Part 2

Aina syksyyn 1901 saakka oli hänen terveytensä, joskin ruumiinvoimat vähenivät, pysynyt ihmeen tyydyttävänä hänen korkeaan ikäänsä nähden, ja hänen työkykynsä oli ennallaan. Siihen aikaan julkaisi hän viimeisen teoksensa _Individualitäten_ (Yksilöllisyydet) Heinäkuusta lokakuuhun, jonka ajan hän vietti Sorrentossa ja Amalfissa, nautti hän vielä suuresti Napolin lahden kauneudesta. Mutta juuri siihen aikaan ilmaantuivat ensimäiset sen taudin oireet, joka oli vievä hänet pois, syöväntapainen paise sisälmyksissä. Onneksi hän ei koskaan saanut tarkempaa tietoa kipunsa luonteesta. Palatessaan Roomaan tunsi hän olevansa liian uupunut voidakseen aloittaa uusia töitä, ja hän tyytyi kokoamaan ottotytärtään varten merkillisimmät runonsa ja muodostelemaan uudestaan pitempää novellia _Die Improvisatrice_, jota hän piti suuressa arvossa. Hän tunsi siksi heikentyneensä että pelkäsi elonpäiviensä olevan luetut, ja hän lausui toivomuksen, että joku jäsen perhettä, jonka hän oli ottanut lapsenasemaan, aina olisi hänen luonaan. Muuten oli hänellä Roomassakin antautuvia ystäviä, joiden läheisyys oli hänelle lohdutus ja jokapäiväinen ilo ja piti vireillä hänen mielenkiintoaan elämää kohtaan. Niinpä eräs tuli usein keskustelemaan hänen kanssaan opinnoistaan ja uskonnollisen tunteensa muuttumisesta, sairas otti vilkkaasti osaa hänen teoksensa valmistukseen ja keskusteli hänen kanssaan siitä vielä muutamia päiviä ennen kuolemaansa. Eräs toinen ystävätär antoi hänelle herkeämätöntä tukea kaikissa hänen taloutensa yksityiskohdissa ja vapautti hänet kaikista arkihuolista. Kolmas auttoi lääkäriä, joka kävi neiti von Meysenbugin luona, ja otti huolekseen koko hoidon, jota hänen terveydentilansa vaati. Eräs ystävätär vihdoin, joka osoitti suorastaan lapsellista kiintymystä häneen, omistautui hänelle mitä uhrautuvimmalla antaumuksella, niin että hänen viimeiset elinvuotensa eivät ainoastaan keventyneet ja kirkastuneet sen kautta, vaan varmaan itse elinaika piteni tämän jokapäiväisen, uskollisen hoidon tähden.

Niin kauan kuin mahdollista oli salasi hän kuitenkin mielellään tilansa vakavuuden ympäristöltään. Koskaan hän ei ollut eloisampi ja hilpeämpi puheissaan kuin keväällä 1902. Tahdon sitkeydellä, josta hän oli antanut niin monta todistusta elämänsä kuluessa, jatkoi hän toimintaansa totutulla tavalla kunnes tuli se päivä, jolloin voimat jättivät hänet. Vaikkakin hänen alkaen tammikuusta 1902 täytyi luopua rakkaista ajeluistaan, hoiti hän vielä kuten ennenkin ilman vierasta apua aina erittäin huolitellun pukeutumisensa ja puuhasi taloudessaan, seurasi tarkoin kaikkea, mikä koski politiikkaa, kirjallisuutta ja taidetta, oli laajassa kirjevaihdossa ei ainoastaan ystäviensä kanssa vaan myöskin tuntemattomien, jotka tahtoivat häneltä neuvoa tai lohdutusta. Joka päivä omisti hän hetkisen aikaa henkiselle työlle, toisen keskustelulle uskottujen ystävien kanssa.

