Part 21

Korkeakoulun aineellinen toimeentulo alkoi tuottaa meille raskaita huolia. Oli selvää, että meitä vastaan vehkeiltiin ja koetettiin lakkauttaa ulkoapäin tuleva avustus. Opiston kannattajista kävivät monet yhä kylmäkiskoisemmiksi — heikot luonteet, jotka pelkäsivät uhkauksia tai kallistivat korvansa yllytyksille. Korkeakoulun ja vapaaseurakunnan läheinen yhteys antoi papeille (jotka olivat raivostuneita, kun heidän kirkkonsa tyhjenivät seurakuntasalin täyttyessä ääriään myöten) aseen käteen korkeakoulua vastaan. He koettivat riistää siltä kaikkien niiden myötätunnon, jotka eivät julkisesti tahtoneet rikkoa välejään Jumalan kanssa. Emiliellä ja minulla oli pitkiä, surullisia neuvotteluja. Me olimme muka olleet liian äärimmäisiä mielipiteissämme, olimme liian avomielisesti tunnustaneet periaatteemme, mutta me emme surreet, että selvästi olimme sanoneet, mitä tahdoimme. Jos aika ei vielä ollut kypsä aatteittemme toteuttamiselle, oli parempi jättää niiden täyttyminen tulevaisuudelle kuin tehdä sovitteluja vanhanmaailman kanssa. On luonteita, jotka työskentelevät yhteiskunnan kehityksen hyväksi arkaillen arvosteluissaan, mainiten asiat vain puoleksi nimeltään, tehden hiukan myönnytyksiä ja saavuttaenkin jotakin. Tuollaiset, muuten täysin rehelliset luonteet tekevät työnsä, jolla on oma hyötynsä. Mutta on luonteita, joiden peruslakien vastustamattoman logiikan pakoittamana täytyy aina mennä eteenpäin ja puhua selvästi. Vaikka heidän ei onnistukaan toteuttaa ihannettaan, voittavat he sille innokkaita puoltajia ja ovat ainakin itse elävänä vastalauseena kivettyneelle muodolle, josta elävä henki on poistunut. Etevimmät opettajamme olivat kanssamme samaa mieltä, vaikka hekin suurella surulla ajattelivat sitä mahdollisuutta, että opisto suljettaisiin.

Eräänä aamuna lähdin yksinäni kävelemään suuren, järvimäisen lammikon rannoille, jonka virta muodostaa Hampurin luona. Huhtikuu oli alullaan ja kevättä tuskin vielä huomasi. Ilma oli samalla kertaa suloisen leutoa ja raikkaan kirpeätä, kuten pohjolan keväälle on ominaista. Luonto alkoi juuri pukeutua ensi vihreyteensä ja kostea, tuore maa, joka vastikään oli vapautunut viimeisistä lumista, tuoksui. Aurinko oli laskenut ja vaalean, läpikuultavan taivaan verhosivat ruusuiset pilvenhattarat, heijastaen suuren, kadonneen valokehrän loistetta. Sydämeni, joka aina on ollut altis luonnon vaikutuksille, oli tänä iltana tavallista herkempi. Kaikki, mikä elämässäni oli raskasta, kaikki surulliset pettymykset, jotka vielä mahdollisesti minua odottivat, johtuivat mieleeni. Ajatus kuolevasta ystävästäni painosti minua erityisesti. Tiesin, ettei hänellä enää ollut toivoa päästä edes pois sairashuoneesta ja hän tiesi sen itsekin. Eräässä kirjeessään oli hän kirjoittanut minulle kärsineensä jälleen muutamina päivinä kovia tuskia, lisäten: »Ainoana lohdutuksenani oli, ettei kukaan niistä, joita rakastan, ollut täällä kärsimässä kanssani.» Olin soimannut häntä tuollaisesta käsityskannasta, vieläpä pyytänyt häntä kutsumaan luokseen rikkaan ystävättärensä, joka vapaasti sai tehdä, mitä halusi, ja jolla ei ollut velvollisuuksia muualla. Emme olleet koskaan maininneet hänen nimeään, vaikkakin hyvin tiesin heidän läheisen suhteensa. Nyt kun sääli oli surmannut minussa viimeisetkin itsekkyyden jäljet, toivoin hartaasti ystävättären lähtevän hänen luokseen, että hänen läheisyydessään olisi rakastava olento. Kirjoitin hänelle nyt myöskin avoimesti kuoleman mahdollisuudesta muistuttaen kaikesta, mitä hän oli ollut itselleen ja muille, ja miten rikkaan sisäisen elämän luonto oli hänelle lahjoittanut, kaksin verroin rikkaamman kuin muille. Hän kiitti minua, että olin muistuttanut, mitä hän kerran oli ollut muille, »sillä», lisäsi hän, »olen vain varjo entisestäni ja pian lakkaan olemasta sitäkin.»

