Part 13

Vähän aikaa tämän jälkeen herätettiin meidät keskellä yötä. Isä oli äkkiä vaikeasti sairastunut. Tunsin heti ensi hetkestä, että hänen ennustuksensa kävisi toteen. Muutamien tuskallisten päivien jälkeen parani hän kuitenkin niin paljon, että saattoi olla liikkeellä huoneessaan, tavallisesti jonkun tukemana. Mutta hänen elämänsä pohja oli murtunut ja hän oli vain varjo entisestään. Ainoana lohdutuksenani oli saada olla hänen luonaan. Tarkkasin tuskaisena jokaista katsetta, jokaista sanaa, säilyttääkseni ne sydämessäni. Olimme usein kahdenkesken ja minä varoin huolellisesti sanojani, etten muistuttaisi häntä mielipiteidemme eroavaisuudesta. Käsitin hänen eriävän elämästä ennen minua, ja silloinhan oli minulla aikaa taistella riippumattomuuteni puolesta. Mutta hänen sammuvan elämänsä edessä ei välillämme ollut muuta kuin rakkauden side, rakkauden, jolla oli alkunsa itse elämän perusjuurissa. Eräänä aamuna ollessani yksin hänen kanssaan, käveli hän käsivarteeni nojaten pitkän aikaa edestakaisin huoneessa ja istuutui sitten avonaisen ikkunan ääreen, josta lempeä lokakuun aurinko loi hohdettaan. Kauan, kauan katseli hän ääneti virtaa ja syysmaisemaa toisella rannalla. Sen värit olivat pehmeät ja surumieliset, kuten aina, kun luonto valmistautuu pitkään uneen. Minäkin vaikenin ja tarkkasin häntä syvästi liikutettuna. Luin hänen kasvoistaan, mitä hän ajatteli. Hän otti jäähyväiset maailmalta, jossa oli viettänyt puhtaan, hyveellisen elämänsä. Hän oli ollut vapaamuurari, saavuttanut veljeskunnan korkeimmat arvoasteet, ja minä uskon, että hänen maailmankatsomuksensa oli enemmän inhimillinen, siveellinen kuin oikeauskoisen kristillinen. Ollessamme kerran ennen hänen sairauttaan kävelemässä, kysyin, mitä hän ajatteli Kristuksen jumaluudesta ja raamatusta jumalallisena ilmestyksenä. Hän vastasi, että Kristus oli häntä lähempänä inhimillisen täydellisyyden ihanteena kuin Jumalan poikana ja että hän seurasi raamatun siveellisiä ohjeita kysymättä niiden jumalallista alkuperää. Toisen kerran, löytäessäni hänet illalla ikkunan äärestä katselemassa tähtikirkkaaseen yöhön, kysyin, mitä hän ajatteli. Hän vastasi: »Valmistaudun jonakin päivänä jättämään tämän kuolevaisen majani.»

Tämäntapaiset yksinkertaiset, lyhyet sanat kuvasivat koko hänen olemustaan. Myöhemmin, hänen kuolemansa jälkeen, löysin alun muistelmateokseen, joka valitettavasti oli jäänyt kesken. Hänen nuoruutensa unelma, sanoo hän siinä, on ollut, opiskella maataloutta ja jäädä asumaan maalle. Ymmärsin, kuinka paljon paremmin tämä kutsumus olisi soveltunut hänelle kuin valtiomiehen ja poliitikon levoton ura.

Mutta vaikka hänen ajatuksensa ilmeisesti askartelivat lähenevässä kuolemassa, ei hän puhunut siitä kuin vanhimmalle veljelleni, ainoalle saapuvilla olevista pojistaan, jolle hän uskoi viimeiset toivomuksensa.

Ah, mitä olisinkaan antanut, jos hän olisi ilmaissut minulle sielunsa ajatukset, jos hän olisi sallinut minun saattaa itseään tuolla juhlallisella matkalla tuntematonta kohden, jos olisin saanut ottaa osaa hänen sisäiseen valmistukseensa tuota suurta hetkeä varten ja näyttää hänelle, että sydämeni askel askeleelta seurasi häntä ja olisi tahtonut hänen kanssaan viimeiseen pisaraan saakka tyhjentää katkeran kalkin säästääkseen häneltä edes puolet sen katkeruudesta! Mutta välillemme noussut omituinen muuri ei korkeimpinakaan silmänräpäyksinä hävinnyt olemattomiin molemminpuolisesta syvästä rakkaudestamme huolimatta. Vain hänen luonaan oli minulla rauha, ja usein piilouduin johonkin huoneen komeroon, kun hänellä oli suuria ruumiillisia tuskia, ja hän, luullen olevansa yksin, puhkesi valituksiin. En uskaltanut hengittääkään, etten ilmaisisi läsnäoloani, mutta tuntui kuitenkin lohdulliselta, kun hiljaisuudessa sain kärsiä hänen kanssaan.

