Part 1

ELÄMÄ AATTEIDEN PUOLESTA

Kirj.

Malvida von Meysenbug

Kahdeksannesta saksalaisesta painoksesta suomensi

Esteri Haapanen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS

I. Alkusanat. II. Esipuhe ensimäiseen painokseen. III. Esipuhe kolmanteen painokseen. IV. Idealistin viimeiset hetket.

1. Aikaisemmat muistot 2. Yleistä ja yksityistä 3. Perhe-elämämme 4. Ensimäinen matka 5. Unta ja totta 6. Ensimäinen vallankumous 7. Täydellisiä muutoksia 8. Kiertolais-elämää 9. Jälleen pysyväinen asuinsija 10. Sisästäpäin ulospäin 11. Suuri maailma 12. Taide 13. Nuori apostoli 14. Etelä 15. Kotiinpaluu 16. Käänne 17. 1848 18. Taantumusta ja vankeutta 19. Uusi elämä 20. Ratkaisevia tapauksia

I. ALKUSANAT.

Istuin kerran valkealla rantakalliolla, eräällä niistä, jotka muodostavat ylpeälle Albionille luonnollisen suojamuurin. Valtameren aallot murtuivat jalkojeni juuressa tämän vapauden maan kallioita vasten — maan, joka samalla oli pakopaikka sekä minulle että niin monelle muulle. Ajattelin isänmaatani aaltojen toisella puolella ja katkeraa, tuskallista taisteluani siellä vakaumukseni puolesta. Ajattelin päivää, jolloin naisen vapautus on toteutunut, jolloin hänellä on samat oikeudet kaikkien kykyjensä kehittämiseen opiskelun ja opetuksen tietä kuin miehilläkin, jolloin hän on tasa-arvoinen miehen rinnalla lain edessä ja vapaa tietämättömyyden, taikauskon, pikkumaisuuden ja muodin kahleista.

Silloin juolahti mieleeni kirjoittaa elämäni muistelmat, kertoa koruttomasti etsijän tarina, etsijän, sellaisen, joka vielä yön varjoissa hapuilee tietä, kun uusi aate on murtamaisillaan itselleen uran historiassa. Tällaisia etsijöitä pidetään ainakin liioittelevina idealisteina, jos ei heitä kohdella suorastaan narreina ja rikollisina. Päätin omistaa nämä muistelmat onnellisemmille sisarille, jotka, kun päivä koittaa, vapaasti saavat kehittää itseään tunnustettujen oikeuksiensa vapaassa ilmassa. Kenties voi se rohkaista niitä, jotka vielä ovat heikkoja, ja epäröivät, ja opettaa, muut entistä selvemmin tuntemaan onnensa.

Tuo päivä on mielestäni nyt koittanut. Aate naisen vapautuksesta herää joka taholla niin voimakkaana, ettei mikään enää voi sitä kukistaa. Se on saanut miesten taholta jaloja, puolustajia, ja useat etevät naiset tekevät työtä sen toteuttamiseksi. Seuraavat lehtiset omistan etenkin heille syvimmän myötätuntoni osoitukseksi.

Elämäni ilta, on saapunut ja minä katselen jo persoonallisia, elämyksiäni kuin toiselta kiertotähdeltä. Tahtoisin kuitenkin vielä käyttää, niitä yhteisen päämäärän hyväksi. Nimeni on siinä tarpeeton, sillä otan mukanani hautaan vain sen toivomuksen, että nainen lakkaa olemasta epäjumala, nukke tai orjatar, ja että hän itsetietoisena ja vapaana olentona miehen rinnalla tahtoo tehdä työtä elämän täydellisentämiseksi perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, tieteissä ja laiteissa — lyhyesti, toteuttaakseen elämän ihanteen.

Tekijä.

II. ESIPUHE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.

Kun näiden muistelmien ensimäinen nide useampia vuosia sitten julkaistiin ranskankielellä syistä, joita ei enää ole, tapahtui se melkein vasten tahtoani. Ystävät valtasivat käsikirjoituksen ja veivät sen painoon. Kirja otettiin vasten odotuksiani ystävällisesti vastaan, ja minä sain sen johdosta rakkaita myötätunnon ilmaisuja sekä sieltä, mistä eniten halusin että myöskin tuntemattomien taholta. Samalla pyydettiin minulta jatkoa.

