Part 20

Mutta pysyttelin syrjässä kunnioittaen hänen vapauttaan kärsimyksessäkin. Tyydyin vain hiljaisesti jakamaan sen hänen kanssaan. Silloin tällöin tuli hän noutamaan minua jollekin kauniille paikalle järven tienoilla ja luki minulle seikoista, jotka sillä hetkellä kiinnittivät hänen mieltään. Ne olivat vienon surumielisen rauhan hetkiä. Välistä hän taas oli synkkä ja luoksepääsemätön ja epäsi töykeästi jokaisen yrityksen, joka tarkoitti hänen hyväänsä. Eräänä päivänä istuessamme pöydässä, tuotiin minulle kirje tuntemattomalta ystävältäni Amerikassa. Kirje sisälsi myöskin muutamia sanoja Teodorille, jonka hän vielä luuli olevan Hampurissa. Pyysin Teodoria aterian jälkeen ulos lukeaksemme yhteisen ystävämme kirjeet, jotka aina olivat pitkiä ja erittäin mielenkiintoisia. Asetuimme viehättävälle, sammaleisten kallioiden ympäröimälle paikalle, jossa kumpusi kirkasvetinen lähde. Kumpainenkin luki ensin itsekseen oman kirjeensä. Minun oli päivätty kaukaisimmassa lännessä. Ystäväni aikoi sinne perustaa siirtolan, jolla oli mitä parhaat tulevaisuusmahdollisuudet. Maaperänsä ja asemansa puolesta saattoi siitä kehittyä tärkeä kansainvälinen keskus. Ystäväni tunsi syyt, joiden takia olin luopunut Amerikan matkastani. »Nyt voittakaa kaikki nuo vaikeudet ja epäilyt ja tulkaa», kirjoitti hän. »Mutta minä tunnen, etten voi pyytää Teitä niin kauas tarjoamatta Teille laillista suojaa. Tulkaa ja ruvetkaa vaimokseni, ja me pidätämme itsellämme molemmin puolin oikeuden antaa tälle liitolle todellinen luonteensa sydäntemme mukaan.» Sitten kuvaili hän minulle tarkoin matkaa, mainitsi välttämättömiä tavaroita, joita pitäisi ottaa mukaan j.n.e. Lopuksi hän lisäsi: »Tämä kirje tuntuu niin aineellisesta ja sisältää niin paljon pikkuseikkoja, vaikka on kysymys näin suuresta päätöksestä, ja kuitenkin, jos tietäisitte, kuinka pelokkaana sydämeni odottaa päätöstänne! Jos päätätte saapua, niin tuokaa mukananne muitakin ystäviä. Tarkoitan ensi sijassa Teodoria, joka täällä parantuu vanhan maailman hänelle tuottamasta pahasta.»

Tunsin punastuvani sisäisestä liikutuksesta luettuani tämän kirjeen. Mikä omituinen asema! Hän, jolta aikaisemmin olin tahtonut etsiä suojaa ja opastusta alkaakseni ihanteeni mukaista uutta elämää, pyysi minua nyt vaimokseen, jonka kanssa hän laskisi perustuksen uudelle kulttuurityölle. Mutta tämä pyyntö saapui hetkellä, jolloin vanha maailma jälleen oli kahlehtinut minut siteillä, siteillä, joilla kuoleva kahlehtii kuolinvuoteeseensa häntä rakastaneen sydämen. Sitäpaitsi olivat korkeakoulu ja seurakunta, jonka olemassaolo alati oli vaaranalainen, muodostuneet osaksi elämääni. Vihdoin hän, joka tällä hetkellä istui vieressäni hiljaa riutuen pois vanhasta maailmasta — kaiken tuon vuoksi tunsin, etten voisi lähteä, ennenkuin näiden kohtalot olisi ratkaistu. Katsahdin Teodoriin; hänen taaksepäin heitetty päänsä lepäsi sammalella, silmät olivat puoleksi suljetut ja kuolonkalpeille kasvoille kuvastui syvä tuska. Äänettömänä ojensi hän minulle kirjeensä. Luin sen: Ystävä kehoitti häntäkin tulemaan minun seurassani, laskeaksemme yhdessä perustuksen suurelle tulevaisuudelle, joka olisi tärkeänä keskuksena sivistyshistorian kehityksessä.