Oli tullut joulu. Mitä isään tulee, oli enää kysymys päivistä ja tunneista. Sattui omituisesti, että vanha ruhtinas, jonka kohtalot hän oli uskollisesti jakanut, oli lyhyen sairauden jälkeen kuollut. Viimeiseksi oli vanha herra kysynyt koetellun ystävänsä vointia. Salasimme tapauksen isältäni, tahtoen säästää hänet tältä surulta, mutta hän kuitenkin aavisti, miten asia oli. Isku ei kai koskenut häneen niin kovasti sentähden, että hän jo oli käsittänyt tämän ilmiöiden maailman hetkellisyyden, tai uneksi pikaisesta jälleennäkemisestä.

Ensi kerran elämässämme ei meillä ollut joulujuhlaa. Äiti oli kuitenkin rakkaudessaan valmistanut meille vanhan tavan mukaan muutamia joululahjoja. Otimme ne vastaan syvästi liikutettuina, sillä isälle emme enää voineet mitään antaa. Hän lepäsi hiljaa vuoteellaan, useimmiten puolihorrossa ja sopersi aika ajoin muutamia lempeitä sanoja, jotka olivat kuin heijastus hänen sielunsa edessä väikkyvistä kuvista, kuten kevyet, rusottavat iltapilvet ovat vielä heikkona kajastuksena mailleen menneestä auringosta. Olin jo sisareni kuolinvuoteen ääressä tehnyt saman huomion kuin nytkin, että kuoleman lähestyessä, kun kaikki keinotekoinen ihmisessä ja elämän tottumusten häneen tuoma häviää, kaikki tavalla tai toisella saavutetut ominaisuudet haihtuvat ja itse älykin herpoaa, pääsee jälleen väärentämättömänä esille yksilön todellinen luonne, perussävel, sellaisena kuin se kerran lähti luonnon kädestä. Viimeinen vaikutus noista kahdesta rakastetusta olennosta oli sydämen puhdas hyvyys ja viattomuus, johon elämän turmelus ei ollut pystynyt.

Ystävät, joiden talon toisessa kerroksessa asuimme, melkein pakottivat meidät alas ottamaan osaa heidän joulujuhlaansa. He tekivät kaikkensa meitä ilahuttaakseen, mutta iskivät harhaan kuten tavallisesti, kun pintapuolisella ilonpidolla koetetaan haihduttaa syvää surua. En kuitenkaan voinut puoltakaan tuntia kestää heidän meluaan ja nauruaan. Hiivin salaa pois ja riensin jälleen himmeästi valaistuun huoneeseen yläkerrassa. Siellä lepäsi rakastettu isäni tuskistaan vapautuneen, suloisessa puoliunessa, joka jo oli kuin ikuisen levon esimakua. Täällä oli minun tuskallisen hyvä olla. Istuuduin huoneen nurkkaan ja kuuntelin kuoleman suurta sinfoniaa, jonka alakerran hälisevä ilo oli räikeästi keskeyttänyt. Hänelle oli elämän arvoitus selvinnyt. Minun elämäni oli raastettu juuria myöten maaperästään ja tunsin itseni viskatuksi aavalle valtamerelle ohjatakseni tästä lähtien yksin elämäni purtta ja seuratakseni sitä ainoata tähteä, joka loisti minulle raskaitten pilvien lomasta — _vakaumustani_.

Illalla otin häneltä varsinaiset jäähyväiset. Hän hengitti vielä kolme päivää. Neljäntenä päivänä toin hänelle lääkärin luvalla kupin kahvia. Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun kauan kuin matkustaja, joka jo on lähtenyt loputtomalle merelle ja vielä kerran luo silmäyksen rannalle, jossa elämän aurinko hänelle loisti. Hän tunsi minut ja sanoi: »Kas, sinähän se olet, rakkaani!» Vein kupin hänen huulilleen: hän joi viimeisen kerran, sulki sitten silmänsä ja makasi aivan hiljaa. Istahdin toiseen huoneeseen kirjoittamaan Teodorille. Muutamien tuntien syvän hiljaisuuden jälkeen avasi joku oveni viitaten minua tulemaan. Riensin hänen vuoteensa ääreen. Kaikki oli lopussa, hän oli lakannut elämästä.

