Part 2

— Aih, onko sinulla lapsi mukana! huudahti vanhus ja hänen vihansa suli sulamistaan. — Niin, mitenkäs sinä muuten olisit päässyt matkustamaan. Tuo, tuo, mummon nähtäväksi — joko se on puolenkaan vuoden ikäinen, _vai_...? Oi-voih!

Vanha äiti vaipui lumppuläjäänsä ja kaunis hymy kirkasti hänen kasvojansa niin kauan kuin itkua kuului. Kun lapsi lakkasi huutamasta, sulkeutuivat vanhuksen silmät ja hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin kuolleella.

Maalaissisarukset katsoivat päätään huojuttaen kaupunkilaissisaruksiin. Nämä ottivat asiat varsin kylmästi. Alme, istuen ikkunan alla, söi karamellia, Sigrid silitteli pientä koiraansa, jonka hän, tottuneesti nostaen rinnan alta ja molempien etukäpälien välitse, oli ottanut syliinsä. Valborg, seisoen keskellä lattiaa, hypisteli hermostuneesti pitkiä kultaisia kellonperiään.

— Lopetetaan nyt jo tämä teatteri, sanoi Valborg, suuttumustaan hilliten, — mamma on, niinkuin tiedämme, sairas ja vanha ja sen tähden...

Kuolleen näköinen vanhus kimmahti istualleen uskomattoman jäntevänä.

— Ajaai, vai olen minä sairas ja vanha! Minä olen tiellä, sinä tahdot minusta päästä, sinä kiittämätön lapsi, kaikki te tahdotte minusta päästä! Älkää te kieltäkökään, kyllä minä teidät tunnen! Ja enkö minä kuitenkin ole kasvattanut teistä kaikista kunnon ihmisiä, kauniita olette kaikki, miehet olen hankkinut teille kaikille! Ja nyt — vaivaistaloon te vielä minut toimitatte, hautaan te minut toivoisitte, oi-voih!

— Rakas, rakas pikku mamma, puheli Mida Fors puhumistaan, — mamma ei nyt noin kauheasti kiihdytä itseään.

Valborg Lindberg otti pöydältä Liinan työn. Se oli jotain tähtikuviollista virkkausta, Liina piti sen huolellisesti puhtaassa vaatteessa, jotta se säilyttäisi sinertävän valkeutensa. Valborgin ylpeät kasvot olivat kalpeina vihasta.

— Koko tämä hälinä on syntynyt siitä, virkkoi hän, jatkaen äskeistä lausettaan, — että leipuri Benjamin Laurén on kosinut sisartamme Liinaa. Näin merkillinen on juttu.

Hän vilkaisi äitiin ja vetäisi virkkauskerästä pitkän mitan lankaa. Äiti vaikeni, silmät suljettuina, ja vain kyyneleet, jotka pusertuivat esiin, ja vavahdukset suupielissä ilmaisivat, että hän kärsi hirvittävästi.

Armida Fors oli noussut seisomaan ja tuijotti suu auki Valborgiin. Almea nauratti, hän tähtäsi karamellilla koiraa Sigridin polvella. Pieni eläin koetti asettaa suutaan sen suunnan mukaan, minkä herkkupala ottaisi lentäessään sen luo. Alme purskahti nauruun.

— Et saa antaa sille karamellia, sanoi Sigrid-rouva kesken kaiken, — muutenkin lihoo liiaksi ja saa sydäntaudin. Saisit itsekin lakata syömästä karamellia, hampaasi ovat jo aivan mennyttä.

— Kuka on sitten leipuri Laurén, kysyi Armida. — Hän on kai hiljan muuttanut tänne. Kilpi minusta ei ollut hullumpi, tuollainen kullattu rinkelihän on kallis.

Vanha rouva vuoteellaan vilkastui.

