Part 22

Jalkojeni juuressa aukealla tasangolla leventelihe ylpeä pääkaupunki, palatseineen, ylellisyyksineen, rientoineen, riemuitsevine sotilaineen. Kaiken yli valoi laskeva aurinko säteitään, jotka pohjolan utuisessa ilmassa muodostivat loistavan, monivivahteisen värileikin. Kaukaa kuului väkirikkaan kaupungin humu kuten meren pauhina. Mutta ympärilläni, kuoleman hiljaisessa puutarhassa, vallitsi syvä rauha. Vain satakielen laulu ja suhiseva iltatuuli, joka leikki hautakukkasten tuoksuilla, katkaisivat hiljaisuuden. Luulin olevani aivan yksin ja katselin näköalaa edessäni kehittäessäni loppuun tuskaisia ajatuksia, joita äskeinen kohtaus oli aiheuttanut. Olivatko nuo kuolleet, jotka lepäsivät ympärilläni, olivatko he saaneet vuodattamansa veren hinnan? Oliko heidän asiallaan ollut oikeutettua menestystä? Entä minä — olinko minä voinut toteuttaa yleviä pyrkimyksiä, joiden puolesta sydämeni hehkui? Olinko järjen ja rakkauden avulla voittanut minua kohdanneen vastarinnan? — Mykkinä ja voimattomina lepäsivät he maassa, ja heidän veljensä olivat ikeen alla enemmän kuin koskaan ennen jatkaen juhdanelämäänsä. — Minä olin yksin, erossa omaisistani, korkein rakkauteni kuului kuolleille, työni oli tehty tyhjäksi. — Olivatko he siis tavoitelleet järjettömyyksiä? Tahtoivatko he nousta toisten perikadon avulla? Ei, he olivat vain tahtoneet vapauttaa työn kirouksesta, joka on sillä levännyt siitä saakka, kun se kerran langetettiin kadotetun paratiisin portilla. He olivat vaatineet vapaita laitoksia, kehittyäkseen vapaaksi, voimakkaaksi, onnelliseksi kansaksi. — Entä minä, olinko koskaan sanonut, etteivät perhesiteet ole pyhiä, että nainen vapautuu torjumalla luotaan sukupuolensa erikoiset velvollisuudet ja ottamalla mieheltä sen, mikä usein hänessäkin on rumaa? Olin päinvastoin tahtonut tehdä naiset arvokkaammiksi vaimon ja äidin tehtäviin kehittämällä heidän henkisiä kykyjään, ettei heistä olisi ainoastaan ruumiillisiksi hoitajiksi, vaan että he henkisestikin voisivat kasvattaa ja kehittää nuorisoa. Olin tahtonut, että nainen, matkimatta miehen väkivaltaista voimaa, tulisi yhdenvertaiseksi hänen kanssaan ihmiskunnan sivistystehtävissä ja auttaisi häntäkin vapautumaan kaikesta, mikä on huonoa.

Minkätähden olimme sittenkin näennäisesti väärässä, kuolleet ja minä? Syy ei varmastikaan ollut meidän, vaan yhteisen vihollisemme valtion ja perheen despotismin. Näin selvemmin kuin milloinkaan ennen, että tuo kahtalainen itsevaltius oikeastaan oli sama asia, ja kumpusi samasta lähteestä. Se oli yksilön ja kansojen ikuista holhouksenalaisuutta: määrätty usko, määrätyt velvollisuudet, määrätty rakkaus. Yksilölle olisi sen sijaan pitänyt sanoa: »Valitse oman käsityksesi mukaan uskosi, velvollisuutesi, kiintymyksesi. Me kunnioitamme vapauttasi. Jos valintasi on arvoton, niin kanna seuraukset. Jos pysyt siveellisenä olentona, rakastamme sinua mielipiteidemme erilaisuudesta huolimatta.» Ja kansoille: »Lausukaa vapaasti julki valituksenne, tarpeenne! Neuvotelkaamme yhdessä epäkohtien korjaamisesta. Mehän olemme olemassa vain sentähden, että kaikille tapahtuisi oikeus, että kaikkien järkevä tahto toteutettaisiin.» Onko sitten niin vaikea käsittää, että vapaus on vahvin laki? Kasvattaa lapset siihen, totuttaa kansat sen ymmärtämään — siinä oikeastaan sivistyksen koko tehtävä! Perhe ja valtio saavuttaisivat näin todellisen, onnellistuttavan muotonsa, kun taas väkivaltaisella holhoojalla aina on kapina ovellaan.

