Part 3

Rakkauteni äitiin heräsi kuitenkin sen jälkeen täydessä voimassaan. Muistan vielä, millä ihastuksella häntä katselin, kun hän, yhä vieläkin kauniina, koristi itseään jotakin juhlaa varten, varsinkin hovitanssiaisiin. Asetuin sitten jonkin pimeän huoneen ikkunaan, josta saatoin nähdä ruhtinaallisen linnan valoa säteilevät ikkunat. Odotin, kunnes hän oli astunut valaistuihin loistosaleihin ja hiukan raottanut joitakin ikkunaverhoja, niin että voin katsella sisään. Näin komeasti puettuja naisia ja salin kummallakin seinustalla herroja kullalla kirjailluissa univormuissa. Näin ruhtinaan perheineen astuvan sisään ja kulkevan pitkin ihmisrivejä lausuakseen jokaiselle pari sanaa. Näitä sanoja näyttiin pitävän hyvin tärkeinä, ja taas päinvastoin, jos jokin henkilö sivuutettiin puhuttelematta, oli se nöyryytyksen huippu. Kuinka ylpeä olinkaan nähdessäni, että äitini kanssa keskusteltiin kauemmin kuin muiden! Uskoin varmasti, että se oli suuri kunnianosoitus. Eikö ruhtinas ollutkin muita ylevämpi olento? Minkätähden hän muuten olisi ollut ruhtinas? Olin Tuhannen yhden yön tarinoissa lukenut niin paljon Harun al Raschidin jalosta, suuremmoisesta luonteesta ja pääni oli niin täpötäynnä kertomuksia keisari Friedrich Punaparran ritarillisista hyveistä, hänen, joka istuu Kyffhäuserissa odottaen silmänräpäystä, jolloin uudelleen saa perustaa ihanan saksalaisen valtakunnan, etten epäillyt ruhtinaiden ylevämielisyyttä.

Isäni, jolla oli ylenpalttisesti työtä, ei voinut uhrata paljon aikaa lapsilleen; jos hän joskus ehti olla parissamme, oli se oikea juhlahetki, sillä rehellisempää, rakastettavampaa, kultaisempaa luonnetta kuin hänen olisi ollut vaikea löytää.

Äitini puolestaan yritti herättää meissä eloon taiteellisia taipumuksia. Hän kuului ajatussuuntansa puolesta tuohon ajan henkiseen keskukseen, johon lukeutuivat Humboldtit, Rahel, Schleiermacher, Schlegelit ja muut senaikuiset kuuluisuudet. Tässä samalla kertaa vapaamielisessä, isänmaallisessa ja filosofisessa suunnassa oli myöskin omituinen sekoitus mystisismiä, jota silloin parhaillaan kukoistava romanttinen koulu osaltaan lisäsi. Äitini riippumattoman luonteen johti tämä, suunta usein vastustamaan sen seurapiirin sopivaisuuskäsitteitä, johon hänen isäni aseman vuoksi oli pakko kuulua. Tämä koski erityisesti niiden henkilöiden valitsemista, jotka muodostivat hänen läheisimmän piirinsä. Sen sijaan, että yksinomaan olisi seurustellut ylimystön piireissä, valitsi hän läheisimmät ystävänsä paljon useammin hengen ja sydämen ominaisuuksien mukaan, välittämättä heidän yhteiskunnallisesta arvo-asteestaan. Erittäin mielellään etsi hän etevimpien näyttelijöiden seuraa, joiden esitykset ihastuttivat häntä ja tuottivat hänelle nautintoa ja jotka hän asetti täysin samalle tasolle kuin muut vieraansa. Tämä oli siihen aikaan vielä hyvin rohkeata, sillä teatterinjäseniä pidettiin halpa-arvoisena kastina, korkeintaan kyllin hyvänä varjelemaan muita kuolevaisia ikävystymiseltä, mutta ei suinkaan oikeutettuna pyrkimään heidän rinnalleen. Äitini saikin tämän vuoksi moitteita, eikä edes isäni ollut tässä asiassa yhtä mieltä hänen kanssaan. Hän saapui harvoin näihin äitini pieniin seuroihin. Mutta vanhemmat veljeni ja sisareni, jotka kaikki harrastivat taidetta, mikä mitäkin, olivat niissä mukana, ja erittäin usein sai talossamme kuulla oivallisia soitto-esityksiä. Tällaisessa henkisessä ja taiteellisessa keskuksessa vietin lapsuuteni. Meidän perhe-elämässämme ei lapsia pidetty niin kokonaan erillään aikuisten elämästä kuin esim. Englannissa. Äitini oli sitä mieltä, että seurustelu etevien ihmisten kanssa voi ainoastaan vaikuttaa hyvää lasten henkiseen kehitykseen ja kehittää vähitellen heidän arvostelukykyään ja makuaan. Uskon, että hän oli täysin oikeassa ja että tällainen huolenpito, mikäli se on mahdollista, on kasvatuksen tärkeimpiä tekijöitä. Kreikkalaiset tiesivät sen hyvin, ja lyseet, joissa heidän filosofinsa ja viisaansa seurustelivat nuorison kanssa, eivät todennäköisesti vähäisessä määrässä vaikuttaneet siihen, että heistä tuli kansa, joka hakee vielä tänään vertaistaan.

