Part 4

Tuskaisena odotin joka aamu akkunan vieressä vaunuja, jotka toivat hänet ja olin syvästi surullinen, kun hänellä tuskin oli aikaa tervehtiä meitä. Kävimme tosin häntä tervehtimässä ruhtinaan kesä-asunnossa, mutta sekään ei meitä tyydyttänyt. Meidän täytyi aina ajaa suljetuissa vaunuissa, sillä tietämättömän kansan epäoikeudenmukainen viha ei kohdistunut ainoastaan isääni, vaan koko hänen perheeseensä ja vaunujamme olisi voitu kivittää, jos meidät olisi tunnettu. Omasta puolestani en peljännyt vaaraa, mutta tunsin surullisen, kauhistuttavan kohtalon uhkaavan meitä kaikkia ja olin syvästi loukkaantunut siitä, että viattomien täytyi kärsiä. Isäni ihana asunto, jossa lapsena olin viettänyt niin monta onnellista hetkeä, tuntui minusta nyt jonkinlaiselta vankilalta, jonka ympärillä leijaili synkkä tulevaisuus.

Eräänä päivänä levisi kaupungille hälyyttäviä tietoja, että vihattu rakastajatar oli yöllä salaisesti saapunut huvilinnaan, että ruhtinas valmistautui pakenemaan, että perustuslakityö aiottiin siirtää tuonnemmaksi, että vallankaappausta suunniteltiin — ja mitä kaikkea huhut tiesivätkään. Se oli kipinä, joka putosi ruutitynnyriin. Kadut olivat tuossa tuokiossa täynnä raivostuneita kansanjoukkoja, jotka järjestyivät suunnattomaksi kulkueeksi ja lähtivät huutaen ja uhaten ruhtinaan kesä-asunnolle. Talostamme olivat useimmat asukkaat ulkona kaduilla seuraamassa tapausten kulkua ja etenkin näkemässä kansanjoukkojen paluuta. Nuorin veljeni, kuusitoistavuotias poika, muuan palvelija ja isäni vanha kirjuri olivat tällä hetkellä ainoat miehet talossa. Sitäpaitsi oli meitä kotona äitini, vanha täti, nuorempi sisareni, minä ja muutamia palvelustyttöjä. Ensimäisessä kerroksessa oli ruhtinaallinen kanslia tärkeine papereineen. Vanha kirjuri istui siellä kuin sotilas vartiopaikallaan odottaen tapausten kehitystä. Kaupunki oli melkein tyhjä, sillä meluava kulkue tarvitsi useampia tunteja käydäkseen huvilinnassa ja ehtiäkseen sieltä takaisin. Muut asukkaat pysyttelivät hiljaisina kodeissaan. Ikkunoistamme saattoi nähdä pitkän kadun, jonka päässä oli portti ja sen takana huvilinnaan johtava tie. Muutamien tuntien tuskallisen odotuksen jälkeen kuulimme melua, joka muistutti valtameren kohinaa. Pian näimme etäisyydessä tiheän, tumman, hitaasti liikehtivän lauman, joka täytti kadun ääriään myöten. Edellä kulki harvinaisen kookas mies heiluttaen kädessään paksua sauvaa. Hän oli muuan leipuri, ja koko metelin johtaja. Äkkiä hän pysähtyi talomme edessä ja hänen mukanaan koko ihmislauma. Hän nosti sauvaansa ikkunoitamme kohden syytäen suustaan kauheita kirouksia. Samassa silmänräpäyksessä kohosi tuhansia käsiä ja sauvoja ja tuhannet äänet huusivat ja kiljuivat. Tuskin olimme ennättäneet vetäytyä pois ikkunan äärestä, kun ensimäisen kerroksen ikkunoihin sinkosi suuria kiviä ja useat sattuivat toiseenkin kerrokseen, jossa asuimme. Samalla jyskytettiin talon ovia. Nuoremmalla veljelläni oli ollut siksi paljon mielenmalttia, että oli sulkenut ovet ja sysännyt salvan eteen kansanjoukkojen lähestyessä. Raivoisa joukko aikoi avata ovet väkivallalla, ja Jumala tietää, miten meidän olisi käynyt, jos ei apua olisi saapunut oikealla hetkellä. Kaksi nuorta upseeria tunkeutui jalkaisin väkijoukon läpi. Ne olivat perintöprinssi ja hänen adjutanttinsa. He asettuivat ovemme eteen ja prinssi lausui muutaman sanan kapinoitsijoille, käski heidän hajaantua ja rauhoittua ja lupasi, että heidän oikeutetut toivomuksensa otetaan huomioon ja täytetään. Tämä rohkea teko vaikutti hyvää. Samaan aikaan nähtiin erään ratsuväki-osaston hiljakseen ratsastavan katua pitkin paljastetut miekat kädessä. Joukot alkoivat hälvetä yhä vielä kiroillen ja uhaten. Kun katu oli puhdistunut, saapui prinssi luoksemme lausumaan äidilleni osanottonsa ja säälinsä sekä ottamaan vastaan hänen kiitoksensa. Iltapäivällä olivat äitini huoneet täynnä ihmisiä. Ystävät ja tutut riensivät kysymään vointiamme. Heidän joukossaan oli useita vapaamielisen puolueen jäseniä kansalliskaartin univormussa.

