Part 4

— Kyllä se oli hyvä, ettei Liina sille Laureenille joutunut. Nyt sen näkee, mikä mies se on. Ilmankos postmesterska tunsi sen nenäänsä, ettei sille pidä mennä. Minä ajattelin silloin keväällä, kun postmesterska touhusi tätä Liinan rakkautta vastaan, ja kun minäkin vein niitä kirjeitä postiin, että lieneekö se oikein Jumalan tahdon mukaan, että estää lastaan menemästä naimisiin. Mutta »nenä on meidän rouvalla kuin jahtikoiralla», sanoi postimestari-vainajakin. Se haistoi, mikä tämä Laureeni oli. No, Nupposen Hertan kanssa kuulutetaan Laureeni ensi pyhänä ja Amaliian ottaa itse pormestari — se on pakosta se naiminen! Totta? Totta kai tämä totta on, kun Hertta itse näytti sormuksensa ja käski tuoda Liinalle ne terveiset, että pyhänä kuulutetaan. Hän olisi itse tullut tänne puhumaankin, mutta vanha rouva on näyttänyt hänelle nyrkkiä, kun hän on lähestynyt taloa. »Martinska kertoo nyt, ettei Liina pyhänä pyörry kirkossa, jos yhtäkkiä kuulee pöntöstä Laureenin ja Nupposen Hertan nimet yksissä.»

Liina kutoi ja kutoi. Hän pisti sormeensa ja lankaan tuli veritahra. Äiti käski häntä kuumentamaan kahvia Martinskalle. Hän meni portaille ja veti syvältä henkeään. Ilmassa oli jotakin iljettävän pyörryttävää lemua: resedat. Hänen sydämensä löi, niin että vasaroi läpi koko ruumiin. Se täytyi saada tyyntymään. Ja hän otti sen ikään kuin käteensä ja pusersi sitä.

— Liinaaa! Liinaaa! Kuumenna kahvi — etkö kuule!

* * * * *

Ilta meni. Unetonkin yö loppuu ja sillekin valkenee aamu. Pihamaalla ei mitään ollut muuttunut. Kaivon vitjat vikisivät, kukko lauloi, kanat pyrkivät pahantekoon, pastorin herrasväkien kukat piti kastella. Kaikki oli ennallaan. Kun aurinko helottavimmillaan paahtoi ikkunoihin, istui tytär taasen käsityönsä ääressä.

— Eikö sinun tule kuuma, sanoi äiti. — Mennään puiden alle. Onhan siellä lupa istua niin kauan kuin Kambergit ovat poissa. Mamman isä on omin käsin istuttanut puut. Mennään vain sinne.

— Täällähän on hyvä, sanoi Liina.

Äiti kierteli häntä kysymyksillään, mutta ei uskaltanut tehdä sitä kysymystä, joka oli hänelle tärkein. Hän puhui taas tyttärensä käsityöstä.

— Ajaai kuinka se on kaunis. Sinä saat siitä varmaan enemmän kuin sata markkaa, jos myyt.

— Minun pitäisi saada satakaksikymmentäviisi, sanoi Liina, nosti päätään ja jäi tuijottamaan ulos. — Lankaankin on mennyt kolmekymmentakuusi markkaa ja kolme kuukautta minä jo olen sitä virkannut.

— Ajaai, sataviisikymmentä sinun pitäisi saada! huusi äiti ja ilon kyyneleet tulivat hänen kurkkuunsa. — Valborgin mies saisi sen ostaa, ettei se joutuisi vieraille. Sinä olet sitten taitava, kaikkia sinä osaat. Kuulehan, etkö nyt ole mammalle kiitollinen, että mamma pelasti sinut Laurénista. Sellainen roisto! Sanoihan mamma, mutta sinä vain itkit ja nauroit ja vakuuttelit, että me kaikki kolme tulisimme niin onnellisiksi... Me kaikki kolme — se se olisi ollut! Kolmen hengen avioliitto! Karell, sinun isäsi, sanoi todella niinkuin Martinskakin muistaa, että mammalla on vainu kuin jahtikoiralla. Ajattele nyt, että sinusta olisi tullut rouva Laurén — yhtäkkiä olisi miehesi ruvennut suosimaan Nupposen Herttaa...