— Mikä lieneekään roisto ja maankiertäjä! Emme kukaan tunne häntä. Hän on hiljan muuttanut ties mistä. Liinaa ei koskaan ole esitetty hänelle, hän on nähnyt hänet puodissa, kun hän on käynyt noutamassa leipää. Siinä he ovat tutustuneet — ajatelkaa, kuinka sopivaa seurustelua! Ei toki minun aikanani sellainen tullut kysymykseen. Nuoret ihmiset esitettiin kunniallisesti vanhempien läsnäollessa. Nämä ovat siellä leipuripuodissa puhelleet kahden, ties miten paljon ja — mitä! Minä kyllä aloin huomata, että hän niin kauan viipyi kun aamulla läksi ulos, ja sitten rupesin huomaamaan, että kahvileipää tuli niin runsaasti. Kun ostettiin kymmenellä pennillä pennin piparikakkuja ja minä laskin ne, niin oli yksitoista ja kaksitoista, kerran oli viisitoistakin. Ensin olin mielissäni, luulin, minä hullu, että leipurilla oli myyjätär, joka laski niin huolimattomasti. Joskus toi Liina kotiin korvapuustin kaupanpäällisiä, joskus torttujakin, ja minä, hullu ihminen, vain olen mielissäni enkä näe, miten hän pussia avatessaan punastuu ja katsoo alas. Kunnes kerran joku mieshenkilö saattoi hänet tänne portaille asti ja siinä ojensi hänelle pussin. Silloin tuli totuus esiin. Ja nyt on sitten pitkin kevättä käyty soutelemassa ja katselemassa kuuta. Siinä tulee terveimmistäkin hermoista loppu, kun sellaista katselee, oi-voih!

Vanha rouva vaikeni nääntymäisillään.

— Mamma liioittelee niin kauheasti, sanoi Sigrid pureskellen karamellia, joka alun pitäen oli tarkoitettu hänen koiralleen.

— Hyviä torttuja häneltä vain saa ja suurta leipää, huomautti Alme, koettaen tekeytyä arvokkaaksi.

— No niin, sanoi Armida, — ei se nyt mikään hieno tarjous ole, tietystikään...

Valborg naurahti vihlovasti.

— Hieno tarjous! sihahti häneltä hampaiden välitse. — Ja muut Kareliin tytöt ovat muka naitetut niin hienojen tarjousten tekijöille...

— Ajaai, huusi äiti, — kuinka jumalaton sinä olet. Valborg, Valborg, sinun ei käy hyvin. Ajaai, Jumala rankaisee...

Sigrid Vohlström yskähti ja laski koiransa maahan.

— Kyllä minä tiedän, mitä sinä Valborg tarkoitat, sanoi hän. — Te olette aina, sinä ja sinun miehesi, halveksineet meitä. Vahtimestari ei ole teidän mielestänne ollut ihminenkään. Mutta viime viikolla, kun hienolle oluenpanijalle tuli rahasta tiukka, poikkesi hän raatihuoneelle ja lainasi vahtimestarilta puolisataa markkaa!

Valborg Lindberg paineli punastuen ohimoitaan. Ah sitä Gunnaria, kuinka hän saattoi...! Hänen, Valborgin, tieten ei se ollut tapahtunut... Heidän piti ostaa lehmä, se oli hiukan kallis. Mutta olisi saanut jäädä ostamatta, jos hän olisi aavistanut.

— Oi-voih, keskeytti äiti, — älkää Jumalan tähden riidelkö. Sisaruksethan te olette, vaikkei sitä teistä uskoisi. Valborg on kuin riivinrauta, Sigrid kuin koivunvasta. Aina minä olen sen sanonut, että Vohlström on kaikkein paras minun vävypojistani: aina vain esiliinakankaat syntymäpäivälahjaksi vanhalle mammalle, aina röijykangas jouluksi. Ylivahtimestari kuolee vielä rikkaana miehenä.

— Mamma-pikku, puhui Armida ja teki äänensä oudon hiljaiseksi ja ystävälliseksi, ikään kuin siten koteloidakseen tulevia karvaita totuuksia, — mamma-pikku, en oikein ymmärrä... Mitä mammalla on tätä tarjousta vastaan? Meidät kaikki mamma naitti sellaisella kiireellä, että tuskin olimme täysikasvuisia.

