Part 17

Erosimme kuin vanhat tuttavat ainakin ja tästä lähtien tapasimme joka päivä toisemme, kävelimme tuntikausia ja keskustelimme mitä vakavimmista asioista. Minä osasin meistä kolmesta parhaiten ranskaa ja niin jouduin useimmin vastaamaan ja pitämään puoliani. Hän käytti kaikkia väittelytaidon hienoja keinoja, kaikkia mielikuvituksen ja tunteen todistuskappaleita vakuuttaakseen meitä, mutta huomasi näkevänsä turhaa vaivaa. Vihdoin hän suuttui, ja eräänä iltana, kun olin sanonut hänelle, etten usko Kristuksen jumaluuteen, en raamattuun jumalallisena ilmestyksenä, enkä kirkon rajoitettuun, persoonalliseen Jumalaan, huudahti hän vihastuneena: »Te siis ette ole edes protestantti!»

»En», vastasin minä, »olenhan jo todistanut teille, että on jotakin, joka on protestanttisuuttakin korkeampaa: vapaa ajatus ja oikeus koetella kaikkea järjen valossa.»

»Te olette kadotettu ja minä surkuttelen teitä», vastasi hän jättäen meidät sanomatta tuskin jäähyväisiä. Seuraavina päivinä näimme hänet vain etäältä. Hän vältti meitä ilmeisesti, sitten hän kokonaan katosi. Myöhemmin kuulimme, että hän oli belgialainen jesuiitta, emmekä voineet olla hymyilemättä ajatellessamme, kuinka epämiellyttävää hänestä oli mahtanut olla nähdä niin paljon turhaa vaivaa. Minuun jätti tämä seurustelu tyydytyksen tunteen, sillä olin nyt ensimäisen kerran vapaasti lausunut julki uskonnollisen vakaumukseni ja puolustanut sitä. Taistelu aatteen puolesta tekee sen meille kalliimmaksi ja varmentaa itseämme.

Lähtöpäivämme läheni, ja samaan aikaan saimme surullisia tietoja Badenin vallankumouksen kukistamisesta preussilaisen sotaväen avulla sekä Unkarin tappiosta, johon oli syynä Görgein petos. [Kuten tunnettua, on myöhempi tutkimus puhdistanut Görgein maineen. Suom. huomautus.] Kansojen vapaus oli mennyttä, samoin oma yksilöllinen vapauteni. Kaiken täytyi taas kukistua ikeen alle. Matkalla jouduimme sattumalta rautatievaunuun, jossa preussilainen upseeri kertoi kahdelle naiselle sotamiesten urotöistä Badenissa, »vallankumouksellisen roskaväen» rankaisemisesta y.m. Olimme suunniltamme vihasta, kun meidän täytyi levollisina kuunnella moista ja riensimme seuraavalla asemalla etsimään itsellemme uutta vaunua.