»Liian myöhäistä!» sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä. Sydämeni valtasi rajaton säälintunne. Laskin silmänräpäykseksi käteni hiljaa hänen kädelleen ja sydämessäni kaikuivat Novalis'en sanat:

»Wenn alle untreu werden, So bleib' doch ich dir treu, Damit doch Treu' auf Erden Nicht ausgestorben sei.»

[Kun kaikki pettävät, jään minä kuitenkin sinulle uskolliseksi, ettei uskollisuus olisi kuollut maan päältä.]

En maininnut, millä edellytyksillä ystävämme minua kutsui, mutta luin hänelle kirjeen koko muun osan. Hän kysyi, lähdenkö. Vastasin, että minusta nyt tuntui mahdottomalta luopua töistä ja velvollisuuksista, joihin olin sitoutunut, ennenkuin niiden suorittaminen tehtiin ulkoapäin mahdottomaksi. Hän myönsi olevani oikeassa. Kirjoitin tässä äänilajissa kaukaiselle ystävälleni selittäen hänelle perinpohjin syyt kieltooni. Teodor lisäsi muutamia sanoja, kirjoittaen muun ohessa: »Miten hartaasti haluaisinkaan voivani lähteä ja liittyä sinuun! Mutta se on liian myöhäistä! Olen enää vain heikko, sairas olento, varjo entisestä itsestäni. En luule enää parantuvani voidakseni seurata sinua.»

Saattaa ajatella, millä tunteilla tuon luin! Väsyneenä parannustapaan, josta ei ollut apua, päätti Teodor lähteä, itsekään oikein tietämättä, mihin. Minunkin lomani oli kulunut loppuun: korkeakoulussa odotettiin ja lähdin jo ennen häntä toivoen vielä kerran näkeväni hänet, sillä hän aikoi joka tapauksessa matkustaa Hampurin kautta tavatakseen sikäläisiä ystäviään. Korkeakoulussa otettiin minut sydämellisesti vastaan. Anna ja Charlotte, jotka myöskin lähtivät matkalle loma-ajaksi, eivät vielä olleet saapuneet. Rakas professorimme, luonnontieteilijä, palasi etelä-Saksasta. Siellä oli hän tullut tietämään, että pietistinen puolue, joka oli varsin voimakas juuri Hampurissa, aikoi ruveta vehkeilemään korkeakoulua vastaan. Schwarzwaldin pikku seurakuntien pappiloissa saakka oli hän nähnyt häväistyskirjoituksia, erään hampurilaisen pietistisen kirjapainon levittämiä, joissa korkeakoulu esitettiin kansankiihoituksen tyyssijaksi. Tieteen varjolla punottiin siellä muka tasavaltalaisia suunnitelmia ja vanhempia varoitettiin lähettämästä sinne tyttäriään. Meitä vastaan julistettiin siis ilmi taistelu! Tietämättömyyden ja taikauskon ystävät, jotka aina ovat käyttäneet uskontoa välikappaleenaan toteuttaakseen tarkoitusperiään, olivat asestautuneet meitä vastaan, koska me naiset tahdoimme vapautua heidän häpeällisestä ikeestään. Vaara teki korkeakoulun minulle vielä kalliimmaksi, ja lupasin itselleni jakaa sen kohtalot jättämättä sitä. Vaara lähestyä yhä enemmän seurakuntaakin. Useita oli jo hajoitettu eri seuduissa Saksanmaata. Sillävälin kukoisti seurakuntakoulu ja saarnaajamme kehitti kuulijakunnalleen kritiikin kaikki johtopäätökset, kunnes vihdoin suoraan mainitsi sanan _ateismi_, esittäen kuulijoilleen vastapuolena ihanteellisen ja käytännöllisen sosialismin, jonka piti korvata siihenastinen asiaintila. Elävöittävää henkeä vailla ollen nuo asiat ovat, sanoi hän, vaarallista harhaa.