Tällä kertaa en enää kysynyt, eikä mikään ääni sanonut minulle: »Sinä näet hänet jälleen.»

Ei ole luullakseni suurempaa eroavaisuutta ihmisten välillä kuin heidän tapansa kantaa surujaan. Ilo ja onni avaavat tavallisesti sydämen ulkomaailmalle. Ne tahtovat jakaa itsestään ja niiden usein äänekkäisiin säveliin hukkuu moni epäsointu. Mutta suru luo ympärillemme hiljaisuuden, jossa kuulemme vain yhden ainoan surullisen ja juhlallisen sävelen. Niin kauan kuin tätä sielun lepoa ei häiritä, on syvimmälläkin surulla kauneutensa. Mutta kun ulkomaailman arkinen häly taas pääsee kuuluville, haihtuu lumous, ja eräänlaisille luonteille on silloin vihlovaa, sietämätöntä kärsimystä se, mistä muut löytävät huojennusta ja hauskuutta. Minä kuuluin edellisiin. Koko olemukseni oli vielä keskittynyt häneen, jota ei enää ollut. Jokainen tuota muistoa häiritsevä sana oli minulle tuskallinen. Kaunistin hänen leposijansa myrtin ja laakerinoksilla ja katselin häntä, tuota hiljaista miestä, jolle rakkauteni ei enää voinut merkitä mitään. Tällaisina hetkinä ymmärsin vasta täydellisesti kuinka ihana on kuvaus Mignonin hautajaisista Wilhelm Meisterissa. Niin, runolliseksi ja juhlallisen kauniiksi täytyisi meidän kirkastaa suuren elämäntragedian loppu ja sitten palata jokapäiväisiin askareihimme »täynnä pyhää vakavuutta, joka yksinään tekee elämän ikuiseksi».

Ajatukseni ja tunteeni olivat melkein yksinomaan keskittyneet isäni sairauteen, mutta tähän aikaan oli minulla ollut muitakin yhtä järkyttäviä elämyksiä. Olin muun muassa nähnyt jälleen nuorimman veljeni, joka oli saapunut tervehtimään sairasta isää. Tällä veljellä oli monta erinomaista ominaisuutta. Hän oli korkea valtion virkamies ja periaatteiltaan ankara protestantti sekä jyrkkä monarkisti. Hänelle oli vihjattu mielipiteistäni, ja vaikenemiseni määrätyistä asioista selitti hänelle vielä enemmän. Tämä suututti ja ärsytti häntä ja hän, kuten muutkin, syytti kaikesta kiintymystäni ihmiseen, »jolla ei ollut minkäänlaisia periaatteita». Kuinka olisi muuten ollut mahdollista, että minun säätyiseni tyttö saisi moisia päähänpistoja? Hän oli toivonut minun menevän naimisiin erään ystävänsä kanssa, ja huomasi tässäkin suhteessa pettyneensä. Sopivassa tilaisuudessa otti hän asian puheeksi kanssani. Ensin kysyi hän uskonnollisesta vakaumuksestani. Vastasin täysin avomielisesti. Hän koetti käännyttää minua, mutta ei päässyt todisteluillaan mihinkään. Olin tuhannesti sanonut samat asiat itselleni sisäisesti taistellessani, tulematta kuitenkaan vakuutetuksi, eivätkä ne enää saaneet minua tasapainosta. Vihdoin hän vaikeni tuntien, ettei minua enää voinut pelastaa — olin jo mennyt liian pitkälle. Muutamien päivien kuluttua riensi hän takaisin nuoren, jumaloidun rouvansa luo, joka oli myös hyvin sairas ja seurasi ennen pitkää isääni hautaan. Otin syvästi osaa veljeni tuskaan ja kirjoitin hänelle vilpittömän, rakkautta uhkuvan kirjeen. Hän ei vastannut minulle, mutta kirjoitti sisarelleni, ettei voinut sanoa minulle mitään niin kauan kuin olin voltairelaisen hengen lumoissa. Hänkin oli kerran ollut ja toivoi minun kääntyvän takaisin niinkuin oli itsekin tehnyt. Siihen saakka olisi kuitenkin parasta keskeyttää kirjevaihtomme. Suostuin tähän, sillä käsitin hänen olevan oikeassa. Kahden vastakkaisen vakaumuksen välillä, jotka olivat niin voimakkaat ja tietoiset kuin meidän, ei ollut yhdyssidettä. Mutta tunsin samalla, että tämä ero olisi ikuinen, sillä mielipiteeni eivät olleet voltairelaisia eivätkä ohimeneviä. Ne olivat päinvastoin loogillinen seuraus nuoruuteni sisäisistä taisteluista, toteuttaen kaipauksen, joka vaatii ajatuksen vapautta kaiken siveellisyyden perustana.

