Part 1
ELÄMÄ JA MINÄ
Suorasanaisia runoja
Kirj.
M. PAJARI [Tyyne Maria (Maija) Rautio]
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.
SISÄLLYS.
ELÄMÄ JA MINÄ
1. Elämä 2. Elämä ja minä 3. Elämäntyö 4. Kanssaihmiseni 5. Elämä, ota minut! 6. Ympäristö 7. Elämästä ja ystävästä 8. Onnen löytämisestä 9. Mies ja nainen ja kaikkeinpyhin 10. Rakkaus 11. Ystävä 12. Lempi ja minä 13. Onni ja minä 14. Mestari ja minä 15. Minä ja minä
YSTÄVÄNI JA MINÄ.
16. He ja minä 17. Hän ei tietänyt 18. Lempi ja vapaus 19. Luuletko? 20. Kun ensi kerran tulit 21. Minun sydämeeni on tullut joulu 22. Kun rakkauteni heräsi 23. Yhtä siinä yhdessä 24. Lempemme puu 25. Hullut hetket 26. Ehkä niin on paras 27. Ja minä itkin hiljaa 28. Punainen kukka 29. Kevätkö, poikani? 30. Muisto 31. Sininen silta 32. Kuka olet? 33. Kukaties 34. Synti 35. Tuhlaajapoika 36. Vaikka sinulla olisi... 37. Sano 38. Joka oli väkevämpi kuin rakkautesi 39. Älä suutele minua nyt 40. Pyhä-aamu 41. Liian pitkällekö leikin? 42. Miksi lainkaan tulit? 43. Löysitkö kenties sinä? 44. Mene pian, tyttöseni! 45. Sisarukset 46. Lempemme 47. Eivät he voi aavistaa 48. Syy ei ole minun — eikä sinun 49. Juuri sellaisena 50. Markkinatori 51. Naisen sydän 52. Vanhuus ja nuoruus 53. Tuska 54. Kadotetulle ystävälle 55. Siksi se oli 56. Se olen sittenkin minä 57. Ensimmäiselle ystävälle 58. Sydämeni taru
KUVIA JA TUNNELMIA
59. Uni 60. Kevät 61. Aamupimeä 62. Ensi lumi 63. Köyhän lempi 64. Markkinamies 65. Se vanha lahja
ELÄMÄ JA MINÄ
1. ELÄMÄ.
Kun kauan ihmisvilinässä kaduilla. Näin monenlaisia ohimeneviä, mutta kaikkien katseessa oli ylinnä yhdenlainen kaipuu. Jokaisen silmä kerjäsi rakkautta — kenenkään päähän ei pälkähtänyt sitä antaa.
2. ELÄMÄ JA MINÄ.
Minä kuuntelen, — mutta ei mitään kuulu.
Elämä liukuu ohitseni. Seison syrjässä ja odotan, että se ottaisi minutkin mukaansa. Aamusta iltaan minä istun ja kuuntelen, eikö joku ääni jo kutsu. Eikö siellä valmisteta juhlaa jo minuakin varten, eikö jo näppäillä huilun painimia, eikö viulusta helähdä iloinen kutsu-sävel. Eikö jo kiilloiteta salien parketeita ja temmata minua niiden palkeille. Eikö jo lasketa tuhatpäisiä raketteja ja hukuteta minua karnevaalikukkien paljouteen. Nuorihan minäkin olen, ja maailmassa vietetään nuorien juhlaa. — Ei, minä kuuntelen, — mutta hiljaista on.
Elämä liukuu ohitseni — ja unohtaa minut, ja turhaan minä sieltä kutsua kuuntelen.
3. ELÄMÄNTYÖ.
Katselen ulos ikkunastani ja mietin itseäni ja muita.
Monet, jotka käyvät asuntoni ohitse, omistavat paljon, — minulla on vain nöyryyteni.
Toiset ovat tehneet suuria tekoja, — minä olen tunnustanut vain oman tyhjänpäiväisyyteni _itselleni_.
Sitä tehtävää vartenko äitini minua sydämensä alla kantoi ja kivulla synnytti?