Kesällä ei hänen enää ollut mahdollista palata rakkaimpaan kesäpaikkaansa Sorrentoon. Hänen täytyi tyytyä merenrantaan Nettunossa lähellä Roomaa, ja siellä oli hänen vielä kerran suotu nauttia Italian taivaan ihanuudesta ja noiden hilpeitten ja luonnonraikkaitten ihmislasten kauneudesta, jotka hänen ikkunainsa edessä ilakoivat Välimeren sinisissä laineissa. Mutta taudin edistyminen aiheutti jo jokapäiväisiä kipukohtauksia ja pakotti hänet jatkuvaan ja tuskalliseen hoitoon. Niinpä olivat hänen ajatuksensa enimmäkseen vakavia luonteeltaan, sillä hän tunsi voimien vähenevän nopeasti, ja joka päivä askarteli hän filosoofisissa ja moraalisissa omantunnon tutkimuksissaan ja valmistui valoisan, voi sanoa iloisen alttiisti erkanemaan tästä näennäisyyksien elämästä ja siirtymään ikuisen todellisuuden helmaan. Hänen ajatuksensa saivat usein kuin itsestään runollisen muodon, ja hän on toimittanut ne julkaistaviksi sarjassa enemmän tai vähemmän viimeisteltyjä runoja. Erään useimmin toistuvista ajatuksista on hän selvimmin kiteyttänyt näihin neljään riviin:

»So versöhnt nun mit den vielen Fehle Der Erscheinungswelt, mit dem Geschick Lass uns heimwärts ziehen, liebe Seele, Nur das alle Kleid bleib' hier zurück!»

[Sovitettuina näennäisyyksien maailman monien virheiden, sovitettuina kohtalon kanssa käykäämme kotia kohden, rakas sielu, vanha vaate vain jääköön tänne!]

Lähtiessään Nettunosta hän kirjoitti toisen runon, jota hän vielä tahtoi muodostella, mutta joka ensimäisessä alkuperäisessä muodossaan kuvaa ihmeen kauniisti ja syvällisesti hänen sieluntilaansa:

»Der Tag ist hin. In tiefem Frieden ruht Die weite Wasserfläche unbewegt; In Westen färbt den Himmel milde Glut Und rosa Wölkchen ziehen um den Mond.

Verstummt sind all die hohen Stimmen just, Die aus dem Wasser erst heraufgeschallt, Von froher Jugend übermütiger Lust Die da im Wasser Scherz und Frische fand.

Nur in dem Mondlicht schwebt noch geistergleich — Ein weisses Segel, eine Seele scheint's, Die losgebunden von dem irdischen Reich In ihre Heimat hinzieht, die Unendlichkeit.

Es ist mein Bild. Ich liege hier allein, Verstummt isi auch für mich der laute Tag Ich fühl's, ich scheide bald!

Und bin ich fern, das Leben setzt sich for Gang wie es war, in buntem Vielerlei. Man war einmal nur.

Blieb nichts von mir auf dieser Erdenwelt Doch in den Herzen, die mich treu geliebt, Wie der Mondglanz jetzt im Wasser So lebt mein Bild Erinnerung.

[Päivä on päättynyt. Syvässä rauhassa lepää avara veden kalvo liikkumattomana; lännen taivaan värittää vieno hehku ja ruusuiset pilvet liitelevät kuun ympärillä.

Vaienneet ovat kaikki äänekkäät huudot, jotka äsken vedestä kajahuttivat iloisten nuorten vallatonta kisailua, kun he aalloista ammensivat hilpeyttä ja raikkautta.

Vain kuutamossa välkkyy vielä aavemaisena valkoinen purje, se on kuin sielu, joka irtaantuneena maan valtakunnasta liitää kohti kotiansa, äärettömyyttä.

Se on minun kuvani. Lepään täällä yksin, vaiennut minullekin on äänekäs päivä. Minä tunnen että pian erkanen!

Ja kun sitten olen kaukana, jatkuu elämä aivan kuin ennen, kirjavan moninaisena. Ihminen oli vain kerran.

Mitään ei jäänyt minusta tähän maailmaan, mutta sydämissä, jotka rakastivat minua uskollisesti, elää kuvani muisto kuin kuun välke nyt vedessä.]

