Part 19

Näihin aikoihin sain Pienokaisen kirjeessä tiedon, että hänen veljensä isän pyynnöistä ja vaikutusvaltaisten henkilöiden välityksellä, mutta ennenkaikkea vakavista terveyssyistä oli saanut puolet vankeusajastaan anteeksi, ja että häntä puolentoista vuotta kestäneen vankeuden jälkeen odotettiin kotiin. Sisareni kirjoitti sittemmin hänen saapuneen ja että perheessä sitäpaitsi vieraili nuori nainen, jonka kerrottiin menevän naimisiin onnellisen vapautetun kanssa. Tiesin kuka tämä oli: hän, joka oli kirjoittanut kauniit kirjeet vangille. Nämä tiedot hämmensivät sydämeni hiljaisen kirkkauden. Mutta samoihin aikoihin oli minulla ilo ilmoittaa opistoon uusi oppilas. B:stä kotoisin oleva ystäväni Anna kirjoitti minulle kaiken sen houkuttelemana, mitä olin kirjoittanut opiston elämästä, päättäneensä, täysin riippumaton kun oli, saapua sinne tehdäkseen hänkin elämänsä siellä hyödylliseksi. Hän saapui, vierailtuaan ensin Pienokaisen luona. Hän oli siellä oppinut tuntemaan Teodorin ja suuresti mieltynyt hänen jaloon olemukseensa. Kysyin hänen avioliitostaan. Hän kertoi, ettei siitä enää puhuttu mitään, kun tyttö, joka kirjeissään oli ollut niin älykäs ja suurenmoinen, persoonalliselta olemukseltaan olikin niin vähän miellyttävä, että Teodorin hänestä vankeudessa luoma ihannekuva oli ollut räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa ja että vaikkakin ystävyys ja kunnioitus pysyivät muuttumattomina, ei rakkaus ottanut herätäkseen. Hänen lähtönsä jälkeen oli Teodor matkustanut erääseen merikylpylään, vahvistaakseen siellä pitkällisen vankeuden riuduttamaa terveyttään. Viimeinen tieto huolestutti minua syvästi, mutta edellinen tuotti jonkinlaista tyydytystä. En tosin hetkeäkään uskonut, että katkenneet siteet voitaisiin solmia uudelleen, mutta — niin heikko on ihmissydän! — tunsin kuitenkin eräänlaista, vastustamatonta iloa nähdessäni, ettei mikään hänen kiintymyksistään meidän eromme jälkeen ollut niin kokonaan vallannut häntä ja täyttänyt hänen olemustaan kuin kerran rakkaus minuun.

Seurakuntakoulujen järjestely oli niin pitkällä, että oli ryhdyttävä valitsemaan opettajia ja opettajattaria. Hakijoita oli useita molemmista sukupuolista. Komitea asetti heidät ehdolle, seurakunta valitsi lopullisesti. Tätä varten oli hakijoiden esitettävä seurakunnalle mielipiteensä vapaaseurakuntien kouluista ja senjälkeen annettava näytetunti tähän tarkoitukseen kootussa luokassa. Miten suuresti hämmästyinkään saadessani Pienokaiselta kirjeen, jossa tämä kertoi veljensä aikovan hakea ylempien luokkien ensimäistä opettajapaikkaa. Kirjallinen toiminta oli hänelle mahdoton, kun sana ei enää ollut vapaa, samoin valtiollinen ura näinä taantumuksen aikoina. Näin jäi hänelle ainoastaan toiminta vapaissa seurakunnissa, joihin hän jo vakaumuksensa mukaan aikoja sitten oli kuulunut. Minua liikutti syvästi, että hän näin ikäänkuin kääntyi puoleeni luodakseen itselleen uuden tulevaisuuden. Päätin kuitenkin ottaa hänet vastaan rauhallisesti kuten ihminen, joka on saavuttanut tasapainon sieluunsa. Kirjoitin Pienokaiselle, että hänen veljensä saapukoon kilpailuun, josta en epäile hänen voitolla suoriutuvan.