Näin loppui ensimäisen lapsuuteni valoisa aika ukkosenjyrähdyksiin, jotka tärisyttivät suurta osaa Europpaa. Ensimäisen lapsuusiän iloinen huolettomuus oli ohi. Ensi kerran oli suuri, traagillinen todellisuus avautunut silmieni eteen ja minä olin intohimoisesti omaksunut kannan ristiriidassa, joka oli laadultaan yleinen. Luonnollisesti johti sydän vielä silloin arvosteluani. Ne, joita rakastin, olivat ymmärrettävästi oikeassa. Mutta katseelleni avautui laajempi taivaanranta. Aloin lukea sanomalehtiä ja seurata suurella innolla valtiollisia tapahtumia. Vaikka vielä leikinkin nukeillani, tunsin kuitenkin olevani uuden elämän kynnyksellä. Olin saanut toisen kasteen vallankumouksen kädestä.

7. TÄYDELLISIÄ MUUTOKSIA.

Perustuslaki oli valmis. Se oli itse asiassa vapaamielisin kaikista saksalaisista perustuslaeista. Sen julkaisemista aiottiin viettää suurilla juhlallisuuksilla. Kansa oli ilosta juopunut. Kansallisvärit olivat esillä kaikkialla — ei vielä saksalaiset värit, sillä ajatus suuresta saksalaisesta yhteydestä oli vielä pannaanjulistettu —, vaan oman, pienen isänmaani värit, jotka aikaisemmin olivat myöskin olleet kielletyt, koska ne edustivat liian vapaita pyrkimyksiä. Tänä päivänä oli joka paikassa kansalliskaartia sotamiesten asemasta. Suuri, linnan edustalla sijaitseva tori oli täpö täynnä ihmisiä. Ikkunat, parvekkeet, vieläpä katotkin olivat tulvillaan katselijoita. Kun ruhtinas perheineen saapui linnan parvekkeelle perustuslaillisena hallitsijana, otettiin hänet vastaan loppumattomilla riemuhuudoilla.