Me emme saaneet minkäänlaista n.s. uskonnollista kasvatusta. En muista, kuka minulle ensin puhui Jumalasta ja opetti pienen rukouksen. Meidän ei koskaan tarvinnut tuoda esille hurskauttamme palvelijoiden tai vieraiden ihmisten aikana, kuten Englannissa on tapana. Minä puolestani seurasin tietämättäni Kristuksen määräystä, jonka mukaan on oltava yksin, jos tahdotaan rukoilla oikein. Joka ilta, kun makasin vuoteessani eikä minulla ollut muuta uskottua kuin tyynyni, toistin hiljaa itsekseni pienen rukoukseni totisen uskon hartaudella. Ei kukaan tietänyt siitä mitään. Rukoilin näin: »Rakas Jumala, olen pieni, tee sinä sydämeni puhtaaksi, ettei siellä asu kukaan muu kuin rakas Jumala yksin.»

En kuitenkaan voinut sille mitään, että sydämessäni oli muitakin rakkaita asukkaita. Keksin itse toisen rukouksen, jonka rukoilin joka ilta salavihkaa ensimäisen jälkeen ja jossa pyysin Jumalaa siunaamaan vanhempiani ja siskojani, opettajaani ja tämän perhettä sekä lopuksi kaikkia hyviä ihmisiä. Kun olin täyttänyt tämän sydämen velvollisuuden, oli omatuntoni rauhallinen ja nukuin vanhurskaan unta.

Eräänä aamuna ennen päivänkoittoa heräsin outoon hälinään äitini makuuhuoneessa, jossa nuorin sisareni ja minä myöskin nukuimme. Oli talvi ja uuniin sytytettiin juuri tulta. Kuulin äitini itkevän ja vanhan tädin, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä, sanovan: »Älä sure, lapsesi on nyt Jumalan luona.» — Ymmärsin heidän puhuvan pienestä veljestäni, joka oli vasta muutaman kuukauden vanha ja sairastanut useampia päiviä. Minä itkin myöskin hiljaa tyynyyni antamatta heidän huomata, että olin herännyt ja kuullut sanat, joissa näytti piilevän ylevä, minun käsityskantani yli menevä salaisuus. Kun minun oli aika nousta, kerrottiin, että pieni veljeni oli kuollut. Olisin mielelläni tahtonut tietää enemmän kuolemaa ja yhtymistä Jumalaan koskevasta salaisuudesta, mutta en uskaltanut kysyä, kun pelkäsin lisääväni toisten murhetta.