Ystäväni Anna oli yhä enemmän kiintynyt minuun. Rakastin häntä puolestani sydämellisesti, mutta minulla oli liian paljon tehtäviä voidakseni niin kokonaan omistaa aikani hänelle kuin hänenkaltaisensa luonne vaati. Tästä johtui, että hän sydämellisellä ystävyydellä liittyi äskettäin korkeakouluun saapuneeseen nuoreen tyttöön, joka puolestaan intohimoisesti kiintyi häneen. Charlottesta — se oli hänen nimensä — tuli pian ikäänkuin Annan varjo ja missä toinen oli, siellä toinenkin. Eräänä päivänä oli Anna sairaana eikä Charlotte hievahtanut hänen vuoteensa äärestä. Minun oli täytynyt iltapäivällä käydä kaukaisessa kaupunginosassa köyhieni luona. Palasin vasta illalla väsyneenä ja surullisena nähtyäni taas niin paljon kärsimystä. Palvelustyttö sanoi, että ylhäällä Annan luona oli vieras herra. Arvasin heti, kuka se oli, ehkä voinut vastustaa syvää mielenliikutusta. Pakotin itseni tyyntymään ja astuin rauhallisena huoneeseen. Sairashuoneen puolihämärässä näin jonkun istuvan Annan vuoteen vieressä. Tunsin hänet vain liiankin hyvin. Hän nousi tervehtimään. Toivotin hänet rauhallisesti tervetulleeksi ja me puhelimme kuin vanhat tuttavat. Mutta mitä rauhallisemmalta näytin ulkonaisesti, sitä liikutetumpi olin sisäisesti. En ollut nähnyt häntä sitten äidin hautajaisten, ja sen päivän ja tämän hetken välillä oli hänen vankeutensa, minun kotoa lähtöni ja monta katkeraa, surullista taistelua! Hänen läheisyydessään tunsin, ettei rakkauteni vieläkään ollut sammunut, mutta minulla oli kyllin paljon valtaa itseni ylitse ollakseni varma, ettei hän huomannut minussa muuta kuin myötätuntoista ystävyyttä, jota hänen ihanat ominaisuutensa ansaitsivat.

Hän kiintyi pian lämpimästi saarnaajaamme, joka ilokseen kuuli, että hän oli kirjoittanut tuon kirjan kirkollista kristillisyyttä vastaan, josta jo olen maininnut ja joka valmistui sydämellisimmän rakkautemme aikoina. Saarnaaja sanoi tämän kirjan suuresti vaikuttaneen häneen. Myöskin Emilie tunsi sen ja oli onnellinen saadessaan tutustua tekijään.

Teodor oli aluksi saapunut vain muutamiksi päiviksi. Hän tahtoi ensin nähdä, miellyttäisikö elämämme häntä tarpeeksi. Tämän lyhyen käyntinsä aikana kohteli hän minua vapaasti ja ystävällisen huomaavasti. Elämä näytti minusta taas kauniimmalta hänen säteilevän henkensä valaisemana, ja minusta tuntui kuin tekisi yhteys tuon rikkaan, runollisen luonteen kanssa elämän miellyttävämmäksi, vaikka ei hänen sydämensä enää kuuluisikaan minulle.

Hän palasi järjestämään asioitaan saapuakseen pian lopullisesti takaisin. Sillävälin ponnistin kaikki voimani valmistaakseni hänen valitsemistaan, kerroin hänestä ja hänen kärsimyksistään vakaumuksensa puolesta, kuvailin loistavia opettajalahjoja, jotka uskoin hänen omaavan. Hänen saapuessaan oli maaperä valmis. Emilie, jonka talo sijaitsi aivan opiston vieressä, oli kutsunut hänet vieraakseen. Teodor kävi melkein joka päivä meitä tervehtimässä, oli usein luennoilla ja vietti tavallisesti iltansa korkeakoulun piirissä. Saarnaaja oli pyytänyt häntä esittäytymään seurakunnalle puhumalla hänen sijastaan seuraavana sunnuntaina. Minusta oli surumielisen rakasta nähdä hänen jälleen puhuvan seurakunnalle kuten kerran ensi nuoruuden innostuksessa, jolloin emme kumpainenkaan vielä olleet traditsionin kahleista vapautuneita. Silloin hän puhui kristilliselle kuulijakunnalle, nyt vapaalle seurakunnalle, ja me, jotka toinen toisemme kautta olimme kehittyneet vapaa-ajattelijoiksi, tapasimme toisemme nyt, pitkän, surullisen eron jälkeen, joka oli yhdistänyt meidät samaan työhön.

