä, missä on syntynyt. Mamma asuu tässä ja minä tulen joka aamu mammaa katsomaan ja tulen taas illalla.

Äiti rupesi nauramaan. Se teki Valborg Lindbergiin niin kammottavan vaikutuksen, että hän pakeni toiseen huoneeseen ja otti hatun päähänsä.

— Ei sinun tarvitse tulla illalla eikä aamulla, huusi äiti, — ole sinä vain yöt päivät leipurisi luona.

Liina otti tarjottimen pöydältä ja hävisi keittiöön. Hänen omaisensa olivat äkkiä käyneet hänelle aivan kuin vieraiksi, Sannykin, joka äsken oli sanonut ymmärtävänsä häntä ja iloitsevansa hänen onnestaan. Ei enää tuntunut olevan ketään muuta ihmistä maailmassa kuin Laurén, Benjamin, joka viime Karoliinan päiväksi oli lahjoittanut hänelle piparikakkusydämen, suuren kuin limppu, ja käskenyt hänen ajatella, mitä se merkitsi. Päivä päivältä heidän välinsä sitten oli käynyt selvemmäksi ja vapunpäivänä Benjamin niin kauniisti oli tarttunut hänen käteensä ja pyytänyt häntä vaimokseen ja sanonut, että hän pitää murheen myöskin sairaasta mammasta, jollei Liina voi häntä jättää. Liina ei kai olisi todenperään kallistanut korvaansa hänen puheilleen, jollei hän juuri olisi niin kauniisti luvannut pitää murhetta mammasta. Sitä ei moni mies olisi tehnyt, mutta niin tyyntä ja tasaista ei ollutkaan toista maailmassa kuin Benjamin. Ei muuta kuin se yksi! Liina tunsi, että hänellä on voimaa luopua kaikista omaisistaan, kaikista sisaruksistaan, mammastakin hänellä on voimaa luopua! Benjamin tahtoo ostamaan sormukset jo näinä päivinä, jo tänä päivänä hän saattaa tulla puhumaan mamman kanssa. Oi, tällä hetkellä Liina on valmis menemään!

Hän unohti työnsä, hän oli tämän jälkeen haluton kaikkeen täällä kotona. Vaistomaisesti hän meni kuistille ja jäi siihen katselemaan taivasta, jota näkyi koivunlehvien välitse. Kuinka häntä näin ahdistikin! Tuntui siltä, kuin hänet olisi aiottu haudata elävältä.

Sanny tuli hakemaan häntä. Hän vakuutti Liinalle, että kaikki kääntyy hyväksi, kyllä mamma vielä taipuu, tällä hetkellä ei hänelle kuitenkaan enää pidä puhua, hän on sairas. Vihdoin viimein hän pitkien pyyntöjen perästä suostui panemaan levolle, rakas pikku mamma.

— Se on sama, sanoi Liina hiljaa, — minä en välitä! Minä menen Laurénille.

Sanny vei hänet siihen huoneentapaiseen, missä pojat asuivat. Siellä seisoi Valborg ja silmäili jotakin kulunutta koulukirjaa.

— Se on sama, minä en välitä, toisteli Liina itkun ja hymyn vaiheilla, — minä rakastan Laurénia.

— Hän myöskin sinua? kysyi Valborg ja kohotti pilkallisesti kulmakarvojaan.

— Rakastaa...

— Kuinka kauan?

— Aina. Te ette tunne häntä...

Muut sisaret tulivat varpaisillaan huoneeseen.

— Aiotko sinä, Liina, todella naimisiin? sanoi Mida. — Etkö ole ajatellut, että sentään olet ikäihminen ja että Laurénin rakkaus voi sammua?

— Hän on yhtä vanha kuin minä.

— Mamma sanoi, että hän on vasta nuori poika!

— Se ei ole totta.

— No niin. Vaikka mies ja nainen ovat samanikäiset, on nainen vanhempi. Sinä et tiedä, mitä avioliitto on.

— Mutta, sanoi Liina, taistellen kuin henkensä uhalla, — ettekö ensinkään muista niitä aikoja, jolloin teillä oli sulhanen?