— Mamma, sanoi Liina, — mamma ei puhu, mamma ei puhu!

Vanha rouva näki, että tyttären poskilla paloi kipeät punaiset täplät, mutta hän oli päässyt vauhtiin eikä voinut pysähtyä.

— Sinä et tiedä, miltä se maistuu, mutta mamma tietää. Ja sellaisia ovat kaikki miehet. He istuvat korkeissa viroissa ja kuvernööri kutsuu heidät kemuihinsa mutta nurkissa rakastetaan Nupposen tyttöjä. Sinä et tiedä, miltä se tuntuu, kun lyödään...

Liina ratkoi neulalla irti sitä tähteä, mihin oli tullut veritahra. Päästyään päähän tempasi hän tähden eroon peitteestä ja jäi ajatuksissaan hypistelemään sitä molemmin käsin.

— Minkä tähden mamma sitten meni naimisiin? sanoi hän ja keltainen kalpeus valui aaltona hänen kasvojensa yli.

— Ajaai, mitä sinä puhut! huusi vanha rouva ja kapusi kainalosauvoilleen, — Karell oli kaunis mies ja hieno mies! Ajaai, sellaisia miehiä ei enää ole. Mutta älä toki revi rikki sitä tähteä, luuletko nyt siihen olevan varaa, vaikka saisitkin peitteestä sataviisikymmentä markkaa. Voihan veren pestä pois.

Liina puri kokoon huulensa ja jäi painamaan tähtikuviota sormiensa väliin. Hänestä tuntui siltä kuin veri ei olisi vuotanut yksin hänen käsistään, vaan hänen sydämestäänkin tuohon pieneen esineeseen, ikään kuin se olisi ollut sieni. Kului hetkinen, ennen kuin hän muisti, mistä oli puhuttu.

— Pappa oli kaunis mies, sanoi hän mielenliikutustaan hilliten, — ja mamma rakastui häneen! Mamma ei kai tietänyt... tai kysynyt, miten huono mies hän oli.

— Huono, ajaai mitä sinä puhut! Onko mamma sanonut sinun isästäsi, että hän oli huono? Jumala taivaassa sen tietää, ettei mamma ole sellaista sanonut! Hyvä hän oli, ajaai mitä lahjoja hän toi mammalle: villakankaita ja kenkiä ja kahvia ja sokeria. Ei hän kärsinyt sikuria! Sinun isäsi oli _mies_ — ajaai, mikä mies! Kenen hyvänsä kaupungin hienoimmista tytöistä hän olisi saanut. Sinä olet hänen näköisensä, sinä — ajaai!

Vanha äiti sulki silmänsä ja hymyili. Ehkäpä hän näki miehensä. Liinakin tunsi salaperäisellä kammolla vainajan läsnäolon, hän tunsi sen omassa ruumiissaan, tunsi, että hän oli isänsä lapsi. Äiti ja tytär istuivat ääneti. Vihdoin kysyi tytär:

— Ottiko pappa sitten mamman sen vuoksi, että mammalla oli tämä talo?

— Ajaai mitä sinä puhut! huusi vanha rouva ja kaivoi taskustaan esiin nenäliinansa. — Herra Jumala, luuletko sinä, että mamma aina on ollut tällainen vaivainen! Mamma on ollut korea ja iloinen, ajaai, mamma olisi saanut vaikkapa rovasti Grönstrand-vainajan vanhimman pojan, Harald Grönstrandin, joka sitten meni merille ja hukkui.

Äiti pyyhki silmiään, hänen kyyneleensä olivat päässeet valloilleen. Tyttären silmät olivat kuivat.

— Onko mamman mielestä mies hyvä, kun hän juo... ja lyö... ja menee takuihin? kysyi tytär hetkisen perästä.

Vanha rouva istuutui sänkynsä laidalle. Kainalosauvat kolisivat hänen käsissään.