Hänen puheensa oli kaunis ja teki syvän vaikutuksen. Siinä ei enää ollut entisen nuoren apostolin runollista hehkua, joka näki kaukaisen ihanteen pilvissä ja puhui Jumalan valtakunnasta maan päällä. Puheesta henki koetellun miehen tyyneys, miehen, joka tuntee ihanteellista ajatusta vastustavat hirvittävät, käytännölliset voimat ja on valmis kieltäytyvään työhön, välttämättömään todellisen edistyksen hitaassa kulussa.

Opettajavaalin päivä koitti. Aliopettajat ja -opettajattaret oli juuri valittu; nyt oli vain jäljellä yliopettajan vaali. Hänestä tuli samalla jäsen hallinnolliseen valiokuntaan, johon minäkin kuuluin. Vaali tapahtui illalla ja seurakunta oli melkein täysilukuisena koolla. Lavalla, jossa puhujat seisoivat, istui myöskin komiteamme ja edessämme sijaitsi uurna, johon vaaliliput heitettiin. Ensin oli kaksi vierasta hakijaa. He lukivat kirjallisen esityksensä vapaan koulun tarkoituksesta ja järjestelystä ja antoivat näytetunnin tarkoitusta varten kootussa luokassa. Seurakunta palkitsi molempia suurilla suosionosoituksilla, niin että olin jo hiukan tuskissani Teodorin puolesta. Nyt tuli hän ja luki kirjoitelmansa, jossa kysymys vapaan koulun tehtävästä oli täydellisesti ratkaistu samalla kertaa sekä ihanteellisesti että käytännöllisesti. Hänen kuvaamansa koulut olisivat, joskus toteutettuina, saaneet aikaan todellisen vallankumouksen, s.o. siveellisen ja henkisen mullistuksen, vieden kansat itsehallintoon ja velvollisuuksien täyttämiseen, jotka ovat yhteiskunta-elämän todelliset perusteet. Tajusimme kaikki, että tässä sanottiin paras, mitä asiasta voitiin sanoa. Saarnaaja nyökäytti minulle päätään iloisesti hymyillen. Näytetunti vastasi luentoa. Lapset, jotka eivät koskaan olleet häntä nähneet, olivat suunniltaan ilosta, eivätkä olisi tahtoneet ollenkaan lopettaa. Äänestysliput heitettiin uurnaan. Saarnaaja luki ja laski ne. Näin tuloksen jo hänen iloisesta ilmeestään. Hän julisti Teodorin valituksi suurella ääntenenemmistöllä. Tämä näytti itsekin sangen onnelliselta. Hän oli jälleen saanut kutsumuksen, tehtävän.

Samalla viikolla avattiin koulu. Nyt oli vain hankittava Teodorille kansalaisoikeus, sillä häntä pidettiin muukalaisena tässä _saksalaisessa_ kaupungissa, jolla tosin oli oma hallituksensa.