— Liian hyvin, vastasi Valborg, punastuen ikään kuin häpeästä. — Kaikki on petosta! Nuoruus pettää, rakkaus pettää, elämä pettää. Minä varoitan sinua kokemuksesta.

Sannylla oli toiset kokemukset. Hän oli onnellinen. Seitsemän lasta heillä oli ja köyhyyttä vastaan täytyi taistella, mutta kyllä hän puolestaan vain kehoitti jokaista naista menemään naimisiin.

Tyttäret unohtivat, että äiti oli levolla ja huusivat täydellä äänellään. Yhtäkkiä ilmestyi rouva Kambergin palvelustyttö ovelle ja toi emännältään ne terveiset, että neidillä on vieraita ja että täältä kuuluu kaikki. Liina heräsi ajatuksistaan lieden ääressä, pyysi anteeksi, että oli meluttu ja lupasi, että oltaisiin hiljaa. Tyttö ei heti lähtenyt. Hän katseli tuttavallisesti, kuinka Liina käänteli kananpaistiaan, ja kysyi, milloin häät tulisivat. Tiedettiinhän se, että Laureeni kauan oli hakenut uskollista myyjätärtä puotiinsa. Rouva Lindberg käski ylpeästi tyttöä menemään tiehensä. Hänen mentyään sihisi pieni keittiö kuiskauksia. Siinä Liina nyt kuuli, mitä tarkoituksia Laurénilla oli! Parasta oli vain jäädä asumaan mamman kanssa. Ja mihinkä mammakaan olisi joutunut.

Liina vaikeni. Hän päätti antaa sisartensa olla siinä luulossa, että hän taipuu, mutta itse asiassa hänen päätöksensä vain vahvistui. Sisaret, raukat, olivat onnettomat, mitäpä he saattoivat tietää ihmisistä, jotka omasta vapaasta halustaan menivät naimisiin. Laurénilla oli kerran ollut morsian, joka oli kuollut, ja tähän asti ei hän ollut voinut häntä unohtaa, mutta sitten hän oli nähnyt Liinan...

Mamman kamarin ovi avautui äkkiä.

— Ajaai miksi te puhutte niin hiljaa? huusi vanha rouva. — Senkö tähden ettei mamma kuulisi?

Hän sai tietää syyn. Oi-voih, silläkö lailla rouva Kamberg kehtasi heitä kohdella! Aidan hän oli pannut keskelle pihaa ja jättänyt heidät, Karellit, takapihalle yhdessä pastorin kanojen kanssa. Heidän pienet istutuksensa hän oli työntänyt solaan, minne ei koskaan tullut aurinkoa, eivät yhtään kunnollista sikurinjuurta he saisi kahviinsa ensi talvena...

Liina pesi astioita vadissa, joka oli liian pieni. Äiti ja sisarukset yhä puhuivat. Pojat tulivat kotiin koulusta ja hyökkäsivät äitinsä tuliaisten kimppuun. Kuin unessa kuuli Liina tuon tuostakin äitinsä äänen: »Älä nyt siinä viskele niitä astioita, mitäs ne ovat sinulle tehneet?... Miksi sinä taas olet ottanut uuden pyyhinliinan, ikään kuin ei niitä vähemmälläkin saisi kulumaan... Heitätkö sinä pois kokonaisen potaatin — ajaai, kuinka jumalattomaksi sinä olet tullut!... Kylläpä tämä kana on laiha, ei se mihinkään riitä, täytyy ottaa lihaa lisää. Se ei ole ensinkään pahentunutta, täytyy hakata hienoksi ja panna riivileipää... tuokkosesta ruokasäiliössä... mamma on valinnut pois jokikisen murenen, johon hiiret olivat koskeneet... kautta Jumalan olen minä sen tehnyt.» Sisaret tulivat sanomaan Liinalle hyvästi. Yksi pyyteli kahville tänään, toinen huomenna. Valborg syleili vanhinta sisartaan ja kuiskasi: »Kaikki päättyy kerran — siinä on lohdutus.» Sitten hän sitoi solmuun pitkän valkean harsonsa. »Kun ei Liina-täti lukenut minun kanssani läksyjä», sanoi Pelle, »mitenkäs minä olisin osannut!» »Minä tapoin tänään kanan...» sanoi Freedi, »maisteri pani nurkkaan ja uhkasi jättää luokalle... Housut, niin housut ovat taas rikki. Jos täti kerrankin panisi paikaksi nahkaa, etteivät aina menisi rikki!»

