Part 18

Oppilaitoksessa oli lastentarha ja alkeisluokka, jossa lastentarhan opettajattariksi tai tavallisiksi opettajattariksi aikovat nuoret tytöt saivat käytännöllistä harjoitusta. Myöskin lastentarha-järjestelmä, nerokkaan Friedrich Fröbelin keksimä, oli Saksassa nopeasti saanut jalansijaa valtiollisten ja uskonnollisten liikkeiden rinnalla. Olin kuullut siitä puhuttavan, mutta näin sen vasta nyt käytännössä, ja olin ihastunut. Yhdyin täydellisesti Fröbelin perusajatukseen, että kasvatus oli alotettava melkein ensimäisistä elinpäivistä. Jokaisen äidin tulee tietää näistä aatteista valmistaakseen lasta heti alusta pitäen siihen. Lastentarha ottaa pienokaiset huostaansa kolmivuotisista kuusivuotisiin jatkaen äidin työtä, kunnes alkeisluokka alkaa. Sekin onnellistutti minua, että lastentarhojen johtajiksi ajateltiin ainoastaan naisia, että Fröbel yleensä tahtoi uskoa lapsen ensimäisen kasvatuksen yksinomaan naisen käsiin. Korkeakoulussamme oli myöskin erityinen kurssi lastentarhan opettajattarille ja tuo viehättävä toimiala tuntui minusta erittäin sopivalta nuorille naisellisille olennoille. Ne periaatteet, joille Fröbel on rakentanut järjestelmänsä, olivat mielestäni sielutieteellisesti syviä ja älykkäitä, ja niissä piileekin sen todellinen arvo, jonka pintapuolinen arvostelija luulee sisältyvän vain pikku askarteluihin ja ulkonaisiin seikkoihin: niinpä ennenkaikkea tuo hänen pyrkimyksensä herättää lapsen itsetoiminta ja luomishalu antamalla hänen käsiinsä vain aineksia, joita hän itse saa muovailla ja muodostaa, eikä valmista, se kun kiihoittaa useimmissa lapsissa piilevää ja tavallisesti liiankin voimakasta hävityshalua. Yhtä tärkeitä olivat mielestäni rytmilliset laululeikit, joihin hän pani suuren huomion, niinkuin yleensä hänen järjestelmässään kaikki, mikä tarkoitti taiteellisten taipumusten herättämistä ja ravitsemista ihmisessä jo pienestä pitäen, koska se yksinään oli todellisen sivistyksen maaperä, jossa tiedon siemenet kantoivat parhaan hedelmän. Ensimäinen tutustumiseni tähän järjestelmään tuotti minulle todellista onnea. Myöhemmin näin sen usein tietämättömyydestä tai pahasta tahdosta johtuvien hyökkäysten maalitauluna. Mutta missä ikinä sen näinkään oikeissa käsissä ja oikeassa hengessä johdettuna, siellä näin myöskin aina kauniita tuloksia, ja useampi kuin yksi alkeisluokan opettaja on minulle vakuuttanut, että ero henkisessä vastaanottavaisuudessa ja käsityskyvyssä lastentarhaa käyneiden ja muiden lasten välillä on kauttaaltaan edellisille eduksi.