Mutta näiden iloisten tapausten rinnalla kehittyi korkeakoulun kotoisessa elämässä asiaintila, minulle sangen tuskallinen ja katkera. Anna ja Charlotte alkoivat viettää yhä suljetumpaa elämää, joka ei oikein soveltunut korkeakoulun varsinaiseen tarkoitukseen. He vetäytyivät melkein kokonaan Annan huoneeseen, ja sinne saapui nyt Teodorkin joka ilta, molempien osoittaessa hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, jonka olosuhteet myönsivät. Minulla oli aikoja sitten ollut tapana viivähtää hetkinen Annan luona, ennenkuin lähdimme laitoksen asukkaiden yhteiseen illanviettoon. Tein nytkin tottumukseni mukaan. Tapasin Annan luona Teodorin ja minulle olisi tuottanut vain iloa osanotto tuttavalliseen keskusteluun, jota hänen henkensä elähytti, jos kaikki olisivat käyttäytyneet yksinkertaisesti ja vapaasti ja jos näiden yksityiskeskustelujen jälkeen olisi myöskin muistettu velvollisuuksia opiston yhteistä elämää kohtaan ja siirrytty salonkiin, talon muiden asukkaiden pariin. Näin ei kuitenkaan ollut, ja oli katkeraa huomata Annan ja Charlotten käyttäytyvän siten, että käyntini Annan huoneessa saivat sen leiman kuin olisin yksinomaan etsinyt Teodorin seuraa — tämä kaikki vaikka he tunsivat menneisyyden ja olisivat voineet ystävällisesti välittää ja suoda sydämeni pohjassa piilevälle arpeumattomalle haavalle lohdutusta ystävällisessä yhteiselämässä, jolle olin valmistanut maaperää. Tämän vuoksi ilmeni läheisessä yhteiselämässämme pian epäsointu, joka loukkasi minua syvästi — olinhan jo niin paljon antanut anteeksi eikä minulla enää ollut minkäänlaisia persoonallisia vaatimuksia. Harvensin yhä enemmän käyntejäni Annan luona, työskentelin yksin huoneessani tai lähdin aikaisemmin talon muiden asukkaiden pariin, jotka pian alkoivat soimata molempien ystävättärien eristäytymishenkeä. Tämä oli uusi tuskallinen menetys ja suuri pettymys Annan ja Charlotten suhteen, jotka menivät niin pitkälle, että salasivat minulta käyntejään Teodorin luona.

Vuosi oli lopussaan. Uudenvuoden illaksi olimme valmistaneet todella kansanvaltaisen juhlan. Useita seurakuntaan kuuluvia työläisperheitä oli kutsuttu sinne. Illallispöydässä istuin erään puusepän vieressä, jonka kanssa olin ollut tuttu jo pitemmän aikaa ja jota pidin suuressa arvossa. Hän oli lujaluontoinen, ajatteleva ja valistunut mies, työskennellyt kauan aikaa Parisissa, ollut Börnen ystävä, kuunnellut hänen luentojaan saksalaisille työmiehille ja seisonut hänen kuolinvuoteensa ääressä. Börnen kysyessä, luuliko hän saksalaisten työmiesten ymmärtäneen häntä, oli hän antanut kuolevalle varman, myöntävän vastauksen. Palattuaan takaisin synnyinkaupunkiinsa, omisti hän elämänsä vapauden asialle osoittaen esimerkillään, mitä työmies käsityönsä ääressä voi tehdä itsensä ja muiden kehittymiseksi. Tunsin aina iloa keskustellessani tämän kirkasjärkisen, lämminsydämisen ihmisen kanssa. Hänen vaimonsa, tulinen tasavaltalaismielinen, oli miehensä arvoinen. Kun hänen miehensä v. 1848 oli vangittu valtiollisista syistä, oli vaimo mennyt korkeimpien viranomaisten puheille vaatien miehensä vapauttamista »ei armosta, vaan että tapahtuisi oikeus, kun hän on viaton». Sellaisia ihmisiä oli siihen aikaan Saksan työläisten keskuudessa.

Illallisen jälkeen luki Teodor meille Lenaun »Albigensit». Tuo kaunis runoelma, kertomus suuresta marttyyriudesta, kosketti meissä kaikissa samaa kieltä. Mutta minä olin kaksin verroin järkytetty kuullessani esittäjän sointuvan äänen, joka niin usein oli liikuttanut sydäntäni ja nähdessäni nuo jalot, kalpeat kasvot, joiden omistaja näytti kuuluvan samaan marttyyrijoukkoon, jonka tarinan hän meille luki. Kun hän oli lopettanut poistuin viereiseen tyhjään huoneeseen voittaakseni mielenliikutukseni. Kuulin jonkun tulevan jäljessäni ja kääntyessäni näin, että se oli hän. Silmänräpäykseksi yhtyivät katseemme kuvastaen tunnustuksen yhdyssiteelle, joka on korkeampi rakkauttakin, ja joka ikuisesti yhdistää ihmiset yli ajan ja tilan: se on rakkaus ihanteeseen. Sanat olivat turhia. Toisia ihmisiä tuli huoneeseen. Mutta tästä hetkestä saakka katosi sydämestäni välillemme hiipinyt katkeruus ja sinne jäi vain hiljainen, surumielinen rauha.