Iltapäivällä tuli pieni ystävätär meitä tervehtimään. Hänet vietiin huoneeseen, jossa pieni veljeni lepäsi, mutta minua ja nuorempaa sisartani ei laskettu sisään. Se loukkasi minua syvästi. Minua pidettiin siis liian heikkona kestämään tuota tuskallista näkyä, tai kykenemättömänä käsittämään onnettomuutta! En siitä koskaan puhunut, mutta oka oli tunkeutunut niin syvälle sydämeen, että vielä nytkin, paljon suurempien pettymysten jälkeen, tunnen sen piston.

4. ENSIMÄINEN MATKA.

Näihin aikoihin olin viisi- tai kuusivuotias. Aloin paljon ajatella. Eräänä päivänä kysyin joltakin vanhemmista veljistäni, mistä johtuu, että kaupunkimme on Hessenin ruhtinaskunnan pääkaupunki ja samalla Saksanmaan kaupunki. Veljeni yritti parhaansa mukaan selittää, että Saksan valtakunta jakautui moneen pieneen maahan, joilla kullakin oli pääkaupunki ja erityinen ruhtinas. Mutta hänen vaivannäkönsä oli turhaa, minä en voinut käsittää, että useat erinimiset maat muodostavat suuren kokonaisuuden.

Eräs toinen kysymys kiinnitti myöskin mitä suurimmassa määrässä mieltäni, nimittäin mitä oli »etäinen». Siihen saakka olin vain ollut niin kaukana synnyinseudultani, että samana päivänä olin mukavasti voinut palata takaisin. Mutta minusta oli melkein mahdotonta kuvitella lähtöä niin etäälle, ettei samana päivänä eikä moneenkaan päivään voisi palata takaisin — että saattoi viipyä kokonaan toisissa maissa ja seurustella ihmisten kanssa, joilla ei ollut meihin minkäänlaisia suhteita.

Niinpä päätin itse kohdastani kokea, mitä »etäinen» oli. Äitini oli molempien vanhimpien sisarteni kanssa matkustanut kylpylaitokseen. Eräänä kauniina kesä-aamuna otin hiukan liinavaatteita kaapistani, solmin kaiken ympärille nenäliinan ja laskeuduin portaita aikoen rientää suoraa päätä postitalolle ja asettua suuriin postivaunuihin, jotka niin usein olin nähnyt sen edustalla, lähteäkseni päätä pahkaa äitini luo. En epäillyt, ettei minulle suotaisi paikkaa vaunuissa, kun sanoin tahtovani tietää, mitä »etäinen» on.

Hoitajattareni oli kuitenkin ajoissa huomannut poissaoloni, syöksyi säikähtyneenä jälkeeni, sai minut kiinni kadulla ja esti tutkimusmatkani.

Mutta seuraavana kesänä voin lopullisesti tyydyttää tiedonhaluni. Sisareni ja minä pääsimme huvimatkalle isän ja äidin kanssa. Kaikkein ensiksi lähdimme maalle erään tädin luo etelä-Saksaan, ja siellä vasta oikein tutustuin varsinaiseen maalaiselämään. Suuri talo, vanha luostari loppumattoman pitkine käytävineen — ihana puutarha täynnä kukkia ja hedelmiä, niityt, karja, rajaton vapaus, mistä kaikesta sain nauttia, juoksenteleminen puutarhassa ja niityillä — oli kuin olisin ollut itse paratiisissa. Erittäin veti minua puoleensa vanha kirkko, joka aikoinaan oli kuulunut luostarille ja jossa ensi kerran näin katoliset kirkonmenot. Tähän liittyy muisto joka vieläkin elävästi on mielessäni. Kirkon kappalainen kävi usein tätini luona. Hän oli nuori, rikaslahjainen mies ja hyvin rakastettava tässä piirissä, poissa esimiestensä silmien alta — mutta häntä voi tuskin tuntea samaksi, kun hän kalpeana ja väsyneenä esiintyi kirkossa papillisessa asussaan.