4. KANSSAIHMISENI.
Peitän ikkunani, suljen oven ja istun äänettömänä huoneessani, ettei kukaan tietäisi tulla luokseni. Säälistä heihin en soisi heidän kuulevan sanojani: »Turhaan tulitte, ei minulla ole mitään teille antaa.» Kenties joku pyytäisi: »Anna itseäsi.» Ja minun täytyisi vastata: »Kaikki minussa on vain rihkamaa, joka ei kelpaa muille.»
He jättäisivät minut yhtä köyhinä kuin tullessansa ja minun sydämeni olisi kipeä siitä, ettei minulla ollut mitään, jota olisin voinut tarjota heille.
5. ELÄMÄ OTA MINUT.
Elämä, älä aja noin korskeesti ohitseni!
Ota minutkin rattaillesi ja anna hevosten hurjasti nelistää. Mitä siitä, jos ne pillastuvat ja rattaat särkyvät ja minä putoan maantien ojaan ja saan verisiä haavoja. Parempi sekin kuin seisoa varovaisesti syrjässä ja hiutua hiljalleen vähäverisyyteen.
Ei, Elämä, ota minutkin rattaillesi, äläkä noin sääli ja aja ohitseni!
Muuta en pyydä.
6. YMPÄRISTÖ.
Olen hiljan tullut tähän kaupunkiin.
Ihmiset sanovat, että tämä on rihkamakaupunki ja asukkaat markkinaväkeä. — Siksi kai tähän ensisilmäyksellä miellyin ja tänne jäin.
Täällä eivät fariseukset kolmasti päivässä kumarra temppeleissä. Täällä vain publikaanit lyövät rintaansa ja sanovat: Herra minä olen syntinen! Täällä kaikille anteeksi annetaan, — sillä täällä kaikkia ymmärretään. Juuri siksi sanovat ihmiset ulko-puolella, että tämä on rihkamakaupunki ja asukkaat markkinaväkeä.
— Tätä kaupunkia ja näitä ihmisiä olen etsinyt. Ja näille tahdon minä elämäni antaa ja tähän multaan tulla haudatuksi.
7. ELÄMÄSTÄ JA YSTÄVÄSTÄ.
Olin pikku tyttö ja kyselin isoäidiltäni elämästä ja ystävästä ja isoäitini sanoi mulle näin:
»Niin kuin meidän ruumiimme on kerran oleva vain kourallinen multaa haudan pohjalla, niin on meillä ystävästä oleva kerran jälellä — vain muisto sydämemme syvyydessä. Sentähden, pienoiseni, kun tulet suureksi ja astut elämään, niin muista joka hetki muotosi katoavaisuus, jotta voisit sen antaa, kun kuolema tulee noutamaan, — tuskatta pois. Ja kun ystävä tulee luoksesi, niin älä unohda, että hän ei tullut ijäksi, — jotta et särkyisi hänen lähdöstänsä.
Jos tahdot välttää kärsimyksen, pienoiseni, niin älä maailmassa rakasta mitään omanasi, — omastansa on niin tuskallista luopua.
Katso, elämä antaa — mutta ei koskaan ijäksi — vain lainaksi.»
Näin kertoi isoäitini minulle ja isoäidille oli kertonut elämä.
8. ONNEN LÖYTÄMISESTÄ.
Isoäiti, mitä on elämä?
Lapseni, se on onnenetsintää.
Siksi minä varmaankin olen usein surullinen, kun olen niin nuori, etten ole vielä ehtinyt sitä löytää?
Niin, lapsi?
Mutta isoäiti, monta vanhaa on tullut vastaani kaduilla, ja heidän kasvonsa ovat olleet yhtä surulliset kuin minunkin. Eivätkö hekään ole vielä löytäneet?
Luulen, että he ovat löytäneet, mutta hukanneet sen ja etsivät uudelleen, vaan eivät muista enään kuinka se löydetään.
Mutta eivätkö vanhat ole viisaita?
Ovat, lapseni.
Silloinhan heidän pitäisi ymmärtää kuinka se löydetään.
Lapsi, onnen löytäminen on niin yksinkertaista, ettei siihen tarvita viisautta, — mutta sitä eivät viisaat tiedä. He unohtivat sen kun tulivat viisaiksi. Siksi he aina vain etsivät, vaan eivät löydä.