Epäröin kauan, sillä toisaalta eivät seuraavat muistot olleet niin etäisiä kuin nuoruusajan, johon saatoin jo suhtautua täysin objektiivisesti, toisaalta oli mielestäni myöskin uskallettua edelleen kertoa, itsestäni, koska elämäni yhä vähemmän joutui kosketuksiin yleistä mielenkiintoa herättävien, ulkonaisten tapausten kanssa. Mutta sitten johtui mieleeni, että olinhan sen sijaan ollut tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka sitä paremmin ansaitsivat ystävyyden heille punomat muiston seppeleet, kun tapausten suuri aalto jo melkein oli pyyhkäissyt pois heidän muistonsa ja kun moni uusien historiallisten vaiheiden valossa käsitti heidän pyrkimyksensä väärin, tai kokonaan niitä vähäksyi, tuo sai minut uskaltamaan ja yrittämään.

Tarkoitan vuoden 1848 valtiollisia pakolaisia. He taistelivat aatteiden puolesta, joille aika ei vielä ollut kypsä. Sentähden ei heidän pyrkimyksillään ollut menestystä, sentähden menivät he ihanteellisuudessaan yli historiallisen kehityksen rajojen ja senvuoksi eivät he myöskään tavanneet oikeaa keinoa, joka heti ja kuin itsestään olisi osunut käytännöllisen reformaattorin käsiin. Mutta he ansaitsevat silti yhtä kiitollisen ja kunnioittavan muiston sydämissä, joiden edestä he taistelivat ja — kärsivät. Niin — kaikki he ovat kärsineet ja syvästi! He taistelivat ihanteen puolesta, he uskalsivat, he panivat alttiiksi verensä ja henkensä, ja sellaisia palkitsee kohtalo paljon useammin orjantappurakruunulla kuin laakereilla.

Kun kerran, halveksittuna minäkin, jätin saksalaisen maakamaran, toin itselleni lupauksen, etten tahdo nähdä isänmaatani, ennenkuin se on herännyt uuteen, saksalaiselle hengelle arvokkaampaan elämään. Tyhjensin maanpakolaisuuden kalkin koko katkeruudessaan, kauan ja turhaan odottaen tuota aikaa. Vihdoin se koitti. Kohtalo lahjoitti Saksanmaalle erään noita suuremmoisia ihmisiä, jotka ovat kuin luodut valtioiden johtoon, jotka tarttuvat voimakkain ottein historian rattaaseen ja pakottavat sen pyörimään rohkeitten suunnitelmiensa, maailmaasyleilevän katseensa mukaan. Hän teki sen, mihin 1848 miehet eivät kyenneet. Saksa saa olla kiitollinen onnelliselle tähdelleen, kun se antoi sille tuon suuren valtiomiehen, joka on luonut siitä Europan kunnioitusta nauttivan keskuksen. Saksan velvollisuus on nyt osoittautua tämän suuren asemansa arvoiseksi, ettei sen käy kuin paimenen, jonka kohtalo salli löytää ihmekukkasen. Se avasi hänelle tien saksalaisten satujen aarrevuoriin, mutta häikäisevät rikkaudet huumasivat hänet niin, ettei hän enää ymmärtänyt varoittavaa ääntä: »Älä unohda parasta!»

Niin. Saksan kansa, älä unohda parasta: alkuperäisintä henkeäsi sellaisena kuin se heijastuu neroissasi, suurissa hengissäsi! Suuremmoinen muoto, johon valtava ihminen sinut valoi, olisi sinulle onnettomuudeksi, ellet myöskin antaisi sille korkeinta sisältöä, jos unohtaisit pyhät sivistysvelvollisuutesi, parhaasi. Korkeat suojelushenkesi osoittavat sinulle tietä. Kokoonnu niitten ympärille, kuuntele ja tottele niitä, sillä heissä kunnioitat oman itsesi ihanteellista täyttymystä.

Mutta pidä myöskin kunniassa niiden muistoa, mihin kansaan kuulunevatkin, jotka valtiolliseen vapaustaisteluun yhdistivät korkean, laajakantoisen ihanteen ja palkinnoksi siitä saivat maanpakolaisen haudan vieraassa mullassa. Heidän tehtävänsä on päättynyt.

