Part 12
Syksyllä sairastui Teodor, ja minä olin syvästi murheissani, sitä enemmän, kun Teodor oli saanut ja ottanut vastaan toimittajan paikan eräässä suuren pohjoissaksalaisen kaupungin sanomalehdessä, ja meidän oli siis pian erottava. Kirottujen ennakkoluulojen takia oli minun mahdotonta käydä tervehtimässä miestä, jolle olin lahjoittanut pyhimmät tunteeni, puhumattakaan siitä, että olisin voinut hoitaa ja lohduttaa häntä, vaikka hänellä oli suuria kärsimyksiä. Saatuani tietää, että hän oli parempi ja sai jo tulla äitinsä huoneeseen, menin häntä katsomaan. Oli aatonaatto. Tapasin hänet äitinsä ja Pienokaisen seurassa. Keskustelimme aina iltahämärään saakka. Silloin alkoivat läheisen kirkon kellot soida julistaen seuraavan päivän juhlaa. Kuuntelimme vaieten. Tuo kellojensoitto, joka toi sanoman joulu-illan saapumisesta, loihti esiin kokonaisen maailman runollisia muistoja: lapsuuden onnelliset päivät, jolloin rakastava äiti jo useita viikkoja edeltäpäin oli suloisen salaperäisesti valmistellut joululahjoja, ja koristi vihdoin lukemattomilla kynttilöillä joulupuun esikuvaksi pyhän yön valosta, joka oli levinnyt maailmaan. Entä keskiyön jumalanpalvelus, jolloin kirkkaasti valaistussa kirkossa lauluin ja saarnoin iloittiin enkelien sanomasta: rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto; vihdoin koko liikuttava legenda ihmiskunnan lunastuksesta, lihaksitulleena kansan köyhän tyttären lapsessa. Näiden sävelten ja muistojen mukana kulki kuin sähkövirta sydämestä toiseen ja me ymmärsimme toisemme ilman sanoja.
Valot sytytettiin ja tuli muita vieraita. En olisi tällä hetkellä sietänyt tyhjänpäiväistä puhetta. Sanoin senvuoksi hyvästi ja poistuin huoneeseen, johon olin jättänyt päällysvaatteeni, pukeutuakseni ja lähteäkseni kotiin. Huone oli täynnä kuutamoa, muuta valoa ei siellä ollutkaan. Teodor oli samoista syistä kuin minä poistunut vierashuoneesta ja tuli luokseni. »Rakas ystävä, oli liian tuskallista nähdä teidät jälleen tällä tavalla», kuiskasi hän, kietoi käsivartensa ympärilleni ja huulemme yhtyivät ensimäisen kerran. Sitten riensi hän huoneeseensa ja minä vaelsin, kotiin kirkkaassa kuutamoyössä, jonka lukemattomat tähdet kuvastuivat sydämessäni.
Hänen parantumisensa edistyi hitaasti, ja minä tapasin häntä harvoin. Hän ei mielellään käynyt meillä tuntien olevansa kaikkea muuta kuin tervetullut. Minäkään puolestani en ollut vapaa enkä onnellinen hänen vanhempiensa luona. Jäin usein yksikseni kotiin, sillä en enää juuri koskaan käynyt seurapiireissä, joista hänkin oli poissa ja joissa tiesin häntä vihattavan ja moitittavan. Perheeni piirissä tunsin itseni yksinäiseksi ja surulliseksi. Sopusoinnun puute, jonka syvästi tunsin, vaikka se ei päässytkään sanoin kuuluville, painoi minua raskaasti. Teki senvuoksi hyvää olla yksin ja muistella keskusteluitamme, joiden herättämät ajatukset alkoivat käydä yhä selvemmiksi ja varmemmiksi.