Seuraava kotona viettämäni talvi oli vielä edellisiäkin surullisempi. Terveyteni oli parempi, mutta asemani kävi yhä huonommaksi. Minua kohdeltiin aivan kuin rikollista olentoa ja keskinäinen luottamus oli kokonaan hävinnyt perheeni ja minun väliltä. Lankoni tuskin sanoi minulle sanaakaan, yksinpä sisareni tyttäretkin, nuoret, hilpeät tytöt, olivat pidättyväisiä ja hämillään minun seurassani. Olin Pienokaisen kautta tutustunut erääseen rouvaan, jonka luona kävin yhtenä iltana viikossa lukeakseni hänen ja erään nuoren, älykkään tohtorin kanssa — hän oli myöskin demokraatti — Hegelin »Filosofian historiaa». Näitäkään iltoja ei kotona katsottu suopein silmin. Halusin tiedoillani hyödyttää myöskin muita. Alotin palvelustytöistämme ja koetin, heidän tehdessään ompelutyötä, selvittää heidän käsityksiään esim. maan liikkeestä auringon ympäri, vuodenaikojen vaihtelusta y.m. He olivat ihastuksissaan ja sanoivat: »Voi, neiti, jospa kaikki ajattelisivat niinkuin te, että mekin ihmisparat iloitsemme oppimisesta! Miten helpoksi tekisikään kaikkien noiden hauskojen asioiden ajatteleminen työn!» — Ennen maailmassa ei äidilläni olisi ollut tästä mitään sanomista, hän olisi päinvastoin iloinnut näistä harrastuksistani. Nyt luuli hän minun muokkaavan maaperää uusille aatteilleni ja soimasi minua, että kulutin tyttöjen aikaa turhan takia. Vastasin haluavani vain käsitöitä tehtäessä askarruttaa heidän ajatuksiaan hyvillä tiedoilla. Hän, joka ei muuten koskaan ollut vaatelias palvelijoiden työn suhteen, vastasi minulle tylysti; minäkin suutuin, ärtynyt kun olin epäoikeutetuista syytöksistä ja vastasin samalla mitalla. Kaduin tätä kuitenkin katkerasti, vaikka se olikin välttämätön seuraus periaatteiden ja mielipiteiden välisestä taistelusta tänä raskaiden ristiriitojen aikana.

Tunsin näiden alituisten jokapäiväisten yhteenottojen ja suuttumusten hävittävän keskinäisen rakkautemme, tunsin vain _yhden_ keinon sen pelastamiseksi: eron.

Ensi kerran tein täysin selväksi itselleni, että ihmisen _täytyy_, niin tuskallista kuin se lieneekin, vapautua perheen auktoriteetista, mikäli se tappaa yksilöllisyyden ja tahtoo kytkeä ajatuksen ja omantunnon vapauden määrätyn vakaumuksen puitteisiin. Vapaa yksilöllinen vakaumus ja tämän mukainen elämä on ihmisen ensimäinen oikeus ja hänen ensimäisiä velvollisuuksiaan. Tähän saakka oli naisilta tämä pyhä oikeus ja yhtä pyhä velvollisuus kielletty. Vain kirkko ja avioliitto olivat oikeuttaneet tytön jättämään luonnon hänelle määräämän paikan perheessä. Katolinen kirkko ei ainoastaan sallinut neidon vaihtaa kotiaan luostariin, vaan luki sen hänelle vielä ansioksikin, ja avioliittoon joutuessaan tyttö myöskin jätti perheensä seuraten puolisoaan. Mutta muillakin inhimillisen toiminnan aloilla oli naiselta kielletty oma vakaumus ja sen mukainen työ. Minun mielestäni oli aika kumota tämä kielto ja tunsin menettäväni itsekunnioitukseni, jos minulla ei olisi rohkeutta jättää kaikkea osoittaakseni teossa mielipiteitteni oikeutuksen. Kun päätökseni oli kypsynyt, ajattelin vain sen toteuttamista. Näin vain _yhden_ keinon: lähteä Amerikkaan — nuoreen maahan, jossa työ ei ollut häpeäksi kuten Europassa, vaan kunniaksi, joka takasi ihmiselle hänen yhteiskunnalliset oikeutensa. Silloin en joutunut työskentelemään ainoastaan ollakseni uskollinen periaatteilleni, vaan työ olemassaolon puolesta oli minulle sula välttämättömyys, sillä vähäinen peritty omaisuuteni riitti korkeintaan matkaksi ja peitti ensimäiset asumiskustannukset Amerikassa. Perheelleni olisi ollut liian suuri koettelemus, jos olisin ottanut kotiopettajattaren toimen Saksassa eikä se olisi sitä sallinut. Sitäpaitsi halusin itsekin jättää tämän vanhan Europan, jossa jokainen vapauden pyrkimys raukesi tyhjiin, jossa valtion, uskonnon ja perheen despotismi sorti kansoja, ajatuksia ja yksilöitä. Halusin sitä myöskin päästäkseni loitolle hänestä, jonka muisto ei tahtonut minussa sammua ja tehdäkseni lopun turhasta tuskastani, kun en voinut avata enkä jakaa hänen vankilaansa. Tahdoin uuden maailman kamaralla alkaa uuden, periaatteitteni mukaisen elämän.