Tämä näky järkytti syvästi mieltäni. Oli ylentävää katsella tuota suunnatonta ihmisjoukkoa, jonka täytti vain yksi tunne, rakkaus ja kiitollisuus, vaikkakin nykyisen mielentilani oli vaikea sulautua niihin kauhun ja vihan tunteisiin, joita samojen ihmisten näkeminen aivan äskettäin oli minussa herättänyt. Hyvä ajatukseni heistä ei ollutkaan pitkä-aikainen, sillä kansan väärä epäluulo isääni kohtaan jatkui ja kuitenkin oli ilolla vastaanotettu, vapaamielinen perustuslaki pääasiallisesti hänen ansiotaan. Kunnianosoitukset, joita ruhtinas hänelle tuhlasi, eivät korvanneet maan kiittämättömyyttä, maan, jonka hyväksi hän oli uhrannut parhaat kykynsä ja harrastuksensa. Muistan hyvin, kuinka hän eräänä päivänä palattuaan linnasta riensi äitini luo kullalla kirjaillussa univormussaan ja sanoi syvän murheen kuvastuessa kasvoillaan: »Niin, tässä näet nyt hänen ylhäisyytensä, mutta mitä onkaan se maksanut!» — Ruhtinas oli nimittänyt hänet ministeriksi ja antanut hänelle Hausordenin suurristin. Mutta hän ei tahtonut enää jäädä maahan, vaan pyysi lähettilään tointa, jonka ruhtinas hänelle, tosin vastahakoisesti, toimittikin.

Täydellinen elämänmuutos alkoi väikkyä mielikuvituksessani. Minun täytyi siis jättää lapsuuteni leikkipaikat, ystävättäreni, tuntini, nuoren elämäni kaikki tottumukset! Kun ajattelin tätä eroa, tuntui sydämeni murtuvan tuskasta. Toisaalta taas kohotti mielikuvitus siipensä ja riensi iloisena tuntematonta tulevaisuutta kohden, jossa sain oppia, nähdä ja kokea niin paljon uutta.

Muutos tuli, mutta toisella tavalla. Ruhtinas, jonka oli ollut pakko myöntyä kansan vaatimuksiin, huomasi pian olevansa kykenemätön hallitsemaan perustuslaillisena ruhtinaana ja kerrottiin, että hän aikoi poikansa hyväksi luopua valtaistuimesta. Tähän päätökseen vaikutti kai osaltaan myöskin se seikka, että hän uudelleen halusi yhtyä lemmittyynsä, joka hänen oli täytynyt jättää kansan tahdosta. Silti täytyy ihailla, miten suoraan ja peittelemättä hän arvosteli itseään, ja monet unohtivatkin senvuoksi hänen vikansa. Muuan hänen itsevaltiaista hallitsijatovereistaan, Venäjän keisari Nikolai, oli eräänä päivänä sanonut: »On vain kaksi hallitusmuotoa: täydellinen yksinvalta tai tasavalta.» Ruhtinaamme näytti olevan samaa mieltä, ja kun hän ei enää saanut olla itsevaltias, piti hän parempana vapaan ihmisen ja yksinkertaisen porvarin elämää.

Isäni päätti ruhtinaan hartaista pyynnöistä seurata entistä leikkitoveriaan tämän vapaaehtoiseen maanpakoon ja luopua valtion palveluksesta, joka oli tuottanut hänelle niin monta katkeraa pettymystä. Ruhtinaan päätös herätti suurta tyytymättömyyttä ja sen toteuttamista koetettiin ehkäistä. Silloin päätti ruhtinas lähteä salaisesti, ennenkuin häntä ehdittiin estää. Hän jätti jälkeensä määräyksen, jossa nimitti poikansa hallitsijaksi siksi aikaa, kun itse oli poissa, ja puhui mahdollisesta paluustaan. Isäni seurasi häntä.

Meidän piti lähteä perässä kenenkään tietämättä, sillä kansan viha perhettämme kohtaan näytti vain kiihtyneen ruhtinaan lähdön jälkeen. Valmistauduimme salaa pakomatkalle — siksi sitä voi hyvin nimittää — surullisin, raskain mielin. Me emme voineet sanoa jäähyväisiä ystävättärillemme — vielä vähemmän antaa heille lahjoja muistoksi. Matkapäivästä ei edes vanha täti saanut tietää. Hän ei korkean ikänsä vuoksi voinut meitä seurata, ja pelkäsimme eron häntä liiaksi järkyttävän.