Eräänä iltana, vähän ennen teatteriinlähtöä, saapui Teodor kerran luoksemme, sillä hän ei ainakaan tahtonut olla epäkohtelias omaisilleni. Olin sattumalta kieltäytynyt lähtemästä mukaan, kun teatterissa esitettiin ooppera Robert Normandialainen, enkä minä pitänyt sen teennäisestä ja valheellisesta musiikista. Kun Teodor kuuli minun jäävän kotiin, pyysi hän saada viipyä vielä vähän aikaa muiden lähdettyä. Tässä suhteessa oli meidän perheessä aina oltu suvaitsevaisia — seikka, joka tuotti kunniaa kaikille asianomaisille. Nytkään ei voitu tehdä poikkeusta. Jäimme siis kahden kesken, melkein ensimäisen kerran tutustumisemme jälkeen. Olin niin sanomattoman onnellinen, kun kerrankin ilman todistajia voimme sanoa toisillemme kaikki sydämemme ajatukset, että se olisi riittänyt minulle. Teodor ei kuitenkaan siihen tyytynyt, vaan syleili minua ja painoi minut sydäntään vasten. Viivyimme näin kauan, äänettöminä, vaipuneina tuohon onnen mereen, lauluissa ylistettyyn, joka kuitenkin aina on uusi, sanoin kuvaamaton, ennen kokematon ilmestys jokaiselle, ken autuaana keinuu sen aalloilla.
Vihdoin sanoi hän: »Ja kuitenkin vapaa!»
»Miten ylpeä sinä olet!» vastasin hymyillen. »Mutta minä en ole vähemmän ylpeä; älkäämme koskaan pitäkö kalliina ja pyhänä onnea, joka rajoittaa vapauden.»
Onnen silmänräpäykset olivat lyhyet. Hän jätti minut, omaiseni palasivat teatterista, olin ulkonaisesti yhtä tyyni kuin ennenkin ja sydämessäni vallitsi syvä, pohjaton rauha.
Taas tuli uusi koetus, edellisiä vaikeampi, pakottaen minut entistä jyrkemmin osoittamaan mieltäni. Äitini päätti pitää suuret, vuotuiset iltakutsunsa, joihin myöskin kutsuttiin ruhtinaallisen hovin nuoret prinssit ja prinsessat. Ennen olin aina iloinnut näistä juhlista. Ohjelmana oli enimmäkseen tanssia, ja minä tanssin mielelläni molempien vanhinten prinssien kanssa, olinpa suuresti mieltynytkin toiseen heistä. Nyt tiesin, että minua oli alettu vieroa sekä linnassa että yleensä muissakin seurapiireissä. »Demokraattiset mielipiteeni» herättivät pahaa verta noissa muutamia neliömetrejä käsittävän maan pikku hallitsijoissa. Tällä kertaa ei juhlastamme aijottu tanssiaisia, vaan iltama, jossa esitettäisiin taiteilijan järjestämiä eläviä kuvia. Tuollainen ajanviete ei minua juuri enää huvittanut, mutta otin kuitenkin auliisti, kuten aina, osaa valmistuksiin ja autoin parhaani mukaan. Silloin ilmoitti äiti minulle äkkiä, että oli mahdotonta kutsua Teodoria. Hänen perheensä luonnollisesti kutsuttaisiin, koska isä oli pienen valtion merkkihenkilöitä, mutta lankoni oli selittänyt, että oli mahdotonta loukata nuoria prinssejä kutsumalla heidät henkilön seuraan, joka oli kirjoittanut niin moittivan artikkelin heidän isänsä viattomista taipumuksista, ja kieltäytyi lankoni saapumasta, jos mainittu henkilö kutsuttaisiin. Äitini oli ottanut nämä näkökohdat huomioon, vaikka hän olikin pahoillaan minun tähteni. Pahin vihamiehenikään ei olisi voinut antaa minulle tuskallisempaa iskua, ja tämä tuli perheeni, hyvien, rakastavien, sivistyneiden ihmisten taholta.
