Part 14

Vihdoin ilmoittivat kanuunanlaukaukset ja kellojen soitto, että ensimäinen saksalainen parlamentti oli kokoontunut. Äkkiä tuli aivan hiljaista, ja Römer-talon suuresta ikkunasta, josta keisarivaalin tulos muinoin oli julistettu kansalle, huusi nyt muuan edusmies esiparlamentin presidentin nimen. Se nimi oli kaikille vapauden ystäville tuttu ja rakas.

Kenen silmät olisivatkaan pysyneet kuivina tällä hetkellä! Kenen sydäntä ei olisi sykähyttänyt onnellinen luottamus! Kukapa ei olisi toivonut, että Saksan kansa, vakavien ajattelijoiden kansa, niin valistunut, niin miettivän rauhallinen, olisi täysi-ikäinen ja kykenisi itse vastaamaan tulevaisuudestaan? Kuka olisi epäillyt, etteivät kansan rakkauden ja luottamuksen valitsemat miehet olisi kykeneviä vihdoinkin toteuttamaan elämänsä unelmia?

Minä en epäillyt, näin vain »ikuisen onnen aavistamatta, loistavana laskeutuvan alas kultasäteissä». Persoonalliset taisteluni tuntuivat vähäarvoisilta isänmaan onnen rinnalla. En ollut koskaan niin palavasti rakastanut Saksanmaata. Vielä muutamia viikkoja sitten olin toivonut heräävään Italiaan. Nyt en mistään hinnasta olisi halunnut pois Saksasta. Tunsin mahtavien rakkaussiteiden yhdistävän minua siihen, ja olin vakuutettu, ettei kehitys missään muodostuisi niin täydelliseksi ja ihanaksi.

Palattuani kotiin ja kerrottuani, missä olin ollut, ihmeteltiin rohkeuttani, mutta en saanut nuhteita, sillä matkani oli onnistunut ja mielipiteitteni voitto vaiensi ankarimman arvostelun. Ainoa katkera pettymys näinä päivinä oli, etten päässyt Paavalin kirkkoon, joka tilan ahtauden vuoksi oli avoinna vain miespuoliselle yleisölle. Minua lohdutti kuitenkin jonkun verran vilkas julkinen elämä. Näki tapauksia, joista tähän saakka ei ollut voinut uneksiakaan. Kaduille, yleisten kävelypaikkojen ääreen rakennettiin äkkiä puhujalavoja, joista etevimmät kansanystävät, kuten Hecker, Struve, Blum y.m. puhuivat kansalle. Varsinkin nuoriso tungeksi näiden puhujalavojen ympärillä, ja voimistelijain hauskannäköiset puvut antoivat tälle näytelmälle ulkonaisenkin viehätyksen.

Äärimmäiset tasavallan kannattajat vaativat ratkaisevia toimenpiteitä. Näitä oli: Saksan kansan perusoikeuksien selvittäminen, kaikkien asekuntoisten miesten pikainen aseihin kutsuminen ja esiparlamentin pysyttäminen siksi, kunnes kansa valitsee lopullisen parlamentin. Se oli vallankumouksellinen ohjelma, kansan suvereniteetin julistus. Maltilliset ja arat säikähtivät. Salaiset viholliset, valtiolliset ja uskonnolliset jesuiitat tekivät myyräntyötä koettaen jäytää maaperää. Enemmistö oli vielä liian hämmästynyt, liian yllättynyt tapahtumista ollakseen täysin tietoinen hetken vaatimuksista. Tehtiin sovittelu-yrityksiä menneisyyttä silmälläpitäen, ryhdyttiin varovaisuustoimenpiteisiin, tahdottiin pelastaa muoto, ehkäistä hirmuvalta; tasavaltaisen vähemmistön ehdotukset hyljättiin ja puolinaiset toimenpiteet, jotka aina ovat heikkouden merkki, hyväksyttiin. Valittiin toimikunta tekemään sopimusta vanhan liittokokouksen kanssa, johon asetettiin muutamia uusia vapaamielisiä jäseniä. Aseihin kutsuminen siirrettiin siksi, kunnes varsinainen parlamentti kokoontuisi, ja esiparlamentilta kiellettiin oikeus määrätä kansan kohtaloista.