Hän käveli usein kahden kesken äitini kanssa puutarhassa ja he näyttivät syventyneen sangen vakavaan keskusteluun, jonka aihetta en tietänyt. Eräänä päivänä lähdimme hänen seurassaan katselemaan lähistöllä sijaitsevaa Aschaffenburgin kuninkaallista linnaa. Pidin kiinni äitini kädestä ja nuori mies kulki hänen rinnallaan. Kun saavuimme linnan kappeliin, kalpeni hän, kumartui äitini puoleen ja kuiskasi hänelle näyttäen alttaria ja sen yläpuolella riippuvaa krusifiksia: »Tuossa se tapahtui, tuon alttarin ja tuon kuvan edessä.» — Äitini katsoi häneen säälivästi ja sanoi: »Mies parka!» — Vasta useampia vuosia myöhemmin sain selityksen tähän kohtaukseen, kun äiti kertoi minulle nuoren miehen tarinan. Hänen ollessaan vielä aivan nuori poika, oli isä suostuttanut hänet rupeamaan hengelliseen säätyyn, ja äskenmainitussa kappelissa oli hän luvannut ainaiseksi luopua runollisen ja intohimoisen luonteensa taipumuksista. Myöhemmin oli hän käsittänyt erehdyksensä ja onnettomuutensa koko laajuuden, ja kun hän ei voinut rikkoa lupaustaan, oli elämä ainaista ristiriitaa ja sanomatonta siveellistä kurjuutta. Äitini oli oikeassa sanoessaan: »Mies parka!»

Kotiin palattuamme aloin vakavasti opiskella. Nuorin sisareni ja minä saimme tunteja kotona ja se oli mielestäni silloin paljon edullisempaa kuin kouluopetus, ensinnäkin sen vuoksi, että opettaja saattoi kokonaan antautua meille ja minusta tuntuikin, että tiesimme kaiken perinpohjaisemmin kuin koulua käyvät ystävättäremme, sitten myöskin sentähden, ettei meillä iltapäivisin ollut tunteja, jotka olivat ja yhä ovat mielestäni tuskallisia. Ei voi olla terveellistä heti aterian jälkeen, ensimäisinä ruuansulamisen hetkinä, palata koulupenkille huoneisiin, jotka koko aamupäivän ovat olleet täynnä ihmisiä, ja keskittää siellä jälleen tarkkaavaisuutensa enemmän tai vähemmän abstraktisiin asioihin. Olimme mielestäni hyvin onnellisia, kun aterian jälkeen saimme vapaasti liikkua puutarhassamme, hoitaa siellä kukkia ja vihanneksia, leikkiä mielin määrin Robinsonia ja tehdä löytöretkiä uusiin maailmoihin. Ja sittenkin olisi luonnolla pitänyt olla vieläkin suurempi osa kasvatuksessamme muuhun opetukseen verrattuna. Olisin silloin varjeltunut eräästä vaarasta, joka johtui juuri tiedonhalustani. En voinut nähdä kirjaa ottamatta selvää sen sisällyksestä. Syntymäpäiväni tuntui minusta mitättömältä, jos ei se tuonut minulle kirjoja. Jos sitten olin jonkun saanut, istuin koko päivän lukemassa ja unohdin mielikuvitusmaailman takia todellisen elämän. Intohimoni lukemiseen vietteli minua salaisesti ottamaan kirjoja äitini kirjastosta. Onneksi osui käsiini vain sellaisia, jotka eivät voineet minua vahingoittaa, mutta itse teko vaivasi suuresti omaatuntoani ja minä päätin vakavasti taistella kiusausta vastaan. Kuitenkin sai intohimoni usein ylivallan tässä taistelussa. Vihdoin pääsin voitolle. Se oli ensimäinen tutustumiseni käärmeeseen ja ensimäinen syntini Eevan tyttärenä, mutta se oli myöskin ensimäinen vakava voittoni. Kuvatessani näitä taisteluita olen rientänyt ajassa eteenpäin vain lausuakseni julki vakaumukseni, että olisin säästynyt tältä ennenaikaiselta siveelliseltä taistelulta, jos opiskelu-elämän ja luonnonelämän välillä lapsuudessani olisi vallinnut parempi tasapaino. Rakastin metsää, niittyä ja kukkia yhtä paljon kuin lukemista ja jos opiskelun avulla olisin herännyt ymmärtämään luontoa, olisin siitä varmasti saanut yhtä paljon yllykettä kuin kuvittelun maailmasta.