Sisareni olivat kokonaan syventyneet elävien kuvien valmistuspuuhiin, joissa eräs nuori, vähän aikaa sitten kaupunkiin saapunut taiteilija, heitä avusti. Hän oli talossamme sangen mieluinen vieras, hiljainen, miellyttävä, sangen kyvykäs henkilö, joka ei ketään loukannut ja jolla ei ylipäänsä ollut minkäänlaista »valtiollista mielipidettä». En voinut olla tuntematta katkeruutta nähdessäni tuon vähäpätöisen ihmisen pääsevän siinä määrin heidän suosioonsa, että hänestä tuli kaikkien juhlavalmistusten sielu, kun sitävastoin nerokas, jalo ihminen julistettiin pannaan ja sai kärsiä julkisen loukkauksen uskallettuaan kirjoittaa, että pienessä kääpiömaassa tehtiin enemmän kuin oli luvallista ruhtinaan mielihalujen tyydyttämiseksi. En rukoillut, että hänet kutsuttaisiin, olin liian ylpeä pitääkseni hänelle armoa. Mutta selitin jääväni pois kutsuista, ellei minulle juhlallisesti luvattaisi, että heti suurten pitojen jälkeen pantaisiin toimeen toiset pienemmät, joihin pyydettäisiin kaupungin parhaat perheet ja joihin hänetkin kutsuttaisiin. Tähän suostuttiin. Äitini oli syvästi pahoillaan, kun hänen oli täytynyt loukata minua ja tahtoi mielellään tällä tavalla lieventää iskua. Sitäpaitsi olisi asia tullut liian tunnetuksi, jos olisin jäänyt pois kutsuista. Sittenkin oli huhu jo päässyt leviämään. Teodorin äiti oli syvästi loukkaantunut rakkaimman poikansa puolesta, joka oli hänen sydämensä ylpeys. Pienokainen ja isä epäsivät saamansa kutsun. Perheestä oli saapuvilla ainoastaan vanhin sisar sulhasineen.
Lähetin Teodorille kimpun orvokkeja, ensimäiset sinä vuonna, ja kirjoitin niiden mukana pari sanaa, jotka nostivat meidät yläpuolelle ihmiselämän pikkumaisuuksia. Kestin lujamielisesti illan piinan halveksien sisimmässäni seuraelämän hulluutta ja saaden tästä tunteesta tukea. Mieliala oli yleensä painunut, sillä vieraat luonnollisesti tekivät huomautuksiaan sen johdosta, että eräs kaupungin ensimäisiä perheitä oli poissa ja heillä oli kai myöskin tekemistä minun kiintymyksestäni, jota perheeni näytti julkisesti paheksuvan.
Seuraavana aamuna kiitti ystäväni minua muutamilla riveillä orvokeista ja tervehdyssanoistani, joilla olin terästänyt itseäni ja häntä ihmisten juorupuheita ja ilkeyttä vastaan. Kirjeen lopussa oli seuraavat sanat: »Luen Platoa puhdistuakseni nykyaikaisen maailman liasta.»
Muutamia päiviä tämän jälkeen muistutin lupauksesta, jonka olin saanut pienempien kutsujen pitämisestä — ei senvuoksi, että niistä olisi ollut pienintäkään iloa minulle ja hänelle — sillä mitäpä iloa olisi meillä ollut seurassa, joka pilkallisella hymyllä tai ylpeällä säälillä suhtautui tunteeseemme. Vaadin tämän lupauksen täyttämistä jonkinlaisena hyvityksenä, jonka olimme velvolliset saamaan, osoituksena siitä, ettei loukkaus ollut persoonallista laatua, vaan myönnytys pienelle tyrannille. Kutsut pantiin toimeen. Pienokainen saapui veljineen. Vieraat tekivät parhaansa ollakseen ystävällisiä ja rakastettavia ja karkoittaakseen pienimmänkin tuskallisen tunteen. Äitini näytti hyvää esimerkkiä. Ystäväni, jolle tämä ilta tuotti enemmän kidutusta kuin tyydytystä, teki myöskin puolestaan kaikkensa ollakseen rakastettava seuramies ja hän oli liian lahjakas epäonnistuakseen. Vieraat huomasivat ihmeekseen, että tuo pelätty demokraatti ja häijy arvostelija olikin monipuolisesti sivistynyt ihminen, jonka kanssa saattoi aivan inhimillisesti seurustella. Keskustelussa vältettiin luonnollisesti molemminpuolisesti vaarallisia kareja, ja ilta kului verrattain hyvin. Ulkonaisesti oli hyvitys täydellinen, mutta nuoli oli tunkeutunut liian syvälle sydämeeni ja sen iskemä haava oli parantumaton. Olin ymmärtänyt näiden tapausten merkityksen vain liiankin hyvin. Tästälähtien olin avonaisessa taistelussa entistä maailmaani vastaan, eikä enää ollut kysymys persoonallisesta tunteesta, vaan mielipiteitteni vapaudesta. Olin alkanut vapauden taistelun absoluuttista auktoriteettia vastaan.
