Part 16

Niin lähdin eräänä iltana Potsdamista syvissä sieluntuskissa kotia kohden. Paitsi minua oli vaunussa vain kaksi herraa, joiden heti huomasin kuuluneen hajoitetun parlamentin äärimmäiseen oikeistoon. Olin sulkenut silmäni, mutta en koko yönä saanut unta. Herrat, luullen minun nukkuvan, keskustelivat vapaasti. He olivat kotimatkalla, iloitsivat, että »jupakka» oli ohi, että järjestys palajaisi ja että rahvas vihdoinkin saisi ansaitun palkkansa. Toinen heistä, joka näytti täydellisesti olevan »oikeistopolitiikan» salaisen koneiston perillä, kertoi hyvillä mielin, miten eduskunnan hajoittaminen ja piiritystila olivat jo kauan sitten suunniteltuja toimenpiteitä ja että oli vain odotettu joukkojen paluuta Slesvig-Holsteinista sekä »sen leikin loppua», ennenkuin itse pääkaupungissa puututtiin vallankumoukseen. Kertoja ei aavistanut, että hänellä oli kuulija, joka käsitti hänen sanojensa merkityksen toisin kuin hän itse. Huomasin kaikesta, miten voimakas taantumus oli ja miten järjestelmällisesti se oli virittänyt verkkojaan vangitakseen vallankumoukselliset. Oi, se oli heidän oma syynsä! He olivat laiminlyöneet suotuisan hetken eivätkä osuneet oikeaan.

Elämäni kotona muodostui yhtä surulliseksi kuin ennenkin. Matkalta kertomani tapaukset tekivät aivan päinvastaisen vaikutuksen omaisiini kuin ne olivat tehneet minuun. Sanomalehtien uutisia arvosteltiin kokonaan toisin kuin minä niitä arvostelin. Ainoa turvapaikkani oli nytkin Pienokaisen ja hänen äitinsä luona.

Kerran viikossa kokoonnuimme heidän kodissaan lukeaksemme yhdessä Demokraatin kanssa filosofisia kirjoja. Alotimme Schleiermacherilla, joka on vienyt filosofisen hengen saarnatuoliin ja joka, vaikka hänellä ei olekaan epäilijän ja kriitikon täyttä rohkeutta, kuitenkin ennakolta on aavistanut, että protestantismin loogillisena, välttämättömänä seurauksena täytyi olla vapaan ajattelun. Kaksi vuotta sitten olisivat Schleiermacherin ajatukset minua täysin tyydyttäneet. Silloin olin vielä yhtä arka sydämeltäni kuin hänkin koskettamaan perinnäiskäsitysten viimeisiä pohjakerroksia ja vetämään filosofisen ajattelun viimeisiä johtopäätöksiä. Nyt huomasin sivuuttaneeni uskonnollisen mietiskelyn itseään pettävän kannan. Tyhjennettyäni ensi epäilyn, katkeraan maljan, joka tuskallisesti järkyttää olemuksen ehjyyttä, tunsin itseni voimakkaaksi ja valmiiksi luopumaan kaikista perinnäiskäsityksistä, jotka eivät kestä järjen valoa. Kannatin senvuoksi hartaasti Demokraatin ehdotusta, että antaisimme Schleiermacherin levätä ja ryhtyisimme Feuerbachiin. Tähän saakka olivat »tuon ihmisen» teokset olleet minulta kokonaan kiellettyjä. Äitini näki hänessä täysiverisen ateistin, ja minäkin olin tähän asti vielä jonkun verran arkaillut vapaa-ajattelijoita. Nyt oli tuo arkuus hävinnyt, ja minä suostuin lukemaan Feuerbachin teosta »Das Wesen des Christentums» (Kristinuskon olemus). Heti ensi sivujen jälkeen sanoin suuresti ihmeissäni: »Mutta nuo ajatuksethan ovat minulle jo aikoja sitten tuttuja — omia johtopäätöksiäni, joita en vain ole uskaltanut lausua julki.» Nuoruuteni tuskalliset uskonnolliset epäilykset kävivät minulle nyt selviksi ja ymmärrettäviksi. Niiden syynä oli ollut voimakas ajatus, joka kapinoi iestä vastaan. Minusta tuntui, että Feuerbach antoi asioille ensimäisen kerran niiden oikeat nimet. Hänelle ei ollut olemassa muuta ilmestystä kuin se, joka tapahtuu suurissa hengissä ja suurissa sydämissä. Hänen ajatuksensa tuntuivat lyhykäisyydessä sisältyvän kirjan viime sanoihin: »Pyhää olkoon meille leipä, pyhää viini, mutta pyhää myöskin vesi.» Ei siis mitään yliluonnollista muutosta, ei mitään papillista eksklusiivisuutta, vaan koko elämä pienimpiä ilmenemismuotojaan myöten puhdas inhimillinen siveysoppi, jota tuli noudattaa.

