Part 3

Tahtoisin särkeä ja lyödä maahan nämä muurit väliltämme, — nämä, jotka antavat suurimman nautinnon, — mutta myös suurimman tuskan, sillä ne ikuisesti erottavat meidät sinuksi ja minuksi, — nämä hirveät, ihanat ruumiit.

Tahtoisin ottaa irti sinun sielusi ruumiistasi — ja suudella _sitä_. Tahtoisin tulla likelle, likelle sinua, niin likelle, että unohtaisimme molemmat, että sinä olet sinä ja minä olen minä. Mutta ei. Me emme koskaan voi syleillä _sitä_, jota me toisissamme rakastamme. — Meille jää alati vain toistemme ruumiit käsiin. Nojaamme avuttomina toisiimme ja värisemme tuskasta, — mutta se tuska on ihana, se pistävä kipu povessa, — sydämen taivaallisin hetki, onnen korkein ilmenemismuoto täällä tomun ja tuhkan maassa. Sillä silloin näin minä sielusi kauneuden ja tahdoin tarttua siihen, — mutta käsiini jäi vain ruumis. Siitä tuska. Mutta minä näin, ja siinä epätoivoisessa tietoisuudessa, siinä se suuri onni.

Jos sinä syleilisit ruumistani, enkä minä silloin tuskasta värisisi yläpuolella maallisen hyväntuntoni, jos siinä ruumiittemme syleilyssä tuntisimme saaneemme kaiken ja olisimme onnelliset, — saisit sinä hellittää käsivartesi otteen, saisimme kääntää selkämme toisillemme ja mennä eri teitä, — sillä me olisimme eläinten kaltaisia ja meidän. yhdessäolomme olisi rikos.

Mutta jos ruumiittemme syleilystä on syntynyt vielä suurempi kaipuu, tunne siitä kuinka vähän, vähän saattoi antaa, — olemme me tiellä jumalten luo ja meillä on syy yhdessä oloomme, sillä meidän tiemme sinne on _yhteinen_.

Siunattu tuska! Sen kautta näin minä todellisen sinun — ja sinussa Jumalan, — ja silloin uskoin sen olemassa oloon, jota ei voi käsin koskea, ja siihen todellisuuteen, jota ei ole silminnähtävästi todistettu. Ja minä ymmärsin mitä varten maailma ja maailmoita on — ja mitä varten minä.

54. KADOTETULLE SYDÄMELLE.

Taiteilijalle minussa on sinun muistosi — ilo ja nautinto.

Ihmiselle — tuska ja kidutus.

Jumalalle — usko itseensä.

Jokainen noista kolmesta minussa otti sinusta osansa. Ensimäisessä säilyt kauan. Keskimmäiseltä unohdut uuden ilon tai tuskan tullen. Ikuisesti jää sinusta jälelle minuun vain jumalani suuri kiitos — siitä että olit!

55. SIKSI SE OLI.

Oletko huomannut, sinä, joka ennen olit minulle rakas, kuinka omenien posket ovat punertuneet ja joku lehti jo kellastunut, — niinkuin silloin, kun minä vielä olin sinulle rakas? Katsoin ulos ikkunasta tänään ja huomasin sen — ja muistin meidän muinaisen lempemme.

Muistatko sitä syksyä ja sitä syksyistä aamua? Katso ulos ikkunastasi, se oli juuri niinkuin tämä. Muistatko sitä? Sinä aamuna seisoin kuistillani ja kuulin puutarhasta sinun äänesi minua kutsuvan. Juoksin polulle, jonka vain me molemmat tiesimme. Sitten eilisen oli sille uusia lehtiä tippunut ja omenapuiden raskaat oksat tarttuivat hameeni helmoihin. Sinä olit kiivennyt aidan yli, joka on kotiemme välillä. Minä annoin käteni sinun odottaviin käsiisi ja me naurahdimme molemmat. Katsoin sinun silmiisi ja näin niissä naurun, — näin muutakin, — mitä enemmän katsoin, sitä enemmän näin — näin koko maailmani. Ja rintakehäni tuntui olevan liian pieni sydämelleni, se tulvi kuin vesi keväisin meidän joessamme. Puristin sinun kättäsi ja juoksin yhtäkkiä pois. Puiden oksat piiloittivat valkean pukuni ja jalkaini jäljet peittyivät putoileviin lehtiin. Minun ajatukseni villiintyivät syksyisen puutarhan tuoksusta ja juoksin kuin lapsi, joka kuvittelee lentävänsä, juoksin ja nauroin. En rohjennut mennä tupaan. Pelkäsin, että he olisivat nähneet salaisuuden silmistäni. Menin omaan huoneeseeni ja panin oveni säppiin. Painoin kättäni sydäntäni vasten. Se oli kuin sairas, siellä ahdisti, jyskytti ja poltti, — mutta minä toivoin, ettei se koskaan siitä paranisi, ja itkin ja nauroin, eikä mitään puuttunut minun onnestani.