Tuskin oli hän palannut takaisin Roomaan, kun tauti alkoi ratkaisevasti edistyä. Vain muutamia kuukausia voisi hän enää elää, arvelivat lääkärit; hän itse tosin tunsi käyvänsä yhä heikommaksi ja heikommaksi, mutta luuli olevansa tekemisissä vain äkillisen taudin kanssa, joka kiirehti lopputaistelua, mutta mahdollisesti oli voitettavissa tahdonlujuudella. Tämä harvinainen henkinen voima se varmaan antoi uupuneelle ruumiille kykyä tehdä vastarintaa pitkälle ohi lääketieteen asettaman määräajan. En voi tässä kajota hänen viimeisten elinkuukausiensa yksityiskohtiin, ajan, jolloin hänen kasvattityttärelleen ja tämän puolisolle ja tyttärelle oli onneksi sallittu viipyä alituisesti hänen vierellään. Sairaus oli yltynyt pelottavassa määrässä, tuskat kävivät hyvinkin kiivaiksi kohtausten sattuessa yhä tiheämmin ja saivat lievikettä vain morfiiniruiskutuksista, ravinnonsaanti vaikeutui ja jatkuva huolehtiminen puhtaanapidosta, joka mahtoi olla kaksinverroin tuskallista niin hienotunteiselle ja aikaisemmin niin kokonaan itsenäiselle sairaalle, vaati päivittäin yhä kasvavan määrän tunteja. Ja kuitenkaan hän ei tahtonut vielä itse pitää tilaansa toivottomana ja oli toimessa mikäli suinkin voi; joka päivä otti hän vastaan ainakin _yhden_ ystävän ja kirjoitti jonkun kirjeen, seurasipa vielä tarkoin valtiollisia uutisia. Hän luki vielä aika ajoin, joko nuoren ystävänsä Romain Rollandin _Beethovenia_ tai de Wetin _Sotaretkiä_, sankarillisen buuripäällikön, jonka urotöitä hän oli seurannut innostuneen myötätuntoisesti, hän pukeutui edelleen omin neuvoin, kunnes useita kertoja sattuneet kaatumiset estivät heikentynyttä vanhusta tästäkin. Tammikuussa 1903 onnistui hänen, vielä aamuisin kirjoittaa jälkisanaa teokseen _Lebensabend_ vapisevin käsin, jo niin voimatonna, että hän päivittäin sai piirretyksi vain viisi tai kuusi riviä. Kaiken tämän ohella ei hän valittanut koskaan, hän selitti olevansa onnellinen saadessaan, kiitos sairautensa, nähdä meidät kokoontuneina ja tunnusti ettei hänellä ollut mitään oikeutta nurkua kohtaloa vastaan, joka oli sallinut hänen suorittaa loppuun hyvän osan kaikesta siitä mitä hän kerran oli uneksinut suorittavansa. Hän moitti meitä ystävällisesti siitä että muka liiaksi antauduimme hänen ruumiilliseen hoitoonsa emmekä kyllin usein seurustelleet hänen kanssaan hengen korkeammissa ilmakehissä.

Huhtikuun alussa sanoi hän minulle: »Minä uskon olevani hyvä profeetta; tämän kuun loppuessa loppuu minunkin sairauteni, ja jos silloin voimani riittävät, voin ehkä taas nousta, mutta ne eivät riitä!» Hänen oli täytynyt luopua melkein kaikesta lukemisesta kirjeiden kirjoittamisesta, ja hänen koko henkinen elämänsä rajoittui pariin tuttavallisen keskustelun hetkeen, jotka hän vielä joka päivä saattoi myöntää eräälle läheiselle ystävälleen. Kuitenkin oli hänelle näinä viimeisinä aikoina suotu vielä yksi suuri ilo; hän oli antanut ottotyttärensä pojanpojan äiteineen tulla Roomaan, tuon viehättävän nelivuotiaan lapsen läheisyys virkisti suuresti hänen sydäntään. Ei voi kuvitella mitään ihastuttavampaa kuin nähdä vanhuksen lepertelevän, leikkivän ja nauravan hänen kanssaan ja opettavan häntä vapisevin käsin muodostamaan pieniä esineitä ja eläimiä savesta.