Toinenkin mieluisa yllätys tuli osakseni, kun minut sunnuntaina vietiin vapaaseurakunnan kokoukseen, jossa kaikki korkeakoulun jäsenet kävivät. Tilaisuuteen oli varattu suuri sali yksinkertaisine ja arvokkaine sisustuksineen. Sen täytti suurilukuinen kuulijakunta, joka jännittyneellä tarkkaavaisuudella seurasi nuoren koruttoman ja miellyttävän näköisen miehen esitystä puhujalavalta. Puhe kuului esitelmäsarjaan, joka oli alotettu jo ennen tuloani, ja jossa puhuja asetti vanhoja dogmeja kohdanneen järjestelmällisen, tieteellisen kritiikin yhteyteen uusien aatteiden kehityksen kanssa kaikilla inhimillisen elämän aloilla, valtiossa, yhteiskunnassa, perheessä. Jokainen sana herätti riemukasta vastakaikua sydämessäni. Se oli rukousta hengessä ja totuudessa, jota olin ikävöinyt. Uskonto, kirkon rajoista vapautuneena, muuttui eläväksi, kukoistavaksi elämäksi, olemukseksi, sisällöksi, olematta enää tyhjä, jäykistynyt muotoseikka. Ihastuksella näin, millä hartaudella sekä sivistyneet että kansan ihmiset, vähäpätöiset työmiehetkin, seurasivat puhetta muodostaen näin henkisen yhdenvertaisuuden todellisen seurakunnan. Olihan yhdenvertaisuus Jumalan valtakunnassa ollut tähän saakka valhetta. Oikeus sivistykseen ja siihen, mikä aateloi ihmisen, oikeus vapaaseen ajatteluun, oli tähän saakka kuulunut ainoastaan toiselle puolelle ihmiskuntaa. Niin oli laita kirkossakin, jossa tosin rukoiltiin _kaikkien_ ihmisten isää, mutta onnen lapset istuivat upeissa pukimissaan ylhäimmillä paikoillaan kuin tuhkimukset ryysyvaatteissaan tunkeilivat nurkissa tuskaisesti mumisten useinkin kuulematta jäävää rukousta: »Anna meille jokapäiväinen leipämme.» Tässä seurakunnassa oli uskonto muuttunut todelliseksi veljeydeksi, jonka vapaiden, inhimillisten elämänkatsomusten pohjalla sääty-, varallisuus- ja tiedolliset eroavaisuudet lievenivät ja saivat sovituksen. Ihanne ei enää ollut menneisyydessä kerta kaikkiaan määritelty, absoluuttinen selviö, se loisti tulevaisuudessa kuin itämaan tähti viittoen tietä.

Esitelmän jälkeen siirtyi puhuja — hänen nimensä oli Weigelt — viereiseen huoneeseen, jossa jokainen seurakunnan jäsen sai käydä häntä tapaamassa, kyselemässä, jos jokin kohta oli jäänyt hämäräksi tai yleensä keskustelemassa hänen kanssaan. Siellä sukeutui usein vilkkaita keskusteluita, jotka osaltaan suuresti vaikuttivat siihen, että »sana» tuli eläväksi ja lähensivät seurakuntalaisia toinen toisiinsa, kun kaikilla, rikkailla ja köyhillä, oli siellä samat oikeudet. Kun minut esitettiin puhujalle sanoin hänen esitelmänsä herättäneen minussa toivomuksen päästä seurakunnan jäseneksi. Sanoin myöskin käsittäväni, ettei yksi henkilö enemmän tai vähemmän merkitse sille mitään, mutta että mielestäni jokaisen naisen ja miehen velvollisuus on näinä taistelun aikoina suoraan ilmaista vakaumuksensa ja liittyä hengenheimolaisiinsa. Hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta neuvoi minua odottamaan ja harkitsemaan asiaa lähemmin, etten liian kiireisesti ottaisi tuollaista yhteiskunnalliselle asemalleni tärkeää askelta. Seurasin neuvoa ja alotin koettamalla päästä selville hänen yksilöllisyydestään. Kun kuuli hänen puhuvan seurakunnalle, olisi luullut, että siinä oli taipumattoman tarmokas ihminen, lujaluonteinen ja uskalias. Tavallisessa elämässä oli hän päinvastoin melkein naisellisen lempeä ja epäkäytännöllinen, seurassa arka ja pidättyväinen, läheisemmässä seurustelussa rakastettava. Mutta puhujalavalla tempasivat ajatukset hänet vastustamattomasti mukaansa; silloin oli hän lahjomattoman johdonmukainen. Tunsin pian häntä kohtaan sydämellistä ystävyyttä, joka on täysin elinvoimaisena säilynyt tähän päivään saakka, vaikka pitkät vuodet eroittavat meitä eivätkä tiemme kai koskaan enää leikkaa toisiaan.

Jonkun ajan kuluttua liityin vapaaseurakunnan jäseneksi. Tämä oli sangen yksinkertaista: oli käännyttävä hallintoneuvoston puoleen, tämä teki ehdotuksen seurakunnalle, joka yleisellä äänestyksellä ratkaisi asian. Senjälkeen kirjoitettiin tulokas seurakunnan luetteloon ja maksoi vuosittain vähäisen erän yhteisten menojen peittämiseksi.