Muistatko sitä aamua? Muistatko sitä syksyä? — Seuraava syksy ei ollut enään niinkuin se, eikä sitä seuraava — eikä mikään.

Tiedätkö, miksi se syksy oli kauniimpi muita, miksi taivas kirkkaampi, miksi onni näytti ikuiselta, miksi rakkaus suuremmalta kuin kaikki muu? Siksi vain, että sinä olit nuori, minä olin nuori ja meidän veremme oli villi ja kuuma, — ja me olimme molemmat sen kaiken vasta hiljan huomanneet. Kun sinä kylätiellä olit katsonut minuun, oli veri ensi kerran elämässäni kohonnut kasvoilleni, — niinkuin se vain pojan katsoessa kohoo. Ja kun sinä olit tervehtinyt minua, oli sinun kätesi ensi kerran elämässäsi värähtänyt, — niinkuin pojan käsi värähtää, kun se tyttöä tervehtii.

Sinä olit nuori, ja minä olin nuori, ja meidän veremme oli villi ja kuuma, — ja me olimme itsekin sen vasta hiljan huomanneet. Siinä kaikki. Siksi oli se syksy kauniimpi muita. Siksi ei se voi milloinkaan takaisin tulla.

56. SE OLEN SITTENKIN MINÄ.

Ystäväni, virkan sinulle salaisuuden jota ei yksikään tiedä: Minä näin _sinut_ eilen.

Kuljit ikkunani ohi, — vaan minä seisoin uudinten takana. Silloin oli iltahämärän aika. Ikkunani oli autio, ja kukkalaatikossa sen ulkopuolella olivat unikot aamulla ani varhain auenneet ja joitakin keltaisia terälehtiä lienee varissut kadulle.

Kenties muistelet katuja, joita kiersit ja — aijot palata takaisin etsimään ikkunaa, jonka alapuolelle olisi yksinäisiä lehtiä pudonnut. Pyydän, ettet tekisi sitä. Ne eivät olisi siellä enään. Vaimot ovat ne tänään lakasseet ja vieneet pois. — Eivätkä minun uutimeni ole valkoiset eikä niissä ole punaisia raitoja, niinkuin oli kerran — kaukana täältä.

Älä muistele katuja, joita kiersit. Kaupungissani on satoja autioita ikkunoita, ja kukkalaatikoissa niiden ulkopuolella kukkii kirjavia unikoita. Yhden takana niistä sadoista seisoi se eräs, joka näki sinut ohimennen. Pyydän, ettet palaisi etsimään sitä varkain-katsojaa, — vaivasi olisi turha. Hänen uutimensa eivät enään ole valkoiset eikä niissä ole punaisia raitoja, — eikä hänen silmistänsä enään katso taivas — niinkuin kerran, eikä hänen naurunsa ole heleä kuin lapsen. Hän on kadottanut alkuperäisen itsensä. Älä koskaan etsi sitä, joka kantaa hänen nimeänsä, — se ei ole hän. Älä etsi häntä, sillä häntä ei ole enään missään muualla kuin _sinun_ povessasi. Maailmalla ei hänestä ole jälellä muuta kuin nimi, jota kantaa ihminen, jota sinä et tunne.

