Part 2
Me kuljimme rinnan, onnellisina kuin kaksi jumalaa. Taivas oli kirkas, aurinko korkealla ja maailma kaunis ja olemassaolo ihanaa, — sillä meidän rakkautemme oli hiljan herännyt. Syksyn viimeiset linnut lauloivat sen kunniaksi, niin kuin joukot Hoosiannaa Davidin pojalle ja puut heittelivät punakeltaisia lehtiä jalkojemme tallattaviksi, niin kuin kansa kukkia Hänen tielleen. — Ja minä aloin hiljaa itkeä, niin kuin sinä päivänä Hän.
Ystäväni kysyi kyynelteni syytä, mutta en tohtinut sanoa: Kerran vielä huudamme tälle rakkaudellemme, jota me tänään juhlimme: ristiin naulitse se! ristiin naulitse! Niin kuin kansa Jerusalemissa Davidin pojalle. Sillä kaikki kaunis ihmiselämässä särkyy. Kaikki suuri maailmassa ristiin naulitaan. Me ihmiset olemme vielä lapsia, jotka rikkovat kauneimmat korunsa.
Ja kun ystäväni uudelleen kysyi kyynelteni syytä, vastasin vain, että onnesta itkin.
28. PUNAINEN KUKKA.
Ystävä, tänä päivänä on joku antanut sinulle nuoren sydämensä, — koskapa punainen kukka on rinnassasi.
Suo anteeksi, että minä otan pois omani, — mutta pelkään, että sillä on nyt liian ahdasta siellä.
Suo anteeksi, että otan pois lahjan, jonka kerran annoin, — mutta minulle antoi sen Jumala sitä varten, että sen sijoittaisin niin kuin hyvä palvelija herransa talentit. Minä sijoitin sen sinun sydämeesi, ja naapurisi sanoivat: »Katsokaa kuinka onni katsoo hänen silmistänsä». Se oli korko, jota minun sydämeni kasvoi.
Mutta tänä päivänä olet sinä ottanut vastaan uuden sydämen, ja uusi onni katsoo silmistäsi. Ja minun sydämeni on hyödytön kuin huonon palvelijan raha. Jos jättäisin sen sinulle, mitä vastaisin Herralle sinä päivänä, kun Hän kysyy: »Missä on onni, jonka luomista varten sinulle sydämen lainaksi annoin»?
Tänä päivänä on joku antanut sinulle nuoren sydämensä, — koskapa punainen kukka on rinnassasi.
Suo anteeksi, että minä otan pois omani, — mutta se on nyt tarpeeton siellä. Minä annan sen sellaiselle, jonka rinnassa ei vielä ole punaista kukkaa ja jonka silmistä ei vielä katso onni, — jotta minun sydämeni voisi olla hänelle sekä punainen kukka että onni.
29. KEVÄTKÖ, POIKANI?
Kevätaurinko paistaa huoneeseeni ja punaiset ruusunnuput aukeavat ikkunalaudalla.
Kevätkö, poikani, sinut tänään luokseni toi?
Äänesi värähtää ja silmäsi ovat niin syvät ja uskolliset, kun vastaat:
Sydämeni, tyttöni, minut tänään luoksesi toi.
Oh, poikani, kerran ennenkin oli kevät! Silloin toi sydämesi sinut ensikerran luokseni. Minä otin sinut vastaan ja tunsin povessani, että kevät oli tullut.
Senjälkeen on se sydämesi vienyt sinut monen muun luo. Ja minä olen huomannut, että keväät tulevat ja — menevät.
Kevätkö, poikani, sinut tänäänkin luokseni toi? — Kevätsydämesi, joka syksyllä kuolee — muun luonnon mukana.
Suothan anteeksi, vaikka olen niin epäkohtelias, etten ota sinua vastaan enään? Minun sydämeni, katsohan, on tullut niin köyhäksi, ettei sillä ole varaa maksaa lyhyen kesän iloa pitkän talven kyynelillä.