Tekemäni päätös antoi minulle suuren sisäisen rauhan ja terästi minua ulkoapäin tulevia pikku harmeja vastaan. Muutuin yhä myöntyväisemmäksi ja kärsivällisemmäksi perheeni keskuudessa, kun salaisesti ajattelin jättää sen ijäksi. Tämä ajatus oli minulle syvästi tuskallinen ja kuitenkin tunsin, että siinä oli ainoa sovitus, ainoa mahdollisuus, jos halusin pelastaa sen, mikä suhteessamme oli ikuista. Oli luonnollista, että pidin päätökseni omana tietonani, sitä olisi sanottu hulluudeksi ja sen toteuttaminen estetty. Kerroin salaisuuteni ainoastaan Pienokaiselle ja kirjoitin siitä Julius Fröbelille, eräälle vallankumouksen jaloimmista demokraateista, joka jonkun aikaa oli oleskellut Amerikassa, kysyäkseni häneltä neuvoa, kun muutenkin olin hänen kanssaan kirjevaihdossa ja pidin häntä suuressa arvossa. Hän vastasi: »Tulkaa», rohkaisten minua kaikin tavoin.

Näin olin tehnyt varman päätöksen. Vapauduin sisällisesti minua ympäröivästä elämästä ja hengitin jo uuden kotiseudun ilmaa. Nyt oli vain keksittävä keino, joka teki aikomukseni toteuttamisen mahdollisimman siedettäväksi omaisilleni ja säästi itseltäni tuskallisia ja hyödyttömiä taisteluita.

Näihin aikoihin kuulin rohkeista ja innostuneista naisista, jotka, ollen samojen aatteiden elähyttämiä kuin minäkin, olivat Hampurissa avanneet korkeakoulun naisille. Siinä tarjoutui tytöille samanlainen tilaisuus kaikinpuoliseen henkiseen kehitykseen kuin nuorille miehille yliopistossa. Erityisesti puhuttiin minulle naisesta, joka oli johtanut tätä yritystä ja jonka tarmokasta ja ylevää luonnetta ylistettiin minulle siinä määrin, että sain palavan halun tutustua häneen. Olin mielestäni keksinyt sopivan keinon siirtyä vanhasta uuteen: päätin ensiksi lähteä tähän korkeakouluun ja sieltä Amerikkaan. Kaikki seikat näyttivät yhdessä viittaavan siihen, että juuri tuo tie oli minulle paras. Professori, joka rouvineen oli saanut laitoksen johdon käsiinsä, oli äsken mainitsemani ystävän veli, ystävän, joka odotti minua Amerikassa. Ihailin sisimmässäni syiden ja seurausten ketjua ja välttämättömyyttä, joka luonteemme kehityksestä muodostaa kohtalomme. Tässä tapahtumien logiikassa näin todellisen jumaluuden, joka ohjaa elämäämme, ja nöyränä taivutin pääni tämän mysteerion edessä. Se oli minusta monta vertaa järisyttävämpi kuin kristinuskon mysteeriot konsanaan.