Vähän aikaa minun jälkeeni saapui Teodor. — Emilie otti hänet jälleen luokseen. Ei tarvinnut peljätä, ettei Hampurin »äidillinen» hallitus olisi suonut hänelle siellä muutamien päivien lepoa. Hän iloitsi sielläolostaan ja vietti, kuten aikaisemminkin, useita tunteja päivässä korkeakoulussa, usein kahden kesken minun kanssani. Iltaisin kokoonnuimme tavallisesti Emilien luona, jonne myöskin saapui saarnaaja ja joku professoreista, ja vietimme ihania hetkiä vakavissa keskusteluissa. Teodor sai silloin tällöin takaisin kaikki henkiset voimansa, ja hänen näytti olevan vaikea päättää lähdöstään. Vihdoin hän teki päätöksensä: hän halusi ensinnäkin käydä kotiseudullaan. Mutta edellisenä päivänä kaatui hän kadulla, ja tämä onnettomuus järkytti siinä määrin hänen sairasta elimistöään, että hänen täytyi olla useampia päiviä vuoteen omana, ja lääkäri selitti hänen olevan matkakunnossa vasta muutamien viikkojen kuluttua. Niin salli kohtalo minun vielä muutamia viikkoja olla hänen läheisyydessään, mutta niin surullisissa oloissa, että sydäntäni vihloi. En enää epäröinyt käydä häntä tervehtimässä laupeuden sisarena. Joka aamu, suoritettuani velvollisuudet korkeakoulussa, lähdin hetkeksi hänen luokseen, huvittaakseni häntä keskustelulla, viedäkseni hänelle kirjoja ja yleensä pitääkseni huolta, ettei häneltä puutu mitään. Hän antoi minulle vapaat kädet; oli vihdoin ymmärtänyt, että naisen suuressa rakkaudessa on myöskin äidinrakkautta, joka ei enää mitään vaadi, vaan antaa, auttaa, lohduttaa ja sovittaa. Ylös päästyään, pyysi hän minua ajeluretkelle kanssaan. Oli ihana, leuto syyspäivä. Vieno, surumielinen hilpeys tarttui luonnosta sydämiimme. Keskustelumme oli ylevää ja kohottavaa. Palatessamme kotiin huokasi hän: »Oi, kuningatar, ihanaa on elo.»

Seuraavana päivänä hän lähti. Hän oli päättänyt matkustaa pieneen Gothan kaupunkiin kysymään neuvoa eräältä sikäläiseltä etevältä lääkäriltä. Mutta ensin hän tahtoi viettää muutaman päivän omaistensa luona ja lähteä, sieltä B:hen, tavatakseen erästä hänelle sangen läheistä naista. Tämä oli nuori, rikas leski, joka suuresti häntä rakasti. En tiedä, minkätähden hän aikaisemmin oli epäröinyt yhtymistä hänen kanssaan. Nyt, näin sairaana, ei hän luonnollisesti voinut sitä ajatellakaan, mutta halusi kuitenkin käydä häntä tervehtimässä. Kuulin kuitenkin vähän ajan kuluttua, että hän oli muuttanut päätöksensä ja lähtenyt Gothaan vietettyään pari päivää omaistensa luona. Tämäkin tuotti minulle hyvää mieltä. Hän ei siis tuota rouvaa rakastanut, muuten hän kai olisi vielä kerran, kuoleman kynnyksellä, käynyt häntä tapaamassa.

Anna ja Charlotte palasivat vihdoin takaisin. Korkeakoulun luentosalit olivat täpötäynnä kuulijoita ja seurakuntakoulu kehittyi yhä paremmaksi. Tältä taholta ei minulla ollut mitään toivomisen varaa. Luennoilla käyvien nuorten tyttöjen joukossa oli älykkäitä ja lahjakkaita henkilöitä, huomattavia persoonallisuuksia. Erittäinkin oli heillä yllättäviä taipumuksia matematiikkaan. Kaikki oppilaat olivat melkein kiihkomielisesti kiintyneitä minuun. Tunsin usein syvää tyydytystä nähdessäni ympärilläni tämän nuorison, joka toteutti unelmani naisten henkisestä kehityksestä. Mutta koettelemukseni eivät vielä olleet lopussa, ja ne tulivat taholta, josta elämäni suurimmat tuskat olivat peräisin. Sain kirjeen kotoa, ja siinä kerrottiin m.m., että Teodorin isä, oltuaan muutamia viikkoja kokonaan ilman tietoja pojastaan, oli saanut Gothasta ilmoituksen, että tämä oli heti sinne saavuttuaan vaikeasti sairastunut ja viety sairashuoneeseen, jossa ei tiedetty hänen nimeään eikä asuinpaikkaansa. Vasta nyt, hänen ollessaan hiukan parempi, oli hän voinut antaa tietoja perheestään. Isä oli heti matkustanut Gothaan, ja Teodor olikin jo jalkeilla, mutta oli niin heikko, että hänen täytyi yhä vielä jäädä sairashuoneeseen, jossa hoito muuten oli erinomainen.