Valtiollisten vallankumousten aika on ohi. Tästä lähtien ne tulisivat vain taantumuksen taholta. Nuo taistelijat olivat enimmäkseen uneksijoita, mutta heillä oli rohkeutta uhrata kaikki ihanteen puolesta ja sentähden kunnioita heidän muistoaan, varsinkin aikana, jolloin aineellisilla harrastuksilla on niin suuri valta ihmisiin!

Heidän nimessään siis sallittakoon näiden lehtisten päästä julkisuuteen.

Kirjoitettu Ebernburgissa Nahetalissa, »Herberge der Gerechtigkeit»-talossa, jossa myöskin kerran asui _niitä_, »jotka heidän vuosisatansa työnsi luotaan».

Heinäkuun 2 p. 1875.

Tekijä.

III. ESIPUHE KOLMANTEEN PAINOKSEEN.

Vieläkö kerran täytyy minun antaa tälle kirjalle sananen evästykseksi sen lähtiessä tuntemattomien luo, joiden parista se etsii ystävänsä ja löytää varmasti myös vihamiehensä!

Omituisin tuntein eroaa kirjasta kuten ystävästä, jonka lähettää maailmalle kysyen itseltään: Mikä kohtaakaan häntä, joka oli sinulle niin läheinen, joka tunsi sinut kokonaan ja johon täydellisesti luotit? Ymmärretäänkö sitä oikein, otetaanko se sydämellisesti vastaan, vai töykeästi ja vihamielisesti? Kummassakaan tapauksessa ei ole muuta neuvoa kuin jättää se kohtalonsa haltuun. Kirjan täytyy kulkea tiensä kuten ihmisenkin. Jos niissä on todellista sisäistä arvoa, jos ne ovat tosia ja niiden tarkoitusperät puhtaita, voivat ne toivoa hyviltä hyvää vastaanottoa, ja mikä vielä parempi, ne voivat vaikuttaa hyvää. Jos ne ovat mitättömiä ja onttoja, jos niissä ei ole totuutta, josta yksin kaikki hyvä ja kaunis saa pyhityksensä, niin menkööt perikatoon. Joka, oli hän ihminen tai kirja, ei olemassaolollaan palvele korkeampaa, siveellistä tarkoitusta, joka ei muuta, etsi kuin omaa etuaan tai kunniaa, hän joutukoon häviöön. Se odottaa jumalankiitos, vaikkapa usein vasta loistavan valhe-elämän jälkeen, kaikkea, mikä ei kohota katsettaan persoonallisuuden lyhytaikaisen merkityksen yli ikuisia päämääriä kohden. Jos nyt kysyn itseltäni, onko kirjallani siveellinen tarkoitus ja onko persoonallinen aines vain ikäänkuin kokoavana puitteena sen ympärillä? — voin iloisesti vastata: On. Ja se käy yhä hallitsevammaksi mitä enemmän elämä lähenee loppuaan, mitä enemmän persoonallinen menneisyys kuin kaukainen unikuva kirkkaan, tyynen järvenpinnalla kuvastuu mielen vapautuneessa rauhassa.