Minussa näin tapahtunut filosofinen ja vapauttava kehitys saattoi minut yhä eristetympään asemaan seurapiirissäni. Niinpä sain kuulla esim. seuraavan arvostelun eräästä nuoresta tytöstä: »Mikä rakastettava olento, hän ei milloinkaan pyri muodostamaan itselleen _omia_ mielipiteitä.» Tällä tahdottiin osoittaa, miten kauaksi olin eksynyt oikealta tieltä. Mutta sen sijaan että olisin palannut tuolle tielle, askartelivat ajatukseni päinvastoin yhä enemmän naisen vapautuksessa. Hän tarvitsi vapautusta ennakkoluuloista, jotka tähän saakka olivat häntä sitoneet, vapautusta kykyjensä esteettömään kehittämiseen ja järkensä vapaaseen käyttöön, joka niin kauan oli ollut sallittua miehelle. Vaikka elinkin niin ahtaissa oloissa, kuulin kuitenkin puhuttavan useammasta kuin _yhdestä_ nais-yksilöstä, jonka oli herättänyt kautta maailman puhaltava virkeä tuuli, niin että hän tahtoi vapautua dogmin, sovinnaisuuden ja perheen kolminkertaisesta hirmuvallasta elääkseen vakaumuksensa mukaan ja omalla työllään. Saksalainen nainen alkoi tuntea, että hänellä oli toinenkin kutsumus kuin hyvän perheenemännän — arvonimi, johon aina sekaantui rahtunen halveksumista, se kun muka sisälsi, ettei hänestä ollut mihinkään muuhun. Pienokainen ja minä aloimme tehdä suunnitelmia. Tahdoin kirjevaihdon avulla asettua yhteyteen samanmielisten rouvien ja tyttöjen kanssa, kehoittaa heitä etsimään piiristään muita samanmielisiä ja saada heidät taas tekemään samoin. Tahdoimme näin kietoa Saksanmaan suuren naisyhdistyksen verkkoon, jossa myöskin heikkojen ja arkojen rohkeus kasvaisi. Parempi naiskasvatus, erilaisten tietojen hankkiminen taloudellisen riippumattomuuden saavuttamiseksi, laajempi kenttä jaloille pyrkimyksille — siinä ensimäiset vaatimukset, jos mieli saada naiset pystyvämmiksi kasvattamaan nuorisoa isänmaallisessa ja humaanisessa hengessä ja ottamaan osaa kansallisen kasvatuksen suureen työhön, josta niin monet suurmiehet olivat saarnanneet. Vielä ei _oma_ tieni ollut minulle selvä, en vielä tietänyt, miten toteuttaisin ajatuksiani, mutta tunsin elämäni päämääränä tästä lähtien olevan ottaa osaa työhön, jonka tarkoituksena on naisen vapauttaminen yhteiskunnan hänelle asettamista ahtaista rajoista sekä niiden seurauksista, pikkumaisuudesta ja tietämättömyydestä.

Petetyn rakkauden haava vuoti yhä vielä verta sydämessäni. En voinut riistää tuota rakkautta rinnastani, enkä olisi halunnutkaan, vaikka olisin voinut. Uskollisuus oli minusta tunteen arvon sinetti. En antautunut voimattoman valittelun ja tyhjän surun valtaan, minun onnistui kätkeä tuskani ja kantaa ylpeästi onnettomuuteni. Mutta mistään hinnasta en olisi voinut ottaa vastaan toisen miehen rakkautta tai sytyttää hänen sydämeensä vakavaa tunnetta. Todelliseen ystävyyteen ja vakavaan myötätuntoon saatoin vastata — sellainen oli esim. Demokraatin ja minun välinen suhde — mutta tuota kaikkivaltiasta tunnetta, jonka olin Teodorille lahjoittanut, ei enää koskaan toinen mies voinut saada.