Näiden päätösten jälkeen poistuivat äärimmäiset tasavallan kannattajat kirkosta kääntyäkseen suoraan kansan puoleen. Neuvottelut olivat nyt olleet kolmatta päivää käynnissä. Hajaannus edustajien keskuudessa, joiden oli pitänyt luoda uusia oloja, oli päivänselvä. Kummallakin taholla vallitsi hirveä hämminki, kiihtymys, pelko ja viha. Kaikenlaiset tiedonannot ja kiivaat keskustelut jatkuivat eri ryhmissä koko yön. Kolmannen päivän iltana saapui ennenmainitsemani nuori nainen iloisena luokseni sanomaan, että eräs hänen miestuttavansa oli luvannut viedä meidät seuraavana päivänä Paavalin kirkkoon paikalle, josta voimme nähdä ja kuulla kaiken ja itse pysyä huomaamattomina. Ken oli onnellisempi kuin minä? Seuraavana aamuna varhain lähdimme kirkkoon ja suojelijamme, joka kuului kirkkoa ympäröivään kansalliskaartiin, saattoi meidät saarnatuoliin. Tämä oli kirkon puolelta kokonaan mustapunakeltaisten verhojen peitossa, mutta niitä saattoi hiukan työntää syrjään, niin että näimme koko kirkon ja kuulimme mainiosti puhujain esitykset, puhujalava kun oli aivan saarnatuolin alla. Piilopaikkaamme saapui myöskin useita edusmiesten rouvia. He näyttivät meille ystävällisesti kaikki huomattavimmat miehet, ja meitä huvitti leikillinen riita, joka syntyi kiivaan tasavaltalaismielisen eteläsaksattaren ja erään tiedemiehen kauniin, jonkun verran ylpeän rouvan välillä. Edellinen nimitti tätä »kohtuuden ystäväksi» selittäen nauraen, että sillä ei saavuteta päämäärää.

Läsnäolevat vasemmistolaiset vaativat ennenkaikkea kiivaasti sovinnontekemistä äärimmäisten kanssa, jotka edellisenä päivänä olivat poistuneet kokouksesta. Muuan badenilainen edusmies lähetettiin kutsumaan heitä takaisin. Hän saikin heidät suostumaan, ja vähän ajan kuluttua saapui kuusikymmentä edusmiestä, Friedrich Hecker etunenässä, takaisin kirkkoon. Heidät otettiin riemuiten vastaan, ja Hecker riensi puhujalavalle selittämään, minkä uhrin he olivat tehneet ehkäistäkseen hajaannusta, ja kehoitti heitä vielä kerran tarmokkaihin toimenpiteisiin. Hecker oli hyvin kaunis Kristuspäineen, pitkine vaaleine hiuksineen ja haaveellisine, henkevine ilmeineen. Hänen tasavaltaiset mielipiteensä olivat tunnetut kaikkialla Saksassa, ja Teodor, joka tunsi hänet, oli kertonut minulle miten suuressa määrin hän yksityiselämässään toteutti periaatteitaan, joiden puolesta hän vuosia sitten oli taistellut Badenin eduskunnassa. Hän puhui tulisesti ja kaunopuheisesti temmaten vastustamattomasti kaikki mukaansa. Ihailin tällä hetkellä hänen uhriaan yhtenäisyyden hyväksi, ja yleisö palkitsi sen äänekkäällä riemulla. Mutta se oli vaarallinen uhri, ja edusmiesten penkeilläkin istui kai useita salaisia vihollisia, jotka tuskin voivat pidättää hymyilyään nähdessään vapauden esitaistelijoiden monet erehdykset.

Hänen selityksensä jälkeen keskusteltiin ja neuvoteltiin tämän edustajakokouksen varsinaisesta tuloksesta, jona oli, että toukokuun 1 p. kutsutaan yleisen äänioikeuden perustuksella kokoon vakinainen parlamentti Frankfurtiin päättämään Saksanmaan tulevaisuudesta. Tätä päätöstä tervehdittiin riemuhuudoin Paavalin kirkon sekä sisä- että ulkopuolella, sillä kirkkoa ympäröivät väkijoukot olivat heti saaneet siitä tiedon. Olin kuin huumaantunut onnesta. Näin unelmieni toteutuvan, näin vapaan, elinvoimaisen tulevaisuuden avautuvan Saksalle. Kello kuusi illalla lopetettiin esiparlamentti. Edusmiehet poistuivat taaskin kulkueena kirkosta riemuitsevan kansanjoukon sirotellessa kukkia heidän tielleen. En edes huomannut, että olin koko päivän ollut syömättä, mielessäni oli vain Saksanmaa ja toukokuun 1 päivä. Ah, ilossani en tullut ajatelleeksi, että jokainen viivytys on ratkaisun hetkellä turmiollinen, ja että jos tahtoo voittaa, ei koskaan saa suoda viholliselle aikaa kokoontua.