Näitä miettiessäni oli aurinko laskenut ja illan syvät varjot peittivät kaupungin, mutta kuolleitten kukkulalla vallitsi vielä säteilevä kirkkaus. »Meidän ajatuksemme säteilevät kerran vielä, kun menneisyyden ikuiset varjot peittävät itsevaltiuden», sanoin itselleni katsahtaessani hautoihin kuten lohduttaen siellä lepääjiä. Silloin huomasin, etten ollutkaan yksin. Vähän matkan päässä seisoi nuori työmies ja nuori vaalea tyttö, joka nojasi hänen käsivarteensa. Molemmat katselivat minua tarkoin ja kunnioittavasti. Kun nousin, aikoivat he poistua, mutta minä menin heidän luokseen.

Nuori mies sanoi: »Suokaa anteeksi, jos olemme häirinneet mietteitänne. Olemme katselleet teitä kauan, ja kun istuitte niin surullisena ja ajatuksissanne, sanoin morsiamelleni: Tuo on varmasti meikäläisiä.»

Vakuutin kuuluvani heihin ja ryhdyin puheisiin heidän kanssaan. He kertoivat olevansa vielä liian köyhiä mennäkseen naimisiin ja asuvansa kaukana toisistaan niin että tapasivat vain harvoin, kun poika oli tehtaassa, tyttö palveluksessa ja heillä oli paljon työtä. Mutta kun heillä joskus oli vapaahetki, kohtasivat he tavallisesti tällä kukkulalla, jolla niin moni heidän ystävistään lepäsi. Täällä he muistelivat pyhiä toiveita, joiden edestä toiset olivat antaneet henkensä.

Kerroin heille puolestani, mitä ajatuksia äsken oli liikkunut mielessäni ja sanoin, että surullisesta nykyisyydestä huolimatta saimme olla vakuutettuja, ettei tuo veri ollut vuotanut turhaan, etteivät ylevät uhrit ole koskaan hedelmättömiä ja että taas koittaa aika, jolloin vapauden siemenet itävät ja hedelmöivät. He, jotka vielä ovat niin nuoria, saavat kenties nähdäkin sen ajan. Sitten puhuimme käsityöläisyhdistyksistä, jotka hallitus juuri oli hajoittanut, ja nuori mies kertoi niiden jalostavasta vaikutuksesta. »Kun meidät estetään etsimästä virkistystä opinnoista ja lukemisesta, pakotetaan meitä suorastaan jälleen kapakkaan. Ja se sitten on muka kansan todellisten etujen valvomista ja vallankumouksen tukahuttamista!» jatkoi hän katkerasti hymyillen.

Jätin heidät vihdoin sydämellisesti puristaen heidän käsiään. Hiljainen mietiskelyhetki ja keskustelu köyhien, nuorten ihmisten kanssa, jotka lyhyenä vapaahetkenään sen sijaan, että olisivat iloinneet rakkaudestaan, etsivät kuolleitten leposijan vahvistaakseen sen ääressä periaatteitaan, oli tehnyt minulle hyvää ja rauhoittanut mieleni.

Samana iltana palasi Charlotte Englannista, jossa hän oli viettänyt muutamia viikkoja erään ystävättären luona. Hänen kertomuksensa maailmankaupungin vilkkaasta elämästä ja varsinkin siirtolaispiireistä ilahuttivat yksinäisyyttämme. Välistä herättivät nuo kuvaukset minussa voimakkaan halun matkustaa sinne koettaakseni uudella toimialalla ja uusien vaikutteiden, avulla väkipakolla tempautua irti kuolettavasta surumielisyydestäni. Elämä oli minulle taakka, toivoin hartaasti kuolemaa, ja terveyteni heikkenikin päivä päivältä. Anna suorastaan pakotti minut kääntymään lääkärin puoleen, joka määräsi minulle vahvistavaa hoitoa.