Vain minä yksin kai tarkalleen tiesin, mitä tuo sairaus merkitsi, ja uutinen järkytti minua syvästi. Hän kuolemansairaana pienen kaupungin sairashuoneessa, ilman ainoatakaan ystävää läheisyydessään tuo ajatus ei poistunut mielestäni yöllä eikä päivällä. Kirjoitin hänelle ja sainkin ilokseni muutamia rivejä vastaukseksi. Hän mainitsi hengenvaarasta, joka nyt oli ohi ja näytti taas hiljaisesti toivovan. En voinut enää jakaa tätä hänen viimeistä kuvitelmaansa, mutta kirjoitin hänelle asioista, joiden luulin häntä huvittavan ja virkistävän. Minulla oli vain hiukan rahaa, ei muuta kuin perin vähäiset korkoni, joista puolet sitäpaitsi menivät köyhille, seurakuntamaksuihin j.n.e. Nyt tingin pois kaikki omat menoni, paikkasin vaatteitani sen sijaan että olisin ostanut itselleni uusia, ja käytin ylijäämän rahoistani hankkiakseni iloa ja virkistystä hänelle, joka riutui yksinään kaukana omaisista ja ystävistä. Nyt oli aika lieventää hänen kärsimyksiään pienillä huomaavaisuuksilla, joita hänen terveenä ollessaan aina olin halveksinut suurelle rakkaudelle arvottomina, vaikkakin niin monet naiset juuri sellaisilla koettavat tehdä itsensä miehille välttämättömiksi. Mutta sairaalle uskalsi lähettää vieläpä monta herkkupalaakin, jollaisia sairashuone ei voinut tarjota ja jotka saattoivat suoda hänelle hetkellistä tyydytystä. Joka viikko lähti matkaan paketti sisältäen kaikkea, mitä vain saatoin keksiä. Pientä se oli, mutta jos hän olisi tietänyt, miten tyystin minun täytyi kaikesta kieltäytyä, voidakseni antaa sen hänelle, olisi se tuntunut hänestä paljolta. Hän ymmärsi myöskin lahjojen tarkoituksen, sillä hänen lyhyet kirjeensä olivat aina hyviä ja sielukkaita. Hän puhui keväästä, jolloin toivoi voivansa jättää Gothan. Luin tämän syvällä tuskalla, ja kuitenkin toivoin minäkin monasti, että nuoruus riemullisesti voittaisi kuoleman.

Niin tuli vielä kerran joulu. Vietimme sen taaskin omassa piirissämme, mutta tällä kertaa ei sydämeni voinut iloita. Viimeiset tiedot hänestä olivat jälleen huonompia. Uusi vuosi saapui, tuskani sairasraukasta, jota kukaan ei lähtenyt lohduttamaan, kasvoi niin suureksi, että päätin matkustaa Gothaan omin silmin nähdäkseni, kuinka hän jaksoi. Uskoin matkani todellisen päämäärän vain Emilielle ja Demokraatille. Molemmat sanoivat, että menettelen oikein. Lähdin matkalle kylmänä talvipäivänä ja saavuin vasta iltamyöhällä Gothaan. Olin tuskin astunut jalallani majataloon, kun jo annoin opastaa itseni sairashuoneelle. Se sijaitsi verrattain kaukana kaupungin ulkopuolella. Minun täytyi kulkea hiljaisia, yksinäisiä katuja ja sitten pitkää käytävää, jonka molemmilla puolilla levisi lumipeitteisiä peltoja. Tähtien kalpeassa valossa näyttivät ne suunnattomalta käärinliinalta. Sydämessäni vallitsi syvä, juhlallinen rauha. Minusta tuntui kuin en enää kuuluisi tämän maan päälle, kuin lähtisin manalaan etsimään rakastettua varjoa. En tuntenut minkäänlaista pelkoa, sillä tottelin sisäistä käskyä, jolla ei ole pienintäkään tekemistä maallisten näkökohtien kanssa. Vihdoin häämötti edessäni yksinäinen talo, jonka yläkerrassa oli kaksi valaistua ikkunaa. Astuessani sisään, tapasin vanhan naisen, joka, kysyttyäni Teodoria, ilmoitti olevansa hänen hoitajansa ja näytti riemastuvan, kun kuuli jonkun tulevan häntä katsomaan. Kirjoitin pari sanaa paperilapulle ilmoittaakseni Teodorille, että olin siellä. Hän pyysi minua heti sisälle. Hän lepäsi sohvalla ja näytti olevan syvästi liikutettu tulostani. Hänen näkemisensä järkytti minua sydänjuuria myöten ja mieleeni johtui, etteivät yksin ne ole sankareita, jotka taistelutantereella kuolevat vapauden puolesta. Hänkin oli taistelija ja kuoli taistelun seurauksista. Hänen huoneensa oli suuri ja ilmava, mutta kuitenkin sairashuoneen suoja, ja hän oli siellä yksinään, etäällä kaikista, joita rakasti. Hän ei vielä ollut kolmeakymmentä vuotta, mutta näytti vähintäin nelikymmenvuotiaalta. Pitkä musta parta toi vielä selvemmin esiin hänen kalpeutensa ja laihuutensa ja kun hän joskus hymyili, oli tuo hymy niin surullinen, että olisi tahtonut itkeä. Sanoin, etten voinut sietää ajatusta, että hän näinä juhlapäivinä olisi yksin, ja hänestä näytti olevan tuskallista, kun ei ainoakaan omaisista ollut saapunut tervehtimään.