Kohtalo syyti minulle kaikenlaisia koettelemuksia. Ensin sairastuin vaikeasti ja olin tuskin joulun tienoilla hiukan toipunut, kun Pienokaisen äiti äkkiä kuoli. Tämä tapaus järkytti minua syvästi, ei vain senvuoksi, että hän oli ollut minulle kuin toinen äiti, vaan myöskin kun tiesin, _kuinka_ Teodor häntä rakasti ja mikä isku tämä oli hänelle. Päästessäni ulos sairauteni jälkeen, menin luonnollisesti ensimäiseksi Pienokaisen luo. Itkimme yhdessä rakkaan vainajan ääressä. Isä pyysi minua tulemaan uudelleen seuraavana päivänä ollakseni hautauksen aikana Pienokaisen luona, sillä tässä osassa Saksanmaata ei ollut tapana, että naiset olivat mukana hautajaissaatossa. Tiesin Teodoria odotettavan kotiin. Muiden mielenliikutusten lisäksi joutuisin siis vielä tapaamaan hänet, mutta minä en epäröinyt, vaan lähdin seuraavana päivänä surutaloon. Talon kuistille oli siroteltu kukkia, sen keskellä seisoi arkku. Entinen rakas uskonnonopettajani oli arvokkaassa pappispuvussaan, pitkässä, poimutellussa, mustassa viitassa, jollaisia Saksan protestanttiset papit käyttävät. Astuin huoneeseen, jossa Pienokainen oli kaikkine veljineen. Teodor ojensi minulle kätensä, sanaakaan emme puhuneet, mutta hän tiesi minun kärsivän kanssaan. Eteissaliin kokoontui hautajais-saattoon aikovia ihmisiä, ja mieskuoro viritti arkun ääressä juhlallisen virren. Kuuntelimme hiljaisina sisähuoneessa suruvirttä. Suunnaton, kolkko tuska painoi minua, tiesin hänen seisovan seinään nojautuneena minua vastapäätä ja tunsin hänen katseensa lepäävän päälläni, vaikka en katsonut ylös. Ihanasta, vakavasta virrestä virtasi minuun äkkiä voimaa, joka kohotti minut itseni yläpuolelle. Ylpeänä ja lujana katkoin tuskan siteet, kohotin pääni ja nostin katseeni ylös, sillä siivet kantoivat minut korkealle yli kohtalon ja kuoleman, vapaiden henkien joukkoon, ymmärtävänä ja ymmärtämyksen arvoisena, valmiina rientämään eteenpäin vaikka koko maailma olisi minua vastaan. Tämä liike oli aivan vaistomainen ja huomaamaton, mutta eräs oli sen nähnyt ja ymmärtänyt. Hän tuli luokseni ja tarttui käteeni sydämellisesti sitä painaen. Sitten hän lähti ja asettui paikalleen arkun taakse.

Jäin yksinäni Pienokaisen luo parin tunnin ajaksi, jonka hautajaiset kestivät. Sitten saapuivat isä ja pojat takaisin. Ensinmainittu sulki minut liikutettuna syliinsä. Sanoin hyvästi jättääkseni heidät itsekseen, mutta poistuessani huoneesta, tuli Teodor perässäni ja sanoi tahtovansa saattaa minua. Puhelimine hänestä, jonka me molemmat olimme menettäneet. Kotini ovella ojensi hän minulle kätensä ja sanoi liikutetulla äänellä: »Jääkää hyvästi, rakas ystävä!» Seuraavana päivänä matkusti hän takaisin työhönsä.

Tämä oli vuoden 1848 viimeinen päivä!

18. TAANTUMUSTA JA VANKEUTTA.

Pariisin, Berliinin ja Wienin vallankumousten vuosipäivät palasivat takaisin. Sinä vuonna olivat Europan edistyneimmät kansat kuin yhteisen innostuksen pakottamina nousseet äänekkäästi vaatimaan arvonantoa periaatteille, jotka suuren ranskalaisen vallankumouksen ajoista saakka olivat olleet kaikkien jalojen sydänten unelma ja tyrannien kauhu. Mikä vuosi! Mikä äkillinen kukoistus ja mehevä runsaus! Vapaus, kansojen itsehallinto, luokkarajojen poistaminen, köyhät osallisiksi kaikista ihmisen aineellisista ja henkisistä oikeuksista! Ja kaikki tuo oli saavutettu suhteellisesti pienillä uhrauksilla! Kaksitoista kuukautta oli nyt kulunut, ja taantumus oli täydellinen. Saksalaista parlamenttia ei enää ollut. Valitsemalla itävaltalaisen valtionhoitajaksi, oli se kietoutunut omaan verkkoonsa kukistuen voimattomuuteensa, ja sen viimeiset rippeet, jotka lähtivät Stuttgartiin, eivät pelastaneet kuin oman kunniansa. Radikaalin valtionhoitajan vaali tapahtui silloin kun valtakuntaa ei enää ollut. Vallankumous oli kumonnut itsensä, sillä ei enää ollut valtaa sanella lakeja.