Kevätsydänten vastaanottoaika on minun kodissani nyt loppunut. Pyydän, ettet pahastu, vaikka suljen oven edessäsi. Sillä en epäile silmiesi rehellisyyttä, kun sanot:
Sydämeni, tyttöni, minut tänään luoksesi toi.
— Minä vain tunnen sen sydämen liian hyvin — näin keväisin.
30. MUISTO.
Tänään oli ensi lumi pudonnut maahan ja lyhdyt sytytetty katujen kulmiin, — niin kuin sinä päivänä, jona meidän lempemme syntyi.
Me kuljimme molemmat, sinä ja minä, yksin kaupungilla ja tapasimme sattumalta toisemme, — niin kuin sinä päivänä. Ojensin sinulle käteni, en tiedä miksi. Sinä otit sen omaasi, et kai tietänyt miksi. Ja me lähdimme kulkemaan rinnan, emme ajatelleet miksi. Tähdet loistivat päämme päällä, taivas tiputteli valkeita kukkia tiellemme ja me kaksi tallasimme niitä — niin kuin sinä päivänä — ja kolmanneksi tuli meidän kuolleen rakkautemme muisto. Me kaksi kuljimme ääneti, mutta se kolmas puhui. Ensin kuiskaten, mutta sitten yhä kovemmin ja selvemmin, ja lopulta se nauroi ja lauloi, niin kuin sinä päivänä, kun se vielä oli iloinen ja nuori. — Ja me unohdimme molemmat, että se oli _vain muisto_. Katsoimme syvälle toisiamme silmiin ja suutelimme suulle ja kuiskasimme suloisia sanoja toistemme korvaan. Tähdet loistivat päämme päällä, taivas tiputteli valkeita kukkiaan tiellemme ja lumessa näkyi vain kahdet jäljet, sinun ja minun, ja maailmassa oli vain kaksi ihmistä; — niin kuin sinä päivänä, jona meidän lempemme syntyi.
Me kaksi kuljimme käsikädessä — ja kolmantena kulki meidän kuolleen rakkautemme muisto. Ja me unohdimme, että se oli _vain muisto_. Vain kuolleen haamu, joka katoaa, kun päivä valkenee.
31. SININEN SILTA.
Eilen katuja kulkeissani kuulin, että sinä olet rakentanut uuden sillan uuden ystävän luo ja luvannut sentähden polttaa kaikki vanhat sillat takanasi, — senkin, jonka minun kanssani rakensit. Painoin pääni alas ja palasin alakuloisin askelin syrjäkatuja kotiini, — etteivät vastaantulijat näkisi silmiäni.
Sen kuulin minä eilen ihmisiltä. Tänään kirjoitit sinä:
»Huulemme tulevat vaikenemaan toisillensa, miksi, — älä kysy, — mutta sielumme eivät».
Pitääkö minun kiittää, vai pitääkö minun syyttää sinua siitä?
Sinähän olit luvannut, kuulin minä, polttaa kaikki vanhat sillat takanasi, — senkin, jonka minun kanssani rakensit. Mitä olet tehnyt? Polttanut vain näkyvän, — jättänyt näkymättömän. Se on rikos, vastaa rehellinen ääni minussa. Siitä huolimatta yhdyn minä rikostoveriksesi ja kuljen hiljaa sinistä siltaa niinkuin ryöväri salakäytävää saarelle, joka on toisen oma.
Koetan puolustaa itseäni itseni edessä: »Sehän on vain unelmasilta ja vain sielumme sitä käyvät. Enhän pyydä mitään todellista». Mutta syvällä sisässäni minä tiedän, että unelmat ovat enemmän totta kuin todellisuus.
Ja kun minä istun yksin huoneessani, ja ajatukseni käyvät sinistä siltaa luoksesi, tunnen minä olevani varas, joka hiipii yöllä. Enkä minä tiedä, pitääkö minun kiittää vai pitääkö minun syyttää itseäni ja sinua tästä oudosta lemmestämme. Vai olemmeko syyttömät molemmat, syyllinen vain Jumala, joka sinisen sillan loi — tulenkestäväksi.