Kissa naukui oven takana. Liina heräsi mietteistään.

— Älä päästä, huusi äiti nopeasti Sannylle, — se on vain sellainen juoksukissa, Liina sitä on suosinut, se luulee jo, että tämä on hänen kotinsa.

Veri läikähti Liinan kasvoille ja hän iski hakkuurautaa, niin että se tarttui pytynpohjaan, jolla lihankappaleet olivat. Hänen kävi kissaa niin sääli. Olisipa hänellä ollut jotakin sille antaa! Mutta ei mitään omaa hänellä ollut, ei sen vertaa valtaa, että olisi antanut palasen nälkäiselle eläimelle. Olikohan maailmassa yhtään niin köyhää kuin hän! Kissa naukui yhä, venytellen ja nälkäisesti.

— Onko se kaunis? sanoi Sanny ja katsahti ikkunasta.

— Mitä vielä, vastasi taas äiti. — Silmäpuolikin se on, missä lienee tapellut. Ei sillä ole hätää näin kesällä, syököön lintuja ja hiiriä, kummastakaan ei talossa ole puutetta. Rouva Kamberg tässä kuului valittelevan, etteivät saa aamuisin unta sen jälkeen kun ottivat kaksinkertaiset ikkunat pois, linnuthan alkavat laulaa jo heti puoliyöstä. Meille ei kuulu, kun emme ota pois kaksinkertaisia.

Olenko minä näin sanomattoman köyhä? ajatteli Liina ja taisteli tuskaansa vastaan. Mutta jahka minulla on koti, niin on silmäpuolella kissallakin koti. Ja tätä ajatellessa nousivat kiitollisuuden kyyneleet hänen kurkkuunsa, niin että hänellä oli täysi työ salata niitä. Benjamin tulee häntä pyytämään, tällä viikolla oli hän sanonut tulevansa, ehkä huomenna, ehkä tänään — mamma ei saata kohdella häntä huonosti.

Ei, mamma ei saata. Kun hän näkee Laurénin, niin hän heltyy. Laurén on niin hieno ja vakava, suorastaan kaunis!

Jännitys Liinan mielessä kasvoi kasvamistaan. Hänen asiastaan ei enää puhuttu. Tytöt, Mida ja Sanny läksivät päivällisen syötyä kahville Vohlströmien luo. Pojat, pelästyneinä maisterin ja äitinsä uhkauksista, lukivat läksyjään, niin että kumisi. Liina istui keittiössä ja tuuditti hyräillen uneen Sannyn lasta. Päivän levottomuuden jälkeen oli hänelle tullut suloinen levon hetki ja hän katseli tuon tuostakin ulos, ajatellen, että entä jos Laurén jo tänään, juuri nyt, saattaisi tulla. Hän tunsi käsiinsä voimakkaan lämmön lapsen ruumiista ja jokin juhlallinen ilo ja mielenliikutus täytti hänen rintansa.

Silloin tuli mamma keittiöön ja yllätti hänet keskellä hänen ajatuksiaan. Mamma katsoi häneen pitkään, ei auttanut, että hän loi silmänsä maahan, että hän painoi kasvonsa lapsen kasvoja kohti — mamma oli arvannut kaikki tyynni. Hän sanoi:

— Ajaai, vai luulet sinä, että sinäkin lapsistasi voit saada iloa ja siunausta. E-ei! Kirousta ja surua ne tulevat sinulle tuottamaan, jos sinulla niitä tulee olemaan. Oi-voih, oi-voih!