Eräänä tammikuun aamuna nousimme ylös ennen päivänkoittoa, kun kaikkialla ympäristössä vielä nukuttiin. Valmistukset oli suoritettu yöllä, ja suuret matkavaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä postihevosta, seisoivat pihassa. Poistuimme talosta hiljaa ja äänettöminä, jokainen asettui vaieten paikalleen vaunussa ja hevoset lähtivät liikkeelle. Ajoimme lumipeitteisiä katuja, joilla ei vielä näkynyt ainoatakaan ihmistä, yllämme kohosi taivas harmaana ja sumujen peitossa, ilman aamukajastuksen merkkiäkään; se oli kuin tuntematon kohtalo, jota vastaan lähdimme.

Pitikö minun kokea, että tuo kohtalo on luonnollinen seuraus pitkästä syiden ja vaikutteiden sarjasta, joka muodostuu ulkonaisten olosuhteiden ja yksilöllisen luonteemme sekä tekojemme välisistä yhteentörmäyksistä. Vai siitäkö olin saava vakuutuksen, että tutkimaton tahto edeltäpäin on määrännyt ihmiskohtaloiden lopputarkoituksen — tutkimaton tahto, joka kietoessaan meidät käsittämättömiin ristiriitoihin ja tuskallisiin kärsimyksiin kuitenkin tarkoittaa parastamme ja ohjaa meitä pilvien toisella puolella.

Siihen aikaan uskoin jälkimäiseen.

8. KIERTOLAIS-ELÄMÄÄ.

Niin — meille alkoi todellakin kiertolaiselämä, jota jatkui useampia vuosia — elämä ilman määrättyä suunnitelmaa, ilman säännöllisiä opintoja, ilman minkäänlaista järjestelmää. Tämä oli minulle suuri onnettomuus, sillä tänä aikana sai unelmapuoli mielikuvituksessani sellaisen ylivallan, että olen tuntenut sen seurauksia koko elinaikani. Olen varma, »että jos tuona aikana olisin säännöllisesti saanut harjoittaa vakavia opintoja, olisivat kykyni suuresti kehittyneet sen sijaan että ne nyt kuluivat mielikuvitusmaailman mietiskelyssä ja taisteluissa. Isosin oppia ja tietoja. Kuinka suurta huomiota pitäisikään kasvatuksessa panna tuollaiselle heräävän hengen janolle ja kuinka paljon vaivaa olisikaan nähtävä sen tyydyttämiseksi oikealla tavalla! Suurin siveellinen kidutus on varmasti nuoren ihmisen palava kaipaus tietämisen ja ihanteen tuntemattomaan maahan, kun hän ei löydä ihmistä eikä Jumalaa, joka kuulisi hänen toivomuksensa ja antaisi hänen erämaahansa mannaa, jota hän kaivaten huutaa. He ovat heräävän älyn marttyyreja, he ikävöivät johtajaa ja vastauksia menehtyen niiden puutteessa keskinkertaisuuden painoon tai juhlatyöhön, jota heille sälytetään.