Samana päivänä kuin tämän piti alkaa, ajattelin aamulla herätessäni, että olisi varovaisinta vielä sinä päivänä järjestää paperini ja kätkeä varmaan paikkaan demokraattisten ystävieni kirjeet, omat muistiinpanoni y.m. Taantumus kävi yhä synkemmäksi, yhä epäluuloisemmaksi, emmekä pitäneet ollenkaan mahdottomana, että luonani jonakin päivänä toimitettaisiin kotitarkastus, kun palvelustyttö kertoi, että siviilipukuiset miehet, jotka hän oli tuntenut poliisipalvelijoiksi, olivat useamman kerran häntä puhutelleet ja kysyneet, mitä tein, keitä kävi luonani y.m. — Useita naisia, joita epäiltiin demokratian kannattajiksi, oli jo tällä tavalla tutkittu. Sama kohtalo saattoi minuakin odottaa, vaikkakin pidin sitä liian kohtuuttomana. Mutta usein käy niin, että vaikkakin pitää jotakin asiaa mahdollisena ja olisi aikaa ehkäistä sen seuraukset, jättää sen kuitenkin jonkun sokean sallimususkon vuoksi tekemättä. Niinpä jätin minäkin tuona päivänä paperini järjestämättä ja päätin lähiaikoina ennenkaikkea huolehtia terveydestäni, voidakseni heti voimien palattua ryhtyä kirjoittamaan teoreettista tutkielmaa kasvatuksesta.

Annalla oli samana päivänä kova päänsärky ja hänen täytyi pysyä vuoteessa. Charlotte hoiti häntä. Minä istuin Annan pienessä vierashuoneessa kirjoittaen kirjettä ystävälleni Amerikkaan, kun palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että eräs herra pyrki puheilleni. Ajattelin, että se oli joku ennen mainitsemistani demokraattisista herroista, jotka joskus kävivät luonani, mutta hämmästyin suuresti, kun tulija oli ventovieras. Hän kumarsi hyvin kohteliaasti, ja selitti kysyttyäni, mikä hänet toi luokseni, hiukan hämillään, että hänellä oli sangen epämiellyttävä tehtävä. Poliisipäällikkö oli nimittäin määrännyt hänen tarkastamaan paperini ja kutsumaan minut päällikön puheille. Olin ulkonaisesti mahdollisimman rauhallinen ja kysyin kylmästi, mikä oli syynä moiseen määräykseen. Hän pyysi anteeksi ja sanoi toimivansa vain määräysten mukaisesti, mutta luuli kuulleensa, että olin kirjevaihdossa jonkun Weigeltin kanssa — se oli — kuten aikaisemmin olen maininnut — hampurilaisen saarnaajamme nimi. — Vastasin hymyillen, että he vasta saisivat tekemistä, jos tahtoisivat tarkastaa kaikkien niiden ihmisten paperit, jotka olivat kirjevaihdossa tuon hyvänlaitaisen, rakastettavan miehen kanssa, joka ei vähääkään välittänyt politiikasta. Hän kysyi, oliko tämä minun huoneeni. Vastasin kieltävästi. »Mutta tehän kirjoititte, kun tulin sisään?» sanoi hän astuen pöydän luo, jolla kirjoitussalkku ja alottamani kirje lepäsivät. Hän otti ne haltuunsa, kumartaen samalla minulle kuin anteeksi pyytäen. Vereni kuohahti, kun tuo alhainen käsi taittui lehtisiin, joille olin uskonut ajatuksia ja tunteita vain ystävää varten. Millaista oli sivistys, joka suvaitsi moista raakalaisuutta? Parempi on itämailla vallitseva tapa, jonka mukaan epäluulonalaiselle ihmiselle suorasukaisesti lähetetään nuora ilman että lain ja oikeuden nimessä loukataan pyhintä, mitä ihmisellä on: hänen ajatustensa ja tunteittensa salaisuutta.