Tämä askel merkitsi minulle hyvinkin paljon. Se eroitti minut iäksi menneisyydestä. Luovuin sillä julkisesti protestanttisesta kirkosta ja liityin täysin demokraattisesti järjestettyyn seurakuntaan. Pian sainkin tuntea ensimäiset seuraukset tästä. Olin vielä aivan pieni lapsi, kun kotivaltioni ruhtinas kerran saapui tervehtimään isääni ja tapasi minut hänen luonaan. En tiedä, miellytinkö häntä, vai miten lie ollut — kaiken kaikkiaan lahjoitti hän minulle tuona päivänä perimäoikeuden erääseen paikkaan aatelisten neitojen apulaitoksessa, joka oli maan ensimäisiä ja parhaita. Tällainen paikka takasi naimattomille naisille miellyttävän riippumattomuuden. Pyrkijät pääsevät vuoronperään nauttimaan tästä, mikäli paikka tulee vapaaksi. Omituista kyllä sain vähän aikaa senjälkeen kun olin liittynyt vapaaseurakuntaan tiedon, että minun vuoroni oli tullut ottaa paikka haltuuni. Äiti pyysi kirjeellisesti, etten tahallisesti menettäisi tätä erinomaista tilaisuutta. Olin aina palavasti toivonut taloudellisesti riippumatonta asemaa. Pohdin vakavasti, enkö siinä tapauksessa voisi perustaa koulua kansalle, jonka järjestäisin oman mieleni mukaan. Mutta kaikkein ensimäiseksi olisi minun täytynyt peruuttaa äsken ottamani askel, sillä eläkkeennauttijana olisi minun täytynyt evankeliumin kautta vannoa kuuluvani kristilliseen kirkkoon. Vaikka olisinkin voinut erota seurakunnasta, en kuitenkaan enää koskaan olisi voinut kuulua dogmaattiseen, oikeauskoiseen kirkkoon, ja itsestään selvää oli, etten tahtonut ostaa valheella tuon aseman tuottamia etuja. Vastasin siis saamaani ilmoitukseen, että kuuluin vakaumuksesta vapaaseurakuntaan, mutta tulisin, jos minut voitaisiin vapauttaa kaikista muodollisuuksista, ottamaan paikkani vastaan. Kirjettäni ei edes katsottu vastauksen arvoiseksi.

Amerikkaan lähtö oli yhä mielessäni, ja puhuin siitä Emilielle sekä professorille ja tämän rouvalle. He olisivat kernaasti kehoittaneet minua luopumaan tuosta ajatuksesta, sillä olimme suuresti kiintyneet toisiimme, mutta ymmärsivät hyvin syyni ja olivat liian vapaamielisiä vaikuttaakseen päätökseen, jota pitivät luonnollisena. Kohtalo näytti tulevan toiveitteni avuksi. Oleskeltuani jonkun aikaa korkeakoulussa, saapui sinne muuan vapaaseurakunnan saarnaaja perheineen ja muutamine ystävineen aikeissa lähteä Amerikkaan perustaakseen siellä vapaaseurakunnan. Perhe oli sangen rakastettava ja minä päätin lähteä heidän mukanaan. Minusta tuntui kuin samalla kertaa olisin saanut ystävät, kotiseudun ja tehtävän, sillä Amerikassa oli varmasti paljon työtä ja ennenkaikkea tarvittaisiin siellä kouluja. Siirtolaiset olivat eräänä iltana seurakuntamme kokouksessa. Siellä puhuttiin ihmiskunnan tulevaisuudesta, vapaaseurakuntien levenemisestä valtameren tällä ja tuolla puolen, vapaan ajatuksen ja vapaiden laitosten voitosta. Siellä sanottiin, ettei valtameri enää eroita, vaan yhdistää toinen toisiinsa veljet, jotka tahtovat samalla tavalla työskennellä saman päämäärän puolesta vapauttaakseen ihmishengen tietämättömyyden ja taikauskon ikeestä ja yhdistääkseen ihmisyyden työn, tieteen ja siveellisyyden tietä. Miten ihania olivatkaan nuo hetket! Mikä suuri tunne olikaan vallalla kaikkien sydämissä! Olin riemuissani: unelmani alkoivat toteutua. Tällaisessa kaikensäätyisistä ihmisistä muodostuneessa yhdyskunnassa ei enää arvioinut itseään satunnaisen asemansa mukaan maailmassa, vaan pääasiana oli jokaisen persoonallinen arvo. Tämä oli mielestäni vallankumouksen todellinen, onnellistuttava hedelmä, ja minä iloitsin ajatuksesta, että saisin kuulua ensimäiseen, todellisesti jaloon kansanvaltaan, joka muodostuisi molemmille pallopuoliskoille.