Mamma ei sanonut mitään muuta. Mutta mitenkä hänen sanansa lienevätkään musertaneet tyttären. Mamma ei suorastaan kironnut, mutta oli kuin elämisen idut olisivat tukahtuneet tyttären povessa. Liina viipyi vielä hetkisen painuneena lasta vastaan. Sitten hänestä rupesi tuntumaan siltä, että hän oli jokin kirottu olento, joka saastuttaisi viattoman lapsen. Nopeasti hän nousi ja nosti pienen olennon sängylleen, jossa vielä oli syvennys sen jälkeen kuin lapsi viimeksi oli siinä maannut. Se heräsi ja rupesi huutamaan, mutta hän pakeni sen luota. Tämä oli jotakin hermoheikkoisuutta, hän tiesi sen, ei olisi ollut lupa tehdä tällä tavalla. Mamma torui ja se oli aivan oikein. Liinan teki mieli karata kotoa, karata vaikkapa kaivoon, vaikkapa järveen. Mamma kopisti nyrkillään pöytään, hän kuuli sen, mutta hän ei totellut, hän ei voinut, hän juoksi pihamaalle ja paineli käsiä rintaansa vastaan.

Yhtäkkiä hän muisti pastorin. Pastorin luohan hän voisi mennä ja kysyä neuvoa! Pastori tietää, miten hänen on meneteltävä, pastori on aina ollut niin ystävällinen, niinkuin pastorska. Ehkei Jumala vielä ollut häntä hylännyt, kun lähetti tämän neuvon hänen suureen hätäänsä.

Ja Liina meni keittiön oven ohitse, missä äiti seisoi punainen sametti helottaen kainaloista, eteisen matalalle ovelle ja nousi vinnille, missä hänen musta pukunsa riippui lakanan sisällä. Hänestä tuntui siltä kuin täytyisi pukeutua näin ikään kuin ripille mennessä. Niin pian kuin hän koiruohojen ja paikatun lakanan sisältä sai käsiinsä tutun puvun, lankesi hänen mieleensä jotakin siitä rauhasta, mitä hän niin monta kertaa oli tuntenut tässä puvussa. Hän oli kuulevinaan rippivirren ylhäältä lehteriltä ja näkevinään pappien juhlallisina astuvan alttariympyrää kohti, kalkki ja öylättiastia kädessä.

Missä synnin ja vihan maailmassa hän tänään olikaan elänyt! Omaa äitiään vastaan hän oli kantanut vihaa — oih, mitä veriruskeita syntejä hän olikaan kasannut omalletunnolleen! Voisiko Jumala milloinkaan antaa hänelle anteeksi?

Alhaalla parkui lapsi ja isoäiti huusi kilpaa sen kanssa. Liina kopeloi alas äkkijyrkkiä tikapuita lauhana, nöyränä, katuvana. Oli itse asiassa turhaa enää mennä pastorin luo: hän tiesi jo Jumalan tahdon. Mutta kun hän oli aikonut ja pukeutunutkin, niin hän kuitenkin meni. Äiti, nähdessään hänen aikomuksensa ei häntä pidättänyt. Hän tiesi, että pastori kyllä tuli oikaisemaan neljännen käskyn rikkojan.

Pastorille tarvitsi tuskin mitään kertoa, hän ymmärsi kaikki ja oli kuullutkin kaikesta. Kyllähän koko kaupunki tunsi, että Laurén katseli Liina Karellia. Pastori pyysi häntä peremmälle, mutta Liina oli pysähtynyt tuolille ovensuuhun ja hypisteli siinä suurta nenäliinaansa, joka oli ollut mustan puvun taskussa sitten viime ripilläkäynnin ja hajusi koiruohoilta.

— Niin, tämä on vaikea asia, sanoi pastori ystävällisesti.

Hän nousi, meni salin ovelle, kuiskasi ovenraosta rouvalleen, että hän hetken perästä tulee kahville, ja sulki oven.

— Niin, tämä on vaikea asia. Oletteko te vakavasti neuvotellut omantuntonne kanssa? Te olette, niinkuin äitinnekin, herännyt ihminen. Teissä pitäisi omantunnon puhua.

— Niin, nyyhki Liina, kierrellen nenäliinaa käsissään ja niellen katkonaisia sanoja, — se on sanonut niin monella lailla. Se on sanonut senkin, että miehen pitää luopua isästänsä ja äidistänsä ja... että jos me... minä ja se toinen... otamme mamman luoksemme... Mutta mamma ei tahdo...