Uudenvuoden alussa saapui vastaus Teodorin anomukseen jäädä Hampuriin harjoittaakseen porvarillista ammattia. Se oli kieltävä. Siinä esitettiin, että korkeat valtiolliset näkökohdat tekivät pitemmän oleskelun ja porvarillisen ammatin harjoittamisen mahdottomaksi miehelle, jota oli syytetty valtiopetoksesta. Oheen oli liitetty määräys mahdollisimman nopeasti poistua kaupungin alueelta. Olimme kaikki tuskaisen ihmetyksen vallassa. Seurakunta oli suuresti kuohuksissaan. Tämä oli ensimäinen varoitusmerkki lähestyvästä vaarasta, ja siitä että taantumus epäsuopein silmin katseli noita pieniä keskuksia, joissa vallitsi muualla kielletty vapaus. Varmaa oli, ettei vapaakaupunki Hampurin pieni, mitätön hallitus olisi keksinyt antaa kieltävää vastausta. Oli kysytty suuremmalta valtiolta, sieltä, jossa Teodor oli tehnyt _rikoksensa_ ja noudatettu sieltä käsin saapunutta määräystä. Seurakunnan vaikutusvaltaisimmat miehet ottivat kaikki mahdolliset askeleet, tarjosivat kaikki takeet — turhaan. Minäkin tein epätoivoisen yrityksen. Pyrin vapaavaltion silloisen päämiehen puheille ja pääsinkin. Hän oli imelän kohtelias pieni ukko. Sanoin asiani, vakuutin voivani antaa enemmän persoonallisia takeita kuin kukaan muu, koska tunsin hyvin Teodorin kunnianarvoisen perheen, kun tiesin, miten etäinen nykyään oli ajatuskin valtiollisesta toiminnasta Teodorille, joka nyt yksinomaan tahtoi omistautua opetusalalle. Pieni ukko vastasi minulle viekkaasti hymyillen, että se kenties oli vielä arveluttavampaa kuin kaikki muu, koska opettajalla vasta oikein olikin tilaisuus levittää aatteitaan. Sitten hän yrittäen näyttää hyväntahtoiselta sanoi: »Minä vakuutan teille, että me emme tahdo tehdä vaikeuksia. Meistä on kerran sanottu, että hallituksemme on _äidillinen_ eikä _isällinen_, me emme olisi mitään kieltäneet. Tärkeät näkökohdat määräävät menettelymme ja minun täytyy valitettavasti vastata teille, ettei minkäänlaista toivoa ole.»

Näin täytyi minun jättää tuo äidillinen ukko ja palata surullisena kotiin. Emilie oli myöskin puolestaan koettanut kaikkensa — turhaan hänkin.