Kävelymatkalla, josta olen puhunut, päätin myöskin muuttaa Gothaan, jos korkeakoulu täytyisi sulkea, ja perustaa sinne joko pienen koulun tai antaa yksityistunteja, voidakseni niin kauan kuin Teodor elää, asua hänen läheisyydessään ja olla hänelle avuksi. Olin ollut niin vaipuneena ajatuksiini, että yö yllätti minut ja kotona oli Anna jo ollut levoton viipymisestäni. Entinen ystävyytemme oli uudelleen virinnyt eloon. Hän oli käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin minun oli kaikkien epäilyjen ja väärinkäsitysten yläpuolella, ja hyväksyi nyt kaiken, mitä tein. Kerroin hänelle suunnitelmastani, hän piti sen luonnollisena ja oikeana.

Seuraavana päivänä oli seurakuntakoulussa tutkinto. Lähdin sinne hyvissä ajoin. Kaikki asianomaiset olivat koolla, vain ensimäinen opettaja, Demokraatti, tavallisesti itse täsmällisyys, oli poissa.

Vihdoin hän saapui, mutta näin hänen tavallisesti niin rauhallisista ja vakavista kasvoistaan, että jotakin erikoista oli tapahtunut. Olin kuitenkin siksi kiintynyt kouluun, että huomioni kääntyi kokonaan toisaalle, ja tutkinnon osoittamat kauniit tulokset tuottivat minulle suurta iloa.

Väliajalla pyysi Demokraatti minua työhuoneeseensa, hänellä oli minulle asiaa. Jäätyämme yksin, kääntyi hän puoleeni hyvin liikutettuna ja sanoi epäröiden: »Olen tänä aamuna saanut kirjeen veljeltäni —» (tiesin hänen veljensä jonkun aikaa sitten asettuneen Gothaan ja käyvän joskus Teodoria tervehtimässä). »Kuollutko?» keskeytin hänet, sillä arvasin heti totuuden. Hän nyökäytti ääneti päätään. Vaikenimme molemmat. Hänellä oli kyyneleitä silmissään. Minä en itkenyt. Ympärilläni oli tyhjyys, täydellinen hiljaisuus, loputon autius. Hän tahtoi kertoa minulle yksityiskohtia. »Illalla!» sanoin, ojentaen hänelle käteni. Lähdin vanhan tavan mukaan kotiin. Korkeakoulun luona tapasin Emilien ja sanoin hänelle hiljaa: »Teodor on kuollut.» Hän oli järkytetty, hän oli paljon pitänyt Teodorista. En voinut hänenkään kanssaan puhua. Sulkeuduin huoneeseeni odottamaan, että elämän ja velvollisuuksien tunto jälleen palaisi. Illalla kuulin Demokraatilta, ettei mistään voinut päättää lopun olleen niin lähellä, mutta että Teodor kuolinpäivänsä aamuna oli sanonut: »Jos ei lääkäri minua tänään auta, on tämä viimeinen päiväni.» Lääkäri oli saapunut, mutta sairaan tila oli hänen mielestään verrattain hyvä. Auringonlaskun aikana oli hän pyytänyt, että vanha hoitajatar auttaisi häntä nojatuoliin, jonka olin hänelle lahjoittanut, ja kääntäisi sen ikkunaan päin. Senjälkeen hän hievahtamatta oli katsellut kuolevaa päivänvaloa sammuen sen mukana, hiljaa, kamppailutta. Hyvä vanhus oli sulkenut hänen silmänsä ja itkenyt häntä kuin omaa poikaansa. »Hän on niin kelpo ihminen», sanoi hän minulle Teodorista ollessani Gothassa. Seuraavana päivänä sain sairashuoneen johtajalta, jolle olin jättänyt osoitteeni, ilmoituksen kuolemantapauksesta. Ulkonaisesti kannoin iskun tyynesti, mutta sisäisesti olin kokonaan muuttunut, vaikka olinkin niin täydellisesti valmistunut. Nyt vasta oli asia todella tapahtunut. Ihana yksilöllisyys, jolle oli suotu lahjaksi kaikki, mikä ihmisessä vastustamattomasti vetää puoleensa, kykenevä suurimpaan, kauneimpaan, oli poissa. Silmät, joiden loiste oli kerran kirkastanut minulle maailman, olivat iäksi sulkeutuneet. Surin eniten sitä, etten viimeisellä hetkellä ollut hänen luonaan, etten saattanut häntä salaperäiselle kynnykselle, etten ikuisena perintönä ottanut vastaan hänen viimeistä ajatustaan, viime huokaustaan. Soimasin itseäni, etten lähtenyt hänen luokseen, kuten viime kerrallakin, sillä hän, joka ei sietänyt todistajia tuskilleen, ei ollut ketään kutsunut. Nyt oli liian myöhäistä, kaikki oli ohi, ohi!