Isoäiti, sinä olet varmaan vieläkin yksinkertainen, sillä kasvosi ovat kirkkaat, niinkuin olisit onnen löytänyt?
Olen, lapsi.
Olenko minä sitten viisas, kun kasvoni ovat usein synkät kuin niiden, jotka ovat vastaani tulleet?
Isoäiti hymyili ja virkkoi: Sinun pieni järkesi on aina valveilla ja keksii aina uusia keinoja uusien pikku onnien löytämiseksi ja on niistä huolissaan, — mutta sinun sydämesi vielä nukkuu. Siinä sinä olet niin: kuin ne viisaat. Mutta kun sinun sydämesi herää, lakkaa sinun pieni pääsi viisastelemasta ja sinä tulet yksinkertaiseksi kuin isoäiti.
Sittenkö löydän onnen?
Sitten.
Silloinko sinäkin löysit?
Niin, lapsi.
Luuletko, että ymmärtäisin, vaikka en olekaan vielä yksinkertainen, jos kertoisit kuinka löysit?
Pelkään, että olet liian viisas.
Kerro sittenkin, isoäiti. Kerro niinkuin satu.
Isoäiti pani kätensä pääni päälle ja katsoi minua silmiin: Ensin olin minä sellainen pieni viisas tyttö kuin sinä ja etsin onnea itselleni, mutta kun minun sydämeni heräsi, tulin minä yksinkertaiseksi, enkä ymmärtänyt etsiä mitään itselleni, — vaan aloin antaa muille — ja ensimäiseksi annoin minä sydämeni. Silloin tulivat minun silmäni kirkkaiksi, niin kuin on kaikilla niillä, jotka ovat onnen löytäneet.
Isoäiti, en ymmärrä?
Katso, lapseni, joka tahtoo onnen löytää, hänen täytyy lakata sitä etsimästä — ja ruveta antamaan, — sillä _vain_ antaminen on onnea.
Katsoin suurin, ihmettelevin silmin ja kysyin hiljaa:
Isoäiti, koska minun sydämeni herää?
Sitten kun sen joku herättää.
En rohjennut kysyä enempää, sillä olin jo kysynyt enemmän kuin saatoin ymmärtää. Sanoin isoäidille hyvääyötä ja menin vuoteeseeni ja valvoin kauan, kauan.
Isoäiti, katso taivaasta lapsenlapsesi silmiä. Nyt on hän tullut yksinkertaiseksi niinkuin sinä, sillä hänen sydämensä on herännyt niinkuin sinun kerran ja hän on antanut sen pois, niinkuin sinäkin olit.
Katso taivaasta, isoäiti, lapsenlapsesi silmiä nyt, kuinka ne ovat kirkkaat ja valoisat niinkuin sinun silmäsi ennen ja kaikkien niiden, jotka ovat onnen löytäneet.
9. MIES JA NAINEN JA KAIKKEINPYHIN.
Kun mies menee sielunsa peräkamariin, menee hän sinne — yksin ja sulkee jälkeensä oven. Tuskin ainoankaan naisen jalka on miehen kaikkeinpyhimmän kynnyksen yli astunut.
Mutta nainen menee kaikkeinpyhimpäänsä vasta sitten — kun hän voi viedä jonkun sinne mennessänsä. Ja jos ei sitä »jotakin» löydy, jää häneltä sinne alati menemättä, — ja hänen sielunsa peräkamari jää hoitoa vaille.
Mies tarvitsee henkisesti kasvaaksensa — yksinäisyyttä. Nainen — ystävää.
Mies etsii korkeampaa itseään yksinäisyydestä, nainen — ystävästä.
10. RAKKAUS.
Rakkaus on luovaa tahtoa.
Rakastava on luoja.
Missä ei luomista ole, siellä ei ole rakkautta.
Rakkaus on kuin puu. Hedelmillään se todistaa:
Minä olen! Minä elän!
Missä kaksi ruumista rakkaudessa yhtyy — syntyy lapsi.