Palatessani en tavannut ketään kotona. Olin siitä mielissäni, sillä tarvitsin yksinäisyyttä voidakseni häiriintymättä antautua sydämeni tunteiden valtaan. Istuuduin avonaisen ikkunan ääreen, josta keväinen tuuli toi kukkien tuoksua. Läheisestä puistosta, jossa pidettiin jäähyväisjuhlaa edusmiehille, kaikuivat marseljeesin sävelet — tuon ihanan vapaudenlaulun, joka soi kuin Memnonin patsas auringon noustessa. Olin onnellisen raukea ja nautin tuosta ihmeellisen ihanasta tunnelmasta, jolloin ihmisen persoonallinen minä on kuin yhtä kaikkeuden kanssa. Tunsin vielä liian vähän historian kulkua käsittääkseni, ettei ihmiskunta niin äkkiä astu uuteen vaiheeseen, että tällaiset puhtaan toivon hetket vain salaman tavoin valaisevat päämäärän, jota kohden joukot pyrkivät pitkää, vaivaloista tietä, usein eksyen ja keskeyttäen vaelluksensa tietämättömyydestä ja heikkoudesta, mutta vielä useammin senvuoksi, että unohtavat periaatteen, jonka jo Kristus esitti: »uutta viiniä ei pidä kaataa vanhoihin leileihin.»

Pian ylläkerrottujen tapausten jälkeen päätettiin, että äitini meidän tytärten kanssa palaisi takaisin pieneen, pohjoiseen pääkaupunkiimme asettuakseen sinne ainaiseksi, sillä varamme eivät enää, kuten ennen, sallineet meidän matkustella ja vaihdella asuinpaikkaa. Frankfurtin jättäminen oli minulle kuin kuolemantuomio. Tästä kaupungista piti muutamien viikkojen kuluttua tulla kansallisen kehityksen keskus, siellä tapahtuisivat kaikki suuret ratkaisut, parhaat saksalaiset miehet kokoontuisivat sinne — ja minun täytyisi palata pieneen kolkkaan, jota suuri elämänvirta ei edes koskettaisi! Tunsin rajatonta, lamauttavaa tuskaa. Tiesin suuressa määrin kykeneväni luopumaan kaikesta, jota ihmiset tavallisesti nimittävät onneksi. Mutta henkisestä ravinnosta kieltäytyminen, pakollinen etääntyminen ihmiskunnan elämän suurista tapauksista, vaikutelmista, jotka nostavat meidät itsemme ja olemassaolon pienuuden yläpuolelle — oli minulle aina sietämätön tuska ja tuntui minusta synniltä pyhää henkeä vastaan. Tajusin katkeran selvästi, kuinka yksilöllä on oikeus kaikkeen, mikä hänelle on tarpeellista kehittääkseen kaikkia mahdollisuuksiaan. Tuon oikeuden saavuttamiseksi oli luvallista kukistaa kaikki auktoriteetit — en sitä enää epäillyt. Mutta valitettavasti edellyttää moraalinen riippumattomuus myöskin ekonoomista riippumattomuutta. Tähän saakka oli vain varakas nainen ollut riippumattomassa asemassa. Mitä piti sitten sellaisen tehdä, jolla ei ollut omaisuutta? Ensimäisen kerran totesin ajatuksissani, kuinka _välttämätöntä_ oli, että nainen omilla ponnistuksillaan pääsi, taloudellisesti riippumattomaksi. Tällä hetkellä en voinut kuitenkaan tehdä muuta kuin alistua kohtalooni, sillä en ollut kyllin rohkea erotukseni näin äkkiä omaisistani, ja se oli muutenkin mahdotonta, kun äitini omaisuuskysymystä ei vielä ollut ratkaistu. Mutta olin lujasti päättänyt siinä tapauksessa, ettei hän saisi eläkettä, luovuttaa hänelle oma perintö-osani ja ruveta kotiopettajattareksi.