Virkamies vaati nähdä huonettani. Kun ulko-ovi oli sisäpuolelta lukossa, saattoi sinne päästä vain Annan makuuhuoneen kautta. Virkamies ei kuitenkaan sallinut minun poistua läheisyydestään ja niin täytyi minun huutaa Charlottelle, että tämä avaisi huoneeni oven sisäpuolelta. Hän oli tietysti siksi säikäyksissään odottamattoman vierailun johdosta, ettei valitettavasti älynnyt poistaa huoneestani edes Teodorin kirjeitä pelastaakseen nämä kalliit muistot häväistykseltä, joka niitä odotti, sillävälin kun minä poliisivirkailijan kanssa kiersin käytävän kautta huoneeni ulko-ovelle. Tunsin sekä suuttumusta että ivan halua nähdessäni eteisessä asestetun sotilaan. Oliko luultu, että revolveri kädessä ottaisin vastaan järjestyksenvalvojan! Silläkö tavalla poliisilaitos käsitti aatteen naisen vapautumisesta? Tämän väärinkäsityksen vuoksi kai poliisi olikin niin häpeissään ja nolo. Huoneessani riensi hän suoraapäätä kirjoituspöytäni luo ja otti haltuunsa kaikki siellä olevat paperit pikaisesti niitä silmättyään. Paperien Joukossa oli pieni pinkka muistiinpanolehtisiä Hampurin luentojen ajoilta. Tiesin, että niiden mukana oli yksi ainoa lehtinen, josta kiukkuinen poliisilaitos olisi voinut saada todistuskappaleen, vaikka sen sisällys ei ollutkaan valtion turvallisuudelle vaarallinen. Se oli yksinkertaisesti luettelo puheenparsista ja nimityksistä, jonka olin laatinut ystävieni kanssa Hampurissa voidaksemme vapaasti antaa tietoja toisillemme, kun oli yleisesti tunnettua, etteivät viranomaiset siihen aikaan pitäneet kirjesalaisuuden rikkomista suurenakaan syntinä. Otin pinkan käteeni, selailin sitä virkailijan silmien edessä ja sanoin: »Kuten näette, on siinä tieteellisiä muistiinpanoja, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa.» Hän heitti siihen nopean silmäyksen ja jatkoi pöytälaatikkojen tyhjentämistä. Samassa silmänräpäyksessä pistin hänen huomaamattaan vaarallisen paperin taskuuni ja ojensin hänelle pinkan, jonka hän asetti muiden tavaroiden joukkoon. Olin itsekin tyytyväinen mielenmalttiini tällä tuskallisella hetkellä. Uskon myöskin, ettei rohkeinkaan ihminen voi olla itsestään varma, ennenkuin on saanut koetella vaaraa. Vain suupaltit ovat uskaliaita ennen koettelemusta.

Huolimatta tyydytyksentunteestani olin syvästi surullinen nähdessäni hänen keräävän kirjeitäni ja papereitani, noita onnellisten ja onnettomien hetkieni muistoja, jotka silti kaikki olivat yhtä pyhiä. Ulkonaisesti säilytin kuitenkin levollisuuteni. Kun kaikki oli koossa, tahtoi virkailija puhua yksityisesti Charlotten kanssa, jolloin minun täytyi pysyä yksin huoneessani. Senjälkeen täytyi hänet viedä Anna-parankin makuuhuoneeseen. Tämän päänsärky oli luonnollisesti mielenliikutuksesta yltynyt kahta pahemmaksi. Kun virkailija näki, että hän tosiaan oli sairas ja vuoteessa, änkytti hän anteeksipyynnön ja poistui. Lähtiessään toisti hän vielä määräyksensä, että tunnin kuluessa saapuisin poliisikamariin, sitten hän teki syvän kumarruksen ja sanoi jonkun verran liikutettuna: »Pyydän teiltä ihmisenä anteeksi sitä, mitä minun oli virkamiehenä tehtävä.»

»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa», vastasin. »Päinvastoin säälin teitä. Mahtaa olla surullista, kun ihmisen ja virkamiehen tehtävät ovat niin ristiriitaisia keskenään.»

Hänen lähdettyään tapasin Annan kyynelten vallassa, ja sukulaiset, joiden luona hän asui, syvästi järkytettyinä. Olin itse levollisin koko talossa, sillä tarvitsin vielä mielenmalttiani siihen, mikä oli edessä. Kaikki vapisivat puolestani ajatellen vankilaa ja muita mahdollisia kauhuja. Minun täytyi kuitenkin lähteä.