Eräs toinen tapaus, joka suuresti kiinnitti ajatuksiani isäni sairauden ensi aikoina, oli Sonderbund-sota Sveitsissä, todellinen aatesota. Teodor kirjoitti minulle siitä: »Se on vapaan kansan inhimillinen sota vapauden puolesta.» Lääkäri, joka hoiti isääni, oli vapaamielinen mies ja otti lämpimästi osaa vapaamielisen puolueen voittoon. Hänen kanssaan puhuin valtiollisista periaatteistani avomielisemmin kuin vielä koskaan tähän saakka.

Tänä pitkänä kärsimyksen aikana oli minulla keidas, jossa sain tuntea rauhaa ja puhdasta onnea. Se oli rakkauteni Teodoriin ja luottamukseni hänen rakkauteensa. Hänen kirjeensä olivat lohdutukseni. Paitsi niitä lähetti hän minulle myöskin erään pian ilmestyvän uuden kirjansa korrehtuuriarkit, toisen toisensa jälkeen. Hän kirjoitti näiden mukana: »Omistan Sinulle tämän kirjan ensimäiset painetut lehdet, sillä se kuuluu Sinulle niin kokonaan, että tuskin tiedän, mikä siinä on sinulta ja mikä minulta.»

Tapasinkin sen joka sivulla jälkiä yhteisestä elämästämme, keskusteluistamme, tunteiden ja ajatusten vaihdosta, kaikesta, mikä niin kauan oli ollut onnemme lähteenä. Alussa tuntui minusta tuskalliselta jakaa näin jalo, läheinen ystävyyssuhde yleisön kanssa, mutta voitin tämän itsekkään tunteen. Runoilija elää kahta elämää, toisen itseään, toisen maailmaa varten. Voi, sitä naista, joka ei ymmärrä tätä tasanjakoa ja on sille mustasukkainen! Hän antaa kuoliniskun joko nerolle tai omalle sydämelleen!

Lukiessani näitä sivuja tai hänen kirjeitään, sanoin usein vaistomaisesti: »Salli minun omistaa tämä ainoa onni, oi, kohtalo, niin kestän lujana kaikki minulle lähettämäsi koettelemukset.»

17. 1848.

Uudenvuodenpäivänä luimme läsnäolevan perheen pienessä piirissä isäni testamentin. Onneksi rakastimme toisiamme siksi paljon ja olimme siksi jalomielisiä, että suhtauduimme tähän toimitukseen kaikella sillä kunnioituksella, jonka olimme isällemme velkaa. Ei ainoatakaan häiritsevää sanaa lausuttu, ja meidän ei tarvinnut kokea tuota valitettavasti niin tavallista jälkinäytöstä, että kuoleman juhlallisuus häväistään perintöriitaisuuksilla. Erityisesti liikuttivat minua testamentin yksinkertaiset ja vakavat alkusanat, joissa isäni lausui julki uskonsa persoonalliseen kuolemattomuuteen. Niissä kuvastui jälleen hänen yksinkertainen, hyvä, tosi luonteensa. Testamentin aineellisesta puolesta en paljonkaan välittänyt. Huomasimme kuitenkin isäni varallisuuden paljon pienemmäksi kuin olimme otaksuneet, ja kun se vielä jaettiin moneen osaan, oli jokainen hyvinkin vähäinen. Sitäpaitsi oli vielä epävarmaa, saisiko äitini eläkkeen, jonka ruhtinas-vainaja oli hänelle luvannut. Tässä tapauksessa olisimme luonnollisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta silloin olisi meidän täytynyt elää hyvin vaatimattomasti ja tyytyä paljon pienempiin oloihin kuin ne, joihin olimme tottuneet. Ensi kerran tulimme sisareni ja minä ajatelleeksi, että jommankumman meistä täytyisi itse ryhtyä ansaitsemaan leipäänsä. Muutamat veljistämme olivat tosin hyvässä asemassa, mutta mieleemme ei juolahtanutkaan turvautua heihin. Keskustelimme usein tuosta asiasta ja olimme; molemmat valmiit uhraukseen. Olin lujasti päättänyt olla antamatta perään ja, jos tarvittaisiin, luovuttaa äidilleni koko perintö-osani sekä lähteä. Sitäpaitsi alkoi minulle selvitä, etten voisi kauemmin elää yhdessä omaisteni kanssa, jotka pitivät vääränä pyhintä vakaumustani. Mutta samalla huolestutti minua kysymys: »Mitä tehdä ansaitakseni itse leipäni?»