— Ovatko ne sitten sinun mielestäsi miehiä, jotka eivät osaa juoda eivätkä lyödä eivätkä mitään? sanoi hän ja hänen äänensä oli niin voimakas, että tytär vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi ulos, olisiko ihmisiä pihamaalla. — Ne eivät osaa muutakaan. Mikä sinun mielestäsi on Fransi, ylivahtimestari, sisaresi mies? Tääpäs hän on eikä mikään mies! Papsi!

Liina katseli äitiinsä silmät suurina päässä. Eikö hän ensinkään muistanut, että itsehän hän tälle vanhalle miehelle naitti tyttärensä?

— Mutta hänhän on paras mamman vävypojista, aina mammalle röijykankaat ja esiliinat ja...

Vanha rouva nauroi ja kallistui vuoteeseensa.

— Niinhän hän on, sanoi hän viekkaasti, — mutta en minä hänestä vain miehekseni huolisi. Ikävä heillä aina onkin.

Liina tuijotti tuijottamalla äitiinsä. Hän ei ole täysin järjissään, kunhan ei vielä aikaa myöten tulisi raivohulluksi, ajatteli hän. Hänessä oli tänään jotakin hurjaa, jonka tapaista Liina muisti kohdanneensa hänessä joskus kaukaisessa lapsuudessaan. Hän muisti, että hän oli äitiään silloin pelännyt.

— Valborgilla ja olut-Gunnarilla on kai hauskempaa? sanoi hän, viekastellen osaltaan hänkin, kuullakseen mitä äiti vastaisi.

— On! vastasi äiti ja hymy elävöitti hetkiseksi hänen kasvojaan. — Gunnar on toki jonkun näköinenkin. Lyseon maisterit hääräävät Valborgin ympärillä, Gunnar puettaa häntä kuin kedon kukkaa, lapsia hänellä on. Ajaai kuinka kauniita lapsia hänellä on. Oi voih — että asuvatkin niin kaukana oluttehtaalla! Ei yhtäkään lapsenlasta mammalla ole kaupungissa, Ami vain. Hyi mitä pitävätkään — koiraa! Tuolla kainalosauvallani minä voisin sen lyödä kuoliaaksi.

Kainalosauvat kolahtivat permantoon. Liina oli noussut ja katseli jännittyneenä äitiään. Häntä peloitti.

— Oi-voih! huokasi vanha äiti kuin sielunsa uumenista ja oikoi itseään harmaissa pahnoissaan. — Avioliitossa on kaikki sellaista sekavaa. Ei siinä tiedä, lyödäänkö siinä vai suudellaanko siinä, itketäänkö siinä vai nauretaanko. Naimisiin pitää kuitenkin vain mennä — sellainen on Jumalan käsky. Ja kun tulee vanhaksi, niin lapset hylkäävät. Se ei ole Jumalan käsky, mutta he eivät tottele Jumalan käskyjä. Nuorina ei totella. Sama on heidän itsensä edessä. Mutta nuorina ei ajatella. Oi-voih!

Äiti vaikeni ja ummisti silmänsä. Hänen ohuet silmälautansa olivat sinisen mustat. Sääli ja kammo sekaantuivat tyttären mielessä ja ikään kuin niiden liitosta taistelihe esiin jokin kolmas tunne, hänelle uusi ja vastenmielinen, jota hän turhaan koetti voittaa. Hän painoi kädet rintaansa vasten, sulki silmänsä ja näki edessään pitkän elämän, jossa viikot, päivät ja hetket kuluisivat täällä ja tällä tavalla. Jumala! koetti hän kuiskata, mutta hän ei tehnyt sitä uskossa eikä hän saanut lievennystä. Hän ei ymmärtänyt Jumalaa, syntiset ajatukset iskivät hänen kimppuunsa.

Pois täältä! Vaikka paeten. Juuri nyt, kun mamma nukkuu! Vaikkapa jonnekin palkkapiiaksi!