Ennenkuin jätin hänet, pyysi hän minua viettämään seuraavan aamu- ja iltapäivän luonaan. Palasin majataloon surullisena ja kuitenkin onnellisena, sillä jos inhimillisessä luonteessa on jotakin, joka kohottaa sen katoavaisen yläpuolelle, on se armahtavaisuus, loputon sääli, johon persoonalliset tunteet häipyvät ja joka kohdistuu kaikkeen, mikä on heikkoa, kärsivää ja raihnasta, lohduttaakseen, pelastaakseen, keventääkseen itse kuolemaakin. Suurimmallakin älyllä on rajansa, milloin se erehtyy, milloin antaa sokaista itsensä. Vain suuri rakkaus, joka samalla on sääliä, armahtavaisuutta, kaiken itsekkyyden unohdusta, vain _se_ on erehtymätön. Se kumpuaa tuntemattomasta, ikuisesta lähteestä ja avartaa sydämen temppeliksi, jossa vietetään ainoan, todellisen uskonnon mysteerioita: uskonnon, joka pelastaa ja antaa anteeksi.

Seuraavana aamuna kymmenen ajoissa lähdin hänen luokseen. Hän oli antanut järjestää huoneensa hienoksi ja pannut sairas-asuunsa hiukan enemmän huolta. Minulla oli käsityö mukanani ja asetuin pöydän ääreen häntä vastapäätä. Puhelimme tuhansista asioista ja hän kävi yhä hilpeämmäksi. Hänen oli mahdotonta lukea ja kirjoittaa paljon, sillä se rasitti liiaksi hänen päätään, hänen oli siis vain turvauduttava keskusteluun. Nähdessäni senkin häntä rasittavan, vaikenin. Hän nojasi päätään tyynyihin sulkien usein silmänsä, minä tein ääneti työtäni, kunnes hän itse jälleen alotti keskustelun. Iltapäivän vietimme samalla tavalla, mutta hän nuhteli minua, kun muka olin tullut liian myöhään. Keskustelumme oli sangen vilkasta. Seuraavana päivänä oli uudenvuoden aatto. Hän pyysi minua jäämään illaksi ja jakamaan illallisensa. Olin tuonut mukanani muutamia pikkutavaroita, joista tiesin hänen pitävän, valmistaakseni pienen juhlan. Hyvä sairaanhoitajatar, jonka suosion olin voittanut, auttoi minua kaiken järjestämisessä. Teodor oli iloinen. Minäkin koetin siltä näyttää ja varoin sanallakaan muistuttamasta menneisyyttä monine tuskineen, joiden aiheuttaja hän oli. Hän olisi hyvin voinut pitää minua äitinään. Hänestä puhuimmekin paljon ja hänen muistonsa yhdisti sydämemme. Kuoleville ominaisella tavalla palata menneisyyteen, kun tulevaisuus sulkeutuu heiltä, kertoi hänkin lapsuutensa aikaisista tapauksista ja ensimäisestä rakkaudestaan erääseen pikku tyttöön. Hän puhui myöskin kauniista tädistään kiittäen täydellä syyllä tämän henkevyyttä ja lahjoja. Hän luki erään tämän kirjoittaman runonkin, joka oli todella hyvin kaunis. »Mutta hänellä ei ollut oikeaa naisen sydäntä», jatkoi hän, »hän ei voinut antaa anteeksi.» Sitten hän vaikeni ja epäröi jatkaa. En kehoittanut häntä puhumaan, vaan odotin, mitä hän sanoisi. Äkkiä hän kysyi, oliko hänen veljensä kertonut minulle, mitä hän eräänä päivänä oli tälle uskonut pyytäen, että saisin sen tietää. Vastasin kieltävästi. Silloin hän kertoi puhuneensa veljelleen tunteesta, joka heräsi hänessä, kun suhde tätiin oli päättynyt, puhuneensa siitä elämänsä parhaana tunteena ja nuoruutensa jaloimpana kukkana.