Me jätimme Frankfurtin. Minusta oli kaksin verroin tuskallista jättää isäni hauta ja Saksan tulevaisuuden syntymäkaupunki. Eron hetkellä oli sydämeni pakahtumaisillaan, ja saapuessamme ahtaaseen viheriään laaksoon, jossa vastainen kotimme sijaitsi, tunsin painuvani kuin hautaan ilman elämisen ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Matkalla oli minulla vielä muutamia iloisia hetkiä. Junamme oli äärettömän pitkä. Siinä matkusti joukko vapaaehtoisia, jotka lähtivät Slesvig-Holsteiniin taistelemaan saksalaisuuden puolesta. Vaunut olivat koristetut lipuilla ja kukilla. Astuin joka asemalla vaunustani katselemaan noita reippaita, innostuneita nuorukaisia. Kadehdin heitä siitä, että he vapaasti, kukin osaltaan saivat olla mukana yhteisen työn vaaroissa, kun minä en edes uskaltanut puhua sisimmistä ajatuksistani, jos jouduin sellaiseen paikkaan, missä ei ollut mitään tehtävää. Eräällä asemalla näin muutamia puolalaisia, jotka kiirehtivät kotiseudulleen toivoen kansan sielläkin nousevan. Nuoret vapaaehtoiset puhuivat heille iloisia, rohkaisevia sanoja: »Kun Slesvig-Holsteinissa on kaikki selvää, tulemme auttamaan teitä.» Ylevämielinen, innostunut nuoriso ei epäillyt vallankumouksen onnistumista ja vapauden voittoa. Se ei vielä tuntenut pikkumaista kansallista kateutta, joka vain liiankin pian alkoi versoa sekä demokraattisissa että taantumuksellisissa piireissä ja antoi eräälle tunnetulle demokraatille aihetta sanoa: »Jos slaavilaisten ja saksalaisten välillä ei jo vallitsisi viha, täytyisi se herättää eloon.» Surullisia sanoja, joiden tuloksista vain tyrannit hyötyivät!

Ylevässä innossaan pitivät nuoret miehet luonnollisena auttaa saksalaisia saksalaisiksi ja puolalaisia puolalaisiksi. Kukin heistä olisi empimättä ollut valmis luovuttamaan takaisin Puolalle sen maakappaleen, jonka Saksanmaa Puolan hirveän jaon jälkeen oli vääryydellä omaksunut. Miten riemuitsikaan sydämeni noista ylevämielisistä sanoista! Ei juolahtanut mieleenikään, että nuo raikkaat huulet, jotka nyt puhuivat niin toivorikkaita ja rohkeita innostuksen sanoja, muutamien viikkojen kuluttua vaikenisivat ainiaaksi, että nuo säteilevät silmät painuisivat iäksi umpeen, tuo veri vuotaisi hukkaan.

Suuri liike oli kuitenkin lievästi vavahuttanut meidänkin pientä, etäistä pääkaupunkiamme. Ennen tuloamme oli sielläkin ollut vallankumouksellisia kohtauksia. Kansa oli kokoontunut vanhan linnan eteen, jossa me aikoinamme olimme laulaneet marseljeesia, vaatimaan eduskunnan kokoonkutsumista — se ei nimittäin ollut kertaakaan kokoontunut nykyisen ruhtinaan aikana. Ruhtinaan oli luonnollisesti täytynyt myöntyä, koska hänellä päinvastaisessa tapauksessa olisi ollut sangen vähän turvaa niistä kahdesta kanuunasta, jotka muodostivat asevaraston. Edellytettiin, että kolmikymmenjäseninen eduskunta ensi työkseen tarkastaisi tulo- ja menoarvion ja pyyhkisi pois teatterille varatut suuret summat. Perintöprinssi, joka saksalaisen tavan mukaan suoritti sotapalvelusta suuremmassa valtiossa »ansioituakseen» tuleviin hallitsijatehtäviinsä, ei näihin aikoihin ollut kotosalla, muuten olisi hän kenties yrittänyt estää isäänsä moisista myönnytyksistä. Hänellä oli suuret ajatukset etuoikeutetusta asemastaan, joka kuului hänelle Jumalan armosta, ja hän oli sanonut eräälle naiselle keskustellessaan tämän kanssa Pariisin helmikuun vallankumouksesta: »Jos marssimme Pariisia kohden, asetamme luullakseni Henrik V:nnen valtaistuimelle eikä Orleanseja, sillä johdonmukaisuutta laillisuudenkin noudattamisessa.»