Veri pääsi hänessä liikkeelle ennen tuntemattomalla voimalla. Toiminnanhalu ja tarmo täyttivät hänen suonensa kuin tulella. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Silloin hän taasen tapasi Jumalan nimen ja sai takaisin jotakin uskostaan ja kyyristyi työnsä ääreen. Valkoinen tähti alkoi taasen muodostua hänen käsissään. Tahto ja tarmo olivat sammuneet. Äidin sängystä kuului syviä, kuorsaavia hengenvetoja.

Sen päivän jälkeen alkoi Liina ajatella. Mitä oli mies, mitä nainen, mitä rakkaus, mitä avioliitto, mitä lapset, mitä vanhemmat? Mitä Jumala tarkoitti? Mitä Jumala tahtoi? Kunhan hän olisi saanut pienen hetken puhua Laurénin kanssa kysyäkseen, minkä tähden hän oli ottanut Hertta Nupposen, tunsiko hän häntä kohtaan samaa kuin Liinaa kohtaan, vai oliko hän Liinan unohtanut. Liina istui ja kutoi valkoisia tähtiään, hän kutoi tottumuksesta.

Vanhalla äidillä oli hyvä näkö, häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tyttären kasvot ajoittain kummallisesti jäykkenivät. Olisi voinut luulla näkevänsä edessään kuvan eikä ihmistä. Liina tarvitsi varmaan huvitusta.

Niin saattoi tapahtua, että äiti nähdessään jonkun talon naisista astuvan helteisellä pihamaalla, koputti ruutuun ja huusi häntä sisään juomaan kahvia.

— No Salmiska, mitäs nyt kuuluu? Ajaai kuinka sillä Salmiskalla on kaunis esiliina — ylioppilasko on lähettänyt?

He johtuivat aina ja heti paikalla puhumaan Salmisen ainoasta pojasta. Ville luki papiksi, vanhemmat olivat hänen tähtensä tehneet kuusisataa markkaa velkaa. Joka vuosi piti maksaa korot, he vanhenivat vanhenemistaan, yhä vaikeammaksi tuli saada kokoon korkoraha. Mutta Ville vain ei näyttänyt silmiään, siellä yliopistossa luki kesät talvet, ei yhtä kahvinaulaa lähettänyt köyhille vanhemmilleen. Oli hän toki vielä pari vuotta sitten käynyt tervehtimässä, mutta nyt ei häntä kuulunut eikä näkynyt. Ja he olivat kuitenkin papan kanssa uskoneet, että kun he ovat poikansa kouluttaneet, niin hän pitää heistä murheen ja maksaa velan ja hoitaa korot. Ja heillä on murheeton vanhuus. Kuinka paljon vaivaa hänestäkin, tästä Villestä, oli ollut, niin paljon kuin hän sairasti lapsena. Kuinka monta yötä äiti oli valvonut! Ja näin se palkitaan. Ja tämä poika aikoo vielä papiksi.

— Ajaai, ajaai! huusi rouva Karell ja pyyhki silmiään. — Onneton seurakunta sekin, joka sen papin saa! Mutta kyllä Jumala rankaisee aikoinaan.

Liina oli kuullut Ville Salmisen tarinan ennenkin. Hän oli äitinsä ja Ville Salmisen äidin kanssa yhtynyt soimaamaan kiittämätöntä poikaa. Mutta nyt esiintyi asia hänelle toisessa valossa ja hän sanoi:

— Mitäs Villellä sitten on antamista vanhemmilleen?

Molemmat äidit vaikenivat ja jäivät tuijottamaan tyttöä, joka tuohenpalasen avulla sytytteli käryävää öljykeitintä.

— Mitä antamista? sanoi Villen äiti. — No, aina häneltä nyt riittää kahvinaulaan tai esiliinaan... Siitä mistä itselleenkin ottaa!

— Velkarahoista kai hän itselleen ottaa, ei kai hänellä vielä mitään virkaa ole, jatkoi Liina.

— Ajaai kuinka sinä puhut! Söisi vähemmän ja joisi vähemmän ja ottaisi sen verran vaikkapa silmästään! huusi Liinan äiti.