Liina puhui ja puhui. Paperiveitsi kolahti pastorin kädestä pöydälle.

— Tutkikaa tarkoin, onko se tunne, jonka perusteella te ajattelette avioliittoon menoa, Jumalasta vai onko tämä vain kiusaajan ääni, joka houkuttelee synnin teille. Ehkä te tahdotte päästä siitä rististä, mitä vanhan äitinne sairaus teille tuottaa? Te tunnette ikään kuin kahleet käsissänne ja jaloissanne — mutta näiden kahleiden kautta voi kulkea tie vapauteen.

Liinaa puistatutti. Pastori puhui niin että meni läpi luiden ja ytimien. Milloin oli hänen äänensä lauha ja ystävällinen, milloin se jyrisi kuin tuomarin ääni. Pian tulivat he yksimielisiksi. Liinan omantunnonääni sanoi jo selvästi: ei sinun pidä jättämän vanhaa äitiäsi, ja samaa sanoi pastori. Liina aukaisi polvellaan nenäliinan, jonka hän oli kiertänyt nuoraksi, ja hänen kyyneleensä vuotivat helpommin.

Pastorska oli kai oven takaa kuullut, että puhe pastorin kamarista alkoi loppua, koska hän tuli sisään ja kutsui Liinaakin kahville. Kun ei Liina sanonut jaksavansa, huomautti hän, että totta kai Liina taas tänä kesänä, kun he matkustavat kylpylaitokseen, hoitaa kukat ja käy tuulettamassa huoneet ja ruokkii kanat, niinkuin ennenkin. Maksusta kyllä taas sovitaan. Liina niiasi ja kiitti. Pastori painoi osaaottavasti hänen kättään ja sanoi eteisen ovella:

— Minä luulen, että omatunto pian tulee palkitsemaan teidät tästä päätöksestä. Menkää Jumalan nimeen.

Liinaa pyörrytti, kun hän astui alas portaita. Veripunainen iltarusko hehkui lauta-aidan takaa puiden oksien välitse. Ulkoilma selvitti hänen päätään. Kirkkopuistossa kukkui käki, heillä kotona itki pieni lapsi. Silmänräpäyksen Liina viipyi portailla ja hengitti. Silloin astui portista kuin Jumalan lähettämänä se ihminen, jolle hänellä oli asiaa tällä tärkeällä hetkellä.

Liina katsoi häneen hetkisen, ennen kuin pääsi liikahtamaan. Ja tuona lyhyenä silmänräpäyksenä näki hän hänet kokonaan: näki, kuinka hän oli kaunis ja verevä, kuinka hän oli hienoissa mustissa vaatteissa, uusi musta hattu päässä, kädessä suuri pussillinen torttuja.

Ja hänestä täytyy erota!

Liina nieli alas hätänsä, sai jalkansa liikahtamaan ja seisoi pihamaan hiekalla. Leipuri nosti lakkiaan ja hymyili, niin että leveät hampaat tulivat näkyviin viiksien alta. Hän oli ajanut sileiksi poskensa. Kuinka nuori hän oli!

Liina seisoi kädet ristissä hänen edessään ja sanoi, ettei se ollut Jumalan tahto... että heidän täytyi erota... olisi ollut suuri synti jättää äiti, sellaista syntiä ei olisi annettu anteeksi... siitä olisi seurannut paljon kirousta... Ei ollut Jumalan tahto.

Benjamin Laurén oli aivan hämmästyksissään ja kysyikin jotakin. Liina hoki itkunsa lomassa yhtä ja samaa ja rutisti käsissään märkää nenäliinaansa. Hän näki, että Benjamin loukkaantui. Hän ei voinut sille mitään.

Ei mitään hän voinut, vaikka olisi henkensä heittänyt!

Laurén sanoi hyvästi ja hänen äänensä oli närkästynyt ja jyrkkä. Liinan sydäntä vihloi, hän ei tuntenut Benjaminia, hän pelkäsi häntä, hän kutsui häntä takaisin. Jäähyväishetkellä hän rukoili häneltä armoa, yhtä silmänräpäystä vielä.