Missä kaksi henkeä rakkaudessa yhtyy, tulevat he siitä henkisesti raskaiksi ja synnyttävät — itsensä uudelleen.
Ilman rakkautta ei ole uudesti syntymistä. Ja _ilman_ uudestisyntymistä ei ole _täydellistä_ rakkautta.
Sillä rakkaus on kuin puu, hedelmissään se itsensä ilmentää.
11. YSTÄVÄ.
Ystävä on se, joka rakastaa meitä — meidän Itsemme tähden.
Kun hetki oli tullut, alkoi Natsarealainen Mestari ihmisten joukosta etsiä kahtatoista, jotka häntä rakastaisivat — yli sen, mitä kansa rakasti. Kansa rakasti hänessä vain sitä minkä _näki_, mutta hän etsi niitä, jotka rakastaisivat hänessä sitä, jonka _tunsivat_. Sillä _heidän_ rakkautensa oli oleva kallio hänen jalkainsa alle ja suola hänen leivällensä.
Etsi ja löysi ne kaksitoista ystäväänsä.
— Ihmiselle riittää yksi. Ja tätä yhtä aloin minä etsiä siitä hetkestä, kun aloin Itseäni etsiä, — jotta minä itseni löytäisin.
Kuljin ja etsin. Yksi rakasti silmiäni, toinen suutani, kolmas ääntäni, joku aatteitani, mutta yksikään ei edes tuntenut — minua itseäni. Ja yhäti seison minä hiekalla ja leipäni on ilman suolaa ja kysyn: Lieneekö siis olemassakaan sitä Itseäni, — kun ei sitä kukaan ole nähnyt, — vai enkö minä vielä ole nähnyt _ystävääni_?
12. LEMPI JA MINÄ.
Yksinäinen ihminen tuli luokseni ja kysyi:
»Tiedätkö minkälainen on lempi?»
Vastasin: »Näin vain ohimennen».
Hän pyyteli: »Selitä minulle mitä näit, miltä lempi näytti? Vaappuiko se kuin kuoleva soturi hämärtyvällä tappotanterella?»
»Oh ei», minä virkoin, »näin juhlivan kuninkaanpojan, joka nelisti kultaloimisella orhillansa valtateitä ja siroitteli lahjoja jokaiselle, ken vastaanotti, — oman aarteistonsa liikapaljoudesta. Minä seisoin tienohessa silloin, ja ne, jotka enemmän tiesivät, sanoivat:
»Se on lempi.»
13. ONNI JA MINÄ.
Vanha ystävä, minä pelkään.
Pieni rakas, mikä sinun on?
Olen niin nuori ja elämän pitkä tie on vasta edessäni.
Pelkäätkö, että suru tulee siellä sinua vastaan ja laskee raskaan taakkansa heikoille harteillesi?
Ei, _sitä_ en pelkäisi, mutta minä pelkään, että suuri onni odottaa minua elämäntien varrella, ja sitä suurta onnea minä pelkään, — sillä minä en ole sitä ansainnut. Tiedän, että tulen työntämään sen pois. Ja minun sydämeeni koskee, kun ajattelen, että minun täytyy olla kova ja käyttää tylyjä sanoja minun onnelleni. Minun täytyy seisoa, kun onnenlinnan ovet minulle avataan, kuin pieni kerjäläistyttö, joka katselee paljaita jalkojansa, pudistaa päätänsä ja menee pois. Sillä ainainen huuto sisässäni: »Minä en ole tätä ansainnut», estäisi minua tuntemasta onnea, — vaikka olisin ottanutkin vastaan onnenlinnan. Turhaan kukkisivat kukat ja laulaisivat kultahäkeissä linnut. Minä näkisin vain oman kehnouteni ja kuulisin vain oman rintani tuomion äänen. — Ja murhe minun myötäni olisi astunut onnenlinnaan.
Ystävä, kuinka voisin olla niin julkea, että veisin _sen_ sinne. Mutta pelkään, etten jaksa olla kovakaan ja käydä sen ohi, kun sieltä kuuluu huokaus: »Miksi hän hylkäsi»?
Ystävä, sitä ohitsekäymisen hetkeä minä pelkään, kun minun täytyy olla tyly minun onnelleni, eikä se onneni tiedä, että olen tyly — rakkaudesta.