Mutta niihin aikoihin oltiin vielä kaukana siitä näkökannasta, että luonnontieteet olisivat välttämättömät kasvatuksessa yleensä ja varsinkin nuorten tyttöjen kasvatuksessa.

5. UNTA JA TOTTA.

Eräs salaperäinen tapaus, joka näihin aikoihin kuohutti ihmisiä kotikaupungissani, sai myöskin minun mielikuvitukseni mitä vilkkaimpaan toimintaan, vaikkakin vain jokunen sana pujahti siitä korviini ja kuulin selityksiä, joita en ymmärtänyt. Tapaus oli nuoren perintöprinssin äkillinen lähtö; hän oli poistunut maasta samalla hetkellä, jolloin hänen uskottu kamaripalvelijansa oli joutunut äkillisen, selittämättömän kuoleman uhriksi. Kuiskailtiin, ettei tuo kuolema ollut luonnollinen ja että uhriksi oli tarkoitettu toinen, nimittäin herra eikä palvelija. Ruhtinatar seurasi poikaansa maanpakoon, mutta meidän taloamme vastapäätä sijaitsevaan rakennukseen ruhtinaallisen linnan vieressä, asettui kaunis, ylhäinen nainen lapsineen, jotka olivat yhtä kauniita. Kuulin palvelustytöltämme, että kauniit lapset olivat ruhtinaan lapsia ja heidän äitinsä hänen puolisonsa. En voinut käsittää, kuinka miehellä yhtä aikaa saattoi olla kaksi rouvaa ja kaksi eri perhettä, mutta olin lämpimästi maanpakolaisen prinssin ja hänen äitinsä puolella, jonka hyveitä ja korkeaa henkistä sivistystä koko maailma ylisti. Äitini, mikäli voin huomata, oli samaa mieltä, sillä hän osoitti vain välttämätöntä kohteliaisuutta kauniille naiselle, jota kaikki ylennyksen ja vallan tavoittajat liehittelivät. Isälläni oli kokonaan toinen katsantokanta, hänen kunnianhimonsa päämääränä olivat yksinomaan maan edut ja niitä palvellakseen pani hän ruhtinaan luona mahtavimmat väkipyörät liikkeelle. Ruhtinaalla oli hyvä sydän ja vähän sivistystä, hän oli suuressa määrin kevytmielinen ja kiivastui aika ajoin mielipuolisuuden rajoille saakka. Hänen laillinen puolisonsa, suuren kuningashuoneen tytär, oli hyveellinen, oppinut ja omasi taiteellisia taipumuksia, mutta hän oli ylpeä ja kylmä eikä ruhtinas ollut koskaan saanut häneltä sitä kotionnea, jota oli ikävöinyt. Heidän luonteensa olivat liian erilaiset. Ruhtinas kiintyi silloin intohimoisella rakkaudella tuohon toiseen naiseen, joka oli kaunis ja jonkun verran älykäskin, mutta sivistymätön ja tavallinen. Hänellä oli melkein rajaton valta ruhtinaaseen. Äitini ei koskaan voinut täydellisesti voittaa vastenmielisyyttään tuohon naiseen, ja kun isäni äskenmainitsemistani korkeammista vaikutteista vaati, että hänelle osoitettaisiin jonkinlaista arvonantoa, aiheutti tämä seikka silloin tällöin väittelyitä vanhempieni kesken. Jouduin kerran sattumalta tuollaisen, verrattain kiihkeän sananvaihdon todistajaksi ja itkin monta kyyneltä huomatessani, että vanhempani, joita kumpaakin rakastin yhtä paljon, olivat eripuraisia. Kaikki nuo tosiseikat, joita ainoastaan puolittain näin ja tajusin, saattoivat minut ymmälle ja levottomaksi. Pakenin kahdenkertaisella ihastuksella unelmien ja kuvittelun maailmaan. Suurin onneni oli pieni teatteri, jonka olimme saaneet lahjaksi ja jossa esitimme suuria näytelmiä ja oopperoita nukkien avulla laulamalla ja lausumalla heidän osiaan. Tein työtä viikkomääriä saadakseni nuo näyttämöesitykset mahdollisimman upeiksi ja antauduin niin pyhällä hartaudella tähän, että eräänä iltana, jolloin esitimme suurella loistolla Eyryanthen vanhemmillemme ja sisaruksillemme, annoin esiripun langeta ja itkin tuskasta, kun nuorin veljeni, joka myöskin näytteli kappaleessa, laski tyhmää leikkiä eräässä traagillisessa kohtauksessa. Tämä teatteri-intohimo kasvoi vielä suuremmaksi, kun aloimme itse näytellä, nuoremmat sisareni, minä ja muutamat ystävättäret. Näyttelemistäni kehuttiin ja tunsin olevanikin oikealla alallani. Minulla oli vain yksi ainoa unelma: halusin tulla suureksi taiteilijaksi.

