Part 15

Syvennyin enemmän kuin milloinkaan opintoihini, ja etsin etenkin sellaista lukemista, joka kosketteli päivän tapauksia. Useamman kerran viikossa kävin Pienokaisen luona lukemassa hänen ja hänen äitinsä kanssa. Molemmat olivat entistä hellempiä minua kohtaan tahtoen nähtävästi sovittaa pojan ja veljen menettelyä, vaikka emme enää koskaan puhuneet hänestä sanaakaan. Luimme m.m. yhdessä Fichten puheita Saksan kansalle. Ne olivat kuin nykyhetkeä varten kirjoitetut ja osoittivat, kuinka pitkän ajan kansa tarvitsee ymmärtääkseen profeettojaan. Erittäinkin kiinnittivät mieltämme hänen ajatuksensa kansan kasvatuksesta. Keskustelimme tuosta asiasta innostuneina. Minulle selveni, kuinka välttämätöntä oli ulottaa tämä kasvatus myöskin naisiin. Tuo ajatus oli mielessäni päivin ja öin. Miten voisi kansa uudistua ja tulla vapaaksi, jos sen toinen puoli ei pääsisi osalliseksi huolellisesta kaikinpuolisesta kasvatuksesta, jota todellinen vapaus vaatii kansalta yhtä hyvin kuin yksilöltä? Miten voi nainen, jonka käsissä on tulevan kansalaisen ensimäinen kasvatus, kehittää hänen sydämensä ja henkensä tietoisiksi velvollisuuksistaan, jos ei hän itse tunne niitä, jos ei hän tunne minkäänlaista yhdyssidettä oman itsensä ja kansansa elämän välillä? Kuinka voi mies koskaan täyttää velvollisuutensa kaikessa laajuudessaan julkisessa elämässä, jos ei hänellä kotoisen lieden ääressä ole apunaan suurta naissydäntä, joka ottaa osaa hänen harrastuksiinsa ja on valmis tarvittaessa uhraamaan persoonallisen onnensakin niiden hyväksi?

Sillä välin oli pienen maamme eduskunta kokoontunut, kuten kaikkien saksalaisten yksityisvaltioiden eduskunnat huolimatta Frankfurtin parlamentista. Edustajien joukossa oli muutamia hartaita demokraatteja, jotka tämän ohessa olivat sivistyneitä ja mielenkiintoisia miehiä. Pienokainen, jolla omassa kodissaan oli yhtä paljon sananvaltaa kuin minulla oli vähän kodissani, sai helposti vanhempansa suostumaan siihen, että nämä herrat yhdessä kaupungin muiden huomattavien demokraattien kanssa usein kutsuttiin heidän luokseen iltaa viettämään. Näistä herätti erityisesti huomiota muuan nuori mies, filosofinen henki, mielipiteiltään äärimmäisen jyrkkä, luonteeltaan jalo ja horjumattoman johdonmukainen sanoissaan ja teoissaan. Hän oli Teodorin yliopisto-toveri ja kuten hänkin, opiskellut teologiaa, mutta jättänyt sen myöskin kokonaan. Hän kiinnitti mieltäni heti alusta pitäen aivan erikoisesti ja osoitti puolestaan minulle lämmintä myötätuntoa. Me keskustelimme näissä iltaseuroissa ajan kaikista kysymyksistä, etupäässä yhteiskunnallisista, jotka meidän kaikkien mielestämme olivat paljon tärkeämpiä kuin valtiolliset. Aloin tutkia erilaisia valtiollisia systeemejä. Äskenmainitsemani nuori mies — nimitän häntä vastedes Demokraatiksi — antoi minulle kirjoja. Kysymys perintö-oikeuden lakkauttamisesta oli hyvin usein keskustelumme aiheena. Tuo ajatus teki minuun valtavan vaikutuksen, se sisälsi mielestäni uuden siveysopin koodeksen.

Persoonallisen omaisuuden, työn hedelmän lakkauttaminen, oli minusta epäoikeutettua ja mahdotonta. Mutta omaisuuden lakkauttamista silloin, kun sen kokooja kuoli, pidin järkevänä. Ennenkaikkea rajoittaisi se pääoman hirvittävää valtaa ja pakottaisi vanhempia antamaan lapsilleen sellaisen kasvatuksen, että he omin ponnistuksin saavuttaisivat itsenäisen aseman. Jokaisen yksilön täytyisi tehdä työtä elääkseen ja näin vältettäisiin monta pahetta, jotka ovat seurauksena perittyjen rikkauksien synnyttämästä laiskuudesta. Mitä enemmän punnitsin tätä ajatusta, sitä järkevämmältä se minusta tuntui.