Nämä sanat päättivät vanhan vuoteni. Kun muutamia tunteja myöhemmin, jätettyäni hänet, kuulin kellon lyövän kaksitoista, tunsin kuumien kyynelten kostuttavan tyynyäni. Tiesin, että alkava vuosi oli hänen viimeisensä, ja että hänestä, ennenkuin se oli päättynyt, oli vain muisto jäljellä.

Uudenvuoden aamuna lähdin aikaisin ulos nähdäkseni, voinko ostaa muutamia kukkia. Hän rakasti niitä niin suuresti ja oli aikoinaan antanut minulle niin paljon niitä, että olisin mielelläni valmistanut hänelle tuon pienen yllätyksen. Mutta pikkukaupunki ei tarjonnut tuollaista ylellisyyttä: kukkia talvella! Vihdoin sain kuulla, että erään ruhtinaallisen huvilinnan puutarhurilla, hyvän matkan päässä kaupungista, kenties oli muutamia. Lähdin sinne ja iloni oli suuri saadessani ostaa ruukussa kukkivan hyasintin ja muutamia tulpaaneja. Puutarhuri ei ensin tahtonut antaa, mutta minä maksoin hyvin ja sain kukat. Kannoin niitä tuon pitkän matkan. Lumipeitteisillä kentillä puhalsi jäinen tuuli. Pelkäsin kukkiani ja Suojasin niitä päällystakillani kuin olisivat ne olleet kaksi rakasta lasta, tuulen riuhtoessa huntuni irti ja kylmän ilman piestessä kasvojani. Teodorin hymyily laskiessani kukat hänen pöydälleen, palkitsi vaivani, samoin ilo, jota hän tunsi hengittäessään kukkien suloista tuoksua. Se herätti hänen mielessään niin monta ihanaa muistoa, hänen, joka rakasti luontoa yhtä intohimoisesti kuin minäkin. Kaksi päivää ennen lähtöäni oli hän hyvin heikko. Hän jaksoi tuskin puhua ja käveli kuumeisen rauhattomuuden ajamana edestakaisin huoneessa, tai istahti uupuneena milloin yhteen milloin toiseen paikkaan. Hänellä oli huoneessaan vain yksi sohva ja tavallisia kovia tuoleja. Mietin keinoa hankkiakseni hänelle hiukan enemmän mukavuutta, esim. nojatuolin, ja juoksin ympäri kaupunkia vuokratakseni sellaisen. Vuokrata en voinut, mutta kylläkin ostaa. Epäröin hiukan. Minulla oli rahaa vain majatalo-laskuuni ja paluumatkaan. Mutta päätin matkustaa kolmannessa luokassa. Hän tarvitsi nojatuolia ja minä ostin sen. Annoin kantaa sen hänen huoneeseensa ja lähdin viettämään viimeistä iltaa hänen luokseen. Hän oli syvästi liikutettu ja ojentaessaan minulle kätensä jäähyväisiksi, sanoi hän ääni värähtäen: »On sanottu, ettei demokraattisilla naisilla ole sydäntä, sen väitteen voin minä kumota.» Ne sanat olivat viimeiset, jotka kuulin hänen huuliltaan. Minä en voinut sanoa mitään. Kyyneleet sumensivat katseeni, tiesin, että nämä jäähyväiset olivat ikuiset.