Liinan olisi tehnyt mieli jatkaa, mutta mitäpä se olisi auttanut, äitejä oli kaksi ja hän oli yksin. Ja tiesihän hän, että heillä oli puolellaan Jumalan laki. Mistä nämä syntiset ajatukset tulivatkaan hänen mieleensä? Ei ole hyvä syntyä lapseksi maailmaan. Mutta jahkahan kaikki kestää, niin lopulta saa elämän kruunun. Kunhan jaksaisikin olla uskollinen loppuun asti!

Pastori oli poissa. Jos hän olisi ollut kotona, olisi ollut helpompaa. Mutta nyt täytyi Liinan ajatella itse puolestaan.

Salmisen vaimon mentyä istui rouva Karell vielä pannun ääressä ja herutti kuppiinsa, mitä oli jäänyt. Kahvi oli kylmää ja sakeaa ja hän joi sen paljaaltaan.

— Liinaaa! Liinaaa! Mamma koettaa huvittaa sinua kaikin keinoin ja sinä vain suututat ihmiset. Olisipa pitänyt antaa sinun mennä naimisiin, niin olisit saanut tietää, mitä ovat tottelemattomat ja kovakorvaiset lapset...

Kalpeus meni keltaisena laineena yli Liinan kasvojen.

— Kunhan tänne tulisi kylpylaitos, sanoi hän hiljaa, — niin mamma parantuisi.

Äiti suuttui. Hänen kainalosauvoillansa oli oma erikoinen kopinansa, kun hän oli suuttunut.

— Ajaai, minun oma lapseni tahtoisi minua kylpylaitokseen ja sairashuoneeseen, ehkäpä hullujenhuoneeseenkin...

Äiti puhui pitkälti. Tytär kutoi ja kutoi. Hänen ajatuksensa sekaantui, hänen päänsä kävi tyhjäksi, äidin ääni kuului kaukaiselta ja vain valkoiset tähdet hänen helmassaan olivat likellä. Ne olivat kauniit ja puhtaat, ne syntyivät hänen käsissään ja tekivät mielen rauhalliseksi. Oli perjantaipäivä. Viikko oli loppumaisillaan, pitkä piinaviikko. Ja ylihuomenna kuulutetaan Benjamin Laurén.

Yhtäkkiä saapui Ville Salminen kotiin, ikään kuin äitien välinen kiihkeä keskustelu olisi manannut hänet paikalle. Liina kasteli lauantaiaamuna kukkia pastorin työhuoneen ikkunassa, kun kalpea nuori ylioppilas pysähtyi kukkalavan eteen ja kysyi, missä Salmiset asuivat. Liina arvasi heti, kuka hän oli. Olisihan hän voinut puhua hänelle ikkunasta, mutta hän riensi pihamaalle.

— Laivallako on tultu? sanoi hän, pyyhkien esiliinaan märkiä käsiään ja tunsi omituista hellyyttä nuorta miestä kohtaan, ikään kuin hän olisi ollut omainen.

— Niin, vastasi nuorukainen. — Täällä on hyvin kaunista. En ole ennen käynyt, vanhempani ovat vasta pari vuotta sitten muuttaneet tänne.

— Te olette varmaan nuori pastori, sanoi Liina ja punastui. — Vanhukset ovatkin teitä kovin odottaneet.

— En minä ole pastori, sanoi ylioppilas, punastuen vuorostaan, — enkä edes tule papiksi.

Liina katsahti häneen pitkään ja näki jonkin kovan piirteen tulleen äsken niin hempeille kasvoille. Hiekka narskui heidän askeltensa alla. Rouva Kareliin kasvot ilmestyivät ikkunaan vastapäätä. Kukko lauloi. Ylioppilas huomautti, että se oli komea kukko, kiitti ohjauksesta, siirsi matkalaukun toiseen käteensä, ikään kuin se olisi painanut, ja astui ylös vanhoja narisevia portaita.