Lähdin yksinäni ja jalan. En tahtonut saattaa ketään syynalaiseksi, sitäpaitsi halusin esiintyä mahdollisimman yksinkertaisesti koko asiassa. Saavuttuani poliisikamariin, kysyin virkamiestä, jonka puoleen olin saanut käskyn kääntyä. Sain osakseni epäluuloisia katseita, ja vihdoin avattiin minulle eräs ovi verrattain epäkohteliaasti. Tulin suureen saliin, jossa lukuisia virkailijoita työskenteli kirjoituspöytien ääressä. Kaikki katsahtivat minuun, hymyilivät ja kuiskivat keskenään. Kysyin vielä kerran ylpeästi ja halveksien virkamiestä, jonka nimi oli minulle mainittu. Minut osoitettiin toiselle ovelle. Näin täytyi minun vielä kulkea useiden huoneiden läpi, kunnes vihdoin tulin mainitun poliisipäällikön kabinettiin. Hän otti minut kohteliaasti vastaan, pyysi istuutumaan sohvalle ja istahti itse viereiselle tuolille, niin että valo lankesi kasvoilleni minun kääntyessäni hänen puoleensa, mutta itse hän istui varjossa. Se oli nähtävästi viekas poliisitemppu, jonka avulla voidaan syytetyn kasvoista paremmin lukea, onko hän rikollinen. Hän sanoi puheensa aluksi, kuinka hallituksen oli ikävä ryhtyä tällaisiin toimenpiteisiin naisen suhteen, joka kuului yleisesti kunnioitettuun perheeseen ja jonka oma veli oli Berlinissä korkeassa asemassa. Hän kysyi, mistä johtui, että siinä määrin olin etääntynyt perheeni mielipiteistä ja lähtenyt tielle, joka ikuisesti erotti minut seurapiiristä, jossa olin syntynyt ja kasvatettu. Kysyin häneltä puolestani, eikö hän uskonut naisillakin olevan vakaumuksia ja tarmoa seurata niitä. Vastauksen asemasta kohautti hän olkapäitään ja alotti todellisen kuulustelun. Hänen viekas ja silti typerä menettelytapansa herätti minussa syvää halveksimista. Annoin hänelle vain lyhyitä vastauksia. Yksinkertaiset, avoimet vastaukseni näyttivät sekä hävettävän että hämmentävän häntä. Hän kysyi, olinko tekemisissä Englannin siirtolaisten kanssa. Myönsin rauhallisesti ja sanoin että minulla siellä oli ystäviä, joiden kanssa olin kirjevaihdossa. Erityisesti hän näytti haluavan päästä selville siitä, keitä tunsin ja keiden kanssa seurustelin itse Berlinissä, nimittäen mainitsemani sanomalehden toimittajan. Sanoin tutustuneeni häneen erään artikkelin johdosta. Sitten hän puhui »erinäisistä muista henkilöistä», joiden myöskin oli täytynyt käydä minua tervehtimässä. Vastasin kieltävästi. Keskustelulla noiden herrojen kanssa ei ollut muuta tarkoitusta kuin silloisen taantumuksen aikana saattaa työläisille mahdolliseksi se, jota he nyt saavat onneksi tehdä avoimestikin: liittyä yhteen sivistystarkoituksessa ja keskinäiseksi avuksi ei tehdäkseen vastarintaa, vaan oikeutettuna yhteiskuntaluokkana, jopa osaksi yhteiskunnan kulmakivenäkin, luokkana, jolla täytyn olla oikeutensa, että se voisi täyttää myös velvollisuutensa.

Tätä suunnitelmaa, joka sisälsi tulevaisuuden idun työväelle, en tahtonut panna alttiiksi poliisin väärinkäsityksille ja päätin senvuoksi sanoa, etten ollut tuttu noiden herrojen kanssa pelastaakseni heidät ikävyyksiltä, jotka minua mahdollisesti odottivat.

Kun poliisi virkailija huomasi, ettei hän saanut minua tunnustamaan syyllisyyttäni, että pysyin levollisena ja lujana enkä tehnyt pienintäkään myönnytystä, alkoi hän äkkiä puhua aivan toisessa äänilajissa, muuttui tuttavalliseksi ja ystävälliseksi ja pyysi minua uskomaan, että tämä tapahtui kokonaan omaksi hyväkseni, että tahdottiin tehdä palvelus korkeassa asemassa olevalle perheelle ja johtaa minut takaisin tielle, jolla minun kasvatukseni ja arvoni perustalla täytyi vaeltaa. Kiitin häntä ivallisesti tästä huolenpidosta, mutta valitettavasti täytyi minun sanoa hänelle, etten voinut kulkea muuta tietä kuin omantuntoni minulle määräämää. Nähdessään, ettei tämäkään tepsinyt, tarttui hän vielä erääseen keinoon ja teki viittauksia siihen suuntaan, että olin kenties väärässä luottaessani niihin, joita nimitin ystävikseni, että Charlotte, hänen keskustelustaan päättäen poliisin kanssa, ei ollut osoittautunut erittäin suopeaksi minua kohtaan. Tämä oli ensimäinen isku, jolla hän tosiaan osui sydämeeni. En ollut peljännyt vaaroja ja vastuksia, jotka mahdollisesti olivat edessäni, mutta se koski, että eräs niistä, joka jakoi yksinäisyyteni ja tunsi luonteeni ja kohtaloni, olisi voinut minut pettää. Vastasin hänelle kuitenkin lyhyesti, etten sitä, uskonut.