Ystävälläni ja minulla oli kuitenkin vielä monta ihanaa hetkeä sinä keväänä. Varmoina molemminpuolisesta kiintymyksestämme nautimme vapaina ja sopusointuisina kohtalon suomaa onnea. Tapasimme usein toisemme prinsessojen opettajattaren, vanhanpuoleisen, rakastettavan ja henkevän naisen luona, joka oli Althausin perheen läheinen ystävä ja tunsi Teodorin lapsuudesta saakka. Hän oli myöskin minun ystäväni, ja maailman meille tekemä vääryys suututti häntä. Sangen usein, kun laskeva aurinko kultasi hänen ikkunainsa alla kasvavien suurten puitten latvoja, tai kun satakieli lauloi oksalla ja ruhtinaallista linnaa ympäröivä puutarha lähetti meille tuoksujaan, istuimme me neljä — Teodor, Pienokainen, hän ja minä hänen viihtyisän huoneensa avonaisen ikkunan ääressä keskustellen tai lukien yhdessä. Usein olimme me nuoret vallattomia ja yllytimme kunnon ystävämme tekemään »vaarallisia johtopäätöksiä», jotka hänen suuri älynsä tunnusti loogillisiksi, mutta joita hän ei muuten, kunnioituksesta vanhoja traditsioneja kohtaan, hyväksynyt. Niinpä hän ilolla ja ylpeydellä luki yhteisen ystävämme kirjan, mutta puolusti kiihkeästi _Jumalanpoikaa_. Sydämessään oli hän demokraatti, mutta pysyi persoonallisesta kiintymyksestä uskollisena ruhtinailleen. Erittäin hilpeinä hetkinä saimme hänet laulamaan marseljeesiakin kanssamme, joka kuulosti kuin ivalta noiden feodaalisten muurien sisäpuolella. Hänkin kiusotteli meitä puolestaan ja eräänä päivänä sanoi hän leikkiä laskien ystävälleni: »Annappa ajan kulua, niin istut sinä isäsi paikalla ruhtinaan päivällisillä ja viihdyt erinomaisesti.»
»Silloin saat myöskin olla varma, että nuoruuteni henki seisoo tuolini takana ja kieltää minut», vastasi hän.
Palattuani kotiin näistä vapaista iloisista seurusteluhetkistä, sain ne totisesti kalliisti maksaa, sillä perheeni piirissä otettiin minut vastaan niin kylmästi kuin olisin tehnyt jotakin pahaa. Oi, kuinka viheliäisiä ovatkaan ihmisten ennakkoluulot! Ne myrkyttävät onnen, jonka kohtalo suo vain _kerran_ elämässä, ja vuodattavat katkeran pisaran viattoman ja jalon rakkauden maljaan! Niinkuin onni yleensä olisi muuta kuin häipyviä hetkiä, jolloin ylevä tunne kohottaa meidät elämän arkisuuden yläpuolelle! Vaikkakin ne päättyisivät suruun ja tuskaan, on ihminen silloin kuitenkin juonut ikuisuuden lähteestä ja kestää kohtalonsa.