Oli kuin koko laho vanha keltainen rakennus olisi alkanut elää ja soida. Talonmiehen vaimo huusi ja iloitsi. Hänen onnensa tunki ulos ei yksin avonaisesta ovesta, vaan suljetuista ikkunoista, jopa seinänraoistakin. Hän juoksi ja hääräsi. Hän pysähtyi rouva Kareliin ikkunan eteen ja kertoi hänelle huutaen läpi ruudun, että Ville oli tullut kotiin, hänen poikansa Ville oli tullut kotiin. Rouva Karell kammersi portaille, Liina saattoi, pyyhkiessään tomuja kristuksenkuvasta pastorin työhuoneen nurkassa, kuulla, miten kainalosauvojenkin ääni oli iloinen. Ja pian kutsui äiti häntä läpitunkevalla, liikutetulla huudolla. Varmaan kuului kauas kaupungille asti, että nuori pastori oli tullut kotiin ja että äiti pyysi Karelleilta lainaksi munia. Ilo tarttui Liinaankin. Tuntui siltä kuin hänen veljensä olisi tullut kotiin. Jospa se olisikin ollut hänen veljensä, tuo hento nuori mies, joka nyt istui porraspenkillä ja kuunteli lintujen laulua.

Kesken ilonsa ja onnensa olivat äidit joutuneet omituiseen työhön. He seisoivat halot käsissä ruokakaapin edessä ja ajoivat takaa hiirtä. Se oli se junkkari, joka kävi syömässä kerman maidosta! Eivätkä he hellittäneet, ennen kuin Salmisen vaimo hännänpäästä nosti esiin pienen kuolleen hiiren ja nauraen paiskasi sen vasuun. Sitten iloittiin taasen Villen tulosta.

Naapuriäidin hellyydentarve oli tarttunut Liinankin äitiin ja hän kierteli tytärtään ikään kuin kerjäten hänestä jotakin ylimääräistä iloa. Liina oli tavallistakin köyhempi. Kun ei hän mitään keksinyt, asettui hän työnsä ääreen.

— Oi-voih! sanoi äiti ja istuutui sängynlaidalleen. — Nyt on Salmisilla iloa. Nyt saa Salmiska esiliinat ja kahvit ja sokerit — ylioppilaalla oli suuri matkalaukku kädessä. Mitäpä hän olisi ottanut niin paljon vaatteita mukaansa. Oi-voih!

Äiti kallistui vuoteelleen ja kainalosauvat kolahtivat surullisesti lattiaan.

— Totta sinä huomenna tulet mamman kanssa kirkkoon? sanoi hän hetken perästä. — Salmiset menevät tietenkin kaikki, voidaan mennä yksissä.

Sakea kalpeus valautui yli Liinan kasvojen ikään kuin veri hänen poskillaan olisi hyytynyt.

— Ei, mamma, kyllä minä huomenna olen kotona.

— Aiotko sinä sitten kaikki nämä kolme kuulutuspyhää olla poissa kirkosta? Ajaai, saisit tulla kiittämään Jumalaa siitä, että hän säästi sinut onnettomasta avioliitosta. Ihminen vieraantuu kirkosta, jos hän rupeaa valikoimaan pyhiä. Olisimme kaikki menneet yksissä. Salmiska pyysi jo heille kirkkokahville. Oi-voih!

Ilo keltaisessa rakennuksessa loppui pian. Äiti ja tytär Kareliin puolella kuulivat äänten Salmisten puolella käyvän yhä vakavammiksi ja synkemmiksi. Liina tarkkasi levottomana vuorosanojen sävyä. Hän pelkäsi ylioppilaan puolesta sitä hetkeä, jolloin isä tulisi työstä ja kuulisi, ettei poika lukenutkaan pappistutkintoa. Kuinka poika parka oli mahtanutkaan taistella, ennen kuin hän teki päätöksensä. Ei, ei ollut helppoa tämä elämä. Liinasta alkoivat hänen omat surunsa tuntua pieniltä. Eihän hänellä toki ollut velkaa, jokapäiväinen leipä oli, hyvä toimeentulo oli. Mutta ylioppilaan täytyi lukea velaksi, joutua riippuvaisuuteen.