Säilytä hänet muistossasi, sillä hänen suurin ilonsa on, että hän edes jossain elää. Älä murskaa sitä muistoa, älä rutista sitä kokoon niinkuin paperikukkasta, jossa ei ole elämää, äläkä heitä pois. Sillä se olen sittenkin minä _itse_, se todellinen, joka suoraan taivaasta tuli. Tämä, joka kantaa sen nimeä, on vain joku vieras, jonka vieras maailma on jälkeenpäin rakentanut, — ja joka joskus häviää omaan haurauteensa.

57. ENSIMÄISELLE YSTÄVÄLLE.

Sinä tulit ja menit — ja minä jäin yksin.

Yö ympärilläni on pimeä kuin sinun silmäsi, ja tähtisikermät syttyvät ja sammuvat minun pääni päällä kuin sinun sielusi tulet.

Kaikkialla näen vain sinut.

Kun minä kuljen suurilla, valaistuilla kaduilla ja tuntemattomat vastaantulijat hymyilevät minulle ja minä vastaan heidän hymyynsä, sanovat naapurit, että minä olen uskoton ensimmäisen ystäväni muistolle.

Eivät he tiedä, että minä vain sinua etsin — muista. Jos noiden muiden silmistä löydän vivahteenkin sinusta, varjonkin sinun kuvastasi, hymyilen minä sille sinun varjollesi — heissä.

Niin kuin äiti, joka kysyy jokaiselta vastaantulijalta kadonnutta lastansa, etsin minä kaikkien silmistä sinun silmiäsi ja kaikkien katseesta sinun sieluasi.

Sillä kaikkialla näen vain sinut. Sinussa minä olen, elän ja liikun. Sinä et ole osa kaikkeudesta, vaan kaikkeus on osa sinusta; ja sinun silmistäsi katsoi minua taivas ja ijankaikkisuus.

58. SYDÄMENI TARU.

Vasta sinun avaimesi sopi minun sydämeni lukkoon. Sitä olivat monet ennen sinua koetelleet, mutta se ei ollut milloinkaan auennut. Ja minä aloin uskoa, että suuri lukkoseppä oli sen aikojen alussa juuri minun pientä sydänoveani varten takonut.

Sinä viihdyit hyvin minun sydämeni kammarissa ja se oli minun suurin iloni ja _kyllin_ onnelleni. Mutta yhden unohdin, — ettei se kenties kestäisi ikuisuutta. Unohdin maan ja maan katoovaisuuden lain. Muistin vain taivaan ja taivaisen lain.

Vasta kun menit, huomasin minä erehtyneeni ja muistin maisen lain. Muistin, että kukka syntyy — vain kuollaksensa, että maiset ystävät tulevat — vain mennäksensä. Ja muistin, — että maasta juurruimme _mekin_. Muistin, että harhaa oli taivas, totta vain maa, — ja itkin sitä.

Miksi menit, en tiedä, sen vain tiedän, että mennessäsi paiskasit sydänoveni niin lujaan kiinni, että en sitä minä itsekään ole senjälkeen auki saanut, ja avaimet ovat sitä yrittäissä katkenneet. Etkä sitä enään saisi — sinäkään. Sillä sinä särjit minun sydämeni lukon sopimattomiksi kaikille avaimille.

Ensin odottelin minä lukon _murtajaa_ ja etsin häntä kaikkialta. Mutta kaikki olivat vain _avaajia_, enkä minä ollut enään avattavissa.

Nyt on minun sydämeni kuin autio talo, jossa hämähäkit ovat kutoneet verkkojansa nurkkiin, ja home seiniin viheriäänsä. Ja eniten kaikista vastaantulijoista kaihdan minä nyt lukon murtajaa, — sillä pelkään, että hän näkisi minun sydämeni kurjuuden ja kääntyisi inhoten pois, tai astuisi säälistä sisälle.

Mutta avaajien kanssa tulen minä hyvin toimeen, sillä heidän avaimensa eivät minun sydämeni lukkoon sovi. He seisovat ulkopuolella ja kuvittelevat siellä sisällä kaikkien lamppujen loistavan ja onnenlaulun soivan, — siksi että minä aina nauran. Ja he luulevat sen tulevan sydämestä, — vaikka minä nauran vain peittääkseni yksinäisyyteni ääntä, joka siellä ulvoo niinkuin tuuli autiossa talossa.