Vanha ystävä, pyydä kanssani jumalia, että he eivät lähettäisi tielleni ystävää, joka olisi sitä täydellisesti, sillä se olisi suurempi onni kuin voin kestää, suurempi lahja kuin olen ansainnut, — ettei minun täytyisi _itse_ työntää sitä pois.
14. MESTARI JA MINÄ.
Keskipäivän vaiheilla on tuntematon opettaja tullut kaupunkiin. Kaikki kansa on mennyt toreille kuullaksensa mitä hänellä on puhuttavaa.
Ihmiset, jotka asuvat katuni varrella, ovat kolkuttaneet ovelleni ja sanoneet: »Tule sinäkin katsomaan häntä, joka on hiljan tullut». Mutta minä olen vastannut: »Mitäpä minä siellä», pannut oveni säppiin ja antanut heidän mennä menojaan.
* * *
Katuja kulkeissani olen eksynyt sattumalta suureen kansanjoukkoon, joka oli kokoontunut kuuntelemaan häntä. Hänen äänensä oli syvä ja lempeä ja kantoi yli kaikkien päiden, aina sinne torin laidoille saakka, missä minä seisoin. Kuulin tahtomattanikin hänen sanansa — ja ääni sisässäni kuiskasi: »Noiden sanojen sanojaa sinä olet ikäsi etsinyt, siinä hän on». Mutta toinen ääni minussa virkkoi: »Kuinka olisin minä sitä odottanut, jota nämä juoksevat kuuntelemaan». Ja minä katsoin kansaa katujen vierillä, käännyin selin ja menin pois.
* * *
Läpi ovi-telkien ja verhottujen ikkunoiden tuli minun korviini kadulta huuto. Kuulin, että he olivat kivittäneet hänet torilla ja jättäneet sinne yksin. Silloin minä ilosta huusin, työnsin oveni auki ja juoksin sinne, minne he olivat unohtaneet hänet. Suutelin hänen haavojaan ja virkoin: »Suo anteeksi, Mestari, ylpeyteni, joka esti minua tuntemasta sinua heti».
15. MINÄ JA MINÄ.
Minä kiersin yksin kuin mielipuoli öisiä katuja synkän minäni kanssa. Silloin tällöin katsoi joku ohimenevä kummastuneena hurjaa kulkuani, mutta mitä minä siitä.
Aamusta iltaan ja illasta aamuun mietin minä sen oman minäni kurjuutta, se vei kaikki voimani, en jaksanut ryhtyä muuhun, siitä tuli minun ainoa työni. Toisinaan tylsistyin välinpitämättömään alakuloisuuteen, toisinaan nousi minussa hurja raivo ja syöksyin sen ajamana ulos. Vihasin itseäni, kirosin itseäni, olisin tahtonut lyödä sitä ja kiduttaa jokaista jäsentäni kuin fakiiri, — mutta sillä en olisi siitä päässyt. Viimein luulin löytäneeni sen päästön — itsemurhassa. Ilostuin siitä ja kulutin oudossa ilossani pitkät päivät. Mutta kun ensi riemu oli ohi, aloin ajatella — ja tunsin epäilyksen terävästi pistävän povessani: »Eikö se olisi vain ruumiini kuolema»? Ja minä tunsin, ettei se ollut se, jota kirosin ja jonka olisin tahtonut jalkaini alle tallata niin ettei se ikinä nousisi. Ei, yhtä elinvoimaiseksi se jäisi, jonka olisin tappaa tahtonut, vaikka ruumis makaisi valkeana maassa. Ja minä lähdin jälleen kiertämään kuin mielipuoli pitkin pimeitä katuja ja huusin hiljaiseen yöhön: »Eikö ihminen voi millään itsestänsä päästä»? Ja kun huutoni oli laannut, jalkani juoksemisesta uupunut ja minä kuuntelin hiljaa oman sydämeni väsynyttä lyöntiä, tuli vähin erin jostain, en tiedä mistä, minun tietoisuuteeni uusi ajatus: Unohtamalla itsensä». Ja minä palasin sinä iltana kotiini kuin ihminen, joka on saanut suuren lahjan.