Illalla, kun Salmisen vaimo liikkui ulkosalla, koputti rouva Karell hänet sisään. Naapuriäiti oli itkettynyt.

— Paljasta surua ja murhetta, vaikeroi hän. — Ja niinkuin niitä lapsia rakastaa, ja paljasta surua niistä saa! Kolmetuhattakahdeksansataa markkaa velkaa Ville on tehnyt, kolmetuhattakahdeksansataa! Eikä hän luekaan papiksi, vaan tohtoriksi lukee. Ja se kestää vielä viisi vuotta. Millä hän sellaiset velat maksaa ja sellaiset korot! Ja koska hän sen tuhannen markkaa ottaa köyhien vanhempiensa hartioilta? Ei meille tullut murheetonta vanhuutta: murhetta murheen päälle. Ja panee vielä rahoistaan sellaiseen kalliiseen kirjaan — niinkuin ei meillä olisi raamattua ennestään! Kauniin kuvaraamatun toi, sellainen kultainen risti oli kannessa ja siihen hän on kauniisti kirjoittanut, että »rakkaille vanhemmilleen Vilhelm». Mutta ei hän sittenkään vanhempiaan rakasta, se on puhetta vain. Jos rakastaa, niin täyttää tahdon. Mutta tämä ei täytä! Tohtoriksi lukee, sanovat, että ne ovat kaikki niin jumalattomia ne tohtorit, ja kun se oppiaikakin on niin pitkä ja kallis. Vuoden perästä olisi voinut olla pappi ja maksaa velkojaan... Ja kyllä se sellaista lapsellista on ostaa niin kallis raamattu, niinkuin ei meillä olisi raamattua. Sanoi maksaneensa viisikolmatta markkaa — ensin ei tahtonut myöntää, mutta vihdoin viimein myönsi. Olisi ostanut naulan kahvia ja sokeria, yhtä hyvä olisi ollut ja helpommalla olisi päässyt. Ja niinkuin niitä lapsia rakastaa! Ei lapsi ensinkään tiedä, mitä se on se äidinkin rakkaus. Saisi Liinakin vain ymmärtää ja ajatella, mitä se on kun aina saa olla tässä oman äidin luona.

— Oi-voih! pääsi rouva Karellilta. — Niin, kun _ymmärtäisikin_...

Molemmat äidit pyyhkivät silmiään. Liinan kurkkua kuivasi. Hän tajusi, että se tunne, minkä sääli ja kammo hänessä synnyttivät, oli vihaa. Hän vihasi omaa äitiään, vihasi ylioppilaan äitiä, vihasi kaikkia isiä ja äitejä! Hänen sydämessään oli tunne, joka paloi sulan raudan valkoisella valolla. Hän ei liikahtanut, hän ei äännähtänyt, hänen kätensä kutoivat lakkaamatta ja tuon tuostakin oikoivat sormet haaltuneelle siniselle hameelle polven päällä siroja tähtikuvioita. Hän tiesi tekevänsä syntiä, kauheinta kaikista synneistä, hän tiesi rikkovansa neljättä käskyä vastaan. Sellaiselta syntiseltä sulkee Jumala taivaansa. Mutta hän ei tahdokaan taivaaseen isien ja äitien kanssa. Hän tahtoo olla helvetissä lasten kanssa! Lasten vaivat hän tahtoo jakaa. Ehkäpä Jeesus armahtaa lapsia ja tulee ja kastaa sormensa pään heitä varten, Jeesus, lasten ystävä!

Isän ja pojan välillä oli illansuussa äänekäs sananvaihto. Vanha rouva Karell eli sellaisessa jännityksessä, että hän meni portaille istumaan kuullakseen jotakin. Kun naapurissa se huomattiin, alettiin siellä kuitenkin puhua hiljemmin. Jännittynyt oli tytärkin. Hän huusi kaikilla voimillaan avukseen Jeesusta — hän tiesi, että se tapahtui Jumalan selän takana ja ikään kuin salaa häneltä, mutta jokin vaisto hänessä sanoi, että hänen piti näin tehdä.