Nyt muistan minä maan ja maan katoovaisuuden lain. Mutta en ole osannut unhoittaa taivasta, — koskapa sitä yhäti itken.

KUVIA JA TUNNELMIA

59. UNI.

Heräsin aamuyöllä unestani omituiseen hyväntuntuun. Mistä se lie tullut? Olin kuin kylvystä noussut, tai niin kuin viileä viini olisi kostuttanut janoisia huuliani. Muistelin untani, joka hetki sitten oli minut jättänyt. Oi niin! Olin tuijottanutkin eräisiin silmiin. Ne olivat syvät ja pimeät kuin kaksi kaivoa, — ja niiden syvyydessä näin minä oman kuvani heijastuksen.

60. KEVÄT.

Pitkän talvipimeän istuin peitettyjen ikkunoiden takana ja tutkin vanhoja pölyisiä lehtiä. Eräänä aamuna eroittivat korvani ilon ja itkun sekaisen viulun äänen. Se kuului pihamaalta, jossa ei koko talvipimeinä ollut häälynyt ääntäkään. Hämmästyin siitä niin, että aukaisin ikkunaluukut ja katsoin ulos. Nuori mies seisoi pihan keskellä ja soitti. Joku tyttö oli tullut jonkun ovenpieleen. Miehen mustat ja tytön siniset silmät sattuivat toisiinsa ja synnyttivät pienen hymyn molempien huulille. Ja viulusta tuli sävel kuin vallaton lapsen nauru. Muistui mieleeni lapsuudestani, että se mies oli kai niitä, jotka saapuvat jostain kaukaa, muuttolintujen mukana, — ja siinä hetkessä tajusin kevään tulleen. Jokin outo sai sydämeni sävähtämään ja minä purskahdin nauruun kuin pieni vallaton lapsi.

61. AAMUPIMEÄ.

Kun herätessäni aukaisin ikkunan, katsoi aamuhämärä minua jo kylältä päin ja joku oli sytyttänyt lampun huoneessani.

En ollut tietänyt, että aamupimeät ovat jo tulleet. Aijoin nousta vuoteeltani, mutta muistot pidättivät minut hyväilyllään eivätkä päästäneet, vaikka pyysin, ja minä olin liian arka — käskeäkseni.

En tietänyt vielä eilen, että ne samat aamupimeät ovat jo tulleet, — jotka vuosi sitten lähtivät. Silloin oli se _eräs_ mennyt hiljan maailmalle, ja uudet ystävät avanneet kotini oven.

Nyt on sen yhden nimi kirjoitettu valkealle ristille hiljaisen puutarhan laidassa ja ne toiset eivät enään tule, — mutta aamupimeät tulevat aina.

62. ENSI LUMI.

Olen varhain herännyt.

Raotan kaihdinta ikkunani edestä ja kurkistan ulos. Yön aikana on tullut ensi lumi. Kylätiellä näkyy yksinäisen koiran jalan jälkiä ja vastapään talojen katot ovat valkeana. Joku sieltä naapurista käy ikkunani ohi aamuvettä noutamaan. Minä nauran ja huudan hänelle: »Tulee varhainen talvi»! Ja ajatuksissani ailahtaa jotain tuttua, — mutten pääse selville mitä.

* * *

Olen etsinyt ullakolta huivini, joka on siellä kesän kätkössä ollut. Koettelen sitä päähäni kuvastimen edessä, — ja taas ailahtaa ajatuksissani jotain. — Oi niin! Muistuu mieleeni jonkun kädet, jotka olivat _sitä_ huiviani hyväilleet, — ja hänen huulensa, jotka eivät saaneet sanotuksi sitä _ainoaa_ ajatusta, jota aikoivat, ja minä nauran hiljaa. Silloin oli lumi aamu-yöstä pudonnut kylätielle ja huivini olin hiljan kutonut.

63. KÖYHÄN LEMPI.

Oli ilta. Tytön mieli oli ujo ja ikävöivä.