32. KUKA OLET?
Minun mieleni on tullut levottomaksi ja kuunvalo varastaa väsymyksen silmistäni. Valvon vuoteellani ja tuijotan öiseen ikkunaan, enkä ymmärrä itseäni. — Olisiko se kenties jonkun ajatus, joka on kohdistunut minuun, mikä saa mieleni levottomaksi ja vie väsymyksen silmistäni?
* * *
Kuka sinä olet tuntematon, joka olet syrjästä katsonut silmiini? Sinun ajatustesi kosketus saa minut aremmaksi nuorta jäniksenpoikaa, ja joka rasahduksessa olen minä kuulevinani lähestyvät askeleesi ja kuunjuovassa kalpenen sinun valkeaa muotoasi.
Kuka sinä olet, tuntematon, tule, astu suorana eteeni ja sano: Minä se olen!
33. KUKATIES.
Epävarma minä olen — itsestäni — ja hänestä, vaikka kukaties — saisin olla varma.
Tekisi mieleni yhä uudelleen sydämeni riemussa huutaa: »Minä tunnen erään»! Mutta järkeni sanoo: »Luulet vain tuntevasi ja kuvittelet, että se joku sinut tuntee. Siinä kaikki.» Enkä minä virka mitään — itselleni — enkä muille.
Oven kynnyksellä minä olen ja katson lattiapalkkiin, — vaikka kukaties pitäisi olla siellä missä on hänkin ja kantaa korkealla päätä.
34. SYNTI.
Kaksi on syntiä, teonsynti ja laiminlyönninsynti. Ja ylpeydestä syntyy usein jälkimmäinen, kuulin minä pienenä kirkossa. En sitä viimeistä silloin ymmärtänyt, — vasta nyt.
Sillä synti se olisi, sellainen, josta kiirastulessa kärsitään, jos en minä _sinua_ rakastaisi.
Synti se olisi, jos en minä sinulle antautuisi kaikilla ruumiillani, — näkyvällä ja näkymättömillä.
Synti se olisi, jos en minä sinuun sitoutuisi kaikilla tasoilla, — näkyvällä ja näkymättömillä.
Synti se olisi, jos en minä sinua siksi _tunnustaisi_, jota minun ruumiini, sieluni ja henkeni odotti.
Synti se olisi, jos en minä sinun kanssasi maallisia nautintoja jakaisi ja niiden hintaa, — tuskaa.
Synti se olisi, jos en minä sinun kanssasi kestäisi kiirastulen poltetta — ja siitä vapautumisen riemua.
Synti se olisi, jos en minä silloin seisoisi vierelläsi, kun sinä talosi taivaassa rakennat. — Sillä minä synnyin sinun aviovaimoksesi kaikilla ruumiillani ja kaikilla tasoilla.
* * *
Synti se olisi, sellainen, josta kiirastulessa kärsitään, jos en minä _sinua_ rakastaisi.
Kaksi on syntiä, teonsynti ja laiminlyönninsynti, ja ylpeydestä syntyy usein jälkimmäinen, kuulin minä pienenä kirkossa. En sitä viimeistä silloin ymmärtänyt, — vasta nyt.
35. TUHLAAJAPOIKA.
Tiedän että kuljet pimeitä katuja ja koputat oville, joiden kamanalla palaa punainen lyhty. Ja aamuhämärissä horjut sieltä ulos, kun lasit ovat särjetyt ja valkeat käsivarret hellittäneet syleilystään.
Tiedän, että entiset ystäväsi katsovat toisaalle, kun käyvät ohitsesi.
Mutta minun oveni on sinulle alati avoin. Ja kun sinä astut kynnykseni yli, riennän sinua vastaan kuin tervetullutta vierasta. En katso tummia juovia silmiesi alla, enkä kysy mistä tulet. Sillä minä tiedän, että sinä heitit tahriutuneen minäsi oveni ulkopuolelle niinkuin vanhan vaatteen ja astuit kynnykseni yli puhtaana ja synnittömänä kuin lapsi.