Sitä yksin siis koskee kysymys: Lähteekö tämä kirja vielä kerran vaeltamaan? — Jos tarkoitus olisi — saavutettu, jos ei olisi mitään muistuttamisen varaa, sanoisin: Ei, minkätähden? Se on tehnyt tehtävänsä, joskin vain pieneltä osalta avustaen yhteistä asiaa. Valitettavasti on tuo tarkoitus, naisen todellisen vapautuksen vaatimus, vielä kaukana täydellisestä toteutumisestaan. Asia on yleensä edistynyt, naiselle avautuu yhä enemmän toimialoja ja tämän kautta mahdollisuus taloudelliseen riippumattomuuteen. Hänelle on myönnetty oikeus opiskelun ja harjoituksen tietä päästä aloille, joilla mies tähän saakka on ollut yksinvaltias. Jalon tiedonhalun elähyttämät tytöt ja naiset asettavat henkisen kehityksensä kaiken muun maisen onnen edelle ja ostavat sen usein kallisarvoisilla uhreilla. Mutta sittenkin puuttuu vielä paljon. Vielä ei ole nainen kansalaisena täysin samanarvoinen miehen rinnalla. Vielä kuulee usein arveluita, ettei naisen osanotto julkiseen elämään, eduskuntalaitokseen, oikeuselämään j.n.e. ole toivottava. Tähän on jo useasti annettu sattuvia vastauksia. Kukapa toivoisikaan naisten muuttuvan epänaisellisiksi ja ryhtyvän tehtäviin, joita ei mieheltäkään kadehdita? Ja kuitenkin vaatii oikeudenmukaisuus, että jokaisella ihmisolennolla on vapaus kaikkeen, mihin luonto ja taipumukset häntä vetävät. Yhtä hyvin kuin on ollut erinomaisia naishallitsijoita, yhtä hyvin voi myöskin olla erinomaisia naisedustajia tai viisaita naistuomareita, ja minkätähden olisi se epänaisellisempaa kuin näyttelijättären, laulajattaren, tanssijattaren y.m. ammatit? Onhan jo Shakespearekin eräälle kauneimmista naisluomistaan, jalolle Portialle, runoillut tunteen ja samalla arvostelun tosinaisellisen hienouden, jonka avulla hän saattaa tuomarien koko viisauden, häpeään ja pelastaa Antonion elämän. Ja joskin aivan oikein tahdotaan suojella naisia raakuuden ja väkivallan kosketukselta ja estetään heitä ottamasta osaa kiivaisiin väittelyihin ja inhoittavaan taisteluun, on heille toisaalta suotava täysi toimintavapaus siellä, missä voivat lieventää, sovittaa ja jalostaa ja missä tapojen sievistymisestä on arvaamattoman suuri hyöty. Tosin on tällainen osanotto julkiseen elämään vain poikkeuksellista laatua, mutta siihen tulee olla vapaus, jos kyvyt viittaavat tuohon suuntaan.

Naisen ja miehen täydellisestä yhdenvertaisuudesta lain edessä on vain liiankin usein puhuttu, joten sitä ei tässä tarvitse seikkaperäisesti toistaa. Hän on yhtä hyvä valtion kansalainen kuin mieskin, hänellä on tärkein tehtävä valtiossa: antaa ja kasvattaa sille kansalaisia ja hänellä on, kuten miehelläkin, pyhä oikeus suojattuun, riippumattomaan asemaan harrastuspiirissään. Siinä yksinkertainen kysymys, järjellisesti edistyvän sivistyksen ratkaistavaksi kaikkialla, missä se ei vielä ole ratkaistu.

Mutta tärkeämmät ulkonaisia naisvapautuksen edellytyksiä ovat sisäiset, jotka kaikki sisältyvät yhteen ainoaan sanaan: sivistys. Mitä sitten on _todellinen_ sivistys? Onko se tietojen kartuttamista tutkimuksen eri aloilla? Onko se jonkin erikoisalan hallitsemista? Onko se uskonnollisten velvollisuuksien muodollista noudattamista? Onko se salonkinaisen kohteliasta rakastettavuutta, tai »hyvän perheenemännän» taloudellista taitavuutta?

Ei, nuoret tutut ja tuntemattomat ystävättäreni (sillä teille, kuten aina, kohdistan ensi sijassa sanani): sivistys korkeammassa mielessä ei ole pelkkää tietämistä, ei erityisten kykyjen kehittämistä, ei kirkollisten eikä maailmallisten muotojen täydellistä noudattamista, ei myöskään aineellisen elämän askaretkin vaipumista. Se on ennenkaikkea koko olemuksen eetillinen läpitunkemus, se on keskusaurinko, josta lähtee säteitä joka suunnalle, polttopiste, johon yhtyy kaikki ajattelu, tunteminen, tekeminen. Jo apostoli sanoo: »Jos minä puhuisin ihmisten ja enkelein kielellä, jos tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, jos omaisuuteni köyhille antaisin, eikä minulla olisi rakkautta, en minä mitään olisi.»