— No niin, mitäs minä... mitäs minä asettuisin sinun ja Jumalan tahdon väliin.

— Eikös tämä sitten... sinun mielestäsi... ole Jumalan tahto?

— Ei.

— Oi! vaikeroi Liina ja piteli päätään.

— Hyvästi sitten vain ja hyvää voimista.

Liina otti häntä kädestä ja katseli häneen niinkuin katsellaan kuolleeseen, ennen kuin arkku naulataan kiinni.

Laurén painoi hatun päähänsä, litisti leivospussin kainaloonsa ja meni yskähdellen porttia kohti. Silmänräpäyksen Liina seisoi keskellä pihamaata pääsemättä paikaltaan. Hän heräsi siihen, että jossakin naurettiin ja näki Kambergin palvelijan keittiönikkunassa vastapäätä. Aline ja rouva Kamberg taas olivat ruokasalin ikkunassa. Ja kun Liina kääntyi mennäkseen kotiin näki hän talonmiehen ikkunoissa ihmisiä ja mamman-kamarin ikkunassa tutut kalpeat kasvot.

Liina riensi kaikkien näiden silmien nuolten satuttamana eteenpäin kuin haavoitettu otus, joka etsii lymypaikkaa kuollakseen. Kuin hiiri hän sujahti sisään solasta pienen keltaisen talon ja rouva Kambergin rakennuksen väliin. Siellä hän lyyhistyi multalavojen ääreen seinää vastaan ja purskahti itkuun.

Hänen sydämensä oli halkeamaisillaan.

Oli hyvän aikaa koputettu seinään, ennen kuin hän sen huomasi.

— Liina, _Liinaaa_... kitketkö sinä nyt niitä sikurejasi ja sipulejasi parhaimmassa mustassa hameessasi? Oivoih! Tule heti sisään. Oi-voih!

Liina sävähti pystyyn, nielaisi muutaman kerran ja noudatti äitinsä käskyä.

RAKKAUDEN UNI

Liina istui ikkunassa vastapäätä äitiään ja virkkasi valkoisia tähdenmuotoisia kuvioita. Hän oli aloittanut työnsä silloin kun Benjamin Laurén pyysi häntä vaimokseen ja nyt kun unelmat omasta kodista olivat rauenneet, hän kutoi tottumuksesta ja ajatellen Laurénia. Mitä hän enää tekisi koko työllä — sitä ei hän kysynyt. Hänen suurin ilonsa oli kutoa, niinkuin silloin, elämänsä onnellisimpana aikana. Rihma muodostui hänen käsissään tähtikudokseksi ja jotakin samankaltaista tapahtui hänen sielussaan: halut ja pyyteet pakotettiin kuuliaisuuteen ja hetkittäin vallitsi hänen rinnassaan hiljainen ilo.

Kuinka elävinä muistot tulivatkaan hänen mieleensä! Hän näki edessään kadun, portaat, joiden päällä riippui suuri kullattu rinkeli, ja kilvessä sen takana tutun nimen... Nyt hän juoksee ylös, käy kiinni lukkoon. Kello rämähtää iloisesti ja makea leivänhaju tulee vastaan. Hyllyt siellä sisällä ovat täynnä leipää, pöydillä on rinkelejä, leivoksia, piparikakkuja, kokonaisia läjiä! Nyt alkaa kuulua askelia... miehen askelia... Ne tulevat nopeasti läpi etuhuoneen... Liinan sydän sykkii haljetakseen ja veri kohoaa poskille. Hänen täytyy sulkea silmänsä... Niin, kuinka suloista olikaan elää muistoissa! Kyyneleet, jotka joskus varkain vierivät tähtikudokselle hänen helmassaan, eivät olleet katkeria.

— Oi-voih! Oi-voih! äänteli pöydän toisella puolen tuon tuostakin vanha rouva ja haukotteli, niin että leukapielissä narahteli.