Tapaus järkytti raskaasti Teodoria. Hän puhui siitä vähän, mutta hänen katkera hymynsä ja kuolonkalpeat kasvonsa osoittivat hänen nyt vasta täysin käsittävän asemansa. Isänmaa oli häneltä suljettu, viimeinen toiminnan mahdollisuus tukahutettu. Mitä jäi? — maanpako. Hänen kyvyilleen ja ikänsä kukoistuksessa kun oli, ei se kuitenkaan olisi ollut suurin onnettomuus, mutta odottamaton isku paljasti hänessä äkkiä ruumiillisen sairauden, jonka itu kai jo oli näyttäytynyt vankilassa, mutta jonka kehkeytymisestä ei hänellä itsellään eikä hänen ystävillään ollut aavistustakaan, niin että maasta muuttoa ei edes voinut ajatella. Mutta Hampurista täytyi hänen lähteä, sillä hänen jäämisekseen keksimämme tekosyyt eivät pitkälle auttaneet, ja sitäpaitsi näytti välttämättömimmältä ajatella hänen terveyttään ja hankkia sille pitempiaikaista hoitoa. Hän päätti lähteä erääseen kylmävesiparantolaan pohjoisessa, päivän matkan päässä Hampurista. Siellä oli muuan Charlottelle tuttu lääkäri, joka oli suuressa maineessa. Teodor sanoi jäähyväiset ja sai tyydytyksekseen nähdä, kuinka oppilaat valittivat hänen eroamistaan. Sitten hän lähti ja uudelleen tunsin täyttymättömän aukon elämässäni. Kun aika kului eikä tullut minkäänlaisia tietoja, päätin kirjoittaa ja sanoa hänelle, että hän oli minulle liian paljon kunnioitusta ja ystävyyttä velkaa jatkaakseen tuota todella rikollista vaitioloaan, sen sijaan että silloin tällöin ilmoittaisi minulle terveydentilastaan, kun kerran tiesi, millä epäitsekkäällä osanotolla suhtauduin hänen kohtaloonsa. Tällä kertaa hän vastasi, ja kuten tulikin, ystävän vapaalla avomielisyydellä. Tästä alkaen oli kirjevaihtomme jälleen käynnissä, mutta tiedot hänen terveydentilastaan eivät olleet tyydyttäviä. Kirjoitin salaa laitoksen lääkärille ja pyysin häntä täysin rehellisesti ilmaisemaan mielipiteensä sairaan tilasta. Hän vastasi: »Kun tahdotte tietää totuuden, täytyy minun sanoa Teille, etten voi taata ystävällenne enemmän kuin vuoden elinaikaa. On enää vain kysymys sairauden enemmän tai vähemmän nopeasta kehityksestä, jonka loppuna on auttamattomasti kuolema.»

Seisoin kauan aikaa kirje kädessä uskaltamatta uudelleen lukea noita kauheita sanoja. Vihdoin lähdin yksinäni kävelemään syrjäistä tietä, joka kulkee viheriäin pensaitten ja puiden lomitse luikertelevan puron vartta. Kevät oli täydessä kukoistuksessaan, kukkaset kukoistivat ja tuoksuivat, linnut lauloivat iloisessa kuorossa puiden oksilla. Minä yksin vaelsin tämän ilakoivan luonnon keskellä kuin tuomittu, sietämättömillä kahleilla raskautettu olento. Se aika oli aikoja sitten mennyt, jolloin sain lohdutusta uskomalla muille tuskani. Olin tottunut yksin kantamaan kohtaloni, vain luonnolta, joka ammoisista ajoista oli ollut ystäväni, voin nytkin kysyä: »Onko tämä hänen viimeinen keväänsä?» Ja kun toivo häipyi, vierivät hiljaiset kyyneleeni puroon, ja se kantoi ne salaperäiseen etäisyyteen, johon kaikki katoaa: nuoruus, rakkaus, toiveet, kärsimykset, ja vihdoin — itse yksilö.

Teodorin sijalle» oli valittava toinen opettaja. Ehdotin komitealle Demokraattia, tuota jaloa ystävää, jonka kanssa olin jatkuvasti ollut kirjevaihdossa. Tiesin, ettei hänellä ollut tointa, liian kiihkeä tasavaltalaismielinen kun oli palvellakseen taantumusta. Ehdotukseni hyväksyttiin. Kirjoitin hänelle, hän myöntyi ilolla, saapui, tuli valituksi, ja kun ei koskaan ollut julkisesti joutunut syytteeseen, ei häntä millään syyllä voitu kieltää oleskelemasta paikkakunnalla. Näin oli läheisyydessäni jälleen yksi kallis ystävä lisää, ja pian näin hänen suureksi ilokseni kiintyvän erääseen hienosti sivistyneeseen kelpo tyttöön, joka jonkun aikaa oli oleskellut korkeakoulussa ja auttoi minua sen johdossa. Tyttö vastasi hänen kiintymykseensä, ja kesän lopulla vietimme sydämellisellä ilolla heidän kihlajaisiaan. Tämä kesä oli yleensä, paitsi tuskallista salaisuutta, jonka säilytin sydämessäni, henkisesti sangen ihana. Korkeakouluun oli saatu luennoitsijaksi uusi professori, sekä lahjakas että rakastettava henkilö. Hän luennoitsi meille geologiaa ja kemiaa. Jos kohta positivisti tiedemiehenä oli hän kuitenkin syvästi runollinen luonne ja kertoessaan meille hiiliaine-atoomista, joka vaeltaa läpi aineen ikuisuuden yhtyäkseen muiden aineitten kanssa milloin neron aivokudelmaan, joka luo kuolematonta, milloin tuoksuvaan kukanteriöön, kuvasi hän tätä tavalla, joka sai meidät kaikki ihastuksen valtaan. Minulle avautui kokonainen maailma uusia ajatuksia. Luulin lopullisesti löytäneeni ratkaisun ydinkysymyksiin. »Aineen ikuisuus», — tuo sana ei enää kauhistuttanut minua — minua, joka en uskonut persoonalliseen kuolemattomuuteen. Ikuisuuden periaate näytti minusta nyt taatulta, ja aine, mateeria, jonka kristillinen maailmankatsomus oli niin syvästi nöyryyttänyt, nousi halveksitusta haudastaan voitokkaasti huutaen: »Minä olen ikuinen perusta, ja yksilö vain on ikuisuuteni ohimenevä ilmiö.»