Myöhemmin olen useissa älykkäissä lapsissa havainnut samanlaisen teatteri-intohimon ja olen sitä mieltä, että tälle ainekselle olisi kasvatuksessa pantava paljon huomiota sen sijaan, että sitä tavallisesti yritetään tukahuttaa. Uskon myöskin, että sen avulla voidaan tehdä tärkeitä huomioita luonteesta ja luontaisista taipumuksista. On lapsia, jotka yksinomaan rakastavat naamiaisia, ilveilyjä ja karkean sukkelaa, ja taas sellaisia, jotka tuntevat vetovoimaa ylevän mielen ja sankarillisuuden ilmauksiin. Tätä ainesta voisi kenties sangen edullisesti käyttää hyväkseen historianopetuksessa ja varmasti olisi pojalla, joka itse on esittänyt Wilhelm Telliä, Spartacusta j.n.e. tai tytöllä, joka on esiintynyt Orleansin neitsyenä, Iphigeneiana tai muuna sankarillisena historiallisena henkilönä, elävämpi käsitys kaikesta, mikä koskee näitä eteviä persoonallisuuksia, kuin hän konsanaan olisi kyennyt saamaan historiantunnilla ja koulunpenkillä. Ja mikä laaja työala avautuisikaan nuorisokirjailijoille, jos he ryhtyisivät kasvatustarkoituksiin kirjoittamaan historiallisia kappaleita ja ohjaisivat kasvattajia järjestämään esitykset!

Palavimman myötätuntoni esineinä olivat, paitsi teatteria, vanhan ajan, varsinkin Kreikan, sankarit ja suuret luonteet. Luin suurella innostuksella helppotajuisen, moni-niteisen ja jotenkin hyvillä vaskipiirroksilla kaunistetun maailmanhistorian, joka oli äitini kirjastossa. Erinäiset henkilöt ja seikat ovat siitä asti ikuisesti syöpyneet muistiini. Vuodatin iloisen liikutuksen kyyneleitä lukiessani Leonidaan ja hänen kolmensadan sankarinsa kunniakkaasta kuolemasta, katsellessani kuvaa, missä Epaminondas vetää keihään haavastaan ja sanoo ystävilleen, jotka itkevät hänen lapsettomuuttaan: »Minähän jätän teille kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantinean taistelut» — ja kuullessani Sokrateesta, kuinka hän kuolema silmäinsä edessä keskusteli oppilaittensa kanssa ylevistä asioista. Sydämeni hehkui yhä enemmän kaikelle, mikä oli ylevää ja minä voin totuudenmukaisesti sanoa, että sankari-ihailu oli lapsuuteni todellinen uskonto.