Ilman mitään levähdyshetkeä äiti puuttui heti asiaan:

— Oi-voih — moititko sinä minua siitä? Olisitteko tyytyväisiä, jos nyt istuisitte naimattomina? Oi-voih, kaikkea minun pitää kuulla! Vai enkö ole toimittanut teille kaikille hyviä miehiä. Nimismies, eikö hän ole hieno herra? Mitä sinulta puuttuu, Mida? Teillä on oma huvila, kuin palatsi, ja hevoset ja lehmät. Ja hienoja juominkeja pidetään Akselin päivänä — oi voih, kuinka Akseli piti minua hyvänä, kuinka monta lasia viiniä hän minulle kaatoikaan! Ja sinä sait istua kruununvoudin vieressä. Mida, Mida, kuinka sinulla on hyvät päivät.

— On kyllä, sanoi rouva Fors, — naimisissa täytyy naisen olla. Mikä mies tahansa mieluummin kuin naimattomana. Juuri siksihän en ymmärrä...

Äiti ei kuunnellut häntä.

— Sigridin »papsista» toistan, mitä juuri sanoin. Hän on niin rikas, niin antelias, niin hieno! Henkikirjuri Flor on »sinä» hänen kanssaan ja kaupungin hienoimpien herrojen kanssahan hän istuu Bouchtilla juomassa. Mutta eipä koskaan kuulla hänestä, että hän putoaisi alas portaita, niinkuin Flor ja Salén ja kaikki muut. Ei Titti, kiitä sinä onneasi: rikkaita ihmisiä te olette, kaksi ihmistä ja vapaat huoneet raatihuoneella. Ettekä te lapsia kaipaakaan, teillä on Ami.

Ylivahtimestari Vohlströmin rouva pani kädet ristiin yli rintansa, kainalosta kainaloon, painoi kokoon huulensa, nielaisi ja katsoi ulos.

— Sinä Valborg, alkoi äiti, — olet saanut inhimillisesti katsoen hienoimman miehen...

Valborgilta vieri kerä permannolle ja lihava pieni Ami karkasi heti sitä ottamaan. Sen kankeat, lyhyet takakäpälät luisuivat juostessa niin, että permannolla rapisi. Sigrid riensi pelastamaan valkoista kerää.

— Mamma ei jatka! keskeytti Valborg kiivaasti, — minä en kärsi sitä. Tiedän etukäteen kaikki, mitä mamma aikoo sanoa, menen matkoihini, jos minun taasen pitää kuulla jutut kuvernööristä ja lyseon maistereista...

Valborg vapisi. Hän ravisti rajusti vaaleita kiharoitaan ja paiskasi työn pöydälle.

— Ajaai, sinä naurat kuin harakka, sanoi äiti. — Ajaai, kyllä sinä sen saat kärsiä, että mamma sinulle puhuu...

— Ei, minä en kärsi!

Huolimatta tyttärensä vastustuksesta äiti otti puheeksi eräät kuvernöörin tanssiaiset, missä Valborg oli ollut kaikkein kaunein ja huomatuin nainen. Koko residenssikaupunki oli puhunut hänestä. Lapset olivat sairaita, se oli kyllä surullinen asia, mutta kaikki piti ottaa vastaan mitä Jumala lähetti.

— Ajaai, älä sinä naura! lopetti äiti puheensa — kiitä sinä Jumalaa: hieno mies sinulla on ja lyseon maisterit kieppuvat vieläkin ympärilläsi, niinkuin olisit tyttö Eikä sinun tarvitse mitään tehdä, piikoja saat pitää niin paljon kuin tahdot. Neljättä käskyä ei miehesi kunnioita etkä sinäkään sitä kunnioita. Sen vuoksi teidän lapsenne sairastavat...