Kaikki persoonalliset pyyteet olivat minussa kuolleet. Elin enää vain työlleni. Liityin entistä enemmän työtätekevään luokkaan. Tajusin yhä selvemmin, että sen varassa oli tulevaisuus. Pelkkä _valtiollinen_ vallankumous tuntui minusta nyt yhdentekevältä. Olin vakuutettu, että se epäonnistuisi niinkauan kuin kansat ovat pääoman ja tietämättömyyden orjia. Kokosin entistä useammin luokseni joukon valistuneimpia työläisiä, ennen mainitsemani puusepän kaltaisia. Puhuimme äsken esittämistäni ajatuksista, ja olimme täysin samaa mieltä. Käsityöläisyhdistykset, jotka vuoden 1848 jälkeen olivat nopeasti kehittyneet Saksassa, osoittivat, miten paljon henkistä ja aineellista hyvää saavutetaan vähäisillä keinoilla vapaan yhteenliittymisen kautta. Hampurin yhdistys ei ainoastaan omistanut kaunista huoneustoa, huomattavaa kirjastoa ja apurahastoa, josta matkustava käsityöläinenkin hätätilassa sai avustusta, vaan siellä laskettiin myöskin tieteellisen ja taiteellisen opetuksen kautta perustus sellaiselle sivistystasolle, että yhdistyksen juhlissa, joita joskus pidettiin aatetovereille, oli ilo käydä. Yhdistyksien tilasto osoitti, miten suuresti sivistys kohotti yleistä siveellisyyttä. Kapakat tyhjenivät ja työläiset pitivät parempana käyttää iltansa oppimiseen kuin juoda palkkansa. Ja kuka olisi voinut uskoa — että juuri näitä hyväätekeviä yhdistyksiä, jotka olivat puhjenneet itse kansan tarpeesta, eivät pyytäneet valtiolta pienintäkään avustusta, eivätkä millään muulla tavalla sitä liikuttaneet kuin että antoivat sille sivistyneempiä ja siveellisempiä alamaisia — juuri näitä alkoi taantumus katkerasti vainota. Saksan ensimäisen valtion, ensimäinen ministeri oli sanonut niitä yhteiskunnan »mätäpaiseiksi». Niitä alettiin kaikkialla hajoittaa. Hampurissa, »äidillisen hallituksen» liepeillä oli yhdistys vielä toiminnassa, mutta senkin päivät olivat luetut. Päätimme senvuoksi neuvoteltuamme työläisten kanssa salaa jatkaa toimintaamme työn ja yhteisten harrastusten liiton hyväksi, kun emme enää julkisesti voineet sitä tehdä. Valtiollisesta vallankumouksesta ei ollut puhettakaan. Oli vain tarkoitus saada kansa yhteisten harrastusten, keskinäisen avustuksen y.m. perustalla liittymään yhteen, niin että se olisi suojattu puutteelta ja valmistunut käymään parempia päiviä kohden.