Ja minä otan sinut vastaan kuin lapsen. Painan pääsi syliini, silitän sitä hiljaa kädelläni ja puhelen kuin pikku pojalle siitä päivästä, jolloin hänestä on tuleva suuri, väkevä mies.
36. VAIKKA SINULLA OLISI.
Vaikka sinulla olisi tuhannen vaimoa, niin kuin Salomolla, niin ei sinulla kuitenkaan olisi kuin — yksi.
Heidän lempensä voi antaa sinulle unohduksen ja naurunsa nostaa ilon-humalan päähäsi. Ja minä tiedän, ettet sinä voi heidän syliään sivuuttaa, siihen unohtumatta.
Mene vaan, ystäväni, kun olet kerran menemään syntynyt. — Mutta minun ovelleni sinä vielä palaat.
Sillä vaikka sinä omistaisit tuhannen vaimoa, niin kuin Salomo, olet sinä kerran etsivä — vain sitä yhtä.
Sillä vain se yksi voi sinut helvetistä _lunastaa_, sinä päivänä kun seisot Jumalasi edessä, — näyttämällä sen taivaanmaan jonka sinun sielustasi löysi, — silloin kun jo itse luulet sen kadottaneesi.
37. SANO!
Hän otti minut vieraaksensa kuin kuningattaren. Tarjosi kotinsa parhaimman istuimen ja pyysi, että kuvittelisin siinä olevan kullatut puut ja purppurasilkistä kankaan. Istui itse pienelle jakkaralle jalkaini juureen ja kysyi:
Sano, miksi minä sinulle tällainen olen?
En minä enään itseäni tunne.
Miksi en minä purista sinua povelleni, suutele huuliasi verille ja työnnä sitten ovesta ulos? Tai miksi en paina kultaista sormusta sormeesi ja ryöstä sinua omaisuudekseni?
Sellaiseksi minä itseni tunnen.
Miksi en tahdo sinuun kädellänikään koskea, silmiisi vain katson? Miksi en tahdo sinua häkkiini pistää niin kuin pikku lintua ja pitää luonani päivin ja öin? — Vaikka olen sydämeni kauneimman kamarin _sinun_ huoneeksesi nimittänyt, ja jokainen askeleeni voisi sanoa sinun nimesi kuulleensa.
Sano, miksi minä sinulle tällainen olen?
En minä enään itseäni tunne.
38. JOKA OLI VÄKEVÄMPI KUIN RAKKAUTESI.
Villi vietti, joka oli väkevämpi kuin rakkautesi, heräsi sinussa ja sinä tempasit minut syliisi, painoit hurjasti poveasi vasten ja suutelit minua suulle. Katsoin peljästyneenä silmiisi. Ne olivat kuumeiset ja oudot ja turhaan minä niistä _sinua_ etsin. Työnsin pois sinut luotani kuin vieraan ja itkin hiljaa. Katsoit alta kulmaisi ja virkoit: Sinä ikävöit jotakin.
Kyllä.
Jotakin entistä ystävääsi, joka oli sinulle enemmän kuin minä.
Niin.
Tartuit käteeni ja kysyit: Häntäkö?
Ei, en muista häntä nyt.
Ketä sitten ikävöit?
— Sitä sinua, jota ei nyt ole, vastasin hiljaa.
Silloin sinä peitit silmäsi ja käännyit pois.
— Ja kun ne uudelleen kohotit, löysin minä niistä jälleen _sinut_.
39. ÄLÄ SUUTELE MINUA NYT.
Älä suutele minua, ystävä. Sillä sinun huulesi ovat punaiset ja kuumat ja eläin katsoo sinun silmistäsi minuun.
Älä suutele minua nyt. Sillä vain Jumalalle annan minä suuta, jotta voisin vastalahjaksi saada taivaan. Mutta sinun silmistäsi katsoo tällä hetkellä petoeläin ja sinun käsissäsi on helvetin porttien avain.