Minun täytyi myöskin puhua aikomuksestani äidille, sillä en tahtonut matkustaa salaisesti. Kirjoitin hänelle siis ilmoittaen suunnitelmani mahdollisimman koruttomasti ja rauhoittavasti. Puhuin hänelle tuntemattomasta ystävästä, joka odotti minua Amerikassa ja olisi tukeni ja suojelijani, lisäten, että äiti sitäpaitsi tunsi minut liiankin hyvin tietääkseen, että kulkisin tieni yksinkin levollisena ja arvokkaasti. Rukoilin häntä uskomaan, että seurasin syvää, vilpitöntä vakaumusta, että koko sisäinen kehitykseni oli ajanut minut tuohon päämäärään, että en tehnyt muuta kuin toteutin kohtaloni ja pyysin häntä rakastamaan minua niinkuin minä häntä rakastaisin elämäni viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Lyhyesti — kirjeeseen vuodatin koko sieluni. Syvästi liikutettuna odotin vastausta, sillä ystäväni tahtoivat lähteä pian, ja asia vaati pikaista ratkaisua.

Vastaus tuli. Se oli musertava ja täytti minut ihmetyksellä ja tuskalla. Äitini ei pitänyt suunnitelmaani ainoastaan uhkarohkeana, vaan vieläpä rikollisenakin. Hänen mielestään oli epänaisellista osoittaa niin suurta luottamusta tuntemattomalle miehelle ja uskomatonta, että tahtoisin niin loitolle perheestäni. Hänen kirjeensä oli niin katkeran epäoikeudenmukainen, ja minä tunsin itseni niin puhtaaksi hänen soimaustensa edessä, että sydämeni nousi kapinaan. Taistelin hirvittävän taistelun itseni kanssa ja katselin vihaten kuilua, johon uskonnolliset ja yhteiskunnalliset ennakkoluulot vetävät jaloimmatkin luonteet. Minulla oli mielestäni täysi oikeus katkaista nuo siteet ja käydä omaa tietäni, vaikka en saisikaan muuta tunnustusta kuin omantuntoni hyväksymisen, enkä muita tuloksia kuin että olin puolustanut persoonallista edesvastuun tunnettani. Mutta — iskun aiheutti äitini, hän, joka oli rakastanut minua niin suuresti, ennenkuin mielipiteet eroittivat meidät, ja joka minua vieläkin rakasti. Se ratkaisi!

Vastasin olevani aina valmis uhraamaan _toivomukseni_ hänen rauhansa vuoksi, ja jättäväni senvuoksi siirtolaissuunnitelmani; mutta _vakaumustani_ en milloinkaan uhraa, ja siinä ei mikään mahti maailmassa minua järkytä. Senvuoksi olin uskonut, että hänelle olisi vähemmän tuskallista, jos kaukaisessa maassa eläisin sen mukaan kuin läheisyydessä hänen silmiensä alla.

Professori kirjoitti samoihin aikoihin sisarelleni: »Sisarenne on idealisti ja tahtoo elää ihanteensa mukaan. Häntä voi varoittaa yhdestä tai toisesta askeleesta, jos pitää sitä varomattomana, mutta hänen toimintavapauteensa ei saa kajota, vielä vähemmän epäillä hänen aikomustensa puhtautta.» Hän näytti minulle kirjeen ja lausui julki, kuten hänen rouvansakin ja Emilie, syvimmän myötätuntonsa.