Olin ajatellut paljon enemmän kuin useimmat ikäisistäni tytöistä, olin lukenut paljon. Mutta olinko siinä määrin perillä jostakin asiasta, että voin sen nojalla saavuttaa riippumattomuuden? Oliko minulla minkäänlaisia ammattitietoja? Olin syvästi surullinen puutteellisesta kasvatuksestani. Luovuttuani maalaamisesta olin alkanut toivoa, että joskus voisin kirjoittaa jotakin. Olin tehnyt vaatimattomia yrityksiä ja lähettänyt pieniä novelleja ja kyhäyksiä kustantajalle puhumatta tästä kenellekään. Useat niistä painettiinkin, mutta en saanut maksua. En tietänyt, miten olisi ollut meneteltävä, enkä uskaltanut kysyä neuvoa perheeni jäseniltä peljäten heidän paheksumistaan, ja niin en tältäkään taholta voinut mitään toivoa.

Elämäni taivaanranta oli siis synkkä ja sumea, mutta kansojen alkoi seestyä. Sanomalehdet toivat tietoja kansanliikkeistä Sisiliassa ja Napolissa. Näitä ihania maita painostanut kova ja tylsistyttävä despotismi näytti äkkiä murtuneen, uusi elämä oli jo puhjennut tilalle. Ystäväni kirjoitti minulle: »Ajattele, että Napolissa julkisilla paikoilla puhutaan kansalle vapaudesta ja sen oikeuksista, ja meidän on pakko pysyä Saksassa — se on enemmän kuin sietämätöntä!»

Miten olisinkaan toivonut voivani asettaa niin, että hän olisi päässyt tuonne, keskelle täyteläistä elämää ja kansaa, joka heittää päältään sietämättömän ikeen! Mutta valitettavasti en voinut tehdä muuta kuin hehkuvalla osanotolla kaukaa seurata tapauksia kuten hänkin.

Eräänä päivänä palatessani kotiin yksinäiseltä kävelymatkalta, olivat kaikki omaiseni äärimmäisen kiihtyneitä. Oli saapunut sanoma Pariisin helmikuun 24 päivän vallankumouksesta! Sydämeni sykki ilosta. Yksinvalta kukistettu, tasavalta julistettu, väliaikainen hallitus, jonka jäsenien joukossa oli kuuluisa kirjailija ja yksinkertainen työmies — se oli kuin taivaallista unta ja kuitenkin totta. Korkea päämäärä oli saavutettu vain vähäisellä verenvuodatuksella, ja vapausliikkeen lippuun oli taas piirretty suuret tunnussanat: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus.

Mikä kuolettava tuska, kun en saanut näyttää onneani, kun minun täytyi salata sydämeni liikutus ja huomata, kuinka ympäristöni näki vain suuren onnettomuuden siinä, mikä minulle kangasti onnena! Mikä tuska, kun omaisteni katseista ja huomautuksista käsitin, että tämän asian johdosta osoittamani ilo luettiin minulle suureksi virheeksi!

Vaikenin mikäli mahdollista, ja puin tunteeni sanoiksi vain kirjeissäni Teodorille ja Pienokaiselle.