Älä suutele minua, ystävä, nyt. Sillä vain Jumalat saavat minua suudella ja taivaan tahdon minä suutelostani saada.
40. PYHÄ-AAMU.
Tänä päivänä, ystävä, olemme me jälleen puhtaat ja synnittömät!
Kuule, kuinka kirkonkellot soivat läpi kaupungin ja katso, kuinka taivas on kirkas ja kadut valkeana uudesta lumesta, jota on yön aikana satanut. Tänään, ystävä, on uusi päivä, joka ei eilistä muista, ja tänä aamuna olemme me uudet ihmiset, puhtaat ja synnittömät niinkuin vastasyntyneet lapset.
Kaikki, mitä eilen minua vastaan rikoit, on anteeksi annettu ja unohdettu. Sillä tänään on taivas kirkas ja tänään on uusi päivä. Miksi minä säilyttäisin mustaa mieltä, kun Jumalakin antaa aurinkonsa joka päivä uutena paistaa.
Kaikki, ystävä, mitä minua vastaan rikoit, on anteeksi annettu ja unohdettu, — ja silloin on sinun syntisi pesty ja pois pyyhitty. Nosta pääsi ja katso minua kirkkain silmin, sillä me olemme jälleen puhtaat ja synnittömät.
Tänään on uusi päivä ja tänään voimme antaa taivaalle uuden lupauksen. Unohda, että sen eilen rikoit. Unohda eilinen päivä ja eiliset synnit ja omantunnontuskat, sillä taivaskin ne unohti, — sillä hetkellä kun _minä_ ne anteeksi annoin ja unohdin.
Katso minua silmiin, ystävä, ja ole onnellinen niin kuin minäkin. Katso, kuinka aamu on kirkas, ja kuule, kuinka kirkonkellot soivat läpi kaupungin.
Tänäänhän on uusi päivä.
41. LIIAN PITKÄLLEKÖ LEIKIN?
Elämä oli minulle suuri huvipaikka ja lempi sen parhain leikki.
Leikillä silmiisi katsoin ja leikillä käteesi tartuin. Suuri lapsi minä olin ja lempi mieluisin leluni. Leikin vuoksi luoksesi tulin ja leikilläni sinulle lemmestä puhuin. Aijoin sinut vain hetkeksi kanssani leikkiin saada ja sitten mennä pois.
Mutta liian pitkällekö leikin, tyttöni, ja liian syvälle silmiisi katsoin, kun minusta itsestäni tulikin lempeni leikkikalu, — sillä näethän, ettei minulla olekaan enään voimaa mennä pois.
42. MIKSI LAINKAAN TULIT?
Miksi hymyilitkään, tyttöni, minulle silloin, kun sinuun ensi kerran katsoin? Miksi koskaan sallit minun kotiisi tulla? Ja miksi tänään kutsuani noudatit, kun sinua luokseni pyysin? Miksi ollenkaan tulit tähän kaupunkiin ja tielleni osuit? Ja miksi lainkaan samaan maailmaan synnyit? — Kun kuitenkin tulit liian myöhään.
Miksi et vuosia sitten tullut luokseni unissa ja sanonut, että Sinä se olet, — kun Sinä se kuitenkin olit. Että minä olisin tietänyt sinua odottaa, — kun sinä kuitenkin tulit.
Miksi, tyttöni, sinä lainkaan tulit, — kun kuitenkin tulit liian myöhään?
43. LÖYSITKÖ KENTIES SINÄ?
Ennen minua rakastivat monet, nyt ei minusta pidä enään kukaan, — paitsi sinä, tyttöni, — en edes itsekään.
Jo kauan sitten lakkasivat he löytämästä minusta mitään kaunista, — tänään en löytänyt enään itsekään. Katsoin elämääni ja itseäni, mutta en löytänyt kummastakaan mitään, joka olisi pelastanut minut kantamasta helvettiä sielussani. — Silloin muistin minä, tyttöni, sinut.
Sano, miksi yhä ystäväni olet? — Löysitkö kenties sinä sen, mitä eivät löytäneet muut, enkä minä?