Dresdenin kapina oli kuolevan vallankumouksen viimeinen vavahdus. Millä kuoleman tuskalla luinkaan tietoja tästä taistelusta! Vielä kerran leimahti toivo, että Saksan muista osista riennettäisiin kapinallisten avuksi, ja että siitä vielä puhkeaisi todellinen vallankumous, kun oli nähty, mitä oli puolinaisista toimenpiteistä. Näinä odotuksen päivinä kävin eräänä aamuna naineen veljeni kodissa. En tavannut ketään muuta kotona kuin nuorimman lapsen, joka nukkui kätkyessä. Kumarruin tuon viattoman olennon puoleen, ja häntä katsellessani valtasi minut lamauttava tuska. Miten hirvittävä olikaan vastakohta! Toisella puolella tuo nukkuva lapsi, joka ei tietänyt mitään _hänenkin_ kohtaloonsa kenties vaikuttavasta kauheasta taistelusta, taistelusta valveutuneen, vapauteen pyrkivän tajunnan ja raa'an, hävittävän voiman välillä. Toisella puolella kansa, joka verellään maksoi tämän pyrkimyksen. Entä sitten minä, joka olin täysin voimaton: kykenemätön auttamaan, kykenemätön edes kuolemaan sen mukana! Silloin nousi sydämessäni rohkea, palava kaipuu: kaipuu elää ja luoda naisista murhatun vapauden kostajia siten, että heidät tehtäisiin kykeneviksi kasvattamaan uutta, vapaata ihmissukua. Olin yhä enemmän ottanut tavaksi pukea syvän, sisäisen liikutukseni kirjalliseen muotoon. Sydämessäni oli liian monta, vertavuotavaa haavaa, että olisin vielä, kuten ennen, kyennyt rytmeistä etsimään runouden salaista palsamia, Mutta tämän hetken muistoksi kirjoitin lapsen kätkyen ääressä, ennenkuin vielä tiesinkään Dresdenin taistelun kulusta, kirjoituksen, jonka nimeksi annoin »Naisen vala». Lähetin sen Demokraatille, joka kirjoitti minulle sen johdosta: »Teidän valanne saa usean taistelijan uudistamaan omansa.» Sitten painatti hän sen eräässä demokraattisessa lehdessä.

Dresdenin kapinan kohtalo ratkaistiin vain liiankin pian. Mielet olivat jo päässeet masentumaan, pelättiin lähteä kapinallisten avuksi, ei enää uskottu vallankumouksen menestykseen. Suuri yleisö tahtoi jälleen järjestystä millä hinnalla hyvänsä. Preussilaiset joukot saapuivat pelastamaan saksilaista monarkiaa. Dresdeniä pommitettiin ja tehtiin tihutöitä; ammuttiin, vangittiin, tuomittiin. Silloin kaikki jälleen hiljeni. Alhaalla haudat ja tukahutettuja huokauksia. Ylhäällä uudelleen lujittuneet valtaistuimet ja sotilassäädyn lisääntynyt arvo. Saksan kansan perusoikeudet raastettiin jälleen kuolevaisen katseelta loihditun vuoren syvyyksiin siihen aikaan asti, jolloin taas kerran joku armoitettu ihminen lausuu »Sesam, aukene» sanansa.