Rohkaisin mieleni ja sanoin äidilleni kuulleeni puhuttavan tuosta koulusta ja päättäneeni lähteä sinne kolmeksi kuukaudeksi. Lisäsin, että hän kai tiesi, miten aina olin janonnut oppia ja että halusin niin paljon kuin mahdollista täyttää aukkoja tiedoissani. Sanoin hänelle myöskin suoraan luulevani, että jonkun aikaa kestävä ero tekisi meille kummallekin hyvää, tyynnyttäisi molemminpuolista ärtymystämme sekä herättäisi eloon entisen keskinäisen rakkautemme. Ilokseni huomasin, että minua vastustettiin vähemmän kuin olin odottanut. Äitini tunsi itsekin, että jälkimäinen perusteluni oli oikea. Kenties hän myöskin hiljaisesti toivoi, että tuollainen vaihtelu rauhoittaisi minua ja »tasaannuttaisi» mielipiteitäni. Hän vieläpä lupasi saattaakin minut valitsemaani paikkaan nähdäkseen, oliko laitos sopiva. Aloin siis tehdä matkavalmistuksia salaa mielessäni ajatellen, etten enää palaja. Minusta tuntui kuin olisin tehnyt testamenttiani. Tein tilini nuoruuden ja menneisyyden unelmien kanssa ja lähdin päättävästi kypsyneemmän ijän tehtäviä, toimintaa kohden. Tahdoin vallata itselleni aseman elämässä edesvastuullisena olentona, joka luo kohtalonsa periaatteittensa mukaan. Tunsin rauhaa, jonka antaa rohkea päätös, kun se puhkeaa aatteesta, joka on muodostunut elämämme ojennusnuoraksi. Vaelsin vielä kerran kaikissa paikoissa, joissa nuoren tytön sielu ensi kertoja oli levittänyt siipensä, joissa puhdas rakkaus oli kirkastanut hänelle maailman. Otin ajatuksissani jäähyväiset vankilalta, jossa eli hän, joka oli tehnyt tulevaisuuden puolisona ja äitinä minulle mahdottomaksi. Minusta tuntui mahdottomalta rakastaa vielä kerran niinkuin olin häntä rakastanut, ja ilman sellaista rakkautta tuntui avioliitto minusta pyhyyden loukkaukselta. Olin valinnut toisia päämääriä, palvelin aatetta, taistelin periaatteen puolesta.

En kirjoittanut hänelle. Tekemäni ratkaisu vahvisti minua tässä päätöksessä. Rakastin häntä vielä syvästi ja tuskallisesti, mutta en tässä ihmeellisillä lahjoilla varustetussa luonteessa voinut nähdä kuin kallion, jota vasten kenties hän itse ja ainakin moni muu sydän katkeran surullisena haaksirikkoutuisi ja jota en voi muulla tavalla määritellä kuin kutsumalla sitä ihanteen don Juanismiksi. Kuten hillitön don Juan jokaisesta kauniista muodosta etsii aistillista tyydytystä, etsii tuo toinen don Juan jokaisesta kauniista sielusta sitä ihannetta, joka täyttää hänen mielikuvituksensa. Hän pitää johonkin olentoon tuntemaansa vetovoimaa pysyväisenä rakkautena, ja kuitenkin tarvitaan vain katse, sävel, hetkessä viriävä myötätunto — ja hänen mielikuvituksensa kiintyy muualle. Hän on varmasti vaarallisempi näistä molemmista, sillä hänen iskemänsä haavat sattuvat jaloihin sydämiin ja ovat parantumattomia senvuoksi, että hänessäkin on rakastettu ihannetta.

Olin Pienokaiselta kuullut, että hänen veljensä tuon naisen jälkeen, jonka vuoksi hän minut jätti, oli läheisesti kiintynyt vielä useihin naisiin ilman että ainoakaan näistä tunteista oli pystynyt täyttämään hänen elämäänsä ja lopullisesti määräämään hänen kohtaloaan. Nyt, vankilassa, näytti yksi ainoa tunne vallitsevan häntä kokonaan. Vankeutensa ensi aikoina oli hän saanut hämmästyttävän kauniin ja henkevän kirjeen eräältä tuntemattomalta naiselta, joka kertoi aina myötätunnolla lukeneensa hänen artikkeleitaan ja ilmaisi osanottonsa hänen kohtaloonsa, mutta joka kirjeen alle oli kirjoittanut vain etunimensä tahtoen samalla pysyä hänelle jonkinlaisena taru-olentona. Näiltä riveiltä huokuvan henkisen tenhon lumoissa ei kirjeen saaja ollut hellittänyt, ennenkuin hän postileiman y.m. avulla oli päässyt lähettäjästä selville. Tästä alkaen oli heidän välilleen sukeutunut säännöllinen kirjevaihto, joka sulostutti hänen vankilansa. Kirjeenkirjoittajatar osoitti omaavansa hengen niin rikkaan, syvän ja alkuperäisen, että vangin mielikuvitus kaunisti hänet kaikilla mahdollisilla hyvillä ominaisuuksilla, ja edelliset kiintymykset häipyivät varjoon. Hän uneksi vain yhtyvänsä häneen vankeutensa päätyttyä.