Valborg läksi huoneesta ja paiskasi oven kiinni jälkeensä. Maalta tulleet tyttäret koettivat johtaa keskustelua kysymykseen, jonka vuoksi oltiin koolla, mutta äiti ei hellittänyt. Häntä oli syytetty siitä, että hän olisi naittanut tyttärensä epäedullisesti. Hän tahtoi vielä puhua nuorimmasta tyttärestään.

— Sinä Alme — ajaai kuinka sinä olit kaunis ja kaunishan sinä olet vieläkin! Sinä olisit saanut vaikkapa jonkun lyseon maistereista. Mutta hyvänäpä tämä Lundinkin sinut pitää. Kuin posliininukke sinä olet ja karamellia vain syöt. Vanhalle mammalle hän kyllä ei ole antanut yhtä nappia, ei yhtä kahvipapua, vaikka seisoo Frilanderin tiskin takana ja kyllä olisi voinut ottaa naulan tai pari, sitä ei kukaan olisi huomannut.

Alme nauroi ja pureskeli karamellejaan.

— Eihän hän kotiinkaan uskalla tuoda mitään, sanoi hän. — Niin, joskus jonkun karamellin.

Sigrid katsahti sisareensa.

— Titti muistaa taas sen kukallisen karttuunihameen, sanoi Alme punastuen, — mutta Kalle osti sen, hän osti sen...

Liina ja Sanny ilmestyivät nyt keittiöstä johtavalle ovelle. He tulivat onnellisina ja hymyillen kuin muista maailmoista. Ei mutta, kuinka Liina olikin nuortunut! Midan täytyi lyödä kädet yhteen, hän ei ensi hetkessä ollut sitä huomannutkaan, Liinahan oli kuin kaksikymmenvuotias tyttö. Sannyn lapsi oli saanut ylleen ihkasen uuden heleänsinisen koltun. Liina laski lapsen isoäidin vuoteeseen, keskelle harmaita peitteitä, kuin kukkasen maantien hiekkaan. Äskeinen kirkas hymy tuli taasen vanhoille kasvoille.

— Ajaai Sanny, kuinka se on kaunis! Siitä tulee kaunis tyttö, se pitää naittaa oikein hienolle miehelle!

Näytti tulevan levähdys siihen kiihotuksen mielialaan, mikä oli vallinnut huoneessa. Vanha äiti ja hänen nuorin tyttärensä hymyilivät äitien hymyä, tuota hymyä, josta ihmissukukunta elää, ja jokelsivat karkeilla äänillään lapselle. Ruoanhajukin vaikutti virkistävästi. Liina nosti pöydän mamman vuoteen eteen ja kattoi siihen aterian. Siirryttiin puhumaan vuokrien noususta kaupungilla. Kun nyt mammallekin, niin vanhalle vuokralaiselle, oli rouva Kamberg kehdannut ylentää kaksi markkaa kuukautta kohti, joten vuokra nyt teki kymmenen markkaa kuukaudelta. Se oli sentään hirveä summa vanhasta liiteristä, jossa rotat pyrkivät syömään kaikki käsistä ja jossa oli niin kylmä, että tahtoi jäätyä. Pojat? — he voivat hyvin, olivat uljaasti tappaneet kanan tänä aamuna, kaikki olivat heitä ihmetelleet. Kunhan vain koulussa olisivat olleet vähän ahkerammat.

— Ei mutta kuinka tuo Liina on nuortunut! sanoi Armida varomattomasti.

Silloin vanha rouva yhtäkkiä muisti kaikki huolensa. Ei sopinut juuri nyt käydä puhumaan pääasiasta, sillä tytöt olivat liian vilkkaassa keskustelussa, mutta aina kun Liina tuli pöydän ääreen, tyhjensi äiti hänelle pahaa mieltään. Miksei hän ollut laittanut kahvia niinkuin mamma käski? Miksi hän oli laittanut aamiaisen? Miksi hän oli paistanut kalan eikä keittänyt? Miksi hän nauroi eikä antanut oikeaa vastausta? Liinan kärsivällisyyttä oli mahdoton järkyttää. Hänellä näytti olevan loppumaton varasto hyvää tuulta. Hänen hymynsä ärsytti äitiä. Yksi yllätys oli vielä jäljellä. Juuri ennenkuin asetuttiin pöytään, kantoi Liina Midan ja Sannyn tuliaiskopat äidin sänkyyn.