Kelpo vanhempani eivät tähän aikaan voineet mitään sille, että meiltä puuttui opetusta. Heidän oma elämänsä oli juuretonta. Ruhtinas, jonka kohtalot isäni jakoi, matkusteli etelä-Saksassa viipymättä missään paria kuukautta kauempaa. Me seurasimme häntä ja niin ei meillä koskaan ollut aikaa alkaa säännöllisiä opintoja. Lapsista olivat vain nuorin sisareni ja minä äitini luona. Hän ei saattanut erota meistä ja lähettää meitä johonkin kasvatuslaitokseen. Päätettiin ottaa ranskalainen kotiopettajatar, joka seuraisi meitä kaikkialle. Me emme vielä puhuneet hyvin ranskankieltä ja tämä seikka oli usein tuottanut minulle suuria nöyryytyksiä. Frankfurt am Mainissa, jossa vietimme erään talven, eivät vanhempani, heillä kun siellä oli paljon tuttavia, voineet vetäytyä pois seuraelämästä. Myöskin sisareni ja minä jouduimme nuorten tuttaviemme piiriin ja kerran m.m. kutsuttiin meidät lastentanssiaisiin erääseen kaupungin rikkaimmista taloista, jossa elettiin tuhlaavan ylellisesti ja upeasti. Kun astuimme vaunuista, oli meitä portaiden juuressa vastassa talon kaksi meidän ikäistämme poikaa kiiltohansikkaissa ja hattu kädessä. Heidän sisarensa, nuori emäntämme, oli hurmaavan kaunis, puhui sujuvasti useampia kieliä, tanssi viehättävästi ja omasi jo täydellisesti maailmannaisen varmuuden ja tavat. Hän otti meidät vastaan ylhäisen kohteliaasti, kuten maailmannainen ainakin, ja esitti meidät heti useille nuorille ystävättärilleen, jotka tosin eivät olleet niin kauniita kuin hän, mutta yhtä hienostuneita käytökseltään. Tunsin itseni niin mitättömäksi heidän rinnallaan, että olin kerrassaan masentunut. Keskustelu oli melkein kokonaan ranskankielistä, sillä nämä nuoret ihmiset, vaikka olivatkin saksalaisia, puhuivat ranskaa sujuvammin kuin omaa äidinkieltään. Annoin yksikantaisia vastauksia ja olin tuskallisesti vaiti, kun en uskaltanut tunnustaa, että ranskankielen taitoni vielä oli niin huono. Mutta nöyryytykseni kohosi huippuunsa tanssin alkaessa. En osannut ollenkaan kaikkia noita uudenaikaisia tansseja, jotka oli merkitty hienoon, minulle tuotuun ohjelmaan. Minusta tuntui mahdottomalta lähteä permannolle muiden nuorten tyttöjen joukkoon, jotka suorittivat tanssiaskeleensa täydellisellä taituruudella. Päätin senvuoksi olla kokonaan tanssimatta, kun muka sain siitä päänsärkyä, ja istuin koko illan surullisena paikallani kuin naulittu katsellen noita miekkosia, joiden rinnalla tunsin masentavasti oman mitättömyyteni, minä, joka unelmissani kykenin mitä sankarillisimpiin töihin, mitä jaloimpiin uhrauksiin. Sisareni, joka oli välittömämpi, vähemmän kunnianhimoinen ja tässä tapauksessa viisaampi, tanssi; sai aikaan sotkua yhteistansseissa, nauroi sydämellisesti erehdyksiään, vastasi saksaksi, kun häntä puhuteltiin ranskankielellä ja huvitteli sydämensä pohjasta. Palasin kotiin pettyneenä ja surullisena, sairaana halusta tulla osalliseksi muodinmukaisesta kasvatuksesta, joka äkkiä oli saanut suunnattoman arvon silmissäni.