Nämä iltaseurat ja opinnot antoivat elämälleni jälleen jonkinlaista viehätystä. Minun täytyi ne kuitenkin kalliisti maksaa, sillä perheeni paheksui niitä ankarasti. Lääkärimme, joka samalla oli ystävä talossa ja muuan kaupungin merkkihenkilöitä, löysi eräänä päivänä kirjoituspöydältäni Julius Fröbelin teoksen »Soziale Politik». Hän oli kuohuksissaan ja sanoi äidilleni, ettei hän koskaan sallisi tyttärensä lukea moista kirjaa. Siinä määrin ennakkoluuloisia ja ahdasmielisiä oltiin vielä tuohon aikaan Saksanmaan sivistyneimmissäkin piireissä! Äitini tiesi, ettei hän enää voinut määrätä, mitä luin, olin siksi liian vanha, mutta se kiusasi häntä sanomattomasti, ja hän osoitti minulle suoraan, miten suuresti hän paheksi tuollaisia opintoja. Perheen muut jäsenet melkein karttoivat minua kuin kadotettua olentoa. Palatessani iltaisin ystävieni luota, sain tuskin vastausta tervehdykseeni, ja keskustelu jatkui kahta innokkaampana, etten olisi saanut suunvuoroa, tahi oli jokainen olevinaan niin syventynyt työhönsä, ettei tuloani huomattu. Aterioilla ja perhekokouksissa tunsin katkerasti, että minua pidettiin rikollisena vakaumukseni takia, joka yksinään teki minulle elämän vielä siedettäväksi ja antoi sille arvoa. En voi sanoin kuvailla, miten kärsin, ja kärsimyksiäni lisäsi vielä tietoisuus, että tuotin niitä muillekin, sillä varsinkin äitini kärsi hirvittävästi nähdessään hellästi rakastamansa tyttären väärällä tiellä, kuten hän luuli, ja tietäessään hänet suljetuksi pois seurapiiristä, jossa kerran oli ollut kaikkien lemmikki. Entiset tuttavani karttoivat minua todella aivan julkisesti. Minun läsnäollessani oli keskustelu väkinäistä, ei kukaan tahtonut lausua julki mielipiteitään ja minäkin vaikenin omistani. Tuomioni kävi vielä täydellisemmäksi, kun äitini ja sisareni eräänä päivänä saivat kutsun päivällisille hoviin ja minut oli syrjäytetty. Se oli ilmisotaa. Minä kuuluin monarkian vihollisiin ja Olympomme pikku jumalat kostivat minulle osoittaen halveksumistaan. Äidilleni oli tämä kova isku; hänen ylpeytensä kuohahti ja hän epäsi kutsun. Vain sisareni lähtivät hoviin.

Tämän ohessa tunsi äitini varsin hyvin, että kannoin kuolettavaa haavaa sydämessäni. Tästä lähtien vihasi hän kärsimysteni aiheuttajaa sitä enemmän, kun hän yhä vielä luuli Teodoria yksinomaan syylliseksi harhaoppeihini. Minä en kuitenkaan sanallakaan koskettanut tapahtunutta. En voinut sietää ajatusta, että häntä syytettäisiin ja luulen, että sille, joka todella rakastaa, on katkerinta tunnustaa rakastetun syyllisyys. Sääliä en myöskään voinut sietää, ja luulen jokaisen, joka kärsii syvää tuskaa, tuntevan samanlaista ylpeää kainoutta.

Mutta mitä vähemmän puhuin tuskastani, sitä voimakkaammaksi se kasvoi. Olin Pienokaisen tunnustuksen jälkeen kirjoittanut veljelle, sanonut hänelle tietäväni kaiken ja soimaavani häntä vain siitä ainoasta, ettei hänellä ollut minusta korkeampia ajatuksia, niin että itse olisi puhunut kaikesta. Lisäsin voivani täydellä myötätunnolla ajatella häntä ja hänen onnetonta kiintymystään, enkä pyytänyt muuta kuin että ystävyytemme saisi jatkua ja että minä saisin jäädä hänen sisäisen elämänsä uskotuksi. Minusta tuntui, että tämän kirjeen täytyi koskea hänen sydäntään. Sen oli sanellut epäitsekkäin rakkaus, joka on saanut voiton itsestään.