Pelkkä tietojen kerääminen ei ole viisautta. Muuan nuori tyttö valitti minulle kerran, kuinka paljon on sellaista, mikä välttämättömästi pitää tietää kuinka lyhyt on elämä: luonnontieteisiinhän _täytyy_ perehtyä, samoin Europan päämaiden uusimpiin kirjallisuustuotteisiin, vanhojen kielten taito on kerrassaan välttämätön j.n.e. — Minun täytyi hymyillä tuollaiselle yleispätevyydelle. Mitä on _perehtyminen_ luonnontieteisiin, kun yksi ainoa sen haara täyttää ihmisen koko elämän? Ei, niin innokkaasti kuin puollankin naisten vakavaa ja perinpohjaista opiskelua, varoitan hartaasti liioittelusta, joka tässä, kuten muuallakin, vahingoittaa saavutettavan päämäärän todellista luonnetta. Älköön taivaan nimessä tiedonhalusta tehtäkö muotiasiaa ja keimailtako sillä? Voi sitä, ken alkaa leikitellä pyhällä. Siinä tapauksessa olisi parasta pysyä tietämättömänä. Pääasia ei ole opitun paljous, vaan hengen terästäminen omaan, elävään, terveeseen vakaumukseen, ajatuskyvyn kehittäminen selkeäksi ja teräväksi, sekä tajuntaan että ilmaisuun ja mielikuvituksen täyttäminen korkeilla esikuvilla ja vaikutteilla, lyhyesti: itsenäisten, ajattelevien ja huomiokykyisten ihmisten kasvattaminen.

Pois se myöskin, että naiset pyrkiessään korkeampaan älylliseen kehitykseen laiminlyövät velvollisuuden, joka kuitenkin on sälytetty useimmille: kotielämän hoidon. Mutta siinäkään he eivät saa olla pelkkiä emännöitsijöitä, vaan järjestyksen ja viihtymyksen hoivaajia, niin että yksinkertaisimmankin kodin elämä koituu hauskaksi. Elämän aineelliset huolet eivät saa ottaa suurempaa sijaa kuin välttämätöntä on, eivätkä anastaa ajatuksia ja aikaa siinä määrin, ettei hyvästä perheenemännästä ole muuta jäljellä kuin yksitoikkoinen, epäesteettinen, kyökissä ja lastenkamarissa turtunut olento.

Kukapa tahtoisi sanoa vastaan, jos todellinen, sisäinen tarve vaatii naisia noudattamaan uskonnollisia menoja ja muotoja? Tämä ei vain saa rajoittua pelkkään kirkossa käymiseen muodon vuoksi, jonka kanssa ei muulla elämällä ole mitään tekemistä ja jonka räikeänä vastakohtana vain liiankin usein on rakkaudettomuus ja kovuus arkioloissa. Jo Kristus sanoi naiselle kaivolla: »Ei vuorilla, ei temppelissä, vaan hengessä ja totuudessa on teidän rukoiltava.»

Niin, tämä on todellisen sivistyksen sisältö. _Elämä ja toiminta_ kokonaan _hengessä ja totuudessa_, _koko_ ihmisen eheys, _mielenlaadun ja teon_ sopusointu, _olemuksen ja esiintymisen_ totuudellisuus. Tällainen sivistys toteuttaa, naisen todellisen vapautuksen ja takaa, hänelle, hänen korkean asemansa ihmiskunnan elämässä. Kuten Rafael ihannenaisen taivaallisissa kuvissa antaa kukkasten puhjeta hänen jalkoihinsa, niin on myöskin naisten jalostava vaikutus kasvattava kauneuden ja hyvyyden, säälin ja viisauden kukkia. Suurin saksalainen runoilijamme lausui sen lyhyesti säkeissään:

Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä! Tehköön hyötyä, oikeutta, olkoon esikuva olentojen aavistamaimme.

Niinpä lähteköön tämä kirja vielä kerran maailmalle tehdäkseen jotakin ylläesitetyn tarkoituksen hyväksi. Ja jos se vain yhdellekin sydämelle näyttää tien elämään hengessä ja totuudessa ja samalla todelliseen sivistykseen, on sillä olemassaolon oikeus.

Rooma, joulukuulla 1881.

Tekijä.

IV. IDEALISTIN VIIMEISET HETKET.

Muistosanat, kirjoitti Gabriel Monod.

Malwida von Meysenbug kuoli Roomassa 26 p. huhtikuuta 1903, kahdeksankymmenen seitsemän vuoden kuuden kuukauden ikäisenä.