Sähköinen virta levisi heti kaikille suunnille. Saksanmaakin, joka näytti nukkuneen niin sikeää unta, vavahti kuin maanalaisen tulen vaikutuksesta. Sanomat Wienistä ja Berliinistä seurasivat nopeasti toisiaan. Valtiollisen pimeyden ruhtinas Metternich oli paennut! Despotismin perustukset näyttivät kaikkialla horjuvan. Itsevaltiuden tuki, sotaväki, näytti tehottomalta oikeutensa puolesta nousevien kansojen edessä. Tämän osoitti kolme kunniakasta maaliskuun päivää Berliinissä. Melkein jokainen päivä toi mukanaan uuden, tärkeän tapauksen. Mutta miten eri tavalla suhtautuivatkaan eri ihmiset niihin! Eräänä päivänä esim. tapasin arkihuoneessa äitini, joka istui sanomalehti kädessä ja huusi minulle: »Nyt kai olet tyytyväinen: Preussin kuningas on ratsastanut Berliinin katuja pitkin musta-puna-keltainen lippu kädessään. Voitko enempää toivoa?»

Vastasin, ettei se ensinkään minua ilahuttanut ja olin pikemmin surullinen tuosta naamiaistempusta, johon painostava tilanne oli pakoittanut kuninkaan. Se ei voinut olla oikea ilmaisumuoto yksinvaltiaan ajatuksille, hallitsijan, jonka romanttisena unelmana oli, kuten yleisesti tunnettiin, ollut feodaalisten olojen palauttaminen maahan. En halunnut kansalle armolahjoja ja kuninkaallisia myönnytyksiä, vaan itsehallintoa, jonka edessä ruhtinasten täytyi taipua tai hävitä.

Uutinen saksalaisen esiparlamentin kokoontumisesta Frankfurtissa täytti minut sanomattomalla ilolla. Mielet kaupungissa olivat äärimmäisen kiihtyneitä. Olin koko talven käynyt protestanttisen kirkon asemasta vapaan seurakunnan kokouksissa; puhuja ei nyt, kuten tavallista, noussut saarnatuoliin pitääkseen säännönmukaisen raamatunselityksen, vaan puhui alttarilta tulisia innostuksen sanoja kehoittaen seurakuntaa riemukkaaseen taisteluun ihmiskunnan pyhimpien oikeuksien puolesta. Ulkoa kuului aseiden helinää, kansalaiset riensivät läheiseen asehuoneeseen asestautumaan. Olisin ollut valmis ilolla uhraamaan henkeni. Olisin toivonut vihollisen seisovan pienen kirkon ulkopuolella ja meidän kaikkien Lutherin virttä laulaen lähtevän ulos taistelemaan tai kuolemaan vapauden puolesta. —

Kansa tuli esiin luolistaan uteliaana ja lapsellisesti ihmetellen kuten ainakin ihmiset, joita kauan on pidetty pimeässä ja jotka taas pääsevät päivänvaloon. Yhdyin kaduilla liikehtiviin ihmisjoukkoihin. Jaoin heidän ilonsa, kun Eschenheimer kadun varrella sijaitsevan palatsin katolle vedettiin kolmivärinen lippu, palatsin, jossa Saksan liittokokous niin kauan oli toiminut Saksanmaan turmioksi, ei sen onneksi. Usein yhdyin taulukauppojen ikkunoiden ulkopuolelle kokoontuviin työläisjoukkoihin, jotka katselivat niihin asetettuja kuvia Pariisin väliaikaisen hallituksen miehistä, Saksanmaan ensimäisistä vapaamielisistä, suuren ranskalaisen vallankumouksen johtajista y.m. Koetin selittää heille kaikenlaista, osoittaa heille miehet, joihin he voivat luottaa, selvittää heille tulevien päivien merkitystä. Uusi elämä puhkesi kaikkialla. Teatterissakin alettiin jälleen näytellä Schillerin draamoja, jotka kauan olivat olleet kiellettyjä Saksan näyttämöillä. Olin läsnä, kun Don Carlos ensimäisen kerran esitettiin. Näytti siltä kuin nyt vasta alettaisiin ymmärtää jalointa saksalaista runoilijaa, kuin hänen suuri sielunsa nyt ensi kerran puhuisi heräävälle isänmaalle. Siinä näytöksessä, jossa Posa rukoilee vapautta sorretuille alankomaalaisille ja ylevän sielunsa tenhovoimalla liikuttaa hirmuvaltiaankin sydämen, puhkesi yleisö suunnattomiin riemunosoituksiin. Samaan aikaan kajahti kadulta ilohuutoja. Kaikki kysyivät tämän syytä. Joku vastasi äänekkäästi permannolta, että kaupunkiin oli juuri saapunut muutamia esiparlamentin miehiä, jotka vuosikausia olivat saaneet kärsiä vapaiden mielipiteittensä takia. Kansa oli riisunut hevoset heidän ajopeliensä edestä ja heitä vedettiin riemusaatossa pitkin kaupungin katuja. Ilon hurmaus oli vallannut kaikkien mielet.