Meidän täytyi siis erota. Se oli minulle kuin kuolemantuomio. Mutta kertaakaan ei juolahtanut mieleeni rajoittaa hänen vapauttaan, pakottaa häntä lupaamaan jotakin, estää häntä pääsemästä piireihin, joissa hänen henkensä siivet voisivat vapaammin kehittyä. Päinvastoin: kun äitini mykän kärsimykseni hellyttämänä rikkoi molemminpuolisen vaitiolomme tarjoutuen puhumaan isälle rakkauteni puolesta, josta elämäni onni näytti riippuvan, ja luvaten pyytää isää hankkimaan Teodorille aseman, joka tekisi yhteenmenomme mahdolliseksi, kiitin häntä sydämellisesti hänen ennakkoluulojakin voimakkaammasta rakkaudestaan, mutta hylkäsin jyrkästi tuon tarjouksen. Rakkaudessamme, joka perustui kaikkeen, mikä meissä oli kaunista ja pyhää, ei saanut olla pienintäkään ulkonaista sidettä tai velvoitusta. Olin kauan taistellut tuota mahtavaa tunnetta vastaan huomatessani sen heräävän. Teodor itse oli auttanut sitä kirvoittamaan kahleensa kasvattaessaan minua vapauteen. Nyt olivat rakkaus ja vapaus minussa siinä määrin yhtä, että tunteeni häntä kohtaan oli vain rajatonta luottamusta. Olin useamman kuin kerran estänyt häntä, kun hän tahtoi valalla vakuuttaa rakkauttaan ikuiseksi. En käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin meidän, voisi loppua, ja jos se tapahtuisi, eivät valat auttaisi. Emme koskaan puhuneet avioliitosta, se oli tuskin juolahtanut mieleenikään. Meidän täytyi rakastaa toisiamme, tulla tämän rakkauden kautta paremmiksi ja pyrkiä korkeimpia päämääriä kohden. Se oli kohtalomme. Oli vain alistuen odotettava, mitä tulevaisuudella muuten oli huomassaan.
Hän matkusti muutamia päiviä aikaisemmin kuin me. Lähtönsä edellisenä päivänä tuli hän iltapuolella luoksemme sanomaan hyvästi. Omaiseni jättivät hienotunteisesti meidät kahden kesken, ja olin heille siitä kiitollinen. Vaadin häneltä vain sen lupauksen, että hän heti kirjoittaisi minulle, jos hänen sydämensä oli vallannut uusi tunne. Hän vastasi hymyillen: »Niinkuin sinun kaltaisiasi olisi monta maailmassa!»
Vielä kerran avasi hän minulle sielunsa ja mielikuvituksensa koko rikkauden. Vielä kerran vei hän minut kanssaan ihanteen korkeuksiin, ja minä kuuntelin hänen olkapäähänsä nojaten, käsittääkseni vielä tällä viime hetkellä onnen ikuisuuden.
Seuraavana aamuna sain häneltä nämä lähdön hetkellä kirjoitetut rivit:
»Ole vahva, äläkä unohda sitä, minkä olet itsellesi kilvoitellut. Tämä toivo on lohdutukseni. Anna minun se pitää, säilytä se minulle!»
Näin päättyi elämäni kevät!
Kesä läheni, ja me päätimme matkustaa etelä-Saksaan isäni luo. Myöskin Teodor päätti, kun hänen aikaisempi suunnitelmansa ruveta sanomalehden toimittajaksi, oli rauennut, lähteä erääseen suurempaan kaupunkiin, kirjalliseen keskukseen, jossa avautuisi laajempi kenttä hänen nyttemmin yksinomaan kirjalliselle toiminnalleen. Muuan hänen nuori tuttavansa, joka oli juuri tullut tuosta kaupungista, oli häntä siihen kehoittanut. Tuo nuori mies kävi meidänkin luonamme ja sanoi Teodorista puhuessaan: »Hänestä kasvaa toinen Lessing ja hänellä on suuri tulevaisuus!»