Muutamat korkeammat virkamiehet, joita kohtaan kansa oli osoittanut vihaansa särkemällä ikkunoita, viheltämällä kaduilla ja panemalla toimeen muita yhtä meluisia ja vaarattomia mielenosoituksia, kulkivat nyt allapäin, aran ja nolon näköisinä kohdeltuaan ennen kopeasti ja yliolkaisesti alempiaan. Muuan nuori mies, kiihkeä demokraatti, jonka seuraa tämän vuoksi ennen oli kartettu, oli nyt päivän sankari. Hän oli kansanliikkeen johtohenkilöitä, piti puheita, rauhoitti kapinoitsevia ja otti alentuvasti hymyillen vastaan (hän ei ollut mikään luotettava henkilö) nöyryytettyjen ylimysten kiitokset, hän kun välityksellään oli suojellut heitä.

Kaikessa tuossa oli paljon pikkumaista ja naurettavaa, sillä nämä pikku tapahtumat lainasivat suurelta liikkeeltä nimen ja muodot ja olivat vain surullisenlystillisiä. Näistä olisi saanut aihetta vielä sattuvammin ivata vallankumousta kuin Goethe suuren vallankumouksen aikana. Näillä pikku tapahtumilla oli kuitenkin vakavakin puolensa. Ne olivat sorrettujen huuto sekä »pieniä» että »suuria» tyranneja vastaan.

»Pienokainen» ei palatessamme ollut kotona. Hän oli käymässä isoisänsä luona, lähellä vallankumouksen suurimpia keskuksia. Häntä varrottiin kuitenkin veljineen kotiin läheisessä tulevaisuudessa. Miten syvästi onnellisena odotinkaan tätä kaksinkertaista jälleennäkemistä! Silloin taas valo palajaisi sieluuni. Tarvitsinkin sitä kipeästi. Teodorin kirjeet olivat viime viikkoina käyneet yhä lyhyemmiksi ja harvinaisemmiksi, olivatpa vihdoin kokonaan lakanneet saapumasta. Olin niitä tuskallisesti kaivannut, mutta annoin hänelle täydellisesti anteeksi ajatellessani vinhasti toinen toisiaan seuraavia tapahtumia, jotka kokonaan olivat temmanneet hänet mukanaan. Sydämessäni ei ollut epäilyn hiventäkään: meitä yhdistävä side oli pyhempi kuin se, jonka pappi siunaa — se oli epäitsekkään rakkauden ja rajattoman luottamuksen side.

Kävin hyvin usein hänen äitinsä luona, jonka kanssa olin joutunut sangen läheiseen suhteeseen aivan toisista syistä kuin ennen. Hän oli osittain omaksunut rakastetun poikansa vapaat mielipiteet. Hän pysyi yhä hartaana kristittynä, mutta hänestä oli tullut innokas demokraatti ja siihen määrään suvaitsevainen, että ymmärsi, kuinka hänen lapsensa ja minä saatoimme pysyä uskollisina ihanteelle, vaikkakin olimme hyljänneet kristilliset dogmit. Hänen luonaan sain osakseni myötätuntoa, jota minulta omassa kodissani puuttui, ja kun sydämeni oli liian täysi, kävin sitä hänelle keventämässä. Eräänä päivänä istumme taaskin vierekkäin hänen asuinhuoneensa sohvassa ja hän luki minulle poikansa kirjeitä, joissa tämä kuvasi elämyksiään. Hän kirjoitti omistavansa kaiket päivänsä julkisille tapahtumille, mutta »illalla», lisäsi hän, »riennän pienen puutarhan lehtimajaan, siellä me puhelemme rauhallisesti ja minä autan langan kerimisessä. Se on lepohetkeni.»