Sano, löysitkö, tyttöni? Sinun sanasi helvetistä minut lunastaa.
44. MENE PIAN, TYTTÖSENI!
Liian kirkkaat ovat silmäsi, tyttöni, minun niihin katsoa, ja liian valkea on kätesi minun käteeni annettavaksi. Puhtaampi sieluani on jo sinun ruumiisikin ja sielusi kauniimpi kauneintakin ajatustani.
Liian hyvä olet sinä, tyttöni, minulle.
Unohda, että koskaan tuttusi olin. Älä ojenna minulle kättäsi enään, äläkä katso minua silmiin, vaan lähde luotani ja jätä minut, — niin kauan kun minulla vielä on voimaa käskeä sinua pois.
Mene pian, tyttöni, ja unohda että koskaan tuttusi olin!
45. SISARUKSET.
Me tiesimme kaikesta hiukan ja sen me tiesimme varmaan, ettemme ole ketään rakastaneet, sisareni ja minä.
Mutta tänään, kun silmämme sattuvat toisiinsa, me hymyilemme. Ei mitään erityistä ole tapahtunut. Ei kukaan ole käynyt meillä tai lähettänyt kukkia kotiimme, entisetkin ovat ikkunalaudalla kuihtuneet. Eivätkä naapuritkaan, jotka asuvat katumme varrella, tiedä mitään erityistä kertoa, — sillä se ei ole salaisuus. Joku on vain kerran kävellyt keskellämme, puristanut yhtä aikaa molempien käsiä ja katsonut kumpaakin silmiin.
Päivä on mennyt, toinen tullut ja kaikki on ennallaan. Eivätkä naapuritkaan, jotka asuvat katumme varrella, tiedä mitään erityistä kertoa, — meillä kun ei ole salaisuutta.
Mutta aina milloin silmämme sattuvat toisiinsa, me hymyilemme. Sillä tiedämme kaikesta hiukan, mutta sitä emme enään niin varmaan tiedä, olemmeko ketään rakastaneet, vai emme, sisareni ja minä.
46. LEMPEMME.
Ystäväni sanoi minulle:
»Minä tiedän, että sinä olet varhaisempi kukon laulua tullessasi, ja se tieto saa mieleni alati ilostumaan. Mutta yhtä minä sinulta pyydän: kun tulet ja minä kuulen veräjän narahtavan sinun sitä avatessasi ja riennän kuistilleni sinua vastaan, niin tule aroin askelin sivu aamu-unisen pellavapeltoni. Tule epätietoisena minun lemmestäni ja anna poskipäittesi punertua ujoudesta, että minä luulisin lempemme olevan vasta alussa.
Älä kerro minulle huulillasi siitä, jonka minä sinun arkakatseisilta kasvoiltasi näen. Ole niinkuin et mitään tietäisi, että minun silmieni täytyisi kertoa siitä sinulle joka aamu sinun tullessasi. Älä kysy sitä minulta ääneen, ettei minun suuni tarvitsisi nimittää sitä nimellään, — ettemme kadottaisi lempeämme.
Kun tulet, tyttöni, tule epätietoisena minun sydämestäni, jotta luulisin kaiken olevan vasta alussa. Että en koskaan pääsisi perille viinin paljoudesta leilissäsi — voidakseni kuvitella sen kestävän ikuisesti».
47. EIVÄT HE VOI AAVISTAA.
Meillä oli kerran rakkaus, sinulla ja minulla. Mutta siitä on jo kauan, kun aloimme sanoa: »Se on kuollut».