— Ajaai — minkä tähden sinä nyt vasta näytät tämän mammalle? Ojooi, tytöt kuinka hyviä te olette, ojooi!

Kaikki häärivät nyt koppien ympärillä. Liina käveli edestakaisin keittiön ja mamman kamarin väliä. Hänen viimekesäinen sinikirjava pumpulihameensa oli kaulan ympäri saanut uuden pitsin. Puna läikähti tuon tuostakin hänen poskilleen ilman mitään järjellistä syytä.

— Odotatko sinä jotakin? kysyi Alme merkitsevästi hymyillen.

Liina punastui.

— Etteivät pastorskan kananpojat menisi meidän istutuksillemme, sanoi hän nopeasti.

— Ei, huusi äiti ja päästi kolistellen käsistään limput ja paistetut lampaanlavat, — hän kyllä odottaa jotakin. Katsokaa vain, kuinka hän on nuorentunut ja kaunistunut! Synti nuorentaa etukäteen, jälkeenpäin tulevat vaivat ja vastukset. Mutta taitaakin tämä aamiainen olla valmis. Hän ei antanut kahvia sisarilleen, vaikka he tulevat niin kaukaa ja hänen tähtensä, ja vaikka mamma käski... No niin, päivälliseksi saatte kananpaistia. Istukaa nyt, olkaa niin hyvät ja ottakaa, vaikkei täällä vanhassa kodissa olisikaan niinkuin teillä on kotonanne. Ajaai, Mida, kuinka hienoa ruokaa teillä oli silloin, kun kruununvouti oli vieraana Onnelassa. Sellaista kuhaa en minä koskaan ole nähnyt ja niin sanoi kruununvoutikin. Ja Akseli kaatoi minulle kaatamistaan portviiniä ja sanoi, että vanhan mamman pitää vahvistua, minä olin lopulta ihan pyörryksissä... Mutta lapset, miksette te syö, onhan tässä ruokaa, ottakaa nyt... Älkää pelätkö, ettei pojille riittäisi, heille on jätetty keittiöön, he saavat, kun tulevat koulusta. Liina, etkö sinä anna maitoa Sannylle... Syökää nyt... ottakaa nyt. Minä syön aina kalan pään, se on kaikkein parasta kalassa...

Maalta tulleet tyttäret halusivat kuulla kaupunginuutisia. He saivat tietää, että Aline Kambergilla nykyään kävi paljon sulhasia. Koulun matematiikanmaisteri, se uusi apteekkiherra ja tohtori etupäässä kilpailivat hänen suosiostaan. Tohtori halusi perustaa kaupunkiin kylpylaitoksen ja tarvitsi vaikutusvaltaisia ystäviä — sen tähdenhän hän lienee hypännyt Kambergilla. Alinehan ei ollut kaunis, mutta kyllä hän saisi miehen, hän oli rikas! Kestikievarin tytöistä oli vaiva ja vastus, he hakivat Liinan seuraa, äiti oli ikkunasta näyttänyt heille nyrkkiä. Vanha rovasti yhä eli, olisi ollut kaupungillekin eduksi, jos Jumala olisi kutsunut hänet pois. Blonda? Hän voi hyvin, oli nuorekas ja komea kuten ennenkin. Häneen eivät vuodet pystyneet. Paljon hän oli ansainnut tänä talvena. Jokin rikas kunnallisneuvos — Helin oli hänen nimensä — oli ostanut talon tässä lähellä. Nyt hän tarvitsi rouvaa. Väitettiin hänen luvanneen Blonda Bouchtille tuhat markkaa, jos Blonda toimittaisi hänelle hienon ja sopivan rouvan. Kunnallisneuvos oli pitkin talvea saapunut kaikkiin hienoihin tansseihin, ja jälkeenpäin hän aina jäi kaupungin herrojen kanssa juomaan Bouchtille. Kunnallisneuvos maksoi kaikkien puolesta, hän kuului olevan niin rikas, ettei sellainen raha kuin sata markkaa ensinkään tuntunut hänen kukkarossaan.