Näiden muutamien rivien vaikutus oli yhtä kauhea kuin jos myrkytetty nuoli olisi kesken rauhallista juhlaa sattunut sydämeeni. Kenen oli tuo puutarha, tuo lehtimaja. Kenelle teki hän pieniä palveluksiaan? Minkälaisia olivat nuo puhelut, jotka tuottivat hänelle virkistystä? Äiti näytti olevan niin perillä tästä kaikesta, että hän sen pitemmittä selityksittä sivuutti nuo rivit. Minkätähden minä yksin en tietänyt tuosta mitään? Olin liian ylpeä kysyäkseni, mutta tunsin jäisen henkäyksen hävittävän sen, mikä vielä muutamia silmänräpäyksiä sitten oli ollut kukoistava keidas elämäni erämaassa. Olin vielä kuuntelevinani kirjeen loppua, mutta ajatukseni olivat kuin kivettyneinä pysähtyneet tuohon ainoaan kohtaan. Silloin avautui huoneen ovi hiljaa ja sieltä pistihe esiin Pienokaisen pää matkahatussa; veli seisoi hänen takanaan. He olivat tahtoneet yllättää kotolaisiaan eivätkä ilmoittaneet, milloin saapuisivat.

Tämä siis oli jälleennäkeminen, jota olin ikävöinyt kaikella, mikä minussa oli pyhää ja rakastavaa!

Hän ojensi minulle hämillään kätensä; pikainen kädenpuristus oli ainoa tervehdys pitkän, surullisen eron, isäni kuoleman, kaikkien odottamattomien tapausten jälkeen, jotka lupasivat toteuttaa kalleimmat, yhteiset toiveemme. Pienokainen syleili minua kiihkeästi ja katsoi minuun surumielin. Surupukuni toi kai vielä selvemmin esiin kokemieni kärsimysten jäljet, tai kenties luki hän kasvoistani, että minulle äkkiä oli selvinnyt asia, jonka hän tiesi ja jonka vaikutusta hän pelkäsi.

Jätin heidät pian, sillä minun täytyi päästä yksinäisyyteen katsoakseni silmästä silmään onnettomuutta, joka uhkaavana nousi eteeni, vaikkakaan siitä ei vielä ollut sanaakaan lausuttu.

Ken osaisi kuvata seuraavien viikkojen surua ja tuskaa? Näin hänet muutaman kerran meidän luonamme ja muuallakin, mutta kaikki oli toisenlaista kuin ennen. Kirjeitä ei enää tullut eikä mennyt. Nopeasti kuiskattuja, tuttavallisia sanoja, paljon puhuvia katseita, jotka tuovat viestin sydämeltä toiselle, ei enää vaihdettu. Hän ei suorastaan välttänyt kahdenkeskistä yhdessäoloa, mutta keskustelumme koski vain yleisiä asioita niinkuin ei välillämme koskaan olisi ollut minkäänlaista persoonallista suhdetta. Pienokainen oli minulle entistä herttaisempi, mutta hän oli ilmeisesti hämillään ja seurustelumme oli tuskallista. Ylpeyteni ja hellyyteni kävivät kovaa taistelua ja minun oli mahdotonta uskoa, että rakkaus sellainen kuin meidän voisi kuolla. Tunsin pistävää mustasukkaisuutta tuota epämääräistä tuntematonta kohtaan, joka oli vienyt minulta hänen rakkautensa. Eniten kuitenkin loukkasi minua se, ettei hän suoraan sanonut minulle kaikkea, kuten niin usein olin pyytänyt häntä tekemään. Jos hän olisi vapaasti tunnustanut minulle, mitä hänen sydämessään liikkui, olisin ottanut hänen luottamuksensa vastaan tuolla vapauden kunnioituksella, jota hän itse oli minussa kehittänyt. Mutta hänen vaikenemisensa ja näennäinen välinpitämättömyytensä oli hirveä, häpeällinen loukkaus, ja hänelle sekä minulle arvotonta. Muutamien tuskan viikkojen jälkeen sain kuulla hänen lähtevän Frankfurtiin ollakseen läsnä parlamentin istunnoissa. Odotin kuolettavan tuskan vallassa sovittavaa jäähyväishetkeä — yksinkertaista jaloa tunnustusta, jonka hän olisi ollut velkaa pyhälle ystävyydellemme, rakkautemme jälkeenkin kestävälle. Mitään sellaista ei tullut. Lyhyt jäähyväisvierailu, jonka aikana sisareni olivat saapuvilla, kädenpuristus kuten tavalliselle tuttavalle — siinä kaikki.

Niin laski tämä tähti, joka yksin oli valaissut elämäni yötä. Niin päättyi tämä rakkaus, joka oli pitänyt minua pystyssä kaikissa kärsimyksissä ja ollut melkein sieluni autuuden ankkuri, jolle olin niin paljon uhrannut ja ollut valmis vielä enemmän uhraamaan!