Vasta kahdeksan päivää ennen kuolemaansa suostui hän alituisesti pysymään vuoteessa ja salli sairaanhoitajattaren valvoa vierellään öisin sekä luopui kokonaan taloushuolista. Siitä päivästä alkaen ei hän enää nauttinut mitään ravintoa ja puhui alituisesti lähestyvästä kuolemastaan. Tiistaina 21 p. huhtikuuta, niin sanottuna _Nascita di Roma_ päivänä, ikuisen kaupunginperustamisen vuosipäivänä perimätiedon mukaan, oli ystävätär, josta ylempänä olen puhunut, antanut erään etevän taitelijan tulla soittamaan hänelle viululla hänen lempilaulujaan. Hän ei kuitenkaan hermokiihtymykseltä voinut kestää tätä soittoa ja pyysi meitä kaikkia, myöskin hoitajatarta ja palvelijoita, kokoontumaan vuoteensa ympärille. Sitten hän käski poikasen istahtaa vuoteelleen, ja laskien kätensä hänen päänsä päälle hän sanoi. »Minä siunaan sinua, enkelini, sinä viet kaikille muille minun siunaukseni.» Ja senjälkeen hän puhui kanssamme kolmen tunnin ajan, kello yhdeksästä puolipäivään, iloisen haltioitumisen vallassa rakkaudestaan meihin, suurista filosoofisista toiveista, joiden elähyttämänä hän oli astuva kuoleman tuntemattomaan maahan. Hän uskoi ja toivoi että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt ja odotti saavansa keskellä tätä puhelua eritä elämästä meidän käsivarsillamme. Nyt oli, sanoi hän, Rooman syntymähetki ja päivä, se oli myös oleva hänen uuden syntymänsä päivä, sillä elämä ja kuolema ovat yhtä. Jokaiselle meistä hän puhui hellän rakkauden sanoja, kullekin luontonsa mukaan, ja kiitti saamastaan ystävyydestä ja moninaisesta huolenpidosta ympärillään sanoen olevansa onnellinen tässä asemassa, keskellä kaikkia rakkaitansa. Hän ei voinut kenellekään toivottaa ihanampaa loppua kuin hänen oli. Ja kuitenkin keskeyttivät tuskalliset suonenvetokohtaukset häntä melkein joka hetki, mutta hän sanoi vain: »Älkää pelästykö, eihän se mitään ole, se on vain suonenvetoa ja _minä_ en kärsi, ruumisparkani vain. — Aine ei ole mitään, henki yksin pysyy.»

Ja tämä sana henki tuli yhä uudelleen hänen huulilleen samoin kuin sanat _Amore_ ja _Pace_, joita hän alati toisteli. Sitten hän, vielä puhui'. »Te seuraatte minua Paratiisin portille saakka, mutta portti suljetaan edessänne ja teille sanotaan. Palatkaa takaisin maan päälle, te ette ole vielä valmiit, teidän on vielä vaikutettava ja tehtävä työtä! Mutta minä olen valmis, minä en voi enää tehdä työtä», lisäsi hän huoaten. Hän sanoi vielä: »L'amore ju il principio di tutto. L'ho sempre pensato, ma oggi lo so meglio che mai.» Omituista oli että keskellä näitä jäähyväiskohtauksia ja huolimaita kyynelistä, joita ympärilläolijat vuodattivat, hän itse ei itkenyt, vaan hänen silmissään loisti kuin mystillinen ilo. Vain kerran kihosi kyynel hänen silmäänsä, kun hän puhui päivästä kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli sanonut kasvattityttärelleen hyvästit tämän viettäessä häitään.

Tämä puhe oli oleva hänen viimeisensä. Seuraavina päivinä salli yhä lisääntyvä heikkous hänen vain silloin tällöin lausua kiitoksen tai rakkauden sanan ympäröiville henkilöille. Hän tahtoi sanoa hyvästit kaikille ystävilleen Roomassa. Hänen henkensä pysyi häiriintymättömänä, hänen mielensä oli suuntautunut elämän suuriin kysymyksiin, vielä torstaina hän sanoi eräälle lääkärilleen, jonka näki viimeistä kertaa: »Te olette todellinen Italian poika, tehkää työtä Italian hyväksi!» Viimeinen sana, jonka kuulin hänen huuliltaan iltaa ennen hänen kuolemaansa, oli sana _Amore_.