6. ENSIMÄINEN VALLANKUMOUS.

Isäni oli ruhtinaan mukana matkustanut kaukaiseen kylpypaikkaan, jossa jälkimäinen aikoi koettaa erästä parannustapaa. Äkkiä levisi tieto, että ruhtinas oli siellä vaarallisesti sairastunut. Kuiskattiin, että asia todellisuudessa oli vielä pahempi, puhuttiinpa hengenvaarastakin. Maassa vallitsi suuri levottomuus. Ranskasta oli juuri saapunut sanoma heinäkuun vallankumouksesta. Europpa vavahti kuin olisi se saanut sähköiskun. Tyytymättömyys, joka pitkät ajat oli kytenyt kansoissa, puhkesi nyt päivänvaloon. Kuulin ensi kerran sanan _vallankumous_.

Mieleni oli kaikesta tästä suuresti kiihtynyt ja aavistukseni sanoi, että tulossa oli arvaamattoman tärkeitä tapauksia. Mutta kuten lapsilla tavallisesti, olivat tunteeni puhtaasti persoonallisia: pelkäsin rakastetun isäni joutuvan vaaroihin. Tyytymättömät maassa kohottivat äänensä väittäen, että ruhtinas oli lähtenyt matkalle vain rakastajattarensa takia, jonka lääkärit olivat määränneet kylpylaitokseen. Moitteet kohdistuivat senvuoksi kaikkiin, jotka kuuluivat ruhtinaan seurueeseen ja isäni oli päähenkilö. Totuutta salattiin muka sentähden, ettei laillinen kruununperillinen palaisi maanpaostaan. Vihdoin nureksittiin sitä, että maa näin kriitillisenä aikana oli ilman hallitusta. Vapaamielinen puolue kirjoitti kruununperillisen ja hänen äitinsä nimen lippuunsa vaatien myrskyisästi, että heidät kutsuttaisiin takaisin.

Perheeni näki surulla raskaat pilvet, joita yhä enemmän kertyi isäni pään ympärille. Minä vapisin hänen puolestaan voimatta kuitenkaan käsittää tapausten koko kantavuutta, ja muistan selvästi silmänräpäyksen, jolloin äkillisen mielijohteen valtaamana käännyin Jumalan, korkeimman auttajan puoleen. Yksinäni, katse kohotettuna taivaaseen, kuin olisi se avaruuksien läpi tahtonut tunkeutua kaikkivaltiaan istuimelle saakka, lähetin hänelle hehkuvan rukouksen. Lupasin voittaa ainoan huonon taipumukseni, josta olin tietoinen, jos hän säästäisi ruhtinaan elämän; kuvittelin, että siitä riippui isäni onnellinen kotiinpaluu ja turvallisuus.

Tälle lapselliselle sopimukselle saattaa moni nauraa, mutta siinä oli uskoa, joka siirtää vuoria, joka antaa siivet rukoukselle ja tekee sen kuulluksi. Jumala katsoikin sopimukseni otolliseksi. Parempia sanomia alkoi tulla, ruhtinaan henki ei enää ollut vaarassa. Mutta ennenkuin hän ehti toipua niin paljon, että saattoi matkustaa, puhkesi levottomuuksia usealla taholla Saksassa ja myöskin meidän maassamme. Ruhtinaan toivottiin palaavan, mutta ilman rakastajatartaan. Tämä otettiin niin uhkaavasti vastaan rajalla, että näki parhaaksi palata takaisin. Ruhtinas saapui yksinään isäni seurassa. Tunsin syvää liikutusta, kun näin hänen ensi kerran kulkevan jalkaisin linnasta ministeristöön. Hän oli kalpea ja vanhentunut, käynti oli epävarmaa, hiukset harmaantuneet.