Nyt kokoan minä piikkejä — pistääkseni niillä sinua, ja pieniä kiviä — lingotakseni niitä sinuun. Minun sanani ovat piikkejä. Tekoni ovat pieniä kiviä. Jos ne osuvat sinuun ja osuessaan koskevat, olen minä iloinen ja nauran. Jos heität ne takaisin, nousee siitä vain iloni, sillä silloin on minulla syy pistää vielä terävämmin ja heittää vielä sattuvammin sinuun. Alati puhallan minä sotatorveen enkä pelkää mitään — paitsi rauhaa. Sanon sinulle pahimmat sanat, jotka löydän. Eikä minua masenna mikään — paitsi sanattomuus. Sillä sillä hetkellä kun suuni lakkaisi julistamasta: »Vihollinen»! ja tulisi hiljaisuus, — kuiskaisi sydämeni: »Ystävä», Sentähden puhallamme me sotatorveen ja pidämme melua, ettei se meidän rakkautemme ääni kuuluisi. Me häpeäisimme, jos tulisi ilmi, että se onkin vain valekuollut. Me kun sen jo hautasimme, istutimme kukkia kummulle ja lauloimme hiljaisen suruvirren sen ääressä. Pyyhimme silmänurkastamme kyyneleen ja ilmoitimme lehdessä: »Se on kuollut». Eihän kuolleen sovi enään puhua.
Kun me näin olemme asestautuneet toisiamme vastaan, sanovat naapurit: »He pelkäävät toistensa vihaa ja ovat varuillaan». — Eivät he voi aavistaa, että me meidän rakkauttamme pelkäämme.
48. SYY EI OLE MINUN EIKÄ SINUN.
Sattuma toi sinut vastaani tänään. Katsoit kultaista rengasta vasemman käteni nimettömässä ja virkoit: »Joku on löytänyt ystävyytesi. Minäkin etsin sitä kerran, — syy on sinun — että en sitä silloin löytänyt». Ja menit ohitseni. Katsoin suurin, ihmettelevin silmin jälkeesi. Kuinka olisin voinut silloin aavistaa, että sinä minun _ystävyyttäni_ etsit. Sillä sinä hait sitä niinkuin metsästäjä riistaansa. Silmäsi katsoivat kuin kaksipiippuisen haulikon suut ja kutsusi oli kuin jahtikoiran haukunta, ja minä pakenin tykyttävin sydämin ja peljästynein silmin, niinkuin nuori peura takaa-ajajaansa.
Kuinka olisin voinut silloin aavistaa, että sinä minun ystävyyttäni etsit. — Vasta tänään sen ymmärrän. Mutta syy ei ole minun, eikä sinun, _ettet_ sitä löytänyt. Sillä sinä et tietänyt kuinka _minun_ ystävyyttäni etsitään, enkä minä ymmärtänyt kuinka _sinä_ ystävyyttä etsit.
Syy ei ole sinun, eikä minun, ettei meistä tullut ystäviä, — vaan Jumalan, joka meidät niin erilaisiksi loi.
49. JUURI SELLAISENA.
Sinä olet kuin rekilaulujen sankari, ja lempesi on yksinkertainen kuin kansanlaulun sävel.
Kylissä ryöstät sinä tyttöjen sydämet ja kaupungeissa juot pöydän alle markkinaveikot. Naiset kutsuvat sinua ryöväriksi, ja miehet sanovat että tuhlari olet. He osaavat ulkoa sinun tekosi niinkuin rekiveisut, ja sinun nimesi on aina heidän huulillaan niinkuin kansanlaulu. Joka markkinapaikkaan olet sinä tervetullut ja joka kylän luhdissa sinua odottaa sykkivä sydän, vaikka tietää että vain mennäksesi tulet.
Älä pysähdy minunkaan ovelleni, sinä armas poika, sen pitemmälle kuin sinulla on tapana pysähtyä. Haavoita sydämeni niinkuin olet haavoittanut kymmeniä sydämiä ja jätä verta tihkuvana jälkeesi, niin kuin olet jättänyt muutkin minua ennen. Ole se mikä olet aina ollut, — sillä juuri sellaisena olet sinä minulle rakas.
50. MARKKINATORI.
Sanot ystävä, että olen muuttunut. Että sanani nyt ovat sydämettömät ja nauruni haavoittaa lempeäsi.