Olin senvuoksi aivan ihastuksissani kotiopettajattaren tulosta. Sainhan silloin oppia ranskaa ja yleensä jälleen opiskella säännöllisesti. Opettajatar saapui, mutta jo heti hänen ulkomuotonsa oli erilainen kuin olin kuvitellut. Ja hän ei ollut ainoastaan epämiellyttävän ruma, hänen kohteliaisuutensa oli niin sovinnaista, niin täynnä sanahelinää ja niin kaukana sydämellisyydestä, että se teki minuun perin epämiellyttävän vaikutuksen. Tuntoni sanoi, ettei sellainen ollut hyvän käytöstavan mukaista. Pakottauduin kuitenkin osoittamaan hänelle asianmukaista kunnioitusta ja olin onnellinen, kun seuraavana päivänä laadittiin lukusuunnitelma ja aika jaettiin säännöllisesti. Valitettavasti ei kestänyt kauan, ennenkuin olin vakuutettu, ettei hänestä ollut tyydyttämään tiedonjanoani. Hänellä oli joka opetusalalla määrätty kaavansa, muuta ei hän tietänyt. Jos teki kysymyksen tuon kaavan ulkopuolelta, ei häneltä saanut vastausta. Tunsin pian salaisesti kapinoivani hänen viheliäistä opetustaan vastaan, ja rupesin lukemaan omin päin kahta intohimoisemmin. Meidän täytyi päntätä päähämme kurssi, jota jokainen ranskalainen kotiopettajatar siihen aikaan piti välttämättömänä, nimittäin Mme Cottinin kirjat: Les enfants de l'Abbaye, Caroline de Lichtfield j.n.e. Minä luin kaiken ja elin liioiteltujen hyveiden, hirveiden vainojen ja rikosten kuvitellussa maailmassa, jossa hyvä riemukkaasti voittaa pahan.

Äitini, joka oli menettänyt täysikasvuisten lastensa ja vanhojen ystäviensä seuran, sulkeutui yhä enemmän itseensä. Nuorempi sisareni, lempeä, rauhallinen olento, ei käsittänyt sisäistä levottomuuttani ja tuskaani. En voinut kenellekään ilmaista mielessäni liikkuvia polttavia kysymyksiä ja tulin niin kiihtyneeksi ja hermostuneeksi, että terveyteni alkoi kärsiä. Olin omituisesti joutunut mielikuvitukseni valtoihin, minulla oli melkein hallusinatsioneja. Niinpä en voinut kuulla puhuttavan jostakin rikoksesta tai paheesta joutumatta kokonaan suunniltani. Minusta tuntui, että kun ihmisluonteessa yleensä voi piillä noin inhottavia mahdollisuuksia, saattaa sellaisia myöskin varsin hyvin uinua oman olentoni pohjalla. Tuollainen turha kauhu oli usein niin voimakasta, että se vei uneni ja vaivasi minua kahta kauheammin, kun en voinut kenellekään siitä puhua. Vain todellinen opiskelu olisi voinut sen hälventää. Tiedon puhtaassa valossa, vapaasti käyttäen kykyjäni, olisin saavuttanut rauhan.

Lopulta en enää voinut kestää opettajani hengetöntä keskinkertaisuutta ja puhuin siitä eräänä iltana vakavasti äidilleni. Hän oli kanssani samaa mieltä ja lupasi erottaa ranskalaisen neidin palveluksestaan. Onnettomuudeksi oli kyseenalainen henkilö ollut läheisessä huoneessa ja kuullut kaiken. Hän oli hyvin suuttunut ja tahtoi silmänräpäyksessä jättää toimensa. Olin sangen tyytyväinen tulokseen, vaikka pahoittelinkin menettelytapaani. En kenellekään ihmiselle, kuka hyvänsä hän olikaan, olisi tahtonut ikipäivinäni tuottaa tuskaa. Kun opettajatar sangen viileiden jäähyväisten jälkeen oli matkustanut, kirjoitin hänelle kirjeen, jossa pyysin anteeksi.

9. JÄLLEEN PYSYVÄINEN ASUINSIJA.

Kuljeksija-elämämme täytyi vihdoin päättyä, meidän täytyi valita paikka, mihin asettua. Mutta tämä saattoi tapahtua vain siten, että ainakin joksikin ajaksi erosimme isästämme, hän kun ei voinut jättää ruhtinasta, joka ei viipynyt kauan samassa paikassa. Äitini valitsi kaupungin, jossa vanhin, naimisissa oleva sisareni asui, — hän, jota aikaisimmassa lapsuudessani olin niin suuresti rakastanut. Se oli Detmoldin, pienen Lippen ruhtinaskunnan pääkaupunki. Isä lupasi aina joskus käydä meitä siellä tervehtimässä ja viipyä luonamme pitemmän aikaa. Sitäpaitsi lupasi hän varmasti purkaa sitoumuksensa ruhtinaan kanssa ja ainaiseksi yhtyä meihin, kun kaikki pojat olivat päässeet riippumattomaan asemaan.