Ja kuitenkaan ei hän vastannut! En ymmärtänyt tuota julmaa vaikenemista, joka särki uuden kielen sydämessäni. Mutta häntä kohtaan tuntemani rajaton rakkaus ei tahtonut kuolla.

Ah, — jospa miehet tietäisivät naisen tosi rakkauden syvyyden ja epäitsekkyyden, menettelisivät he toisella tavalla. Jos tuo harvinainen voima, joka vetää sydäntä toisen luo, sytyttää uuden rakkauden entisen tilalle, täytyisi miehen aina olla kyllin jalo ja rohkea tunnustaakseen sen, ja naisen, jota hän on rakastanut, täytyisi tehdä hänelle mahdolliseksi säilyttää ystävyys, jonka tulee seurata rakkautta. Silloin hän poistaisi tuskalta sen pistävimmän okaan. Rakkauden, joka yhtä paljon on kahden älyn kuin kahden sydämen yhtymä, täytyy muuttua ystävyydeksi, kun se lakkaa olemasta rakkautta, ja älyllinen tyydytys lieventää sydämen kärsimyksiä naisella, jonka henki on yhtä kehittynyt kuin hänen sydämensä.

Frankfurtin parlamentissa jatkuivat neuvottelut, ja puhujalavalla pidettiin ihania puheita, joissa esitettiin jaloja mielipiteitä ihmiskunnan korkeimmista kysymyksistä. Näissä tilaisuuksissa vasta oikein huomasi, mikä ajattelijain kansa Saksan kansa on ja miten pian sanat asettuivat ajatuksen palvelukseen jopa loistavina puhujalahjoinakin, minkä kyvyn muut kansat saavuttivat vasta pitkällisen parlamentaarisen harjoituksen jälkeen. Vielä uskoi jokainen sydän lujasti, että tuota mielipiteiden loistavaa kypsyyttä, tuota ajatuksen korkeata lentoa, olisi tukemassa käytännöllinen taito. Saksan kansan perustuslait näyttivät lyhyessä, täsmällisessä muodossa käsittävän kaiken, mitä kansa tarvitsee tullakseen onnelliseksi ja mahtavaksi. Niitä levitettiin lentolehtisinä yli koko Saksanmaan, eikä tuskin ollut sitä majaa, jossa niitä ei olisi ripustettu seinälle ja luettu toivorikkaina. Minä itse kuljetin näitä lehtisiä köyhien asuntoihin, joissa kävin vielä uutterammin kuin ennen, sillä nythän voin viedä heille _hyviä sanomia_ ja kääntää heidän katseensa parempaa tulevaisuutta kohden. Käsitin nyt, minkätähden pappien ja heidänkaltaistensa on niin helppo lohduttaa kansaa. Heidän ei tarvitse kuin antaa ihmisille lupaus pilvien takaisesta paratiisista ja se korvaa heille kurjan, viheliäisen elämän, saattamatta lohduttajien vastuunalaisuutta vaaraan. Demokratia oli kuitenkin ottanut vaikeamman tehtävän hartioilleen. Se tahtoi antaa kansoille maan, hankkia heille ihmisarvoa vastaavan elämän jo täällä maan päällä. Oli äärettömän paljon vaikeampaa saarnata tätä uutta evankeliumia, sillä lupaukset täytyi täällä toteuttaa. Kuitenkin alkoi kansa toivoa ja käsittää, että voi koittaa päivä, jolloin sen perimä, vanha kirous poistetaan. Muuan vaimoparka, joka useiden lasten kanssa asui mitä viheliäisimmässä loukossa ja oli sairauden, nälän ja kaikenlaisen kurjuuden takia kuin luuranko sanoi minulla vuolaita kyyneliä vuodattaen: »Niin — jos asia todellakin on niin — jos lapsiani odottaa parempi elämä — en valita kärsimyksiäni.»