Itse luonto vietti tätä uudestisyntymisen juhlaa. Kevät oli harvinaisen varhainen ja ihana. Maaliskuun lopussa oli jo kaikki vihantaa ja kukassa, niin että oli ollut mahdollista muuttaa koko kaupunki puutarhaksi. Talot olivat koristetut kukkasilla ja kolmivärisillä lipuilla. Kadut olivat kuin vihreitä lehtikujia. Liputetut ja kukitetut junat ja höyrylaivat toivat joka päivä mukanaan iloisia pyhiinvaeltajia, jotka riensivät vapauden riemujuhlaan. Vanha pääkaupunki ei kai koskaan, ei edes keisarivaalin kunniakkaina päivinä ollut nähnyt niin paljon ihmisiä koolla.

Maaliskuun viimeinen päivä saapui. Riemukas aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kukitettuun kaupunkiin ja juhlapukuisiin ihmisjoukkoihin. Muuan nuori naistuttavani, ainoa ihminen koko seurapiirissäni, jolla oli samat mielipiteet kuin minullakin, tuli aikaisin aamulla minua noutamaan ottaaksemme mikäli mahdollista osaa päivän juhlallisuuksiin. Lähdimme Römerplatzille tuota kunnianarvoista rakennusta kohden, jossa kerran valittiin pyhän roomalaisen valtakunnan keisarit. Toria ympäröivät joka puolelta Frankfurtin kansalliskaartin ja voimistelijain rivit, sillä myöskin Isä Jahnin voimisteluseurat, jotka niin kauan olivat olleet kiellettyjä valtiolle vaarallisina, olivat jälleen elpyneet. Oli hauskaa nähdä tuota tervettä iloista nuorisoa somissa puvuissaan, palttinamekkoineen, leveälierisine sulkahattuineen, aseet kädessä ja kasvot säteillen innostusta. Se oli lupaus tulevaisuudesta, jolloin ei enää tarvittaisi seisovia armeijoja, vaan jokainen vapaa mies olisi harjaantunut aseiden käyttöön ja valmis tarvittaessa puolustamaan isänmaataan ja kotiliettä.

Pujottauduimme onnellisesti rivien läpi ja menimme umpimähkään erääseen lähinnä Römerplatzia sijaitsevaan taloon. Pyysimme sen asukkaita suomaan meille pienen tilan ikkunan ääressä. Yksinkertaiset porvarisihmiset pitivät pyyntöämme aivan luonnollisena ja veivät meidät makuuhuoneeseen, jossa pieni lapsi nukkui kätkyessään huolettomana ulkomaailman tapauksista.

Tori oli sulloutunut täyteen ihmisiä, joiden päät muodostivat aivankuin sitä peittävän mosaiikkipinnan. Töin tuskin voitiin pitää yhtä katua tyhjänä, että kansan edusmiehet pääsivät Römer-taloon. Esiparlamentin osanottajien piti ensin kokoontua vanhassa keisarisalissa, valita presidenttinsä ja lähteä sieltä Paavalin kirkkoon, joka oli kiireesti laitettu kuntoon istuntoja varten. Vihdoin läheni edusmiesten saattue; kaksittain, päät paljastettuina kulkivat he Römer-taloa kohden kapeata, auki jätettyä kujaa, tervehtien joka taholle riemuitsevia kansanjoukkoja. Riemukkaat suosionosoitukset kohdistuivat ennen kaikkea Badenin miehiin, jotka jo kauan olivat tunnetusti olleet vapaamman tulevaisuuden esitaistelijoita. Sillä aikaa kun Römer-talossa neuvoteltiin, vallitsi tuhatpäisessä väkijoukossa torilla vilkas elämä. Toivo, odotus ja ihmetys äkkiä saavutetusta voitosta puhkesi välittömästi ilmoille. Tosin tunsi kai moni pelonkin väristyksiä sydämessään, mutta päivän täyteläinen riemu sai ne asettumaan, ja pahuus vaani piilopaikassaan kehräten salaista, vaarallista hämähäkinverkkoaan, johon huolettoman iloiset ja asiastaan liian varmat taas aikanaan vangittaisiin.