— Rakentaisivat nyt valmiiksi sen kylpylaitoksen, sanoi rouva Forst hellästi, — niin mamma voisi siellä tulla terveeksi.

— Mistä ne varat mammalle tulisivat — ajaai mitä sinä puhut! huusi äiti. — Ja mitäs mammasta, mamma menee pian hautaan, kunhan te vain...

— Ash, että mamma viitsii — minä en jaksa kuunnella! sanoi Valborg ja kolautti lasinsa pöytään.

Äiti jäi tuijottamaan häneen vihamielisesti ja samalla hellästi. Hetken vaiettuaan hän sanoi:

— Ajaai, mikä sinä olet, joka et rakasta äitiäsi?

— No kun mamma valehtelee, sanoi Valborg. — Me menemme hautaan ennen _mammaa_...

Sisaruksilla oli täysi työ saada äitinsä rauhoittumaan. Sellaisia sanoja ei hänelle toki kukaan ollut koskaan lausunut ja nyt piti hänen ne kuulla oman lapsensa suusta!

— Mamma, mamma-pikku, kiirehti Sanny tasoittamaan, — eikö mamma huolikaan minun kuminaleivästäni? Minä kun erikoisesti mammaa varten aina tiepuolesta kokoan kuminat...

Äiti pyyhki silmänsä ja näki viipaleen, jota tytär ojensi häntä vastaan. Hän tunsi myöskin sieraimissaan kuminan hajun ja, unohtaen kokonaan äskeisen mieliharminsa, hän nälkäisesti ja kiitollisesti hymyillen tarttui leipään.

— Ajaai, kuinka se on hyvää, sanoi hän ja rupesi heti veitsellä erottamaan pois kuorta. — _Liinaaa_... mene sinä ja liota mammalle tämä leipä, en saa syödyksi, vaikka se onkin tuoretta... Liinaaa, tässä saat nämä kuoret, älä vain anna kanoille, syö itse, onhan sinulla hampaat... Liinaaa, missä sinä olet ja mitä sinä teet?

— Mamma-kulta, minä laitan nyt kuntoon nämä kainalosauvat.

Liina nosti huoneestaan kättään äitiään vastaan ja aurinko sattui punaiseen samettipalaseen, jota hän piteli.

Äidin koko huomio kiintyi samettiin. Hänen silmänsä tuntui iloisesti leimahtavan, mutta hänen suunsa moitti.

— Mitä... mitä... oletko sinä ostanut samettia? Uutta samettia? Herra Jumala kuinka sinä tuhlaat! Mitä sinä oletkaan maksanut tuosta palasesta? Varmaan kaksi _markkaa_...

— Se oli oikein, hymyili vanhin naiduista tyttäristä, — pikku mammalla pitää olla!

— Niin pitää, niin pitää! säesti Sanny Saarinen. — Mutta mamma-kulta, alkoi hän sitten varovasti koettaen päästä asiaan, josta he keittiössä olivat Liinan kanssa puhuneet, — miksei mamma soisi Liinan menevän naimisiin?

— Ajaai! parkaisi vanha rouva ikään kuin häneen olisi pistetty veitsellä.

— Mutta mamma, pikku mamma-kulta, jos Liina nyt rakastaa herra Laurénia eikä hän ole mikään huono ihminen...

— Ajaai... sitäpä hän juuri on!

Tyttäret vaikenivat ja katsahtivat taas toisiinsa. Valborgin kasvot leimusivat. Liinan kamarista kuului tyyntä pientä koputusta ja nakutusta.