Jos eron tuskaa ei olisi ollut, olisin suuresti iloinnut asuinpaikan valinnasta. Sisareni perhe Jälleen pysyväinen asuinsija elämä oli hänen enkelimäisen luonteensa heijastusta. Lapset olivat yhtä suloisia ja rakastettavia kuin hän itsekin. Ruhtinaskunta, jonka pääkaupungissa hän asui, oli niin pieni, että englantilainen ylimys olisi pitänyt sitä vain kohtalaisena maatilana. Kaupunki oli soma ja siisti ja sijaitsi seudulla, joka oli pohjois-Saksan ihanimpia, pyökkimetsää kasvavien kumpujen ympäröimänä. Lankoni oli paikkakunnan ensimäisiä arvohenkilöitä; hänen perheensä kuului pienen maan vanhimpaan ylimystöön. Lapsesta saakka oli hän ollut hallitsevan ruhtinaan ystävä ja erottamaton toveri eikä häneltä neuvoa kysymättä päätetty ainoatakaan yleistä asiaa.

Pienen valtion hallitsija oli kunnon mies ja hyväsydäminen ihminen, mutta hänen järkensä oli jonkun verran rajoitettu ja hän oli äärettömän arka, mikä johtui siitä, että äiti oli pitkät ajat pitänyt häntä riippuvaisessa asemassa. Äiti, ruhtinatar Pauline, etevät hengenlahjat ja miehisen sivistyksen omaava nainen, oli lähes kaksikymmentä vuotta ollut hallitsijana, kun poika isän kuollessa oli aivan pieni. Kaikista Saksan hallitsijoista uskalsi hän yksinään nousta vierasta valloittajaa vastaan ja puhua hänelle järjen ja inhimillisyyden kieltä. Joutuiko tuo peljätty ihmetyksen valtaan, kun nainen uskalsi sen, mitä muut eivät rohjenneet? Oliko hänellä muita vaikuttimia? Joka tapauksessa kohteli hän ruhtinatarta arvonannolla ja sivuutti hänen pienen valtakuntansa jättäen rauhaan sekä sen että sen urhean valtijattaren.