Nähdessään vihdoin, ettei tämäkään auttanut sanoi hän: »Näen, etten mahda teille mitään. Minun täytyy ensin saada uusia tietoja ja lukea paperinne. Ylihuomenna samaan aikaan täytyy teidän jälleen saapua tänne. Muuten», lisäsi hän viekkaasti hymyillen, »ei minun kai tarvinne huomauttaa, ettei teidän ole pakko odottaa täällä ololipussanne määrätyn ajan päättymistä.»

Olin nimittäin heti saavuttuani Berliniin hankkinut ololipun poliisilta.

Oliko tämä viittaus, että poistuisin ja he pääsisivät enemmistä vaivoista?

Vastasin hänelle: »Tarkoitatteko, että minun täytyy lähteä Berlinistä? Teen sen mielelläni, sillä en viihdy täällä.»

»Niin, eikö totta, täkäläinen paksu virkavaltainen ilma on tukahuttavaa», sanoi hän viekkaasti hymyillen ja hieroen käsiään tyytyväisyydestä.

Katsoin häntä tiukasti silmiin ja vastasin: »Tuota sanantapaa käytin vähän aikaa sitten eräässä sinetöidyssä kirjeessä, joka meni hampurilaiselle ystävälleni.»

Hän oli hiukan häpeissään, sillä nyt hän oli selvästi todistanut, että kirjeitäni avattiin ja luettiin. Tervehdin kylmästi ja lähdin. Kun olin jättänyt poliisikamarin, tunsin voimieni pettävän. Heittäydyin vaunuihin ja ajoin kotiin, jossa kaikki olivat äärimmäisen järkytettyjä. Anna syleili minua itkien, hän oli jo luullut, ettei saisi minua enää nähdä ja että minut oli viety vankilaan. Sielussani oli vain yksi kipeä kohta, tuon ihmisen herättämä epäluulo Charlottea kohtaan. Käsitin, että tuskallisinta Kristuksen kärsimyksissä oli ystävän petos. Otin Charlotten kahden kesken ja Sanoin hänelle suoraan, mitä tuo ihminen antoi minun ymmärtää. Hänen ei ollut vaikea vakuuttaa, että virkamies oli julkeasti valehdellut. Kaikki olivat sitä mieltä, että minun täytyisi heti lähteä odottamatta toista kuulustelua ja ennenkuin minulta mahdollisesti riistettäisiin vapaus. En ollut oikein valmis tähän; olisin tahtonut jäädä todistaakseni viattomuuteni ja saadakseni takaisin paperini, joiden menetys koski minuun sietämättömän kipeästi. Mutta Anna rukoili, etten panisi vapauttani alttiiksi. Hän todisti minulle, ollen täysin oikeassa, että papereistani saataisiin tuhat tekosyytä, joiden nojalla joutuisin vähintäin tutkintovankilaan. Tätä ei heikko terveyteni kestäisi ja se olisi perheellenikin monta vertaa tuskallisempaa kuin pakollinen poislähtöni. Pidin vielä kiinni lupauksesta, jonka olin antanut veljelleni, mutta Anna huomautti sen koskeneen vapaaehtoista, ei pakollista matkaa. »Vapaaehtoisen välttämättömän marttyyriuden aika, se, jolloin Teodor kirjoitti artikkelinsa ja tuli tuomituksi, on ohi», sanoi hän. »Nyt on vältettävä vaino ja säästettävä jalot voimat paremman tulevaisuuden varalle. Kohtalo, tällä kertaa taantumuksellisen poliisin haahmossa, tulee itse avuksesi. Noudata sen viittausta: lähde vapaaseen maahan elääksesi siellä periaatteittesi mukaan. Palaja takaisin, kun ylösnousemuksen päivä koittaa; ellei — niin voit ja tahdot tehdä työtä ja luot itsellesi aseman. Ellemme enää tapaa, olemme kuitenkin varmat toinen toisistamme ja elämme tulevaisuuden aatteissa.»