Suotta on sinun siitä pahastua ja kantaa noin huonoa tuulta kasvoillasi. Sillä tottahan sinä sen tietänet, että elämä on suuri markkinapaikka, jossa pitää kaikkea katsella ja kaikelle nauraa. Jossa pitää syödä rinkilöitä ja ajaa karusellissa. Katsella ilveilijöitä ja murhenäytelmiä, mutta ei tulla vakavaksi eikä unohtaa — katselevansa markkinoita.
Suotta on sinun siitä pahastua, jos minun sanani nyt ovat sydämettömät ja: nauruni haavoittaa lempeäsi, — sillä ehkä ne kerran juuri sinulta opin.
51. NAISEN SYDÄN.
Tänään hän meni ja jätti kimpun valkeita kukkia rannalla seisovan tyttönsä rintaan.
Taivas oli pilvessä, meri valkeita vaahtopäitä täynnä. Laiva loittoni ja vei minun; ystäväni. Parvi kalalokkeja kirkui sen kintereillä, se oli kuin ilkeätä naurua, en kestänyt sitä kuulla, juoksin kotiini ja itkin. Suutelin valkeita kukkia povellani, kunnes niiden terälehdet vähin erin tippuivat helmaani. Katselin niitä. Ne putoilivat yksitellen niinkuin tulevat päivät. Mitä useampi niitä on menevä, sitä kauemmas hän loittonee, sitä yksinäisemmäksi minä jään — niinkuin valkean kukkani kanta, josta terälehdet ovat varisseet.
Jonkun laivan sireenin ääni kuului mereltä, — kaukaa — yhä kauempaa. Se pisti sydämeeni kuin puukon viilto. Se on tihkuva verta hänen joka ainoan askeleensa jälkeen, — ja sireenin äänestä kuulen kuinka ne aina vain etenevät ja etenevät, ne askeleet; — ja minun sydänvereni on vuotava kuiviin ja sen elinvoima hiutuva pois, — ellei joutuin joku _toinen_ sen vuotoa tuki.
52. VANHUUS JA NUORUUS.
Ystäväni, jolla on harmaat ohimoilla, elämän pitkä tie takanaan ja kaikista viinimaista sen varsilla kokemus, virkkoi minulle:
Monenlaisista viineistä humalluin, monenlaisia maisemia näin ja monenkaltaisia naisia kohtasin. Toiset olivat väkeviä kuin vanha viini, toiset mietoja ja kirkkaita. Toiset kuumia kuin keskikesä, toiset kirveleviä kuin pakkaspäivät. Mutta ei yksikään ollut niinkuin sinä. Sinä olet aamu ennen auringon nousua, viileä ja valoisa, ja kirkkaan keskipäivän lupaa sinun taivaanrantasi. Sinua minä etsin ja sinun kättäsi omaani kaipasin.
Voi, kaukainen olet sinä minulle, vastasin hiljaa. Se elämän pitkä tie, joka on sinulla jo takanasi, on minulla vasta edessäni. Kaukaa on sinulla lupa katsoa, kaukaa ja syrjästä, — ettet häiritsisi luonnollista kulkuani. Niinkuin mätä hedelmä sinä olet, joka on vaarallinen raakilolle. Sinä tuot minulle väsyneen ruumiisi ja täyteen viisauksia ahdetun henkesi ja sanot: Kaikki on arvotonta, tämä on elämän tulos. Ei, anna minun itse laskea elämän yhteenlasku, kenties tulos on toinen.
Älä lähesty minua, etten mädäntyisi jo raakilona. Ettei minun täytyisi astua elämään pilaantuneella ruumiilla ja epäuskoisella sielulla. Terveellä ruumiilla ja nuorella uskolla tahdon käydä elämän olympialaisiin, että minulla olisi edes mahdollisuus — palata seppelöitynä.
Jos rakastat minua, niin väisty ja anna minun mennä!
Minä rakastan sinun harmaita ohimoitasi ja rikasta sieluasi, mutta minä rakastan myös minun nuorta luontoani, — sillä siinä luonnossa puhuu minulle Jumalan ääni.
53. TUSKA.
Paina lujasti hengessäsi minut poveasi vasten, sinä rakas sinä!