Eräs hänen ystävättärensä sanoi hänelle kerran: »Minä tahtoisin olla läsnä sinun kuolinhetkelläsi. Sinä olet elänyt inhimillisimmän elämän mitä ajatella voi, ja kuolemasi on oleva elämäsi kaltainen!» Tämä ystävätär sanoi totuuden. Nyt kun voimme silmätä tuota pitkää elämää kokonaisuutena, kiinnittää huomiotamme yksi ennen muita, sen ihmeteltävä yhtenäisyys. Hän pysyi viimeiseen hengenvetoon asti uskollisena niille ajatuksille ja periaatteille, jotka johtivat hänen nuoruuttaan. Niinikään voi nyt, kun tuntee hänen elämänsä kaikki jaksot, helpommin arvostella, mitä hän oli vanhempiensa kodissa, kuinka hän eli pakolaisten joukossa Lontoossa, kuinka hän vaikutti Italiassa ensin ottotyttärensä kasvattajana, sitten vietti riippumattomana ja yksinään nuo kolmekymmentä vuotta, joiden aikana hän kirjoitti tärkeimmät teoksensa.

Erinäiset henkilöt, jotka ovat lukeneet vain teoksen _Elämä aatteiden puolesta_ ja senkin pintapuolisesti, ovat muodostaneet itselleen väärän kuvan Malwida von Meysenbugin todellisesta luonteesta. Tämä naisten oikeuksien julistaja on näyttäytynyt heille kapinoitsijana, vallankumouksenisena henkenä, joka ennen kaikkea pyrki hävittämään olevaisen valtiojärjestyksen ja vanhat perhetraditsionit. Ja kuitenkin oli vainajan persoonallisuudelle ominaista juuri syvä tasapuolisuus ja vapaa, puolueeton käsitys asioista, mitkä ominaisuudet saivat hänet huolimatta kiihkeästä halustaan johtaa ihmiset edistyksen tielle ihailemaan kaikkea suurta ja jaloa ylimysvaltaisen menneisyyden perintätavoissa. Niistä oli lähtöisin se sydämellinen uskollisuus, joka liitti hänet omaisiinsa moitteettomana tyttärenä ja sisarena keskellä tuskallista erimielisyyttä, niistä saa selityksensä se tunnollisuus, jolla hän, vaikkakin saarnasi naisten oikeutusta itsenäiseen ajatteluun ja velvoitusta taistelemaan itselleen yksilöllisyyden, aina kuitenkin varoi katsomasta naisen oikeuksia intohimon tai oikun oikeudeksi.

Siitä selittyy, että tämä rikaslahjainen nainen, joka osasi yhtä hartaasti innostua valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta edistyksestä ja jolla oli yhtä vilkas mielenkiinto runoutta ja taidetta, luontoa ja filosofiaa kohtaan, saavutti eloisaa myötätuntoa ja lämmintä ystävyyttä niin menneisyyden periaatteiden edustajien kuin rohkeimpien vallankumouksen kannattajien keskuudessa. Siitä selittyy myöskin ettei koskaan sattunut todellista välien rikkoutumista hänen ja omaisten kesken, joiden elämänihanteet hän oli hyljännyt. Toivomme myöhemmin voivamme julkaista kirjeenvaihdon hänen ja hänen äitinsä välillä. Siitä käy ilmi kuinka vainaja isänsä kuolemaan, vieläpä kolmanteenkymmenenteen neljänteen ikävuoteensa saakka ei tahtonut jättää perhepiiriä voittaakseen itselleen kauan uneksimansa itsenäisen aseman ja kuinka hän edelleen, saatuaan vihdoin äidiltään luvan antautua vapaastivalitsemalleen elämänuralle, pysyi mitä hellimpänä, kunnioittavimpana, voisimme melkein sanoa alamaisimpana tyttärenä äidilleen. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta — kun hän Berliinistä karkoitettuna päätti muuttaa Lontooseen — kertoi hän äidilleen kaikki suunnitelmansa ja useammin kuin kerran luopui niistä tämän toivomuksesta.

Niin selittyy myöskin hänen intohimoinen ihailunsa Goethea kohtaan, joka ylinnä edustaa sitä ajatuksen ja taiteen vapautta, joka alistuu totuuden ja kauneuden ikuisiin lakeihin. Malwida von Meysenbug rakasti aivan erikoisesti Goethen sonettia _Natur und Kunst_ (Luonto ja taide) ja toisti halukkaasti hänen sanojaan:

»Vergebens werden ungebundene Geister Nach der Vollendung reiner Höhe streiben.»

[Turhaan pyrkivät kurittomat henget täydellisyyden puhtaaseen korkeuteen.]