Sairastelin koko kevään, toinen kärsimys seurasi toistaan, mutta vielä enemmän kärsin moraalisesti kuin ruumiillisesti. Perheeni ja seurapiirini tuomitsi minua yhä, ja minä sain lohdutusta ja virkistystä vain opinnoistani sekä kirjevaihdostani useampien vallankumouksen merkkimiesten kanssa, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta joilta kuitenkin sain kirjeitä. Köyhieni luona kävin entistä ahkerammin ja lohduttaessani tulin itse lohdutetuksi. Seurustelu Pienokaisen kanssa tuotti minulle myöskin suurta virkistystä. Hän ei koskaan iltaisin jättänyt isäänsä, ettei tämä liian syvästi tuntisi puolisonsa poissa-oloa, mutta hänen luokseen kokoontui hyvin usein pieni piiri, jossa viihdyin hyvin. Muuan pienessä kaupungissamme asuva oppinut tähtitieteilijä kävi säännöllisesti kahdesti viikossa pitämässä meille tähtitieteellisiä luentoja, ja kun maailmankaikkeus avautui minulle, ajattelin usein, etteivät tämän maan haihtuvat kärsimykset olleet niin monien kyynelten arvoisia kuin niiden takia vuodatettiin. Kuitenkin olivat sydämemme nytkin täynnä surua. Teodor oli heti Frankfurtin parlamentin kukistuttua kirjoittanut artikkelin, jossa hän avoimesti kehoitti tarttumaan aseihin uuden, entistä radikaalimman vallankumouksen aikaansaamiseksi. Häntä oli heti sen jälkeen syytetty valtiopetoksesta, hän oli saanut eron toimituksesta ja me odotimme tuskallisina, miten asia päättyisi. Eräänä iltana, pienen piirimme ollessa koolla, sai Pienokainen häneltä kirjeen. Luettuaan muutamia rivejä, puhkesi hän kyyneliin ja heittäytyi syliini. »Hänet on tuomittu kolmeksi vuodeksi linnavankeuteen», sanoi hän tietäen tämän uutisen koskevan minuun yhtä kipeästi kuin häneenkin. Kirjeen sävy oli hyvin rauhallinen. Hän koetti lohduttaa omaisiaan ja sanoi tietäneensä, mikä häntä odotti tuon artikkelin jälkeen. Senpävuoksi hän ei myöskään surrut, sitä vähemmän kun hänellä ei enää, kuuroille korville kaikuneen kehoitushuutonsa jälkeen, ollut mitään sanottavaa.

Hänen toimintansa ja tulevaisuutensa olivat siis kolmeksi vuodeksi lamautetut! Ja nuo kolme vuotta olivat hänen elämänsä parhaita, nuoruusvoimien täyteläisintä kukoistusaikaa! Kun kaikki unelmat haihtuivat, kaikki toiveet surullisesti sammuivat, täytyi hänen, jolla lapsuudesta saakka oli ollut aavistus tulevasta marttyyriudesta, mutta joka myöskin oli palavasti isonnut elämää, tekoja ja vakavia taisteluita, lähteä vankilan autioon yksinäisyyteen! En kärsinyt ainoastaan hänen tähtensä, vaan uudelleen myöskin itseni takia, sillä olisin taas halunnut osoittaa hänelle rakkauteni koko rikkauden ja tuhansilla rakastavan sydämen keksimillä keinoilla lieventää hänen kovaa kohtaloaan. Olin lujasti päättänyt pysyä erilläni hänen kohtalostaan, ja tottua ajatukseen, että minussa kuolemattomana elävä tunne oli hänessä kuollut. Mutta tällä hetkellä en voinut olla parilla sanalla osoittamatta hänelle myötätuntoani. Jokainen puhdas, syvä tunne on siinä määrin viaton, ettei pelkää väärinkäsityksiä. Jos rakkauteni olisi ollut itsekkäämpää, tai jos olisin ollut kiemaileva, en enää koskaan olisi hänelle kirjoittanut. Ylpeänä olisin jättänyt ihmisen, joka oli kohdellut minua niin julmasti. Mutta rakkauteni oli ollut elämäni ihanin kukka, siinä oli yhtynyt naisen, äidin, sisaren ja ystävän koko hellyys, ja joskin nainen ylpeänä kätki pyhän tuskansa syvälle sydämeensä, jäivät äiti, sisar ja ystävä lohduttamaan ja auttamaan poikaa, veljeä, ystävää, jonka muistoa he eivät voineet karkoittaa mielestään. Hän kiitti minua sydämellisin sanoin ja kirjoitti: »Minä tiesin, mitä tällä hetkellä tuntisitte minua kohtaan.»