En voinut vielä sitä uskoa, en voinut käsittää ajatusta, että tunne, joka minussa oli niin syvä, niin häviämätön, hänessä olisi voinut kuolla. Sanoin itselleni, että tämä vain oli ohimenevä vaihe, jonka jälkeen hän palaisi vapauden siunaamaan liittoon. Tahdoin kuitenkin saada varmuuden: en voinut enää kestää epämääräistä tuskaa. Muutamia päiviä hänen matkansa jälkeen menin Pienokaisen luo ja pyysin häntä sanomaan minulle peittelemättömän, kaunistelemattoman totuuden. Hän epäröi jonkun aikaa, hänen oli vaikea vastata minulle. Hän oli kuitenkin ystävyytemme arvoinen ja sanoi minulle yksinkertaisesti, että veli oli kiintynyt parhaan ystävänsä rouvaan siinä kaupungissa, jossa hän oli viettänyt viime vuoden. Kiintymys oli molemminpuolista, vaikka rouva suuresti kunnioitti miestään. He olivat puhuneet siitä hänelle ja hän oli menetellyt suurenmoisen jalosti. Yhteisestä päätöksestä oli Teodor jättänyt kaupungin pitemmäksi aikaa.

Kuultuani tämän tunnustuksen olin ensin aivan mykkä. Epävarmuuden ja epäilyn tilassa haluaa palavasti vain yhtä: varmuutta. Kauheinkin totuus tuntuu epävarmuutta paremmalta. Mutta kun tuomio peruuttamattomasti lankeaa, kun lohduton todellisuus paljastuu, olisi valmis mihin tahansa, jos saisi takaisin edes rahtusen epävarmuutta, pienenkin toivon mahdollisuuden.

Vihdoin sain kysytyksi: »Minkätähden ei minulle ole tästä puhuttu?»

Pienokainen sanoi pyytämällä pyytäneensä veljeään puhumaan siitä minulle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kun oli itse vakuutettu, että tunne oli ohimenevää laatua, josta hän ei voisi tehdä minulle tiliä. Pienokainen oli minulle ylenmäärin hellä ja hyvä, mutta en edes hänelle voinut näyttää sitä tuskan kuilua, joka oli minulle avautunut. Ympärilläni oli haudan autius ja yksinäisyys.

Kotona en puolella sanallakaan ilmaissut surullista salaisuuttani. Tahdoin säästää Teodoria omaisteni vihalta, jota he olisivat tunteneet, jos olisivat nähneet tuskani koko syvyyden. Mutta yöllä, yksin ollessani, alkoi minussa taistelu elämästä ja kuolemasta. Sydämeni löi kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan, ja kuolema olisi ollut minulle tervetullut pelastaja. Mutta vihdoin kuulin (kuten jo niin usein elämässäni) kärsimykseni syvyydestä äänen, joka sanoi minulle: »Kuoleman ikävöiminen kärsimyksen välttämiseksi on heikkoutta. Elä ihanteen vuoksi, toteuttaaksesi hyvää sekä itsessäsi että ympäristössäsi!» Ja kun päivä koitti, olin jälleen ottanut elämän taakan hartioilleni, mutta minusta tuntui kuin en enää olisi oma itseni. Yönä tuollaisena kuin äsken viettämäni, ratkaistaan ihmiskohtaloita. Jos ihminen suoriutuu siitä voittajana, jää hän ikuisesti aatteen palvelijaksi ja esitaistelijaksi. Eri luonteiden mukaan kehittyy tuo aate kiihkomielisyydeksi, joka nielee yksilön, asettaen persoonallisen itsekkäisyyden sijalle periaatteen jäykän itsekkäisyyden kuten Ignatius Loyolalla, tai paisuu siitä, kuten Jeesus Natsarealaisella maailmoja käsittävä rakkauden liekki, joka tahtoisi vapahtaa kaiken, vaikka se vaatisi yksilön hengenkin. Tai vihdoin oloissa, jotka eivät niin paljon johda ulkonaisiin tekoihin, muodostuu siitä ihmisen persoonallisen arvon kilpi, joka säilyy, vahingoittumattomana kaikissa taisteluissa ja voitokkaana kestää pettymykset.