Meidän täytyi siis erota. Se oli minulle kuin kuolemantuomio. Mutta kertaakaan ei juolahtanut mieleeni rajoittaa hänen vapauttaan, pakottaa häntä lupaamaan jotakin, estää häntä pääsemästä piireihin, joissa hänen henkensä siivet voisivat vapaammin kehittyä. Päinvastoin: kun äitini mykän kärsimykseni hellyttämänä rikkoi molemminpuolisen vaitiolomme tarjoutuen puhumaan isälle rakkauteni puolesta, josta elämäni onni näytti riippuvan, ja luvaten pyytää isää hankkimaan Teodorille aseman, joka tekisi yhteenmenomme mahdolliseksi, kiitin häntä sydämellisesti hänen ennakkoluulojakin voimakkaammasta rakkaudestaan, mutta hylkäsin jyrkästi tuon tarjouksen. Rakkaudessamme, joka perustui kaikkeen, mikä meissä oli kaunista ja pyhää, ei saanut olla pienintäkään ulkonaista sidettä tai velvoitusta. Olin kauan taistellut tuota mahtavaa tunnetta vastaan huomatessani sen heräävän. Teodor itse oli auttanut sitä kirvoittamaan kahleensa kasvattaessaan minua vapauteen. Nyt olivat rakkaus ja vapaus minussa siinä määrin yhtä, että tunteeni häntä kohtaan oli vain rajatonta luottamusta. Olin useamman kuin kerran estänyt häntä, kun hän tahtoi valalla vakuuttaa rakkauttaan ikuiseksi. En käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin meidän, voisi loppua, ja jos se tapahtuisi, eivät valat auttaisi. Emme koskaan puhuneet avioliitosta, se oli tuskin juolahtanut mieleenikään. Meidän täytyi rakastaa toisiamme, tulla tämän rakkauden kautta paremmiksi ja pyrkiä korkeimpia päämääriä kohden. Se oli kohtalomme. Oli vain alistuen odotettava, mitä tulevaisuudella muuten oli huomassaan.
Hän matkusti muutamia päiviä aikaisemmin kuin me. Lähtönsä edellisenä päivänä tuli hän iltapuolella luoksemme sanomaan hyvästi. Omaiseni jättivät hienotunteisesti meidät kahden kesken, ja olin heille siitä kiitollinen. Vaadin häneltä vain sen lupauksen, että hän heti kirjoittaisi minulle, jos hänen sydämensä oli vallannut uusi tunne. Hän vastasi hymyillen: »Niinkuin sinun kaltaisiasi olisi monta maailmassa!»
Vielä kerran avasi hän minulle sielunsa ja mielikuvituksensa koko rikkauden. Vielä kerran vei hän minut kanssaan ihanteen korkeuksiin, ja minä kuuntelin hänen olkapäähänsä nojaten, käsittääkseni vielä tällä viime hetkellä onnen ikuisuuden.
Seuraavana aamuna sain häneltä nämä lähdön hetkellä kirjoitetut rivit:
»Ole vahva, äläkä unohda sitä, minkä olet itsellesi kilvoitellut. Tämä toivo on lohdutukseni. Anna minun se pitää, säilytä se minulle!»
Näin päättyi elämäni kevät!
16. KÄÄNNE.
Hänen lähtönsä jälkeen odotin kärsimättömänä matkaamme. Jäinen viima tuntui koskettaneen kevään kukkasia. Vain ero Pienokaisesta oli vaikea. Ystävyytemme oli pysynyt samanlaisena, enkä kuitenkaan koskaan voinut puhua edes hänelle rakkaudestani, vaikka hän hyvin tiesi veljensä ja minun välisen suhteen. Lähtiessämme antoi hän minulle ruusukimpun puutarhastaan, josta olin saanut niin monta ruusua veljen kirjeiden mukana. Säilytin kukkia Reinvirralle saakka. Sitten heitin ne aaltoihin kuten Polykrates sormuksensa, että jumalat antaisivat minun pitää korkeimman onneni.