Muutamia päiviä myöhemmin palasivat hänen laillinen puolisonsa, perintöprinssi sekä tämän sisar kotimaahan. Nuo ihmiset, joita läheisin luonnollinen side yhdisti, tapasivat toisensa vuosien eron jälkeen, alamaisten käskystä. Sovintoa, josta asianomaisten sydämet eivät tietäneet mitään, juhlittiin julkisesti. Ruhtinas perheineen saapui parvekkeelle ja näyttäytyi kansanjoukoille, jotka täyttivät linnan edustalla olevan suuren torin. Joukkojen ilohuudot yltyivät hurjaksi riemuksi, kun ruhtinas näyttäytyi toisen kerran parvekkeella kansan lähettiläiden ympäröimänä, joiden mukana olivat kiihkeimmät vapaamieliset, ja lupasi kansalle, mitä se lähettiläidensä kautta oli pyytänyt — perustuslain.

Isäni ryhtyi suurella innolla sen laatimiseen. Hän suunnitteli sen niin laajalle ja vapaalle pohjalle kuin mahdollista. Mutta häntä loukkasi syvästi, kun yhä edelleenkin sai kuulla solvauksia huolimatta puhtaista tarkoitusperistään ja väsymättömästä innostaan. Häntä syytettiin siitä, että muka oli toiminut yksissä neuvoin rakastajattaren kanssa ja vehkeillyt ruhtinatarta ja perintöprinssiä vastaan suosionosoituksia jaettaessa henkilöille, jotka eivät niitä ansainneet, lyhyesti, että hän oli ollut despotismin aseena, vaikka hän päinvastoin maan eduksi oli pontevasti vastustanut ruhtinaan mielivaltaisuutta ja turvautunut rakastajattaren apuun vain silloin, kun oikeita, hyviä asioita oli ajettava onnelliseen loppuun.

Kuinka usein näinkään äitini kuoleman tuskassa odottavan, miten kohtaukset päättyisivät linnassa, jossa isäparkani yksinään sai taistella tuhansien valtiaan kesyttömiä intohimoja vastaan. Aloin vihata niitä, jotka häntä epäilivät, nähdessäni, kuinka suru uurti vakoja hänen kunnianarvoisiin kasvoihinsa, ja kuinka niitä kaunistanut, hyväntahtoinen hymy, katosi jäljettömiin. Olin intohimoisesti hänen puolellaan vallankumouksellisia vastaan, vaikka en huolestuneessa perhepiirissä uskaltanut purkaa ilmoille sydämeni tunteita. Jos joskus en voinut hillitä vihaani, pakenin palvelusväen puolelle ja pidin siellä hehkuvia puheita isäni hyveistä ja hänen vihollistensa ilkeämielisyydestä.

Tuli syksy; kansan levottomuus ei tyyntynyt ja mellakoita puhkesi yhtenään. Ruhtinas oli siirtynyt kesä-asuntoonsa, jonne oli tunnin matka pääkaupungista. Hän sanoi huonon terveytensä vuoksi tarvitsevansa rauhaa, mutta itse asiassa hän kai tahtoi olla kauempana kapinan pääpesästä. Vanhin hänen aviottomista tyttäristään, älykäs, yleväluonteinen nuori tyttö, oli hänen luonaan. Ruhtinatar ja perintöprinssi olivat kaupungissa. Isäni oli ruhtinaan luona kesä-asunnossa, mutta kävi joka päivä kaupungissa tehdäkseen ministerinvirastossa työtä perustuslakisuunnitelman hyväksi.