Päivän työstä oli poika uupunut. Tyttö hyväili karheaa kättä ja houkutteli: »Tule keinulle kylän laitaan, siellä soi hanurikin». Poika esteli: »Älä pyydä, katso, vaatteeni ovat työssä kuluneet ja ateriani on koskematta». Tyttö vastasi: »Minä istun illastaissasi: isäntäsi kuistilla ja odotan, tule sitten. Kuljemme metsäpolkuja, jotka ovat kaukana kyläläistemme keinulta.» Poika sanoi: »Älä pyydä minua. Jalkani ovat pellolla uupuneet ja silmäluomeni raskaat. Mene, tyttöni, mene.» Toinen vetäisi huivia kasvoilleen ja peitellen käsi silmänurkkaa pyyhki. Hän virkkoi: »Hyvästi sitten», ja meni. »Hyvää yötä», vastasi poika ja jäi.

Erään arat, alakuloiset askeleet etenivät kylätiellä ja eräs ovi raskaasti sulkeutui.

Heidän lempensä oli nuori ja hiljan tullut, — vaan päivän työstä oli poika uupunut.

64. MARKKINAMIES.

Pirtin ikkunalasin takaa näkyy maantielle punainen kukka ja nuoren vaimon kasvot. Hän istuu penkillä ikkunan alla ja maantielle katsoo. »Aamusta iltaan», sanoo kylänväki.

Kastaa ruusua ikkunalla. »Tänään on siinä nuppu, huomiseksi siitä aukeaa uusi punainen kukka, — ja huomenna hänkin varmaan saapuu ja sen jo kaukaa näkee», miettii nuori vaimo.

Monta päivää tulee ja menee. Yhä kauniimmaksi käy ikkunan takana punainen kukka, yhä kalpeammiksi nuoren vaimon kasvot.

Maantiellä kulkijat katsovat säälien ikkunaan.

»Mies kerran valjasti reen eteen valakan ja lähti kahden päivän markkinoille orivarsan ostoon. Silloin olivat lumet hiljan tulleet», sanoo kylänväki. — Nyt ne tekevät jo lähtöä.

* * *

Markkinat olivat suuret ja markkinaväki iloista. Ne ovat jo kyllä ohi. Mutta miehellä ei ole enään sitä vanhaa valakkaa, eikä rekeä eikä nuorta orivarsaa. Joskus muistaa hän kotimökkiä ja sitä, joka kehdon luona odottaa. Mutta yöllä kiertyvät valkeat käsivarret kaulaan eivätkä päästä. Ja päivällä nauraa pöydän ympärillä iloinen joukko ja helisee lasit. Ja hänestä tuntuu että markkinat ovat vielä parhaillaan, — ja tottahan hän ne loppuun asti kaupungissa on.

65. SE VANHA LAHJA.

Tyttö istui illansuussa ikkunan luona ja lauloi kaikki laulut, jotka hänen mieleensä juolahtivat. Kertoivatpa ne sitten ilosta tai surusta, niin kuului niissä hänen laulaminaan ylinnä vain olemassaolon autuus.

Äiti pysähtyi askareissaan ja kysäsi naurahtaen: »Mitä lintuni on saanut, kun noin kauniisti laulaa»? »Kuule, äiti, kun kuiskaan, sillä se on suuri salaisuus: — sain sydämen. Me tulimme sattumalta vastakkain kylän laidassa siellä suuren pihlajapuun alla. Aijoin mennä ohi, mutta hän tarttui molempiin käsiini ja katsoi minua silmiin. Taisimme seistä kauankin niin. Silloin sen sain. Ei hän kylläkään mitään virkkanut. Minä kuulin vain kuinka hänen sydämensä hurjasti löi ja hänen silmänsä sanoivat: »Se on kokonaan sinun».

»Sitä ei tiedä kukaan muu kuin hän ja minä, ja minäkin tulin sen vasta tänä aamuna tietämään. Sentähden viivyin niin kauan vihdaksia taittamassa, sentähden vain nauroin enkä puhunut mitään, kun ihmettelit, äiti, miten se niin _kauan_ kesti.»