Ennenkuin tiesin tämän olin useat kerrat ajatellut salaisesti kirjoittaa hänelle ilmaisematta itseäni, ennenkuin hän oli tuntenut, että meidän välillämme oli kuolematon yhteys. Tietäessäni nyt, että toinen oli tällä tavalla saanut omakseen hänen runoilijamielikuvituksensa, tunsin, että minun täytyi pystyttää välillemme ylipääsemätön erottava seinä. Lohdutuksenani oli tietoisuus, että minä en rikkonut uskollisuutta, tuota pyhää, ikivanhaa saksalaista tunnetta. Meidän välisemme eroavaisuus oli tämä: minä olin rakastanut häntä naisen suurella, koko elämän käsittävällä tunteella, hän minua runoilijan lemmellä, joka on vain yksi vaihe hänen elämässään.

Lähtöpäivä koitti. Salasin liikutukseni hyvästellessäni omaisia. Luulin lähteväni iäksi. Ero Pienokaisesta oli syvästi tuskallinen, sillä tiesimme molemmat, mitä se merkitsi, tiesimme myöskin kulkevamme samaa tietä samaa päämaalia kohden, ja se nosti meidät tuskan yläpuolelle.

Köyhistäni luopuminen tuotti minulle suurta murhetta. Viimeinen huolenpitoni ja hellyyteni kohdistui heihin. Ennen lähtöäni kävin viimeiseksi nuoren kaksikymmentäviisivuotisen tytön luona, joka oli ypö yksin maailmassa, melkein sokea eikä voinut tehdä muuta kuin kutoa. Tätä hän tekikin päivät pääksytysten pienessä, pimeässä huoneessa, jossa asui kunnan suoman vähäisen avustuksen varassa. Olin usein istunut hänen luonaan tuntikausia elähyttääkseni hänen päiviensä haudanomaista yksitoikkoisuutta opettavilla keskusteluilla, jotka jättivät ajattelemisen aihetta hänen yksinäisyyteensä. Lähtiessäni hänen luotaan siinä uskossa, etten häntä enää näe, jätin pöydälle vähän rahaa viimeiseksi lahjaksi. Ennen lähtöäni sain kuitenkin pienen vapaahetken, jolloin vielä kerran pistäydyin hänen luonaan. Hän sanoi tunnustavansa minulle jotakin: pöydältä löytämänsä rahat oli hän antanut eräälle maalaistyttö-raukalle, jonka muuan huono ihminen oli vietellyt ja jättänyt ja jota nyt muutkin ihmiset hylkivät, niin että hän lapsineen oli joutunut äärimmäiseen kurjuuteen. »Arvelin», lisäsi tyttö, »hänen tarvitsevan rahat paremmin kuin minä; minulla on toki sen verran, etten kuole nälkään eikä minulla ole lasta.»

Muistin lesken ropoa. Hiljaa ja liikutettuna taivutin pääni, kun puolisokea tyttö siunasi minua jäähyväisiksi. Tunsin tämän siunauksen pesevän minut puhtaaksi entisten tuttavieni halveksinnasta; suurelle osalle heistä en edes käynyt sanomassa hyvästi.

19. UUSI ELÄMÄ.

Olin kirjoittanut korkeakoulun johtajan ptofessori Karl Fröbelin rouvalle ja kysynyt oppilaitokseen pääsystä y.m. Hän vastasi, että tulisin vain ensi tilassa. Äitini ja sisareni saattoivat minua Hampuriin, jossa oppilaitos sijaitsi. Omituinen, melkein juhlallinen tunne valtasi mieleni astuessani yli kynnyksen siihen taloon, jossa tahdoin alkaa uuden elämän. En ollut enää nuori oppilas, joka etsii opetusta tulevan elämän varalle. Olin kypsynyt olento, joka pakeni elämän ristiriidoista ainoaan oikeaan turvaan: jaloon, hedelmälliseen toimintaan.