Ihanimmat Frankfurtin neuvotteluista olivat ne, jotka koskivat yleistä opetusta. Mitä Fichte ja muut patriootit aikoinaan olivat vaatineet, oli nyt toteutunut, vieläpä yli odotusten. Vuodatin ilonkyyneliä lukiessani tästä. Neljäkymmentä miljoonaa ihmissielua käsittävälle kansalle oli perustuslakien kautta turvattu kaikki se, mikä kuuluu inhimilliseen toimeentuloon ja nyt sille yleisen oppivelvollisuuden kautta taattiin myöskin henkisen elämän mahdollisuus kasvatuksen tietä. Tieteiden ja taiteiden harjoittaminen ei enää ollut yksinomaan varakkaampien luokkien etuoikeus. Niiden lohdullinen valo pääsi nyt tunkeutumaan yhtä hyvin köyhän majaan kuin rikkaan palatsiin. Opetus oli pakollinen. Lapsia ei määrättyyn ikään asti saanut käyttää muuhun kuin koulutyöhön, että he sitten myöhemmin, kun työaikaakin oli järkevästi rajoitettu, kotoisen lieden ääressä voisivat iloita henkisestä elämästä, jonka opetus oli heille avannut, — tuosta uudesta vieraasta, joka kaikkialla saapuisi perhepiireihin muuttaen työjuhtien majan inhimillisten olentojen asunnoksi.

Syksyllä palasi Teodor Frankfurtista. Mutta vain muutamiksi päiviksi. Hänet oli nimitetty erään demokraattisen sanomalehden päätoimittajaksi — lehti oli pohjois-Saksan huomatuimpia. Nyt oli paras toiminnan aika käsissä, kun vallitsi sananvapaus ja oli levitettävä niin monia uusia aatteita. Sitäpaitsi oli toimi rahallisessakin suhteessa erinomainen. Vuosi sitten olisi tämä asia muuttanut koko elämämme, sillä sen välittömänä seurauksena olisi silloin ollut yhteenmenomme; nyt teki se eron vieläkin tuntuvammaksi. Hän oli täysin vieraantunut perheestäni, joka vihasi häntä, ja saapui vain lyhyelle kohteliaisuusvierailulle. En nähnyt häntä kuin pari kolme kertaa pikimmältään. Olin useamman kerran lähtemäisilläni hänen luokseen puhumaan tuon ystävyyden nimessä, joka vain hänen julman vaikenemisensa takia oli saanut toisenlaisen luonteen. Minusta tuntui mahdottomalta, että hän vastaisi minulle toisin kuin lempeällä ystävänäänellään, joka niin kauan oli ollut elämäni lohdutus. Jos hän olisi sanonut minulle: »Anna anteeksi! Olin liian nuori tunteakseni oman sydämeni; jää ystäväkseni» — enkö olisi häntä ymmärtänyt. Mutta hänellä ei ollut tuota moraalista rohkeutta, tuota todellisen vapauden rohkeutta, vapauden, joka tuntee rajansa ja kuitenkin uskaltaa sen tunnustaa. Muuan nainen, joka myöskin oli paljon hänestä pitänyt ja tunsi tarinamme, sanoi minulle muutamia vuosia myöhemmin: »Ero teistä on ainoa musta pilkku tuon ihmisen elämässä.» Taistelin tuskallisesti kiusausta vastaan lähteä hänen puheilleen, mutta ylpeys sekä hienotunteisuus pidättivät minua. Tällä hetkellä en mistään hinnasta olisi tahtonut muistuttaa, että sydämelläni oli pyhiä, laillisia oikeuksia: rakkauden oikeuksia, rakkauden, jonka pohjana oli vapauden kunnioitus.

Hän lähti alkamaan työtään. Tilasin luonnollisesti hänen lehtensä. Hän kirjoitti loistavia pääartikkeleita, kuten vain hänen kaltaisensa ihminen, samalla kertaa sekä leppymätön arvostelija että innoittunut runoilija, saattoi kirjoittaa, eikä ainoastaan repinyt, vaan myöskin ihanasti rakensi. Luin niitä tuskallisella ihastuksella; siinä oli hän yhä ihminen, jota kokonaan ja täydellä vakaumuksella olin voinut rakastaa. Kun tuli hänen syntymäpäivänsä, en voinut vastustaa haluani ja olla lähettämättä hänelle pientä merkkiä siitä, että muistin. Kirjoitin muutamin sanoin yksinkertaisen onnentoivotuksen. Tällä kertaa hän vastasi — vain muutamia, mutta hyviä ja lempeitä sanoja — ja lisäsi, ensimäisen kerran kosketellen menneisyyttä: »Elimme liian yksinomaan toinen toisissamme; oli luonnollista, että ero tuli. Jos olisitte ollut keimailevampi, olisitte suhtautunut toisella tavalla asemaan, ja voittanut. On itsestään selvää, että näillä sanoilla ylistän teitä.»