Viimemainittu ehdotti, että jäisin oppilaitokseen johtamaan sitä professorin rouvan rinnalla ja käyttämään hyväkseni vaikutusvaltaani varsinkin luennoilla käyvien nuorten tyttöjen suhteen. Hän vakuutti sekä hallintoneuvostoon kuuluvien naisten että professorien olevan sitä mieltä, että minun mukanani oli opiston elämään tullut hyvä aines, että sisäoppilaat olivat minuun hyvin kiintyneitä, ja vihdoin, että hän itse puolestaan tunsi minussa löytäneensä ystävän, jota tarvitsi elämässään ja toiminnassaan. Olin syvästi liikutettu kuullessani tuon kaiken. Ensi kerran välähti tietoisuuteeni, että minusta oli kehittynyt yksilöllisyys, joka omasi määrätyn vaikutusvallan, ja tämän lohdullisen huomion tein juuri hetkellä, jolloin minua oli niin syvästi loukattu ja jolloin elämäni näytti uudelleen sattuman varaan heitetyltä, kun en tosiaan tietänyt, mihin ryhtyä, sillä perheeni keskuuteen palaaminen oli minulle nyt sula mahdottomuus. Otin senvuoksi kiitollisuudella vastaan Emilien ehdotuksen. Vakaumukseni mukainen toiminta — sitähän juuri olin etsinyt. Olin tosin aikonut etsiä sitä muualta, vapaasta maasta, kaukana kotiseudun tuskallisista muistoista, ja ystävieni lähtiessä tunsin pakostakin syvää haikeutta. Mutta pidin uhriani hyvityksenä tuskasta, jota tosin tahtomattani olin tuottanut äidilleni.

Ryhdyin uuteen tehtävääni innolla ja näin pian nuorten tyttöjen rakkaudella liittyvän minuun. Ensimäinen tapa, jonka koetin saada käytäntöön näyttäen itse hyvää esimerkkiä oli töiden jakaminen. Säästääkseni vähävaraiselta laitokselta monien palvelijoiden aiheuttamia menoja, siivosin joka aamu itse huoneeni, ja pian tekivät muutkin asukkaat samoin. Ei siinä kyllin, että talon järjestys parani, mutta jokainen tunsi aamuhetkellä tehdyn ruumiillisen työn terveellisen vaikutuksen, joka teki henkisen työn päivän kuluessa kaksin verroin nautintorikkaaksi. Sitäpaitsi päätimme itse pestä hienon pesumme ja näin taas säästää yhden menoerän. Kerran viikossa seisoimme sitten ilakoiden puutarhassa pesusoikkojemme ympärillä, ja hieroessamme pyykkiä, keskustelimme luennoista tai muista tärkeistä kysymyksistä, joihin nämä antoivat aihetta. Kaunein seuraus tästä yhdyselämästä oli kaikenlaisten pikkumaisten harrastusten, juorujen ja turhanpäiväisyyksien häviäminen, jotka vain liiankin usein turmelevat naisten keskinäisen elämän ja joista heitä täydellä syyllä moititaan. Elämämme oli siksi kaunista ja täyteläistä, ettei siinä ollut tilaa moiselle matalamielisyydelle. Teimme karkeampia töitä, kun se oli eduksi laitokselle, johon meidän kaikkien korkein henkinen harrastuksemme kohdistui, emmekä tunteneet sen alentavan itseämme, koska halvinkin työ, kun se on velvollisuus, on ihmiselle kunniaksi. Mutta emme myöskään antaneet näille töille suurempaa arvoa kuin ne ansaitsivat, sillä elämässämme oli parempaakin, joka avasi meille uusia näköaloja ja osoitti meille itsessämme piilevät kyvyt, jotka takasivat naiselle uuden, jalomman aseman elämässä. Näin oppilaiden luonteissa mitä ihanimpia muutoksia. Useampi kuin yksi tunnusti kiitollisena, että hänen tyttärensä oli kehittynyt paljon sopusointuisemmaksi ja jalommaksi. Useat lahjakkaimmista oppilaista, joille taloustoimet ja käsityöt olivat ennen kauhistus, koettivat nyt yksinkertaisesti yhdistää nämä henkiseen työhön. Kevytmieliset muuttuivat vakaviksi, laiskat ahkeroiksi — virta tempasi kaikki mukaansa hyvää kohden.