* * *
Unohtamalla itsensä! Unohtamalla itsensä! Siitä on tullut nyt minun ainoa ajatukseni niistä ainoat sanat, jotka ovat sanomisen arvoisia. Se on sotahuutoni, jokapäiväinen päiväkäskyni, — mutta päivät tulevat ja menevät ja yhä on se täyttämättä.
Etsin epätoivoisesti jotakin, johon voisin elinvoimani antaa — päästäkseni siitä. — Mutta en löydä. Tahtoisin huutaa kanssaihmisilleni: »Voi, antakaa minun elää teidän tähtenne, — ettei minun tarvitse elää itseni tähden, teidän nimeenne — unohtaakseni oman nimeni», — mutta yksikään heistä — ei tarvitse minun elämääni.
Ja minun täytyy jäädä kahden itseni kanssa ja toistaa epätoivoissani sitä yhtä ja samaa kysymystä: »Eikö ihminen voi millään itsestänsä päästä»? Ja vastata siihen alati:» Kyllä, unohtamalla itsensä». — Mutta sitä ei voi. Siinä totuus, tiedän sen, mutta se ei voi minua vähääkään auttaa. Yhtäkaikki täytyy minun alati kysyä samaa, vastata samaa — ja sanoa lopuksi se sama totuus. Ja minä alan uskoa _ikuiseen_ piinaan.
YSTÄVÄNI JA MINÄ.
Omistettu monille
16. HE JA MINÄ.
Joku tahtoi tulla tyrannikseni, — vaan minä vältin hänet.
Toinen kertoi olevansa vankini, — minä tahdoin hänet vapauttaa.
Eräs pyysi päästä orjakseni, — tulin alakuloiseksi ja vastasin, etten ole sellaista vailla.
Ja päivä päivältä istun minä yksin ja tähystän autiolle tielle, — eikä yksikään tule ja kysy minulta _ystävyyttäni_.
17. HÄN EI TIETÄNYT.
Minä pyysin, että hän toisen kerran kulkiessaan kiertäisi minun syrjäisen kyläni kautta. Seisoisin silloin uudinten suojassa ja huiskuttaisin raitaista huiviani hänelle, kun hän kulkisi ikkunani ohi kylätiellä.
Hän kysyi: »Aukaisisitko ikkunasi ja antaisit minun suudella ujostuvaa poskeasi — vastalahjaksi?»
Minun silmäkulmani rypistyivät, vastasin: »En.»
Hän ei huomannut alakuloisuutta otsallani ja kasvoillani ja virkkoi: »Matka on pitkä — tullakseni — turhaan.»
Minä vastasin: »Älä tulekaan, kenties rasittuisit», ja ajattelin: Hän ei tiedä vielä, että rakastava on kuin erämaan profeetta, joka jätti kaiken mitä hänellä oli sillä hetkellä, kun tunnusti ikävöivänsä vain sen Yhden luo, jätti kaiken, eikä _pyytänyt_ mitään.
Toinen katsoi minua silmiin ja ihmetteli nopeaa päätöstäni, mutta minä toistin vain ennen sanomani, kielsin häntä tulemasta minun syrjäisen kyläni kautta.
18. LEMPI JA VAPAUS.
Se side on sitovin, — joka ei sido.
Sillä hetkellä, kun annoit minulle vapauteni — tulin minä sidotuksi sinuun.
Kun sanoit: »Tee niinkuin tahdot» — oli minun ainoa tahtoni tehdä niinkuin _sinä_ tahdot.
Kun sanoit: »Mene vapauteesi, en tahdo olla vanginvartija» — vastasin: »Miksi enään etsisin _sitä_ muualta, kun sinun luotasi _sen_ löysin.»
Sillä, — kun vankilan portit avataan, lakkaa se olemasta vankila.
Kun lintu on häkissä, tahtoo se vapauteen ja hakkaa siipensä sen ristikkoja vastaan, ja kun häkin ovi avataan, lentää se kylläkin pois, — mutta palaa takaisin ja laulaa onnellisena häkkinsä orrella.