Professori ja hänen rouvansa ottivat minut niin sydämellisesti vastaan, että tunsin heti olevani kuin kotona. Minulle esitettiin viisi tai kuusi nuorta naista, jotka jo aikoja sitten olivat jättäneet koulu-iän ja saapuneet tänne muualta täydentääkseen tietojaan ja jotka asuivat koululla. Illalla tutustuin myöskin laitoksen varsinaiseen perustajaan, josta jo olin niin paljon kuullut. Emilie Wüstenfeld oli noita mahtavia persoonallisuuksia, jotka liian jyrkkäpiirteisinä ensin kiinnittävät huomiota olentonsa kulmikkailla ja ikäänkuin absoluuttisilla ominaisuuksilla, mutta pitempiaikaisen tuttavuuden jälkeen herättävät yhä enemmän rakkautta ja kunnioitusta kasvaen päämääränsä mukana, joka siirtyy yhä korkeammalle. Hän otti minut vastaan mitä sydämellisimmin ja kun hän selitti minulle suunnitelmiaan, tajusin, että unelmani täällä muuttuvat todeksi. Naisen taloudellinen riippumattomuus, mahdollinen siten, että hänestä kehitetään olento, joka ensi sijassa on oman itsensä tarkoitus ja saa vapaasti kehittää luontaisia kykyjään ja tarpeitaan — siinä aate, jolle laitos oli perustettu.

Täytyy sanoa, että täällä, kuten muissakin Saksan kaupungeissa, oli naisen vapautuksen aate päässyt kehittymään kirkon keskuudessa ilmenevien vapausliikkeiden avulla. Vapaat seurakunnat, jotka Saksalaiskatolisten, Valon ystävien y.m. nimellä erosivat ensin katolisesta ja sittemmin protestanttisesta kirkosta, olivat 1848 vuoden Vallankumouksen jälkeen valtavasti laajenneet. Näitä seurakuntia johtavat uskonpuhdistajat olivat enemmän tai vähemmän kyvykkäitä miehiä, mutta kaikilla oli suunnilleen sama tarkoitus. Seurakuntaelämän riippumattomuus valtiosta, uskonnollisten ja opetus-seikkojen itsenäinen hoito, seurakuntien oikeus vapaasti valita saarnaajansa ja opettajansa, samat porvarilliset oikeudet miehille ja naisille — ne olivat melkein kaikkialla peruslakeina. Muutamissa seurakunnissa pyrittiin ulkonaisissa muodoissakin alkukristillisen ajan yksinkertaisuuteen. Jäsenet sinuttelivat toinen toisiaan ja viettivät ehtoollista veljeyden rakkaus-ateriana. Muutamat olivat kokonaan poistaneet ehtoollisen, kasteen ja muut kristillisen elämän menot, kun eivät ne enää heidän mielestään edustaneet vastaavia aatteita. He kastoivat ainoastaan yhteiskunnallisesta pakosta taatakseen lapsilleen kansalaisoikeudet. Hampurin vapaalla seurakunnalla, jonka henkiin herättäjä oli Johannes Ronge, oli runsaasti hartaita kannattajia. Mutta naiset, jotka perustivat korkeakoulun, olivat tajunneet, ettei siinä kyllin että naisille seurakunnan keskuudessa tunnustettiin samat oikeudet kuin miehille, heidät täytyi myöskin kehittää arvokkaasti käyttämään näitä oikeuksiaan. Naisille kuten kansoillekin oli olemassa vain yksi keino, jonka avulla vapaudesta koituu siunausta: sivistys. Tuo tavallinen, tähän saakka yleisesti hyväksytty mielipide, että nuoren tytön kasvatus päättyy, hänen jättäessään koulun, ettei hänellä sen jälkeen ole muuta tehtävää kuin astua seuraelämään, mennä naimisiin ja parhaassa tapauksessa ilostuttaa koti-elämää kyvyillään — tuo mielipide sieti perinpohjaisen uudistuksen. Korkeakoulussa tahdottiin siis antaa tytöille, jotka joko olivat jättäneet koulupenkin tahi muuten olivat kypsyneemmässä ijässä ja tunsivat tarvetta täyttää aukkoja sivistyksessään, tilaisuus harjoittaa kaikenlaisia korkeampia opintoja päämääränä joko erikoisala tai ainoastaan itsensä kehittäminen.