Alussa niin epäuskoiset opettajat innostuivat yhä enemmän tehtäväänsä. Naisellinen kuulijakunta osoittautui paljon tarkkaavammaksi ja vastaanottavaisemmaksi kuin konsanaan miehinen, ja kysymykset, joita luentojen jälkeen tulvimalla tulvi opettajille, osoittivat, etteivät he puhuneet kuuroille korville.

Opiston elämä ei rajoittunut pelkästään luentoihin ja kotoiseen yhdessäoloon. Kerran viikossa pidettiin seurusteluilta. Täälläkin vallitsi uusi, eloisa henki: oltiin vapaita, vaan ei vallattomia, henkeviä, vaan ei teeskenneltyjä. Nuoriso kerääntyi vanhempien ympärille kyselemään ja kuuntelemaan. Huomattavat henkilöt ryhtyivät mielellään keskusteluihin, joissa heiltä kunnioittaen vaadittiin paras, mitä heillä oli antaa. Hampurissa käyvät merkkihenkilöt suostuivat tulemaan näihin illanviettoihin, ja useammin kuin kerran tapahtui, että kirjailijat ja runoilijat lukivat täällä henkisiä tuotteitaan, ennenkuin suuri yleisö pääsi niistä osalliseksi. Erittäin miellyttäviä olivat tiheät, tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä koskevat keskustelut. Joku seurasta esitti kysymyksen omalta näkökannaltaan; tästä sukeutui keskustelu, johon kaikki voivat ottaa osaa ja ujoimmatkin rouvat ja neitoset tottuivat lopulta lausumaan julki mielipiteensä vapautuen väärästä häveliäisyydestä, jonka vuoksi moni sattuva sana on jäänyt lausumatta ja moni vielä epäselvä ajatus kehittämättä.

Vaikka elämäni laitoksessa olikin kyllin rikasta, kävin kuitenkin joka sunnuntai-aamu seurakunnan kokouksissa ja kerran viikossa iltaisin. Jälkimäiset olivat omistettuja seurustelulle ja seurakunta-asioille. Työmiehet ja köyhemmät seurakuntalaiset saapuivat sinne vaimoineen ja lapsineen istuen samojen pöytien ympärillä kuin varakkaammatkin ja yhteiskunnallisesti korkea-arvoisemmat henkilöt. Yhdessä, kuten vertaiset ainakin, keskusteltiin valtiollisista, uskonnollisista ja tieteellisistä asioista, ja naiset ottivat kaikkeen innokkaasti osaa. Siihen aikaan oli seurakunnan keskuudessa polttavana kysymyksenä tunnustuksettoman seurakuntakoulun perustaminen. Koulua järjestämään oli valittava kolmen mies- ja kolmen naishenkilön muodostama komitea. Vaaliin saivat ottaa osaa sekä miehet että naiset. Kun liput nostettiin uurnasta ja nimet luettiin, esiintyi omani niin usein, että jouduin kokonaan hämilleni, sillä vaikka olin valmis tekemään kaikkeni ollakseni hyödyllinen, olin yhä vielä äärimmäisen arka, jos oli kysymys julkisesta esiintymisestä. Kun hyvä saarnaajamme ilmoitti tulleeni valituksi, olisin mieluimmin kieltäytynyt, kun en luottanut käytännöllisiin tietoihini tuollaisen laitoksen järjestämisessä. Mutta ystävälliset kehoitukset joka taholta saivat minut tekemään päätökseni ja ottamaan vastaan luottamuksen, jota ansaitakseni minulta tähän saakka oli puuttunut tilaisuus. Molemmat naistoverini olivat ansiokkaita ja kokeneita henkilöitä. Komitean muut jäsenet olivat saarnaaja, muuan toinen seurakuntalainen ja opistomme professori. Uusi tehtävä oli minulle sangen rakas, sillä hankin siinä paljon käytännöllisiä tietoja ja sain olla apuna entistä monipuolisempien periaatteiden toteuttamisessa. Koulun tuli itse ylläpitää itsensä, mutta yksimielisesti päätettiin, että rikkaat maksoivat enemmän lastensa kasvatuksesta kuin köyhät, vaikka kaikki pääsivät osallisiksi samoista sivistyseduista. Tämä asia uskottiin komitean puolueettomuuden ja vanhempien rehellisyyden ratkaistavaksi oppilaita kouluun otettaessa. Toinen tärkeä kysymys, pitkällisten keskusteluiden ja vakavan harkinnan aihe komiteassa oli yhteisopetus pojille ja tytöille. Lopulta päätettiin panna se toimeen alkeisluokilla, mutta korkeammilla luokilla eroittaa pojat ja tytöt, kuitenkin niin, että tytöt saivat nauttia aivan samaa opetusta kuin pojat. Uskonto poistettiin täydellisesti opetusohjelmasta ja jätettiin se perheiden huoleksi kunkin oman persoonallisen vakaumuksen mukaan. Koulun tehtävänä oli ainoastaan opettaa ja herättää eloon siveellinen tunne todellisen sivistyksen, inhimillisten näkökantojen ja jalojen esimerkkien avulla sekä vetoamalla yksilön velvollisuuksiin perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa.