Kun olin pikku tyttö, oli minulla sellainen lintu, — ja nyt on se sinulla, ystäväni. Ja jos tahdot sen linnun pitää, niin älä koskaan _sulje_ häkin ovea.
19. LUULETKO?
Sinä olet kysynyt minulta monasti, miksi näet silmistäni vain sen, minkä jokainen vastaantulijakin näkee. Syy ei ole minun — vaan sinun. Sinä luulottelet minusta kaikenlaista, joka tuskin on totta lainkaan, sitten ihailet sinä sitä luulemaasi. Pyydät nähdä minua ja kuitenkin aivan toisaalle katsot.
Luuletko sinä, että huomenaurinko voisi paistaa huoneeseesi, jos rakennat talosi ikkunat länteen?
20. KUN ENSI KERRAN TULIT.
Kun sinä tulit minun kaupunkiini, näkyi syksy jo Boulevardin puissa ja vaimot lakaisivat punaisia ja keltaisia lehtiä katujen vieremillä, ja syksyn kuu katsoi kirkkaana yli kattojen.
Sinä tulit yksinäisenä ja outona, eikä ainoakaan koko kaupungissa sinua tuntenut, — ennenkuin suuri Sattuma toi minut sinua vastaan. Sinä katsoit silmiini ja näit niissä — tuttusi. Kun vastasin katseeseesi, oli kuin olisin jotain ihmeellistä nähnyt, mutta jos ken tahansa olisi kysynyt, en olisi tietänyt vastata, — mitä. Hämmennyin vain ja menin kotiini ja istuin yksin puoleen yöhön ja olin kuin olisin jotain ihmeellistä nähnyt.
Sinä päivänä näkyi syksy jo Boulevardin puissa, ja syksyn kuu katsoi kirkkaana yli kattojen.
21. MINUN SYDÄMEENI ON TULLUT JOULU.
Kristus — rakkaus syntyi maailmaan kerran. Jouluksi kutsutaan sitä päivää. Itämaan viisaat lukivat silloin tähdistä, kun se oli tullut.
Minun sydämeeni on tullut se tänään. Lue, ystäväni, se silmistäni ja viettäkäämme pyhä juhlahetki.
Joulu on ensikerran tullut minun sydämeeni. Lue, ystäväni, se silmistäni ja ota vastaan Kristuslapseni. Katso, se ojentaa käsivartensa ja hymyilee — sinulle, tämä sydämeni uusi asukas.
Kristus on rakkaus, ja jouluna hän syntyi.
Ystävä, tänä päivänä on joulu tullut minun sydämeeni. Tule pöytääni, sytyttäkäämme kynttilät ja juhlikaamme minun sydämeni joulua.
22. KUN RAKKAUTENI HERÄSI.
Silloin, kun en vielä tuntenut rakkautta enkä sinua, tunsin minä olevani kuninkaantytär, jonka sielu oli suuri ja rikas kuin isänsä valtakunta, ja minä kannoin korkealla päätäni.
Mutta kun sinä tulit ja rakkauteni heräsi ja tahtoi antaa sinulle ruhtinaallisia lahjoja, — silloin huomasin, että minun sieluni oli vain pieni kerjäläistyttö, joka ei voinut niistä ainoatakaan täyttää. Painoin pääni alas ja ojensin sinulle käteni hyvästiksi.
Älä käsitä väärin, ystävä, lähtöäni. Älä luule, että rakkauteni kuoli, vaikka ojensin sinulle käteni hyvästiksi, — sillä rakkauteni käskystä sen ojensin.
Ystävä, älä pyydä minua jäämään, vaan salli minun mennä, sillä minun sieluni on repaleinen kerjäläistyttö ja häpeää köyhyyttänsä rakkauteni edessä. Salli minun mennä ja vaatettaa se ja koota sille rikkauksia, jotta se voisi täyttää rakkauteni vaatimukset ja antaa ruhtinaallisia lahjoja.
Salli minun mennä, — sillä rakkauteni käskystä minä menen. Salli minun jättää sinut, — sillä sinulle elääkseni — minä Sinut jätän.