Myönsin hänen olevan oikeassa ja päätin lähteä. Anna ja Charlotte pyysivät minua hiukan lepäämään aamullisen hirveän jännityksen jälkeen ja ryhtyivät puolestani matkavalmistuksiin. Heittäydyin vuoteelle ja koetin nukkua, mutta se oli mahdotonta. Sydämeni löi yhtä kiivaasti kuin tuona yönä, jota ennen olin kuullut, että Teodor rakasti toista naista. Ne olivat itse asiassa elämäni ratkaisevat hetket. Pitkä, ihmeellinen syiden ja seurausten ketju esiintyi noina hetkinä entistä silmiinpistävämpänä, muodostuen, tosin omasta luonteestani kehkeytyneenä, kohtaloksi, joka määräsi tieni. Nousin vihdoin ylös. Tunsin, etten saanut miettiä, vaan toimia. Onneksi olin elänyt äärimmäisen säästävästi, niin että minulla oli pieni erä matkarahoiksi. Otin aluksi mukaani vain matkalaukun, joka sisälsi välttämättömimmän. Anna lupasi lähettää muut tavarani jälkeenpäin.

Illan hämärtäessä lähdin matkalle. Kaikki syleilivät minua itkien ja toivottivat minulle hartaasti siunausta. Annan serkku, kahdeksantoistavuotias nuorukainen tarjosi minulle käsivartensa ja me lähdimme rauhallisesti talosta kuin kävelymatkalle, sillä tiesimme taloa vartioitavan. Kaupungin suosituimmalla kävelypaikalla pujottauduimme tiheimpään ihmisvilinään ja eksytimme jäljiltämme ne, jotka mahdollisesti olivat meitä seuranneet. Vihdoin poikkesimme etäiselle, tyhjälle syrjäkadulle ja tarkastimme, seurattiinko meitä. Sieltä suuntasimme kulkumme uuteen, verrattain autioon kaupunginosaan, jossa asui muuan nuori pariskunta, Ostenden aikaisia tuttaviani. He olivat Berlinissäkin muutaman kerran käyneet minua tervehtimässä. Nuorikot olivat rakastettavia, sivistyneitä ihmisiä ja mieleltään kansanvaltaisia, vaikka heitä ei voitu mistään syyttää. Tahdoin viettää yön heidän kodissaan ja lähteä aamulla aikaisin, mikä Annan luota ei olisi voinut tapahtua huomaamatta. Nuoret ihmiset olivat onneksi yksin kotosalla ja tulivat hyvin surullisiksi kuultuaan vierailuni syyn. He tarjosivat minulle rakastettavan auliisti apuaan. Nuori saattajani jätti minut, tullakseen aamun ensi koitteessa noutamaan minua vaunuilla. Rakastettava isäntäväkeni teki kaikkensa lohduttaakseen ja rohkaistakseen minua. Nuori mies lähti vielä iltamyöhällä erään ystävänsä luo — koeteltu demokraatti, joka v. 1848 oli taistellut kansan puolesta — pyytämään, että tämä lähtisi aamulla saattajakseni, hän kun piti soveliaimpana, että saattajani oli kokenut mies. Hän viipyi poissa useampia tunteja ja sillävälin keskustelimme nuoren rouvan kanssa elämän korkeimmista ongelmista, sillä kummallakaan ei ollut halua nukkua. Olin saanut takaisin koko tarmoni ja tunsin itseni jälleen voimakkaaksi taisteluun kohtalon kanssa. Aamupuolella yötä saapuivat molemmat herrat. Kiitin liikutettuna tuntematonta, joka oli valmis saattajakseni mahdollisista ikävyyksistä huolimatta. Hän vakuutti, että se vain oli yksinkertainen velvollisuus aatetoveria kohtaan ja minun mielestäni oli tuollainen toveruus jalompi ritarisääty kuin kaikki edelliset.