Kuuluin myöskin suureen n.s. köyhäinyhdistykseen, jonka väsymättömät korkeakoulun perustajat olivat niinikään muodostaneet. Se teki äärettömän paljon hyvää ei ainoastaan jakamalla almuja, vaan elähyttämällä köyhien siveellistä tunnetta runsailla työpalkoilla ja ottamalla persoonallisesti osaa heidän kohtaloonsa tällä tavalla auttaen heitä kurjuuden eristämästä asemasta. Minäkin sain osaltani käydä määrättyjen köyhien perheiden luona. Miten kuvaamatonta kurjuutta näinkään tuossa rikkaassa, kukoistavassa kaupungissa — miten syvää siveellistä alennusta! Eräänä päivänä saavuin tietämättäni kadulle, jonka varrella asui melkein yksinomaan prostitueerattuja. Näin heitä avonaisissa ikkunoissa tai ovilla armottomassa päivänvalossa, kun maali ja suojaavat hepenet olivat poissa. Näin silloin ensi kerran noita surullisia olentoja, ja mieleni täytti sanomaton sääli onnettomia kohtaan, jotka köyhyyden ja yhteiskuntatapojen harhauttamina syöksyvät kuiluun. Miten kuohuksiin jouduinkaan kuullessani, että noiden poloisten täytyi suorittaa kaupungille määrätty maksu saadakseen harjoittaa inhoittavaa ammattiaan. Siis hyötyy valtio naisen alennuksessa, tuosta yhteiskunnan tahrapilkusta, tuosta julkisen elämän kuolemansynnistä! Minussa heräsi palava halu suunnata ponnistukseni tuolle taholle ja julistaa noille kurjille uutta siveysoppia: työ on ihmiselle kunniaksi eikä häpeäksi. Mutta tajusin, että tätäkin uudistusta varten oli maaperä ensin muokattava siten, että nainen paremman kasvatuksen avulla saatettiin taloudellisesti riippumattomaan asemaan. Tämänkin kysymyksen ratkaisu piili, kuten yleensä kaikkien, syvällä asioiden ytimessä. Kuinka olisikaan muuten saatu aikaan näin syvälle inhimilliseen elämään koskeva siveellinen vallankumous valtioissa, jotka suojelivat siveettömyyttä heittäen häpeän onnettomille kurjuuden uhreille, todellisten pahantekijöiden kenties istuessa valtion hallitsijoiden ja lainlaatijoiden joukossa.

Elämäni oli nyt niin rikasta, ettei minulla ollut aikaa turhaan suruun eikä katkeriin mietteisiin. Elin vakaumukseni mukaista elämää ja käytännölliset kykyni kehittyivät niitä vapaasti harjoittaessani. Sydämessäni asui syvä rauha, ja kun eräänä iltana tapani mukaan seisoin ennen levolle menemistä ikkunan ääressä katsellen hiljaista yötä ja miettien päivän toimia sekä mennyttä elämääni, sanoin itselleni: Olen jälleen onnellinen.