Ensimäisen kerran tajusin nyt, mikä valta keimailulla on huomattaviinkin miehiin. Olin aina syvästi halveksinut tuota naisellista vikaa ja luullut, että tunteen avonaisuus ja rehellisyys olivat sen jaloin kaunistus. Tämän kirjeen jälkeen sanoin itselleni tuskallisella ihmetyksellä, että jos olisin osannut tehdä laskelmia rakkaudessani, jos olisin kyennyt peittämään sieluntuskani älyllisellä viehätysvoimalla, joka aina tehoaa lahjakkaaseen mieheen, olisi kaikki muodostunut toisenlaiseksi.

Usein myöhemminkin elämässäni oli minulla tilaisuus nähdä, miten heikkoja huomattavatkin miehet ovat naisten keimailulle ja oikuttelulle. Miestä viehättää tuo alituisesti uusiutuva valloitus, johon keimaileva nainen hänet pakottaa, kun taas yksinkertainen, todellinen nainen ei alttiudessaan pyydä muuta kuin rauhallisesti pystyttää elämänsä rakennus rakkautensa suojiin.

Asemani kodissa muodostui päivä päivältä sietämättömämmäksi. Omaiseni, vaikka olivatkin jaloja ja hyviä, kohtelivat minua melkein julmasti, vain sen vuoksi, että minulla oli toisenlaiset mielipiteet kuin heillä ja seurustelin ihmisten kanssa, jotka periaatteittensa takia olivat heille vastenmielisiä. Se oli perheen hirmuvaltaa, ja tässä tapauksessa nojautui se vielä tuohon valitettavaan periaatteeseen, että nainen ei saa ajatella itsenäisesti, vaan pysyä kohtalon hänelle määräämällä paikalla, yhdentekevää, tukahuttaako se hänen yksilöllisyytensä tai ei. Sisareni kysyi minulta eräänä päivänä: »Rakastatko siis todellakin jotakin muuta enemmän kuin perhettäsi?» ja kun vastasin myöntävästi, pudisti hän surullisena päätään sanoen: »Niin, silloinhan on kaikki selvää.» Tässä uusiutui vanha tarina: ihmisen täytyy luopua isästä, äidistä ja sisaruksista seuratakseen Messiasta. Mutta vaikka tunsinkin omalta kannaltani olevani oikeassa, ei se vähentänyt suruani tuottaessani heille kärsimyksiä ja nähdessäni kuilun välillämme yhä suurenevan, niin että se uhkasi kokonaan niellä keskinäisen rakkautemme.

Pienokainen ja hänen äitinsä tekivät kaikkensa lohduttaakseen minua ja haihduttaakseen kalvavaa surumielisyyttäni. Mutta heidän luonaan vallitseva sopusointu paljasti minulle entistä vihlovampana asemani kurjuuden. Olin sentähden hyvin iloinen saadessani eräältä nuorelta berliinittäreltä kutsun saapua joksikin ajaksi hänen luokseen — olin tutustunut häneen hänen vieraillessaan sukulaistensa luona pienessä pääkaupungissamme. Pienokainen pyytämällä pyysi minua lähtemään saadakseni hiukan levätä ja koota itseäni. Preussin eduskunta Berliinissä oli enää ainoa valopilkku, joka oli jäljellä vallankumouksesta. Frankfurtin parlamentti tuhoutui, kun Juhana Itävaltalainen valittiin valtionhoitajaksi. Tästä hetkestä alkaen pysähtyi vapaa kehitys ja taantumus teki täysin purjein tuloaan itävaltalaisen itsevaltiuden ja jesuiittalaisuuden turvissa. Berlinissä pitivät radikaalit vielä puoliaan uljaasti taistellen.