Lauantai-iltapäivällä hän ei enää kyennyt puhumaan, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli hänen heikkoutensa niin suuri että me kokoonnuimme hänen vuoteensa ympärille odottaen hänen viimeistä hengenvetoaan. Ei ollut enää kärsimyksiä, ei viimeistä kamppailua, ei kuoleman korinaa. Kello kaksi iltapäivällä huhtikuun 26 p. hän sammui hiljaa, ilman että mikään muu ulkonainen merkki kuin kasvojen kalmankalpeus ilmaisi elämän loppuneen ja sen toiveen vihdoinkin täyttyneen, jonka hän lausui eräässä viimeisiä kirjoittamiaan rivejä:

»Sie ruht im Vollbesitze ewigen Lebens»

[Hän lepää iäisen elämän täydessä omistuksessa.]

Hänen toivomuksensa mukaan poltettiin Malwida von Meysenbugin maalliset jäännökset Campo Veranolla. Hänen tuhkansa säilytetään uurnassa, joka on laadittu hänen ottolapsenlapsensa Edouard Monod'n muovaileman maljan mukaan, Monte Testaccion hautausmaalla aivan lähellä Goethen pojan hautaa.

Hän ei ollut tahtonut mitään kirkollisia menoja eikä puheita haudallaan. »Minä en enää kuulu», on hän kirjoittanut, »mihinkään oikeauskoiseen kirkkoon, vaan niiden ihmisten suureen seurakuntaan, jotka rakastavat hyvää, korkeata ja kaunista ja pyrkivät toteuttamaan sitä itsessään ja ympärillään.»

1. AIKAISIMMAT MUISTOT.

Suuren kaupungin keskellä olisi vaikea löytää paremmalle paikalle rakennettua taloa kuin se, jossa synnyin ja vietin lapsuuteni ensimäiset päivät. Talo sijaitsi Casselin kaupungissa, rinnan muiden rakennusten kanssa ja rajoitti katua, jolle oikeudenmukaisesti oli annettu nimi Bellevue, sillä vastakkaisella sivulla ei ollut ainoatakaan rakennusta, vaan ihana näköala kauniita puisto- ja puutarha-istutuksia päin. Nämä kohosivat terrassinmuotoisesti hedelmällisellä tasankomaalla, jonka läpi virtaa suurehko Fulda-joki. Olin lähinnä nuorin kymmenestä lapsesta — kaikki terveitä ja lahjakkaita. Vanhempani olivat vielä nuoria minun tullessani maailmaan. Heidän elämänsä oli onnellista keskitietä ylellisyyden ja puutteen välillä — asema, joka takaa suurimmat koti-onnen edellytykset. Olen ensimäisistä lapsuuspäivistäni säilyttänyt loppumattoman hilpeyden valoisan hohteen. Tuosta valoisasta taustasta eroittuu vain kolme määrätympää muistoa.

Ensimäinen muisto on äitini huone maalattuine seinäpapereineen, joille oli kuvattu palmumaisemia, kaislametsiä ja oudonmuotoisia rakennuksia. Lapsellinen mielikuvitukseni iloitsi tuosta tarunomaisesta maailmasta. Sitäpaitsi kertoi muuan talon ystävä minulle siitä satuja; niinpä oli eräs noista pikku taloista Blumenbach nimisen velhon asunto, jolle koko luonto oli kuuliainen. Talon vieressä seisoi suuri haikara pitkillä, jäykillä jaloillaan, pitkänokkainen pää rinnalle vaipuneena. Se oli Blumenbachin palvelija, kuten ystäväni sanoi. Hän seisoi muka siinä odottamassa herransa käskyjä.

Toinen muisto liittyy iltaan, jolloin hoitajattareni kertoi, että pieni, äskensyntynyt siskoni, oli kuollut. Hän antoi minun vasten äidin kieltoa katsoa lasioven läpi huoneeseen, jossa seisoi musta arkku; arkussa lepäsi pieni sisareni, valkeana kuin lumi ja kukkien peitossa.