Uskollisena päätökselleni en enää hänelle kirjoittanut. Mutta kun joulu tuli, toimitin erään Teodorin vankeuskaupungissa asuvan tuttavani ystävällisellä välityksellä pienen, joululahjoilla koristetun kuusen, jonka tuttavani saikin lähettää hänelle. Ajattelin ilolla, kuinka kuusen pienet kynttilät jouluiltana kirkkaasti valaisisivat hänen vankikomeroaan muistuttaen haikean ystävällisesti hänen lapsuuttaan ja äitiään ja kuinka hänelle tuottaisi lohdutusta tietoisuus, että jokin tuntematon myötätunnolla ajatteli häntä vankilan yksinäisyydessä. Hän ei koskaan saanut tietää, kuka puun lähetti.

Olen hiukan rientänyt tapausten edelle ja palaan kevääseen 1848. Moraaliset ja ruumiilliset kärsimykset olivat siinä määrin heikentäneet minua, että elämä oli käynyt tuskalliseksi taakaksi. Tunsin, että minun täytyisi tehdä viimeinen tarmokas ponnistus vahvistaakseni edes terveyttäni, ja sitten nähdä, mihin pystyin. Selitin kotona lakkaavani kaikenkaltaisten lääkitysten nauttimisesta, joilla minua oli kiusattu ja joista vain olin huonontunut ja koettavani merikylpyjä. Olin säästänyt varoja ja saatoin matkustaa tuottamatta kenellekään uhrauksia. Pienokainen tahtoi mukaan, — samoin berliiniläinen ystäväni Anna, joka oli viettänyt kevään Pienokaisen luona. Mitä kaikkea hyvää voisinkaan odottaa matkasta, jonka sain tehdä niin miellyttävässä seurassa! Omaiseni olivat hämmästyneitä tästä uudesta liioittelusta. Lääkäri kohautti olkapäitään arvellen, että oli parasta antaa minun lähteä, koska uskoin niin suuria asiasta.

Jo pelkkä ajatuskin, että joksikin ajaksi pääsisin kotoisen elämän painostuksesta ja näkisin meren, vaikutti elvyttävästi. Luonnossa on asioita, joiden näkeminen vaikuttaa meihin kuin suuri tapaus — jotka vapauttavat persoonallisen olemuksen taakasta yhdistäen meidät loputtomaan kaikkeuden elämään. Sellainen on meri. En voi sanoakaan, kuinka usein olin siitä uneksinut, ennenkuin sen ensi kerran näin. Tunsin nyt vain Välimeren ja halusin palavasti nähdä valtamerta. Matkustimme Ostendeen. Rautatievaunussa sain vierustoverikseni nuoren naisen, jonka ulkomuoto miellytti minua suuresti. Hän matkusti vanhanpuoleisen naisen ja herran seurassa. Jouduimme pian vilkkaaseen keskusteluun, ja puhe johtui myöskin taisteluun, jota vielä parhaillaan käytiin Unkarissa. Nuori nainen näytti iloisesti yllättyneeltä, kun selitin, kuinka hartaasti toivoin itävaltalaisen despotismin joutuvan häviölle ja ilmaisin näin myötätuntoni Unkaria kohtaan. Tästä hetkestä alkaen sukeutui välillemme tuttavallisempi keskustelu ja kun huomasimme, että meillä oli paljon yhteisiä suhteita ja tuttavia ja mielipiteemme täydellisesti soveltuivat yhteen, kuiskasi hän vihdoin nimensä korvaani. Hän oli tunnetun unkarilaisen isänmaanystävän Frans Pulskyn rouva — ja matkalla Englantiin miehensä luo, jonka Unkarin tasavaltainen hallitus oli lähettänyt sinne. Luonnollisesti matkusti hän väärällä passilla ja kertoi minulle matkaseikkailunsa Unkarista läpi itävaltalaisen armeijan rivien, jotka pitivät rajaa hallussaan. Molemmat vanhemmat henkilöt, jotka nyt matkustivat hänen kanssaan, olivat sattumalta tavanneet hänet rajan läheisyydessä ja arvaten hänen asemansa, vaikka olivatkin aivan outoja, vieneet hänet tyttärenään vihollisen leirin läpi. Matkalla olivat he suuresti kiintyneet häneen ja saattoivat häntä nyt halki koko Saksanmaan ja Belgian Ostendeen, jossa hän aikoi astua laivaan. Nuo kertomukset kiinnittivät mieltäni niin suuresti, että sillä hetkellä unohdin kaiken muun. Hänen oli täytynyt jättää pienet lapsensa erään ystävän turviin keskelle sisällisen sodan raatelemaa maata. Nuorin oli syntynyt eräässä talonpoikaistuvassa äidin pakoillessa itävaltalaisia sotamiehiä. Oli vaikeata uskoa, että tuo nuori, hento nainen jo oli kokenut niin monia myrskyjä ja vastuksia, mutta hänellä oli uljas sielu, joka myöhemmin maanpaon raskaissa koettelemuksissa osoittautui täydessä voimassaan.