Kirjoitin näiden luentojen johdosta Teodorille pitkiä kirjeitä tehdäkseni hänetkin osalliseksi niiden minulle tuottamasta ilosta. Mutta kun korkeakoulun ja seurakuntakoulujen syyslupa alkoi, tunsin itseni sangen väsyneeksi ja päätin tehdä jotakin terveyteni hyväksi. Olin Ostendessa käytyäni kokonaan vesiparannuksen kannattaja ja olin hyljännyt kaikki lääkkeet. Lääkärimme Hampurissa oli myöskin tämän suunnan miehiä ja määräsi minut parannuksille samaan laitokseen, jossa Teodor oli. Suostuin ilolla, kun tietäessäni minkä tiesin, hartaasti ikävöin vielä kerran nähdä häntä. Anna ja Charlotte olivat lähtöäni vastaan. Olin päättänyt olla kenellekään ilmaisematta surullista salaisuuttani — sitäpaitsi oli lääkäri pyytänyt minulta ankaraa vaiteliaisuutta. En voinut siis selittää salaista syytäni. Mutta ikuisen eron edessä en välittänyt joutavista arveluista, en edes läheisimpien ystävieni estetyistä.

Niinpä matkustinkin tuohon laitokseen, joka maalaisen hauskana sijaitsee vähäisen järven rannalla. Saavuin päivällisaikaan ennen ateriaa. Lääkäri otti minut vastaan vahvistaen vielä sen mitä oli kirjoittanut. Ruokasalissa oli koolla suurilukuinen seura. Teodor istui ylhäällä pöydän päässä. Olin kirjoittanut saapumisestani, joten se ei ollut hänelle yllätys. Hän nousi ylös tullen tervehtimään. Voin vaivoin salata surumielisyyteni, niin suuresti oli hän muuttunut. Lääkäri antoi minulle ankaroita määräyksiä: minkäänlaista työtä en saanut tehdä, lepuuttaakseni silmiäni, sitäpaitsi oli täydellinen mielenrauha välttämätön. Jälkimäistä määräystä en valitettavasti voinut totella. Olin syvästi onneton nähdessäni ystäväni kalpeana ja uupuneena, ennenaikaiseen kuolemaan tuomittuna, tai tietäessäni hänen tuntikaudet istuvan yksin huoneessaan kärsimyksiinsä vajonneena, taistellen kieltäymyksen taistelua, joka on niin vaikea, kun sielu vielä on nuori ja tulvillaan runoutta ja tulevaisuuden suunnitelmia. Kuinka kipeästi silloin halusinkaan sanoa hänelle: »Tunnusta minut siksi, mikä olen, sisarsieluksi, jonka itse olet liittänyt itseesi niin lujin sitein, etteivät ne koskaan enää voi katketa. En pyydä sinulta mitään muuta kuin sisarena käydä kanssasi sitä tummaa polkua, jota nyt vaellat, sillä meidänkaltaistemme olentojen arvoista olisi täysin tietoisina yhdessä tyhjentää tuo kalkki.»