Ja niinkuin Goethe lausuu'.

»Das Gesetz nur kann und Freiheit geben»

[Laki vain voi antaa meille vapautta.]

niin sanoi myöskin Malwida von Meysenbug'.

Koko hänen elämänsä voi ikäänkuin olla valaistuksena tälle lauseelle. Hänen vapautensa oli vaatinut häntä vapaaehtoisesti alistumaan sellaisen elämänmuodon ankariin sääntöihin, jonka puitteissa hän osasi yhdistää virheettömän naisellisen arvokkuuden ja hienotunteisuuden ajatuksen ja toiminnan rohkeuteen ja johon hän nuoruudesta saakka oli pelastanut kaiken sen ylimyksellisen tapojen hienostuksen, joka ansaitsi tulla pelastetuksi.

Hänen filosoofisten ja uskonnollisten ajatustensa kehitys ei ole vähemmän kiehtova. Hän oli hyljännyt luterilaisen kirkon opinkappaleet, sen kirkon, jonka helmassa hän oli kasvanut, ja eräät sanamuodot hänen muistelmissaan voisivat johtaa olettamukseen, että hän oli valinnut uskontunnustuksekseen äärimmäisen hegeliläisen vasemmiston puhtaasti kielteisen ja miltei materialistisen oppisuunnan, mutta niin ei ollut. Hänessä asui aivan liian mystillinen ja ihannetta tarvitseva henki, jotta hän olisi tyytynyt pelkkään kielteisyyteen eikä suunnannut katsettaan yli aistillisen maailman korkeampaa taivaanrantaa kohti. Kun hän vaati kosmoksen aineelle ja näkyvälle maailmankaikkeudelle arvoa, jonka perinnäinen uskonoppi kieltää siltä, tapahtui se vain siksi että ne esiintyivät hänen silmissään verhona ja ulkonaisena ilmenemismuotona hengelle, joka yksin on todella elävä ja ikuinen. Tämä usko hengen yhteyteen ja ikuisuuteen, tämä ihanteellinen monismi muodostui hänelle vähitellen tietoiseksi ja kehitetyksi opiksi, mitä perusteellisemmin hän tutki Schopenhaueria, intialaista viisaustiedettä ja nykyaikaisen tieteen teorioja, joka pyrkii yhä enemmän palauttamaan kaikkia ilmiöitä voimaan ja liikuntoon. Tämä vakaumus sai viimeisen, täydellisen ja suuremmaisen ilmauksensa _Jälkisanassa_ teokseen _Das Lebensabend einer Idealistin_ (Idelistin elämänilta). Katsellessaan verratonta taulua, jonka tähtitaivas ja meri levittivät hänen ikkunainsa eteen Nettunossa, seuratessaan hurjia syysmyrskyjä, jotka näyttivät muuttavan maailmankaikkeuden takaisin alkuperäiseksi kaaokseksi, hän oli kuulevinaan »Alkusyyn äänen, Alkusyyn, jonka suuruuden edessä sielumme heittäytyy maahan syvimmän hartauden vallassa ja autuaana riemuiten saadessaan sanoa itselleen: se vaikuttaa minussakin.» Tämä ikuisesti ainoa, luova alkusyy voi olla vain henki, ja meidän sielumme on »erittynyt säde ikuista henkeä.» Ja harrasmielisen innostuksen vallassa hän ylistää Jumalallista, Ikuista, »joka ei sinussa koskaan pääse täydelliseksi», tuona hetkenä, jolloin hän huutaa maailmalle kiitollisen jäähyväissanan, tuolle maailmalle, joka on ollut hänelle »tutkivan hengen maailma».

Nämä eivät olleet sellaisia sanoja, joita voi kirjoittaa ilon ja terveyden päivinä unohtaakseen ne myöhemmin kärsimyksen ja tuskan hetkinä, kuoleman edessä; ne ilmaisivat syvintä vakaumusta, ja kokemus oli osoittava, että Malwida von Meysenbug tästä vakaumuksesta ammensi harvinaiset sielunvoimansa, jotka elämässä pitivät häntä pystyssä ja antoivat hänelle sittemmin kyvyn uhmata sairauden ja pitkällisen riutumuksen tuskia ei ainoastaan alistuvana, vaan eräänlaisella iloisella sankaruudella.