— Mamma, sanoi Valborg, koettaen hillitä itseään, — mamma on tullut niin pahaksi, suoraan sanoen, etten minä Liinan sijassa olisi yhtä päivää mamman kanssa... Minä naisin vaikka jonkun rengin päästäkseni pois mamman kynsistä...

— Ajaai, kuuletteko, mitä hän sanoo... että minä olen paha!

Maalaissisarukset koettivat voimiensa takaa saada aikaan rauhaa ja sovintoa, mutta Valborgia oli mahdoton hillitä.

— Mamma ei rakasta lapsiaan, se on turhaa puhetta! selitti hän.

— Ajaai — ettei mamma rakasta lapsiaan!

— Omia mielitekojaan mamma rakastaa — milloin meitä naitetaan, milloin emme saa mennä naimisiin...

Liina teki lopun kiistasta laskemalla kainalosauvat voihkivan äitinsä eteen.

— No mamma, nyt mamma voi nousta.

Tuntui, että Liinan oli vaikea hillitä itseään. Hänen näennäinenkin levollisuutensa vaikutti kuitenkin rauhoittavasti.

— Ajaai, Liina, lapseni, minun kaikkein rakkain lapseni! puhkesi äiti puhumaan, silitellen kainalosauvojen punaista samettia. — Varmaan sinä olet uhrannut kaksi markkaa tähän samettiin, ehkä kolme. Ajaai, kuinka sinä olet hyvä mammalle! Eikö totta, sinä et heitä mammaa, sinä et ajattele leipuria! Ajaai, sinä et tiedä, mikä palkka sinua odottaa. Sinä tulet rikkaaksi, sinä tulet rikkaammaksi kuin yksikään koko kaupungissa...

Kiitollisina siitä, että mieliala hetkeksi oli käynyt keveämmäksi, kuuntelivat tyttäret taasen kerran sitä ihmeellistä tarinaa, jonka äiti joka kerta uskoi heille suurena salaisuutena ja jonka hän luuli heidän kuulevan ensi kerran. Tämä tarina oli aina pannut heidät epäilemään äidin järkeä.

Vanha rouva alkoi kertomalla joistakin kaukaisista sukulaisista, sekä aatelisista että aatelittomista, ja tuli vihdoin isoisäänsä kapteeni Svanbyhyn, joka oli hyvin rikas ja hieno herra jostakin kaukaisesta maasta, ja tämä isoisä oli kerran käynyt tervehtimässä heitä, silloin kun Karell, lasten isä, vielä eli ja talo oli heidän. Pappa oli trilloilla ollut häntä vastassa. Ajaai, kuinka kauniin hopeamaljan isoisä oli tuonut — niin, tunsivathan lapset sen, se oli täytynyt myydä, ja sadasta markasta, vaikka sen arvo oli ainakin kolmesataa. Blonda Bouchtilla oli ollut sydäntä antaa vain sata markkaa ja hänen hotellipöydällään se upeili, kaikkien juoppojen herrojen edessä.

Tähän asti oli kertomus varsin todenperäinen, vanhin lapsista muisti vielä hämärästi tuon ystävällisen isoisän, joka oli silittänyt hänen päätään, ja malja oli todella rouva Bouchtin kaapissa, sen he kaikki tiesivät. Mutta sitten seurasi äidin kertomuksessa tuo outo kohta, joka ei voinut olla muuta kuin sairaan mielikuvituksen tuote: isoisä, kapteeni Svanby, oli muka johonkin henkivakuutusyhtiöön pannut suuren summan Karoliina Kareliin nimelle, ja kun Liina täyttäisi viisikymmentä vuotta, saisi hän rahat ja silloin hän olisi rikkaampi kuin yksikään tyttö koko kaupungissa. Papan vanhan lipaston salalaatikossa olivat paperit.