Kolmas muisto vihdoin punoutuu vanhan ruhtinaan persoonaan, joka oli hallitsijana Hessenin vaaliruhtinaskunnassa, pienessä saksalaisessa kotivaltiossani. Hänen vaununsa ajoivat joka päivä talomme ohi. Vaunuissa istui vanha ukko Fredrik Suuren aikuisessa univormussa kolmikolkkainen hattu päässä. Hänen valkoiset hiuksensa olivat takaa palmikossa ja toista poskea rumensi hirveä paise. Siihen sairauteen hän kuolikin. Minä en nähnyt hänen hautajaisiaan, mutta vanha hoitajattareni kuvasi niitä minulle lukemattomat kerrat. Häntä ei haudattu esi-isien kammioon suuressa kirkossa. Hänet haudattiin toivomuksensa mukaan erään huvilinnan kirkkoon. Linnan oli hän rakennuttanut ja se oli ollut hänen mielipaikkansa. Hautaus tapahtui yöllä tulisoihtujen valossa, vanhan tavan mukaan. Mustapukuisen ritarin oli mustalla hevosella ratsastettava heti ruumisvaunujen jäljessä. Tämä ritari valittiin korkeasta ylimystöstä, mutta hänen täytyi aina, tarun mukaan, maksaa tämä kunnia hengellään. Tässäkään tapauksessa ei kansa pettynyt luulossaan. Tuon öisen näytelmän silloinen esittäjä, nuori aatelismies, terveyttä ja voimaa uhkuva, joutui kolme viikkoa hautajaisten jälkeen kuumetaudin uhriksi. Johtuiko tuo kuumetauti yksinkertaisesti vilustumisesta kylmässä rautapuvussa pitkän yöllisen kulkueen aikana? Kansa ei ottanut huomioon tuollaista mahdollisuutta, ja minun lapsellinen mielikuvitukseni piti kansan uskoa oikeana. Joka kerta tunsin salaista väristystä, kun vanhempieni kanssa kävin huvilinnassa ja näin asehuoneessa mustan puuhevosen selässä mustan varustuksen, jota onneton ritari oli tuona yönä kantanut.

2. YLEISTÄ JA YKSITYISTÄ.

Vanhan herran kuolema ei aiheuttanut suuria muutoksia ainoastaan minun perheessäni, vaan lopetti, niin sanoakseni, kokonaisen ajanjakson pienen isänmaani historiassa. Hallitsijahuone, johon hän oli kuulunut, oli hyvin vanha ja laski esi-isiensä joukkoon jäseniä, jotka olivat kuuluja urhoollisuudestaan ja jalomielisyydestään. Mutta viimeiset sukupolvet olivat huonontuneet. He olivat häpeällisillä keinoilla kartuttaneet yksityisomaisuuttaan, myymällä alamaisiaan vieraille valloille, jotka käyttivät niitä kaukaisissa sodissa.

Rakastajattaret olivat jo pitkät ajat hallinneet maata. Viimeinen hallitus oli ollut merkillisen vaihteleva. Vanhan ruhtinaan luonteessa oli kaikista virheistä huolimatta ollut kunniallisuutta. Vuosisatamme kaikkivoivan valloittajan lähestyessä jätti hän vapaaehtoisesti ruhtinaskuntansa, tietäen hyvin olevansa kykenemätön sitä puolustamaan ja tahtoen säästää alamaisiltaan turhaa verenvuodatusta. Hän piti parempana maanpakoa kuin häpeällistä antautumista muiden saksalaisten ruhtinasten tapaan. Hänen pienen valtakuntansa pääkaupunki joutui taaskin samaan asemaan suuressa kuningaskunnassa, jonka valloittaja lahjoitti nuorimmalle veljelleen Jérômelle. Ranskalainen hienostus, siekailemattomuus ja herkkäuskoisuus pääsi valtaan kankipalmikkoväen autioissa asunnoissa. Nuori kuningas loi pienen Pariisin saksalaiselle maaperälle.

Isäni, joka ei voinut viedä perhettään maanpakoon, jäi paikoilleen astuen uuden valtion palvelukseen. Äitini oli aivan nuori ja hyvin kaunis; oli siis luonnollista, että molemmat ottivat osaa nuoren hovin vilkkaaseen, hilpeään elämään. Kuinka usein kiusasinkaan äitiäni yhä uudelleen kertomaan minulle tarinoita noilta päiviltä, jotka olivat päättyneet aikoja ennen syntymääni! Kuinka ahnaasti kuuntelinkaan kuvauksia loistavista juhlista ja viehättävistä naisista, jotka olivat perheineen saapuneet Pariisista kaunistamaan suloillaan ritarillisen kuninkaan hovia! Millä mielenkiinnolla tutkinkaan äitini vaatesäiliötä, jossa vielä oli monta muistoa noilta ajoilta! Miten minua viehättävätkään nuo paimenpuvut, turkkilaiset viitat ja antiikit poimukkeet! Monet mietteet heräsivät minussa, kun ajattelin kaiken tämän ihanuuden ennenaikaista katoamista. Kuin uni oli koko loisto haihtunut. Venäläiset olivat ilmestyneet kaupungin porteille, heidän luotinsa olivat vinkuneet kaduilla. Vanhempani olivat panneet säilöön parhaat tavaransa ja jättäneet talon, joka oli liian suojaton vihollisen hyökkäyksille. Vanha, luonamme asuva täti, oli kätkenyt useita esineitä aitan jauho-astioihin. Kanuunankuula osui taloon ja jäi muuriin.