23. YHTÄ SIINÄ YHDESSÄ.
Me kuljimme rinnakkain, sinä ja minä, pitkinä pimeinä talvisiltoina, kun maa oli valkea ja taivas musta ja tähdet tuikkivat sen pimennosta niinkuin enkelien silmät. Katsoimme niitä yhdessä ja puhuimme siitä ikuisesta Yhdestä, josta me olemme osia, jossa olemme, elämme ja liikumme. Emme sanaakaan puhuneet sinusta ja minusta, niin kuin ei meitä olisikaan, — sillä mehän olemme yhtä siinä ikuisessa Yhdessä, jota ainoata molemmat pyrimme ymmärtämään.
24. LEMPEMME PUU.
Meidän lempemme on kuin elämä — ja elämä on kuin puu, joka työntää aina uusia oksia uusiin suuntiin. Silloin, kun me yhdessä pienen vesan istutimme, emme tunteneet muuta kuin onnen, — sillä siinä oli vasta yksi oksa. Älä luule, että se puu kuoli, vaikka tuska on tullut, — se on vain uusi oksa meidän lempemme puussa.
Älä pelkää, vaikka tulisi välinpitämättömyys ja viha, — sillä ne ovat puhjenneet samasta puusta. Ja jos katsot, kukkii siinä myös se ensimäinen onnenoksa.
Ja mitä enemmän syntyy uusia oksia, sen kauniimpi ja suurempi vain on meidän lempemme puu, — sillä meidän lempemme on kuin elämä.
25. HULLUT HETKET.
Hän tahtoi antaa minulle nuoren lempensä — ja vakuutti sen kestävän ikuisesti.
Pudistin päätäni ja hymähdin: Lempi on olematon, — olevainen vain lauluissa, joita hulluina hetkinä luodaan. Saippuakupla, jolla lapset leikkivät. Ja elämä on päästänyt minut jo lapsuudesta ja säästänyt hulluudesta.
Hän sanoi: Etkö tiedä, että lapsen huulilla on elämän totuus, hulluissa hetkissä sen ikuisuus.
Vastasin: Nehän ovat vain pettävää silmänräpäystä. Sano, missä on niiden ijätikestävyys?
Hän virkkoi: Siinä, että ne ikuisesti — uudistuvat. Tarttui käteeni ja katsoi minua nauraen silmiin: Tule, ystäväni, ja tulkaamme lapsiksi ja hulluiksi, että tietäisimme uskoa lemmen olevaisuuteen, emmekä työntäisi sitä valheena pois. Sillä lapsen huulilla on elämän totuus. Hulluissa hetkissä sen ikuisuus.
26. EHKÄ NIIN ON PARAS.
Kerroin ystävälleni:
»Näin hiljan unta. Me kävelimme kuutamoisen joen vartta aukealla niityllä ja katselimme suuria sinisiä kukkia, tummia kuin metsä kaukana vainioiden takana. Sinä olit vaiti ja pitelit kättäni omassasi. Kävin hiljaa vierelläsi, pelkäsin hengityksenikin särkevän niiden kauneutta. Emme poimineet yhtään kukkaa.
Sellainen se oli.»
Tartuin ystäväni käteen ja innostuin: »Tule, mennään katsomaan, onko siellä todella suuria sinisiä kukkia.» Hän katsoi lempeästi minuun ja virkkoi: »Takaisin palatessamme kertoisimme, ettei niitä ollutkaan siellä. Katso, tämähän ei ole unta. — Ja meidän suuri uskomme kauneuden olemassaoloon olisi taaskin hiukan pienentynyt — ja elämä tullut vähän harmaammaksi. Ei, älä mene. Istu viereeni paina pääsi povelleni ja kuvitellaan aurinko korkealle, paljon kultaperhoja niityille ja suuria sinisiä kukkia puhkeamaan joka askeleelta, jonka otamme, sinä ja minä.»
27. JA MINÄ ITKIN HILJAA.
Tänä päivänä me kuljimme rinnan, hän ja minä, syksyistä tietä pitkin. Ja minun mieleeni tuli se päivä jona Natsarealainen Mestari ratsasti Jerusalemiin. — Ja minä aloin hiljaa itkeä, niin kuin sinä päivänä Hän.