Olin kuitenkin niin masentunut ja uupunut, että rohkenin tuskin pyytää omaisteni suostumusta tähän matkaan. Aijettani ei erityisesti vastustettu, sillä mainitsemaani nuorta naista ei pidetty yltiöpäisenä, ja niin saatoin lähteä häntä tervehtimään. Matkalla tunsin ikäänkuin pakenevani vankilasta. Kuitenkin olin surullinen ja murtunut ja elvyin vasta hiukan rakastettavan emäntäni sydämellisestä vastaanotosta. Sitäpaitsi näin niin paljon mielenkiintoista, että synkät ajatukseni alkoivat hälvetä. En ollut koskaan vielä käynyt Berliinissä, ja sen suuremmoiset nähtävyydet valmistivat minulle mieluisen yllätyksen. Tunsin vapautuneeni pienten olojen painostavasta ahtaudesta ja käsitin paremmin kuin koskaan, että ihminen tarvitsee tilaa, tilaa ajatuksille, teoille, sanalla sanoen: vapautta elääkseen vakaumuksensa ja luonteensa sisimpien tarpeiden mukaan. Kävin luonnollisesti usein eduskunnan istunnoissa kuunnellen mielenkiinnolla neuvotteluita, joissa äärimmäiset mielipiteet aina pääsivät voitolle. Kuolemanrangaistus ja aatelisarvot päätettiin lakkauttaa suurella äänten enemmistöllä. Täällä käytiin paljon suoraviivaisemmin päämäärää kohden kuin Frankfurtissa.

Menestykseen sekaantui kuitenkin jo mitä pahimpia aavistuksia. Taantumus nosti voitokkaasti päätään, ja edessä häämötti pelottava taistelu, taistelu elämästä ja kuolemasta. Muuan emäntäni ystävä, vasemmistolainen edusmies, tuli, mikäli hänellä oli hetkinenkin vapaata aikaa, katsomaan meitä, ja kertomaan, millä kannalla asiat olivat. Ansa, johon vallankumous vangittaisiin ja tukahutettaisiin, oli jo valmiiksi viritetty. Ystävättäreni ja minä olimme hyvin kiihtyneitä. Lähdimme joka päivä ulos yhtyen kaduille kerääntyneihin väkijoukkoihin, jotka keskustelivat intohimoisesti tietämättä oikeastaan selvästi, mitä peljätä ja miten menetellä. Meillä oli kaikki valmista ottaaksemme hätätilassa luoksemme edusmies-ystävämme, piiloittaaksemme hänet ja auttaaksemme hänet matkaan, sillä peljättiin väkivaltaisuuksia edustajia kohtaan. Eduskunnan hajoittaminen ja Berliinin piiritystilaan julistaminen näytti varmalta niistä sotajoukoista päättäen, joita kutsuttiin kokoon.

Työväen ja ylioppilaiden keskuudessa vallitsi hirveä kiihtymys. Olimme iltapäivällä lähteneet torille, jonka varrella eduskunnan kokoontumistalo sijaitsi, ja seisoimme siellä muutamien työmiesten kanssa — kaikki totisia, päättäväisiä miehiä — kertoen heille edustajalta kuulemiamme seikkoja. Yht'äkkiä kuului sotilaallista melua ja usealta taholta saapui ratsuväkeä alkaen piirittää toria. Edustajille annettiin määräys hajaantua, ja nämä, jotka vain väkivalta sai taipumaan, poistuivat järjestyneenä kulkueena talosta yli torin lähteäkseen sitten kukin taholleen. Se oli surullinen näky, ja kaikkien katsojien veri kuohui vihasta ja tuskasta. Vallankumouksen viimeinen toivo oli mennyttä. Kaupunki julistettiin todella piiritystilaan. Väestön taholta peljättiin vastarintaa, jopa kaupungin pommitustakin. Ystäväni rukoili minua äitini tähden lähtemään pois, sillä hän ei tahtonut tämän edessä ottaa vastatakseen minua mahdollisesti kohtaavasta onnettomuudesta. Olisin päinvastoin nyt halunnut jäädä jakaakseni vaaran ystävättäreni ja kansan kanssa, mutta lapsen rakkaus voitti kuitenkin ja minä päätin matkustaa, etten saattaisi äitiäni kuoleman tuskaan. Lähdin kuitenkin raskaalla sydämellä kadehtien ystävätärtäni, joka sai jäädä näkemään suurta ratkaisua.

Tunsin jälleen samaa hirvittävää tuskaa kuin kerran ennenkin, kun minun oli pakko jättää suuri elämän keskus, taistelu, jossa oli kysymys pyhimmistä harrastuksistani.