Seuraavana aamuna päivän koitteessa matkustin. Junan lähtöä odotellen kävelin edestakaisin asemasillalla. Oli raikas, tyyni talvi-aamu. Tuhansia tähtiä loisti vielä ylläni, mutta tummanpunainen viiru idässä osoitti, että aurinko jälleen nousisi valaisemaan tätä hetkellisten ilmiöiden maailmaa. Sydämeni oli niin raskas, että itse kyyneleet kielsivät palveluksensa. Tuijotin purppuraista juovaa taivaanrannalla ja kysyin epätoivoisena: »Mitä jää minulle enää maailmaan?» — »Ole hyvä», vastasi ääni sydämessäni. Takerruin tähän ainoaan ankkuriin, ja höyryn kuljettaessa minua yhä kauemmaksi, katselin auringonnousua ja sydämessäni kaikuivat kuin tuon ihanan näytelmän ylistyslauluna sanat: »Ole hyvä, ole hyvä!»

20. RATKAISEVIA TAPAUKSIA.

Tavanmukainen työni alkoi uudelleen. Vaikka ajatukseni olivatkin paljon muualla, täytin innolla velvollisuuteni, ja rakkaimman professorini, luonnontieteilijän, luennot ja keskustelut hänen kanssaan olivat minulle erittäin suuriarvoisia. Opin niistä yhä paremmin ymmärtämään, mitä muutoksia tapahtuu inhimillisessä yhteiskunnassa, kun kerran määritellään ne positiiviset ehdot, joiden mukaan kansojen elämä on muodostunut, joiden mukaan valtiot, yhteiskunnalliset olot, uskonnolliset aatteet, kauppa, teollisuus, tieteet ja taiteet ovat kehittyneet, ja kun ennenkaikkea fysiologia, selittämällä inhimillisen organismin elinehdot, on laskenut lujan perustuksen uudelle, järkiperäiselle sielutieteelle. Näin yhä selvemmin kaikissa olosuhteissa syiden ja seurausten ketjun, joka muodostaa koko olevaisuuden ja joka lopullisesti ratkaisee pitkällisen ristiriidan luonnon ja hengen, vapaasta tahdosta ja sisällisestä tai ulkonaisesta pakosta johtuneen teon välillä. Näin samalla, että vaikkakin täydellinen vapaus näinollen on mahdoton, ei se kuitenkaan poista ihmisen siveellistä edesvastuuta, sillä joskin jokainen teko on edelläkäyvien syiden seuraus, on se samalla syy kokonaiseen vaikutusten sarjaan sitoen ihmisen elämän suureen kudelmaan, jonka langat eivät koskaan katkea. Kun meille kerran on selvinnyt totuus, että jokainen toiminta on välttämättömien syiden seuraus, on kaksinkertainen velvollisuutemme paeta niitä vaikuttimia, jotka johtavat pahaan ja vahvistaa niitä, jotka ovat ratkaisevana syynä hyvään, sekä itsessämme että niissä, joita kasvatamme. Sillä joskaan tahtomme ei ole täysin vapaa, emme myöskään välittömästi tottele määrääviä vaikuttimia, vaan tavallisesti hyvinkin vähitellen. Itsetietoinen ihminen on siis vastuunalainen niistä syistä, jotka määräävät hänen elämänsä ja niiden, joita hän ohjaa. Juuri tuota vastuunalaisuutta nimitämme hänen vapaudekseen eli toisin sanoen kyvyksi tehdä elämässään ne vaikutteet määrääviksi, jotka johtavat hyvään. Tältä kannalta katsoen on myöskin yhteiskunta vastuunalainen siitä, että se kasvattaa helmassaan vaikuttimia, jotka vievät hyvään. Valistuneen oikeuslaitoksen velvollisuus on senvuoksi ensimäiseksi kysyä, missä määrin mahdollisesti yhteiskunta itse on tehtyyn rikokseen syypää, missä määrin se on laiminlyönyt syyllisen varjelemisen huonoilta vaikuttimilta estääkseen rikosta. Vasta tämän jälkeen pankoon se tuomionsa täytäntöön, rangaiskoon tai antakoon anteeksi.