Sillävälin alkoivat seuraukset korkeakoulua vastaan harjoitetusta vehkeilystä käydä yhä tuntuvammiksi. Näimme pian, että oli mahdotonta pitää sitä yllä. Emme tahtoneet tehdä myönnytyksiä, emme myöskään kerjätä apua, sillä sitä saadaksemme, olisi meidän täytynyt valehdella. Päätimme siis vapaaehtoisesti lopettaa, siveellisen menestyksemme ollessa huipussaan — todistaaksemme, ettei koulun sulkemiseen ollut syynä väärät periaatteet, vaan taloudellinen ahdinkotila.

Joka tapauksessa oli koetettu, ja tulokset olivat täydelliset. Nyt tarvitsi kylvö aikaa kypsyäkseen. Ajatus naisen vapaudesta täydelliseen henkiseen kehitykseen, taloudelliseen riippumattomuuteen ja kaikkien kansalaisoikeuksien saavuttamiseen oli toteutumassa. Se ajatus ei enää voinut kuolla. Olimme varmat, että useat niistä, jotka korkeakoulussamme olivat nähneet sen ensimäisen ruumiillistuman, näkisivät vielä sen täydellisen riemuvoiton, joskaan ei Europassa, niin ainakin uudessa maailmassa.

Samoja ajatuksia esittivät professoritkin puheissaan suuressa juhla-illanvietossa, jonka olimme järjestäneet jäähyväisiksi, erotaksemme voittajina, ei voitettuina. Puhujat olivat niin liikutettuja, että voivat tuskin pidättää kyyneleitään. Omat kyyneleeni virtasivat vuolaina heidän puhuessaan. Teodorin ja korkeakoulun hautaan hautasin myöskin minä nuoruuden, toivon, iloisen rohkeuden, joka vielä uskoo täyttymykseen tulevaisuudessa. Elämäni harhakuvat sammuivat ainaiseksi. Ryhdyin elämään kuin raskaaseen tehtävään. Vähän väliä nousi mieleeni kysymys: Mitä tehdä? Perheeni luo palaaminen oli mahdotonta samoista syistä kuin olin sen jättänytkin. Ainoa toiveeni oli lähteä Englantiin, jossa eli suuri joukko valtiollisia pakolaisia. Heidän joukossaan oli minullakin ystäviä, jotka kutsuivat minua sinne. Mutta jos kirjeissäni hiukan viittasinkin tuohon mahdollisuuteen, tuli äitini uudelleen niin onnettomaksi, että heti paikalla luovuin aikomuksestani ja tällä kertaa ilman suurta taistelua. Tunsin itseni sekä henkisesti että ruumiillisesti niin murtuneeksi, etten luullut jaksavani enää kauan elää ja olin onnellinen, saadessani vaipua samaan suureen hautaan, johon kaikki uljaat pyrkimykset, yksilön ja isänmaan vapaus armotta heitettiin. En myöskään voinut jäädä Hampuriin, vaikkakin nuoret ystävättäreni korkeakoulusta pyytämällä pyysivät minua jäämään sinne ja edelleenkin heitä opettamaan. Mutta kun varani olivat liian pienet riippumattomaan elämään, olisi minun täytynyt tehdä paljon työtä, ja voimani olivat siihen tällä hetkellä liian vähäiset. Anna pyysi minua lähtemään kanssaan Berliiniin, jossa pienestä maksusta saisin asua hänen luonaan jonkun aikaa. Kun ensin olisin hiukan levännyt, voisin ratkaista tulevaisuuteni. Suostuin tähän, sillä luonteittemme erilaisuudesta huolimatta pidin hänestä äärettömän paljon, ja Teodorin kuoleman jälkeen oli hän ollut minulle niin hyvä, että menneisyys oli uutena yhdyssiteenä välillämme. Tiesin, ettei läsnäoloni herättäisi hänessä tuskallisia muistoja ja päätin omistaa aikani vakaville opinnoille ja viettää hiljaista elämää.

Jäähyväishetki Hampurissa oli sanomattoman surullinen. Lähtö-aamunamme saapuivat Emilie, Demokraatti, saarnaaja ja useita korkeakoulun oppilaita asemalle sanomaan meille hyvästi, ja molemmin puolin vuodatettiin runsaita kyyneliä, ei ainoastaan eron haikeudesta, vaan myöskin yhteisten, särkyneiden toiveittemme ja jälleen orjuutetun isänmaamme tähden.