— Minä en koskaan ole koettanut avata laatikkoa, pappa oli ainoa, joka tunsi tempun, mutta kun Liina täyttää viisikymmentä vuotta, silloin se avataan, vaikkapa koko lipasto hakattaisiin kappaleiksi. Ja jollei mamma eläisikään, niin muistakaa avata ja ottaa paperit! Oi-voih! Ei mammaa silloin ole, oi-voih.

Vanha äiti seisoi postimestari Karell-vainajan lipaston ääressä ikään kuin suojellen tätä ajan hampaan syömää, mutta sisällöltään niin kallisarvoista esinettä. Hänen kyyneleensä valuivat vuolaina, hän ei tuntunut luottavan uuteen aikaan.

— Liina, sanoi hän yhtäkkiä, hengissä nähden ne päivät, jolloin tytär olisi rikas ja tyttären avulla koko perhe, — kai sinä, jos mamma vielä siihen saakka eläisi, sitten mamman kuollessa toimitat mammalle kauniit hautajaiset, kauniin kirstun ja kiven haudalle...

Maalta tulleet sisaret kauhistuivat ja vakuuttivat, että tietysti he avaavat lipaston ja mamma elää silloin vielä...

— Ei, mamma ei elä ja te, te ette avaa! huusi vanha rouva epätoivoissaan. — Te teette vain pilkkaa äidistänne. Ja kuitenkin on lipastossa miljoona! Liina, Liinaaa, mamman kaikkein rakkain lapsi, etkö sinä nyt voi tyytyä tuohon miljoonaan. Sen sinä saat eikä sinun tarvitse odottaa kuin muutama vuosi.

Vaivainen äiti oli siinä kuin itse nälkäinen vanhuus, joka rukoili nuoruudelta verta ja voimaa, tarjoten suurta ostohintaa. Valborg Lindberg katseli häntä inho suupielissä, alkoi sitten kiertää pientä huonetta kuin häkkiä ja kuiskaili itsekseen:

— Kuinka kauheaa olisi tulla vanhaksi, kuinka kauheaa!

Kukaan ei häntä kuunnellut. Maalta tulleet sisarukset lohduttelivat ja vakuuttelivat. He puhuivat äänekkäästi, ja kun melkein kaikki sisarukset olivat suurikasvuisia, tuntuivat pienet huoneet olevan täynnä väkeä. Liina, joka oli kanniskellut astioita kaappiin, pysähtyi äitinsä eteen, tumma puna kasvoilla. Hän pakotti itsensä puhumaan.

— Rakas mamma, mitä minä teen miljoonalla?

Äiti hätkähti.

— Ajaai mitä sinä uskallat sanoa! Mamman isoisävainaja, hieno, hyvä, ylhäinen vanha herra varaa sinulle sellaisen summan, ja sinä olet noin kiittämätön! Odota sinä, mamma rikkoo vielä lipaston ja polttaa paperit etkä sinä saa mitään. Nälkää sinä olet omiasi näkemään, kerjätä sinun pitäisi, että oppisit tietämään, mitä raha on ja miljoona. Sinulla on ollut liian hyvät päivät — oi-voih! Mene sinä vain leipurisi luo, jahka Laurénin kanssa näette vähän nälkää, niin tiedätte, mitä raha on. Oi-voih!

Maalta tulleet tyttäret rauhoittivat äitiä parhaansa mukaan. Liina ei ollut liikahtanut paikalta. Nojaten karkeita käsiään pöytään katsahti hän ulos ikään kuin saadakseen sieltä rohkaisua ja odotti hiljaisuutta. Kaikki puhuivat yhtaikaa, ylinnä vihloi äidin ääni. Sitten ei kuulunut muuta kuin pienen koiran käpälien rapina permannolla ja Valborgin virkkausneulan kilahdus kellonperiin, jotka pitkinä riippuivat hänen rinnallaan.

— Mamma, sanoi Liina, — minä en koskaan jätä mammaa. Me olemme... me olemme sopineet, että mamma muuttaa meille ja me pidämme mammaa niin hyvänä ja...

Vanhan rouvan nyrkki kolahti lipastoon.