Aurinko laski. Talossa hiljeni. Salminen astui raskaasti yli pihamaan, porttia kohti. Hänen hartiansa olivat vieläkin kumaraisemmat kuin eilen ja hän sulki portin hitailla liikkeillä, ikään kuin kaikki olisi painanut enemmän kun ennen. Palatessaan takaisin ei hän jäänyt puhumaan Martinskan ja rouva Kareliin kanssa, jotka, istuen portailla, koettivat pidättää häntä.

Kun äiti tuli sisään, käski hän Liinaa panemaan pois työn, Jumalan tähden, silmäthän menivät pilalle. Liina totteli, kääri huolellisesti tähtikudoksen lakanaan, vei sen lipaston laatikkoon, suoristi hartioitaan ja meni ulos.

Auringon jättämä punerrus kalpeni kalpenemistaan koivujen takana. Kukkalavat tuoksuivat voimakkaasti, ikään kuin maa, päästyään iltaan, olisi huohottanut väsymystään niiden läpi. Keltainen hiekka yltympärillä oli mennyt pienille punertaville laineille, ja nurmikoilla kimmelteli kaste kuin hopeinen kuura. Vuoresta kirkon takana soi yökehrääjän pitkä, värisevä ääni, ulottaen yhtämittaisen tasaisen valituksensa taivaanrannasta taivaanrantaan. Kuinka olisikaan ollut suloista vielä hetkeksi jäädä tänne ulos. Mutta mamma koputti ruutuun. Portti oli kiinni, ikkunat kiinni, ovet kiinni. Tuska, mikä pyrki särkemään rinnan, oli tukahdutettava peitteillä ja lakanoilla kuin tulipalon alku. Suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi kuului yökehrääjän pitkä, väräjävä valitus.

Sinä yönä näki Liina Karell ihmeellisen unen.

Hän oli lentävinään läpi pimeän avaruuden ja hänen rinnallaan seurasi jokin olento, joka samalla oli ja ei ollut, jota hän ei nähnyt ja jonka äänen tai ajatukset vain hän kuuli. He tulivat jonkin suuren oven eteen, jonka päällä oli kirjoitettuna RAKKAUS, mutta se kirjoitus oli tulinen, ikään kuin sadat pienet, lempeät ja punaiset joulukuusen kynttilät olisivat olleet muodostamassa sitä. Ovet olivat selkosen selällään ja aukossa vallitsi tungos. Tuskin he pääsivät sisään. He olivat äärettömässä salissa eli avaruudessa. Seiniä ei näkynyt missään eikä myöskään loppua. Sali oli täynnä ihmisiä, tuhansia, miljoonia. Oli hämärä. Kun tottui hämärään, näki, että he olivat miehiä, naisia, tyttöjä, poikia, lapsia. Aivan pienet lapset ja aivan vanhat ihmiset olivat ihan toistensa näköiset, toiset suurempia, toiset pienempiä, mutta kaikki yhtä ryppyisiä ja surkeita. Sekä vanhukset että tytöt, pojat ja lapset olivat kahlehditut toisiinsa, ryhmittäin, milloin kaksin, milloin kymmenin. Kaikki tahtoivat eroon toisistaan ja tempoivat irti kahleistaan. He näyttivät pyrkivän joihinkin toisiin ryhmiin. Heidän kasvonsa olivat kärsimyksestä vääntyneet.

— Onko tämä helvetti?

— Se on rakkauden maa. Kaikki nämä ihmiset ovat tahtoneet rakastaa, mitkä miestä, mitkä naista, mitkä isää, mitkä äitiä, mitkä lasta.

Liinasta näytti, että hän tunsi heidät kaikki ja hänen sydämensä oli kuin suuri, vapiseva liekki, kun hän heitä katseli. Sellainen kärsimys henki häntä vastaan, että hänen silmissään pimeni. Tuskin hän saattoi hengittää.

— Eikö meille anneta mitään valoa? sanoi hän.

— Valo on annettu.

Liina avasi silmänsä.