Ystävättäreni saattoi minut asemalle. Se oli joka taholta sotaväen piirittämä, joka vartioi matkustajia. Odotussalit olivat tungokseen saakka täynnä ihmisiä. He pyrkivät pakoon kohtaloa, jonka hallitus näytti valmistavan kaupungille. Oli aivankuin vihollinen olisi seisonut portilla. Perhekunnittain tungeksi asemalla ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Köyhemmät veivät mukanaan kaiken tavaransa ja omaisuutensa: ruokavarat, sänkyvaatteet, pitovaatteet. Lapset itkivät, naiset olivat suunniltaan, miehet ällistyneitä. Syleilin ystävätärtäni tuntien polttavaa tuskaa ja astuin suunnattoman pitkään junaan. Vaunussani puhuttiin mitä synkimmistä mahdollisuuksista. Äkkiä juna pysähtyi. Tuossa tuokiossa pisti jokainen päänsä ulos, nähdäkseen, mitä oli tekeillä; kyseltiin, huudettiin. Suurin osa matkustajista juoksi ulos, vaikka radan kummallakin puolella oli syviä ojia. Vihdoin saatiin tietää, että kansajoukot olivat särkeneet kiskoja Potsdamissa ja että junalle oli annettu merkki pysähtyä siksi kunnes oli mahdollista päästä edelleen. Tapauksesta sukeutunut keskustelu osoitti, miten pelko taaskin oli saanut mielet valtaansa. Maaliskuun päivien henki oli sammumassa. Wienin tapahtumat ja piiritystila Berliinissä olivat järkyttäneet uskoa vallankumoukseen. Taantumus voitti.

Saavuimme Potsdamiin vasta yöllä. Sielläkin oli kaikkialla sotilaita ja sellainen tungos, että seisoin neuvottomana paikallani käsittämättä, miten päästä tavaroitteni luo. Tässä pulassani oli minulle iloinen yllätys, kun muuan nuori upseeri äkkiä tuli luokseni, teki kumarruksen, mainitsi nimensä ja tarjosi palvelustaan. Nuori mies oli entisiä tanssituttaviani ja oli tuntenut minut. Olin tällä hetkellä iloinen hänen suojeluksestaan, vaikka hän kuuluikin kansan vihollisiin ja voi millä hetkellä hyvänsä saada käskyn ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Hän saattoi minut Pienokaisen isoisän omistamalle huvilalle, joka sijaitsi kaupungin ulkopuolella, ja jossa tämä etäällä julkisesta elämästä vietti vanhuutensa päiviä. Aioin turvautua hänen vierasvaraisuuteensa ja pyytää yösijaa. Sain pitkän aikaa soittaa kelloa ennenkuin ovi avattiin. Vihdoin kysyi arka ääni, kuka siellä oli. Mainittuani nimeni, laskettiin minut heti sisään. Kunnianarvoisa vanhus oli myöhäisestä ajasta huolimatta vielä salongissa molempine tyttärineen, joista toinen oli Teodorin henkevä täti. He ottivat minut vastaan erinomaisen rakastettavasti pyytäen anteeksi, etteivät antaneet ennemmin avata ovea. He olivat nimittäin peljänneet epämieluisia vieraita, kun viime aikoina oli useasti tehty väkivaltaa kirkon arvohenkilöille. He pyysivät minua ystävällisesti viipymään muutamia päiviä ja suostuin kiitollisena, sillä olin vain liiankin iloinen saadessani vielä vähäksi aikaa jäädä Berlinin läheisyyteen odottamaan ratkaisua. Seuraavana päivänä tuli tärisyttävä tieto Robert Blumin murhasta; hänet oli ammuttu Brigittenaulla Wienissä. Raivoisan taantumuksen ensimäinen uhri oli siis kaatunut. Tämän jälkeen sai valmistautua kuulemaan vain mitä surullisimpia asioita. Taantumuspuolueen täytyi jo tuntea itsensä sangen vahvaksi, kun se oli uskaltanut ottaa hengiltä tuon rakastetun kansanmiehen, joka oli ihmisten parhaita ja koko vallankumouksellisen puolueen käytännöllisimpiä älyjä. Vastedes se uskalsi mitä hyvänsä.

Synkät aavistukset viha ja tuska tekivät sydämeni raskaaksi. Vapisin vielä erään toisenkin hengen puolesta, Julius Fröbelin, joka oli lähetetty Blumin mukana Wieniin ja jonka kohtalosta ei vielä kuulunut mitään. En tuntenut häntä persoonallisesti, vain Teodorin kertomuksista — hän oli Fröbelin läheinen ystävä — ja hänen kirjoitelmistaan. Mutta olin jo jonkun aikaa ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja tunsin häntä kohtaan mitä syvintä osanottoa. Minusta oli kauhistuttavaa ajatella että hän joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin Blum.