Laitosta ylläpiti joukko osakkeenomistajia, suurimmaksi osaksi naineita naisia ja perheenäitejä, jotka omien kokemustensa nojalla olivat tehneet sen johtopäätöksen, että elämällä täytyi olla muunkinlainen perustus kuin pelkkä kiintymys toiseen olentoon. Osakkeenomistajat muodostivat oppilaitoksen suuren hallintoneuvoston; sen rinnalla oli kuitenkin toinenkin komitea, joka ratkaisi laitoksen sisäisiä kysymyksiä ja johon kuuluivat laitoksen perustajat sekä siellä luennoivat professorit. Koti-elämän valvominen oli uskottu ennen mainitsemalleni professorille ja hänen rouvalleen. Luennoitsijoiksi oli saatu kaupungin etevimmät oppineet. Alussa olivat nämä herrat katselleet asiaa epäilevin silmin, he kun eivät uskoneet naisten kestävyyteen ja tarmoon vakavissa opinnoissa. He olivat ryhtyneet työhön vain kunnioituksesta ja ystävyydestä jaloja alotteentekijöitä, varsinkin Emilietä kohtaan. Mutta jo silloin, kun minä saavuin, oli heidän harrastuksensa virinnyt ja lämpeni yhä, mikäli he näkivät kuulijakuntansa innostuksen ja yllättävät kyvyt.

Vetäytyessäni ensimäisenä iltana minulle määrättyyn huoneeseen, tunsin löytäneeni oikean tien uuteen elämään. Seuraavana aamuna toin äitini ja sisareni laitokselle ja havaitsin ilokseni heidän olevan siihen tyytyväisempiä kuin olin uskaltanut toivoakaan. Muutamien päivien kuluttua he lähtivät ja minä jäin yksin — ensimäisen kerran elämässäni, päättäen lujasti raivata itselleni tien ilman muuta opasta kuin omatuntoni, ilman muuta tukea kuin työni, ilman muuta palkintoa kuin niiden kunnioitus, jotka tahtoivat kunnioittaa minua sellaisena kuin olin.

Tutustuin myöskin luennoiviin professoreihin. Ensin kävin kaikilla luennoilla tutkiakseni, mitkä eniten kiinnittäisivät mieltäni. Olin riemuissani niillä vallitsevasta sävystä. Opettajat tahtoivat, että heitä keskeytettäisiin kysymyksin ja huomautuksin. Näin muodostui opetus vilkkaammaksi ja he saivat varmuuden, ettei se jäänyt kuolleeksi kuulemiseksi. Kuulijattarien joukossa oli useita vapaaoppilaita, sillä laitoksen päätarkoituksia oli suoda sivistyksen siunausta eroituksetta rikkaille ja köyhille. Näiden tyttöjen tarvitsi ainoastaan suorittaa tutkinto, jolla he osoittivat omaavansa tarpeelliset pohjatiedot voidakseen seurata luentoja. Luennoilla kävi sitäpaitsi useita kaupungin naisia, ja joskus sattui, että isoäiti, tytär ja tyttären tytär istuivat saman oppipöydän ympärillä. Professorien toivomusta seurattiin ja usein virisi vilkkaita keskusteluita, niin etteivät luennot koskaan käyneet yksitoikkoisiksi eivätkä väsyttäviksi.