Saavuttuamme Berliniin, järjestin itselleni hiljaisen huoneen Annan luona ja siellä, mainion kirjaston ääressä, aioin odottaa, kunnes työvoimani palaisivat. Virkistyäkseni aloin jälleen lukea kreikkalaisia murhenäytelmiä. Erittäinkin Antigonen luin yhä uudella ihastuksella. Hän oli mielestäni vääjäämätön todistus siitä, että joskin kreikkalaiset jokapäiväisessä elämässä antoivat naiselle ala-arvoisen aseman, oli runoilijoilla heistä mitä ihanteellisin käsitys. Voiko ajatella jalompaa olentoa kuin Antigone, joka uhmaa vaarat täyttääkseen ihanteellisen velvollisuuden: velvollisuuden, jonka sisäinen ääni asettaa valituille luonteille ja joka vain liiankin usein on vasten tavallista lakia! Vastakohtaa ihanteellisen ihmisen ja hänen lainvastaisen tekonsa välillä ei missään ole ylevämmin kuvattu kuin Antigonen ja Kreonin tarinassa. Se on noita ikuisia luomia, joissa kuvattu ristiriita toistuu niinkauan kuin ihmiskunnan historia kestää. Antigonen vastaukset sisältävät kaiken, mikä aateloi ihmisen ja siirtää hänet tähtien tasalle. Voisiko periaatteensa puolesta kuoleva nykyaikainenkaan ihminen jalommin vastata tyranniudelle, joka piiloutuu lain varjoon? Varmasti todistaa se seikka, että runoilija valitsi juuri naisolennon tätä vastakohtaa esittämään, taidetta rakastavien kreikkalaisten korkeasti ihanteellista käsitystä naisesta. Sitäpaitsi tarvitsee vain ajatella Minervaa, jonka kasvoissa ajatuksen ja luonteen korkein majesteetti yhtyy muodon jaloon kauneuteen, tajutakseen, etteivät ainoastaan runoilijat, vaan myöskin Kreikanmaan taiteilijat esittivät naista tahtoessaan antaa ilmaisumuodon korkeimmille inhimillisille ominaisuuksille.

Kirjoitin tästä tutkielman ja lähetin sen erääseen kansanvaltaiseen lehteen. Lehden toimittaja tuli minua tervehtimään, mukanaan kaksi muuta demokraattia, joille olin tuonut kirjeitä Hampurista. Keskustelimme periaatteista ja kuinka välttämätöntä oli ylläpitää ja vahvistaa työtätekevien luokkien yhteenkuuluvaisuuden tunnetta sivistämällä heitä ja opettamalla heitä käsittämään harrastustensa yhteisyyden. Nämä olivat ainoat henkilöt, joiden kanssa seurustelin, paitsi asuintovereitani, ja sekin tapahtui aniharvoin. Sitäpaitsi olin kirjevaihdossa ystävieni kanssa Hampurissa, Englannissa ja Amerikassa. Sekä kirjeissä että keskusteluissa vaihdoimme ajatuksia vain yhdestä ja samasta asiasta, pienimmälläkään tavalla tarkoittamatta vallankumouksellisiin tekoihin ryhtymistä. Mihin olisikaan voinut ryhtyä, kun tilanne oli sellainen, että lastentarhojakin alettiin vainota. Ministerivirastossa oli muka asiakirjoja, joista selvästi kävi ilmi, että opettajat jo pieniin lapsiinkin tahtoivat istuttaa vapauden ja riippumattomuuden aatteita! Näin sanoi kerran minun läsnäollessani muuan ministerinvirastossa palveleva herra, jonka kanssa sattumalta jouduin samaan seuraan.