Saavuttuamme Ostendeen, saatoimme hänet kaikki illalla laivaan, joka vei hänet Englantiin. Hänen iäkkäät matkatoverinsa jäivät vielä muutamiksi päiviksi Ostendeen, samaan hotelliin, jossa mekin asuimme, ja me tutustuimme heihin lähemmin. Vanha mies oli saksalainen sosialisti, muuan sosialismin aikaisia apostoleita, jotka ollen vielä liian yksinäisiä, muuttivat valtameren toiselle puolelle yrittääkseen uudessa maailmassa toteuttaa teoriojaan. Hän oli uhrannut tähän kaiken omaisuutensa ja menestyttyään huonosti, palannut takaisin Europpaan, jossa muuan unkarilainen oli kehoittanut häntä lähtemään Unkariin, se kun oli muka soveliain maa sosialistisille aatteille. Hän oli viettänyt useita vuosia Unkarissa kokien samat pettymykset kuin Amerikassakin. Vallankumous ja sota olivat lopullisesti murskanneet kaikki unelmat, ja hän aikoi juuri rouvineen palata Saksaan, kun he tapasivat yllämainitun nuoren naisen, jonka suojelijoiksi rupesivat. Keskustelin hänen kanssaan pitkältä teoreettisesta ja käytännöllisestä sosialismista. Erotessamme kirjoitti hän matkakirjaani: »Kaikki valtiolliset vallankumoukset ovat hyödyttömiä siihen saakka, kunnes on keksitty keino, millä kukistetaan ihmiskunnan suuri sortaja _nälkä_ ja kaikkinainen sitä seuraava kurjuus.»

Oleskeluni Ostendessa oli minulle todellinen sekä ruumiillinen että henkinen ylösnousemus. Muutamat mielenkiintoiset tuttavuudet lisäsivät vielä tämän ajan elvyttävää vaikutusta. Erityisesti miellytti meitä muuan uusi tuttava. Olimme usein nähneet katolisen papin, joka käveli aina yksinään ja, kuten mekin, tavallisesti aina sellaisina aikoina, jolloin oli vähiten kävelijöitä liikkeellä. Hänen harvinaisen kaunis ulkomuotonsa oli alussa kiinnittänyt huomiotamme. Eräänä päivänä istuimme kolmisin padon äyräällä rannassa, ja Anna asetti pienen, siron jalkansa aaltoja vastaan, jotka leikiten kuohahtivat sen yli. Olimme iloisia, laskimme leikkiä ja nauroimme, ja kun sattumalta käänsin päätäni, näin papin seisovan takanamme ja katselevan meitä hienosti, mutta hyväntahtoisesti hymyillen. Tuossa tuokiossa oli hän istuutunut rinnallemme kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja ja alottanut keskustelun, joka pian kävi molemmin puolin sangen vilkkaaksi ja kääntyi uskonnollisiin asioihin, kosketellen varsinkin protestanttisuuden asemaa Saksassa ja kaikkialla muodostuvia vapaita seurakuntia. Nämä, jotka saksalaiskatolisten nimellä olivat sanoutuneet irti varsinaisesta kirkosta, näyttivät erityisesti kiinnittävän hänen ajatuksiaan. Hän piti niitä luonnollisesti surullisina erehdyksinä, sillä hänelle oli olemassa vain _yksi_ todellinen kirkko. Kun otin puheeksi uskon ihmetöihin ja kysyin, miten hän puolustaa sitä, vastasi hän, että se oli vain keino heikkojen sielujen ja tietämättömien joukkojen vahvistamiseksi. Kirkon valistuneet palvelijat eivät itse uskoneet ihmetöihin eivätkä ne muodostaneetkaan oleellista osaa opinkappaleissa. Hän kehoitti meitä tutustumaan Bossuet'hen vakuuttaen, että vain tämän suuren miehen kautta voimme tutustua todelliseen katolisuuteen.