Liina tunsi, että hänen äitinsä oli ikävä. Olisi pitänyt puhua jostakin, mutta kaikki asiat olivat aikoja sitten puhutut loppuun. Liina oli tänä kesänä saanut kuulla sellaistakin, jota mamma varmaan ei alun pitäen ollut aikonut kertoa, muun muassa papasta, että pappa humalapäissään oli joutunut niihin suuriin takuihin, joista sitten menivät talot ja tavarat, ja mamman isoisästä, kapteeni Svanbysta, että hän kyllä oli ollut rikas herra ja hieno herra, mutta sellainen huono mies, joka ulkomailta toi matkassaan milloin minkinlaisen naisen. Isoäiti kuoli surusta. Sellaisia olivat miehet.

— Oi-voih! Oi-voih!

Liina hymähti itsekseen. Mamma luuli kertomalla huonoista miehistä voivansa järkyttää hänen uskoaan Lauréniin!

Niin, ja ne tyttöjenkin miehet — kyllä Valborgillakin oli kestämistä sen olut-Gunnarinsa kanssa. Sellaisia olivat miehet. Oi voih! Oi-voih!

Liinan mieleen muistui, miten paljon vaivaa mammaparka oli nähnyt, ennen kuin hän aikoinaan sai Valborgin naitetuksi Gunnar Lindbergille. Valborgin piti päästä tansseihin eikä hänellä ollut pukua. Sen täytyi olla hieno, sillä Gunnar Lindberg oli hieno. Kangas maksoi seitsemäntoista markkaa ja Liina neuloi pukua yhdessä Martinskan kanssa kaksi yötä ja kaksi päivää. Mutta vaikka muut miehet olisivat olleet vaimoilleen millaiset tahansa, niin Liina tiesi, että hän ja Benjamin olisivat olleet onnelliset.

— Ajaai kuinka peitteestä tulee kaunis! huusi vanha rouva, nähdessään siitä vilauksen, kun tytär liikutteli raskasta tähtikudosta helmassaan. — Sinä saat peitteestä enemmän kuin sata markkaa, jos myyt. Kukahan se on niin onnellinen, että saa tuollaisen peitteen parisängyilleen. Oi-voih!

Liina ajatteli, että pitää olla hätä talossa, ennen kuin hän myy tämän peitteen. Tätä ei myydä.

Mamman oli ikävä. Pihamaalla ei näkynyt muuta kuin kanat ja silloin tällöin ne pari naista, jotka kesäksi olivat jääneet taloon. Salmisen vaimo hoiti rouva Kambergin kukkaset, Liina kävi samoilla asioilla pastorin herrasväen huoneistossa. Martinin leski tuli kotiin vasta illalla, hän kävi kaupungin töissä ja kuuli retkillään yhtä toista. Kun hänelle säästi tilkan kahvia, niin sai hänestä iloisen puhekumppanin. Miksei mamma lähtenyt Midan luo? Hän olisi matkalla voimistunut kaikin puolin. Itse oli Akseli kirjoittanut kauniin kirjeen ja pyytänyt tulemaan. Liina ei tahtonut lähteä, hänen ei tehnyt mieli omaisten joukkoon, hän syytti sitä, että oli luvannut hoitaa pastorin herrasväen kukat. Mamma taas sanoi, ettei tahtonut jättää Liinaa yksin. Mutta itse asiassa kai ei uskaltanut jättää häntä, hän pelkäsi, että Liina vielä koettaisi tavata Laurénia. Liina aavisti tämän ja se loukkasi häntä. Olisihan mamman pitänyt luottaa häneen, koska hän jo oli taipunut Jumalan tahtoon. Niin istuivat siis äiti ja tytär päivästä päivään ja silmäilivät valkeaa tähtikudosta, joka syntyi tyttären ahkerissa käsissä.

Eräänä maanantai-iltana tulee Martinin leski uhoissaan kotiin ja alkaa jo pihamaalla hosua käsillään Karellien ikkunaa kohti.

— No nyt kuulee Liinakin kerran uutisen. Laureeni on mennyt kihloihin. Ensi sunnuntaina pannaan kuulutukseen. Ja arvatkaa kenen kanssa!

Eukko nauroi ja piti kuulijattaria tahallaan jännityksessä.