Eräänä päivänä sain vieraan, jonka käynti teki minuun tuskallisen vaikutuksen. Nuorin veljeni oli saapunut Saksan hallituksen lähettiläänä Berliniin. Hän oli, kuten jo aikaisemmin olen maininnut, sangen älykäs ja rikaslahjainen ihminen, mutta suuri aristokraatti ja monarkian puoltaja, lisäksi ankara protestantti. Olimme aina olleet läheisiä ystäviä, mutta sittenkin oli hänen olentonsa aina vaikuttanut minuun jonkun verran ahdistavasti. En ollut koskaan tuntenut itseäni täysin vapaaksi hänen seurassaan, ja kun isäni sairauden aikana keskustelimme uskonto-kysymyksestä, särkyivät välimme kokonaan. Olin sisariltani kuullut, että hän oli minulle vihoissaan Hampurissa olostani ja siitä, että olin liittynyt vapaaseen seurakuntaan. Sittenkin hän Berliniin saavuttuaan tuli minua tervehtimään. Olin hänelle kiitollinen, kun oli antanut rakkauden voittaa ennakkoluulonsa ja otin hänet sydämellisesti vastaan. Hän ilmoitti heti puheensa aluksi tulleensa sanomaan, miten syvästi häntä suretti ja loukkasi, kun näki kerran niin rakkaan sisaren kannattavan suuntaa, joka ei ainoastaan ollut väärä, vaan myöskin turmiollinen ja rikollinen. Hän kertoi eräästä äidiltä saamastaan kirjeestä, jossa tämä oli purkanut hänelle syvän tuskansa sen johdosta, että aioin lähteä Englantiin ihmisten luo, joita syytettiin valtiopetoksesta. Hän pyytämällä pyysi, etten sitä tekisi, koska se tahraisi isämme kunnioitetun nimen vielä haudassakin. Sanoin jo äidinkin takia, jota rakastin, ja jonka tähden aina olin valmis uhraamaan toiveeni, luopuneeni tästä aikeesta, Senjälkeen alkoi hän todistaa, kuinka pääasiallisin erehdykseni oli se, että pyrin aloille, jotka eivät kuulu naiselle.

»Naisen todellinen kutsumus on», sanoi hän, »pysyä Jumalan hänelle määräämällä paikalla: sinun velvollisuutesi ovat äitisi, omaistesi luona. Mitä hyvää ovat tehneet ihmiskunnalle ne, joiden toveriksi olet liittynyt? He ovat, väärentäneet kaikki oikeus- ja siveyskysymykset hylkäämällä ainoan oikean perustan: Jumalan lait, jotka hän on ilmoittanut meille poikansa kautta. Ainoastaan tällä menneisyyden kalliopohjalla lepäävät nykyisyyden rakennukset ja siltä kohoaa tulevaisuus. Miehet, joille Jumala on uskonut toisten ihmisten johdon, ovat ammoisista ajoista tehneet tuota vaikeata työtä, ja heillä on käsissään rihmat, jotka muodostavat kansojen kohtalon kudelmat. Vain he voivat ymmärtää tuota työtä ja johtaa sitä. Naiset, jotka yrittävät siihen sekaantua, ovat hyödyttömän ja turmiollisen turhamaisuuden sokaisemia. Ja näin he siirtyvät pois alalta, jonka Jumala ja naisellinen nöyryys heille määrää. Usko minua, sisar kulta», jatkoi hän liikutettuna, »sinulla on vain _yksi_ keino löytää jälleen oikea tie: heittäydy polvillesi ja rukoile Vapahtajaasi. Hän, joka on kuollut edestäsi, armahtaa sinua. Vakuutan sinulle, että minäkin joka päivä rukoilen puolestasi, kun yksinäisessä kammiossani rukouksessa yhdyn häneen, joka nyt Jumalan luona rukoilee meidän molempien edestä.»

Hän tarkoitti kuollutta rouvaansa, jota oli palavasti rakastanut ja jonka muisto oli hänelle niin pyhä, ettei hän tahtonut mennä uudelleen naimisiin.