Hän oli tieteiden ja kirjallisuuden ystävä, kutsui useita eteviä miehiä hoviinsa ja koetti levittää valistusta ja siveellisyyttä pieneen valtakuntaansa. Jos hänen hallittavanaan olisi ollut suuri kuningaskunta, olisi hän kohonnut Katarina II:sen vertaiseksi, mutta ilman tämän paheita. Ainoa, jossa hän ei onnistunut, oli hänen molempien poikiensa kasvatus. Istuttaakseen heihin ankaran siveellisyyden periaatteita, oli hän pitänyt heitä niin kauan kurissa ja kohdellut heitä niin kauan lapsina, että vanhemmasta pojasta, joka jo luonnostaan oli arka ja ujo, oli tullut puolittain villi-ihminen. Toinen poika, kevytmielinen, huikenteleva nuorukainen, oli, vapauduttuaan äidin vaikutusvallasta, heittäytynyt irstailevaan elämään. Hän oli ollut sotapalveluksessa kaikissa mahdollisissa maissa, mutta menettänyt virkansa huonon käytöksensä vuoksi, ja veli oli useamman kuin kerran lunastanut hänet velkavankilasta. Vanhin poika, joka äidin kuoleman jälkeen oli saanut hallitusohjat käsiinsä, vietti todellista erakon elämää. Hänen puolisonsa oli hyvä, lempeä olento ja täysin alistunut miehensä eristettyyn elämään ja ankariin elintapoihin. Heillä oli monta lasta ja he viettivät mallikelpoista perhe-elämää. Heidän vanhaa, monitornista linnaansa ympäröivät vanhoille valleille istutetut puutarhat ja näitä kierti leveä kaivanto, jossa ankat ja joutsenet rauhallisesti uiskentelivat. Yleiseltä kävelypaikalta saattoi nähdä ruhtinaallisen perheen kuljeskelevan näissä puutarhoissa, mutta kaupungin kaduille eivät sen jäsenet koskaan laskeneet jalkaansa. Yksi tai kaksi kertaa vuodessa pidettiin linnassa juhlapäivälliset. Niille kutsuttiin myöskin naisia, joiden korkea asema salli heidän päästä osalliseksi tästä kunniasta. Tuona suurena päivänä ajoivat hovivaunut ympäri kaupunkia vallasnaisia noutamassa, sillä heidän pukunsa olisivat muuten turmeltuneet. Pienessä kaupungissa ei nimittäin ollut minkäänlaisia suljettuja vaunuja ja kutsuihin, vieläpä tanssiaisiinkin oli mentävä jalan. Juhla oli ruhtinas-paralle koettelemuksen hetki. Hänen täytyi silloin tervehtien kulkea naisten ohi, jotka olivat asettuneet riviin, ja lausua jokaiselle ainakin pari sanaa. Jäykkänä kuin puukapula hän nyöritetyssä univormussaan, huulet yhteen puristettuina änkytti jonkun tyhjänpäiväisen sanan ilmasta tai muusta yhtä vähäpätöisestä seikasta. Ennättäen tuskin odottaa vastausta porhalsi hän jo eteenpäin ja näytti vapautuneen kuin raskaasta painosta saavuttuaan jälleen onnellisesti herrojen luo.

Hänellä oli kuitenkin kaksi intohimoa, jotka houkuttelivat hänet luolastaan: metsästys ja teatteri.

Pientä pääkaupunkia ympäröivät ihanat metsät olivat täpötäynnä riistaa, jonka ainoa laillinen metsästäjä hän oli. Talvella kului tuskin päivääkään, jolloin ei nähnyt kahden tai kolmen ruhtinaallisen reen kiitävän pitkin kaupungin katuja ja lumipeitteisiä maanteitä. Niissä tuo Nimrod-perhe ajoi metsään, vanhemmat ja lapset yhdessä. He viipyivät siellä koko päivän. Ruhtinas ja vanhemmat pojat metsästivät; ruhtinatar ja toiset lapset joko odottelivat reessä turkiksiin kääriytyneinä tai kävelivät lumihangella. Turhaan valittivat opettajat, että ruhtinaallisten lasten opiskelu kärsi tällaisista elämäntavoista. Lasten henkinen kehitys uhrattiin perhe-elämälle ja metsänriistalle.

Ruhtinaan toinen intohimo, hänen mieltymyksensä teatteriin, tyydytettiin valtiovarojen kustannuksella. Tosin kuiskailtiin, että nämä menot olivat suhteellisesti liian suuret, mutta ruhtinas ei enää koskaan kutsunut kokoon maan säätyjä, jotka hänen äitinsä hallitessa olivat säännöllisesti kokoontuneet. Ruhtinaan ystävät sanoivat, että tämä _ainoa_ huvitus voitiin hänelle suoda, kun hän muuten vietti niin yksinkertaista ja siveellistä elämää. Tunnustaa täytyykin, että hänen teatterinsa oli Saksan parhaimpia ja että suurimmatkin taiteilijat antoivat siellä mielellään näytäntöjä. Parhaita näytelmäteoksia ja oopperoita esitettiin siellä harvinaisen täyspitoisesti. Oli näin ollen luonnollista, että teatteri oli pienen pääkaupungin harrastusten ja keskustelujen keskipisteenä vaikuttaen ihmisten taiteelliseen ja henkiseen kasvatukseen niin että sivistystaso täällä oli paljon korkeampi kuin muissa yhtä suurissa maaseutukaupungeissa.