Kuullessani näitä kertomuksia, pahoittelin koko sydämestäni, että en ollut jo silloin elänyt ja saanut jakaa vaaraa vanhempieni kanssa. Olisin myöskin hartaasti halunnut tietää, olisivatko kasakat löytäneet jauhoihin kätketyt esineet, jos kaupunki olisi joutunut ryöstölle alttiiksi.

Mutta kaupunki, kuten vanhempanikin, varjeltui perikadosta. Vanha ruhtinas palasi takaisin maahansa. Kankipalmikot ja korpraalinsauvat, jotka ranskalaiset sulottaret olivat karkoittaneet, pääsivät jälleen käytäntöön. Maata alkoi jälleen hallita epämiellyttävä rakastajatar, kivulloisen ukon hoitaja. Suosikit, jotka jakaessaan maanpaon ruhtinaansa kanssa, olivat rikastuneet, saivat valtion ensimäiset virat. Kansa oli uskollisena ruhtinashuoneelleen, kuten eri Saksan heimot yleensä, alussa tervehtinyt iloisella innostuksella palaavaa ruhtinastaan; pian kuitenkin kävi ilmi, että nykyisyyden ja menneisyyden välinen side oli katkennut. Ruhtinaat ja kansat olivat käsittäneet aivan eri tavalla kansallisen nousun ja vapaustaistelut. Monen jalon sydämen haltioituneet unelmat häipyivät tyhjiin ja vapauden aamuruskon asemasta, jota saksalainen nuoriso oli toivonut, nousi uusi, synkkä, sumuinen päivä. Vanhan ajan ihmiset pitivät välinäytöstä täydellisen yksinvallan suuressa huvinäytelmässä päättyneenä ja ottivat uudelleen haltuunsa vanhat valtaistuimet ja entisen herruuden. Kansojen veri oli vuotanut turhaan. Historia oli jälleen pysähtynyt kulussaan.

Mutta kuolema ei ollut pysähtynyt; se kävi noutamassa vanhuksen kankipalmikkoineen, ja siitä silmänräpäyksestä alkaen vapautuivat kaikkien hiukset maassa tuosta menneisyyden kahleesta.

Ulkonaisesti tapahtui paljon muutoksia uuden hallituksen aikana. Isäni, joka oli lapsena ollut kruununprinssin leikkitoveri, kutsuttiin nykyisen ruhtinaan läheisyyteen ja sai huomattavan aseman valtiossa. Me jätimme, talon, josta olen maininnut kertomukseni alussa ja siirryimme suurempaan ja loistavampaan asuntoon aivan ruhtinaallisen linnan vieressä.

3. PERHE-ELÄMÄMME.

Kunnioituksen tunne oli minussa varmaan synnynnäinen, sillä minua ei koskaan pakotettu minkäänlaiseen palvontaan ja kuitenkin jumaloin vanhempiani ja vanhinta sisartani. Hän oli jo täysikasvanut, kun itse vielä olin pieni tyttö. Vertaan häntä muistissani muinaissaksalaisten maalarien madonniin, noihin naisellisen kauneuden perikuviin — kauneuden, joka enemmän ilmenee taivaallisena puhtautena ja nöyryytenä kuin piirteiden säännöllisyytenä. Ihailin tätä sisartani siinä määrin, että äitini oli jonkun verran mustasukkainen. Se oli lapsuuteni ensimäinen ristiriita; se päättyi kun sisareni meni naimisiin ja lähti puolisonsa mukana tämän kotiseudulle. Tämä ensimäinen ero maksoi minulle monta kyyneltä.