Hän jatkoi vielä kauan samassa äänilajissa. Aioin ensin perinpohjin puhua hänen kanssaan ja rauhallisesti kumota hänet, mutta huomasin sen pian turhaksi. Hänen vakaumuksensa oli yhtä järkkymätön kuin minunkin eivätkä mitkään järkisyyt voineet sitä horjuttaa. Hän oli myöskin aikoinaan taistellut vapaan ajatuksen taistelua traditsionia vastaan, mutta palannut isiensä uskoon, eikä hänen kaltaiselleen ylpeälle, lujalle luonteelle mahtanut enää mitään. Hän puhui paljon sellaista, joka kuohutti minua, sillä nöyrien sanojen takana tajusin monarkian kannattajan ylpeän vaateliaisuuden. Mutta hän puhui joka tapauksessa syvällä liikutuksella ja sanat tulivat suoraan sydämestä. Hän herätti mielessäni muistoja isästä, äidistä, perhe-elämästä, ihanasta nuoruuden ajasta, joka ei koskaan voinut palata, äsken kokemistani suruista, ja ihmisten ahdasmielisyydestä, ihmisten, jotka erilaisten mielipiteiden vuoksi vainoavat toisiaan, vaikka heidän sydämensä tahtoisivat rakastaa — kaikki tuo sai minut niin voimakkaasti valtoihinsa, että purskahdin itkuun. Veljeni melkein säikähti ja sanoi: »Sinä olet sairas, se kenties selittää erehdyksesi.»

»Ei», vastasin vihdoin, »minä en ole sairas, mutta itken sitä, että rakastan teitä kaikkia sydämellisesti ja näen, ettei teillä ole sitä suvaitsevaisuutta, joka meitä eroittavan kuilunkin yli voisi yhdistää meidät entiseen keskinäiseen rakkauteen. Sillä tiedä: onneni ja persoonalliset toiveeni voin uhrata teidän tähtenne, mutta vakaumustani ei mikään muuta. Minulla on mielestäni oikeus omaan vakaumukseen, ja vaikka tahtoisinkin sen muuttaa, en voi, sillä en voi pakoittaa järkeäni pitämään oikeana sitä, minkä se huomaa vääräksi.» Vakuutin hänelle kuitenkin vielä kerran, että en lähde Englantiin — seikka, jota hän näytti eniten pelkäävän — ja kiitin häntä lopuksi, että oli tullut, kun kaikista hänen kovista sanoistaan huolimatta sittenkin pidin sitä osoituksena hänen rakkaudestaan minua kohtaan.

Hän oli sekä liikutettu että suutuksissaan. Lähtiessään sanoi hän, että jos joskus häntä tarvitsen, tiedän kyllä, mistä hänet tavoitan, ja että jos minulta jotakin puuttuu, aina kääntyisin hänen puoleensa. En vastannut mitään hänen tarjouksiinsa, mutta sydämessäni lupasin itselleni, etten koskaan turvaudu tuohon apuun, vaan elän mieluummin kätteni työllä. Tahdoin edes pakottaa hänet kunnioittamaan periaatteita, joita tuomitsi, ja osoittaa, että joskin uskonto piti kerjäämistä ja toisten kustannuksella elämistä oikeutettuna, asetti kansanvalta ensimäiseksi periaatteekseen sen, että ihmisen täytyy tehdä työtä, koska hänen arvonsa vaatii, että hän omilla ponnistuksillaan luo itselleen riippumattoman aseman.

Anna, joka ei tahtonut häiritä meitä, mutta oli kuullut vilkasta keskustelua ja itkua, tuli sisään heti veljeni lähdettyä. Hän otti sydämellisesti osaa suruuni yrittäen minua lohduttaa. Turvauduin taaskin vanhaan keinooni ja lähdin yksinäiselle kävelylle. Suuren pääkaupungin meluisilta kaduilta kiiruhdin sen porttien ulkopuolelle, paikkaan, joka kaikista kaupungin kävelypaikoista oli minulle rakkain. Se oli vähäinen, puutarhaistutuksilla kaunistettu kukkula, ja sinne oli haudattu miehet, jotka kaatuivat v. 1848, taistellessaan sotilaita vastaan. Demokratia oli valtansa aikana, heti taistelun jälkeen, valmistanut heille tämän tyyssijan, jossa he lepäsivät yksinään hyvinhoidettujen kukkasten ja yksinkertaisten muistomerkkien alla. Istuuduin eräälle haudalle, jonka tehdastyöläiset olivat rakentaneet kaatuneille tovereilleen ja jolla oli kirjoitus:

»Im Kampfe für des Volkes Freiheit sterben, Das ist das Testament nach dem wir erben.»

[»Kuolema kansan vapauden puolesta — Siinä testamentti, jonka mukaan perimme.»]