En muuten lähimainkaan ollut onnellinen. Ero painoi minua raskaasti, ja usein tuntui kuin en jaksaisi sitä kestää.
Isäni tuli meitä vastaan Reinillä. Rakastin häntä sanomattoman hellästi kuten ennenkin, mutta tunsin, että henkemme olivat ainaiseksi eronneet voimatta enää koskaan yhtyä. Tästä tuskallisesta huomiosta huolimatta toivoin kuitenkin, nähdessäni hänet niin terveenä ja nuortean voimakkaana, että vielä kauan saisin osoittaa hänelle rakkauttani, ja vältin puhumasta sellaista, joka olisi häntä surettanut.
Isäni oli vuokrannut meille kesä-asunnon Hornburgissa. Tämä kylpypaikka oli muutamia vuosia sitten alkanut kukoistaa ja muodostunut huvittelun ja muotien tyyssijaksi, jonne paitsi terveyttä etsiviä, kokoontui myöskin paljon joutilasta väkeä. Se aika oli ollut ja mennyt, jolloin niin sanottu »suuri maailma» oli loistollaan minua houkutellut ja minä sen keskuudessa olin luullut täydentäväni kehitystäni. Olisin tahtonut olla suuremmoisen, yksinäisen luonnon parissa, joka ei olisi häirinnyt sydämeni juhlallista surua ja jonka helmassa olisin voinut rauhassa ajatella. Se yksin piti minua pystyssä etäällä ystävästäni. Ainoa paikka, joka minua miellytti, oli vanha linnanpuutarha, ihana puisto satavuotisine puineen, hiljaisine lammikkoineen ja varjoisine, yksinäisille sopukkoineen, joihin muodin maailma harvoin eksyi. Menin sinne yksinäni usein lukemaan. Siihen aikaan rakastin erityisesti erään kirjailijan teoksia, joita Saksassa hyvin vähän tunnetaan, ulkomailla ei ollenkaan. Tarkoitan Friedrich Hölderlinin teoksia, joita aluksi olin lukenut Teodorin kanssa yhdessä ja joiden lumoissa olimme jonkun aikaa täydellisesti olleet. Kreikkalaiseen antiikkiin palavasti innostunut runoilija ei voinut palata Helenan lumoavasta valtakunnasta todellisuuteen. Tosin oli hän löytänyt ihanteensa, Diotimansa, mutta vain luopuakseen hänestä tuskallisella kaipauksella ja joutuakseen elämän hädän ja karkeuden uhriksi. Hänen liian herkästi viritetty lyyransa särkyi, ja mielipuolisuuden yö peitti ylitsevuotavan ihanteellisuuden ja katkerimman kieltäymyksen räikeät vastakohdat. Hän eli kauan järki pimenneenä. Järkyttäviä ovat ne hänen runonsa, joissa runokieli soi täyteläisenä ja runokuvat hämmästyttävät mahtavuudellaan, mutta sisäinen ajatus ja yhtenäisyys puuttuvat. Yhtä järkyttävää oli varmaankin, kun onnettoman sormet liukuivat soittimen kielillä ja loihtivat kuin etäisenä kaikuna esiin säveliä, jotka ennen täyttivät hänen sielunsa. Viimeiset ajat ennen sairauttaan oli hän viettänyt Homburgissa, joka siihen aikaan vielä oli aivan pieni kaupunki, ja istunut äskenmainitsemani linnanpuiston vanhojen puiden alla, entisen kauniin, lahjakkaan, ihastuttavan runoilijan surullisena haamuna, kuten hänen kreikkalaisten sankariensa varjot Haadeksessa. Bettina von Arnim sanoo kirjeissään Gunderodelle, että hän siellä oli uneksinut asioista liian korkeista kuolevaisen ymmärrykselle. Niin ei kai kuitenkaan ollut. Kaunis astia, joka oli kätkenyt niin paljon kuolemattomia, unia, oli särkynyt. Ja kipeästi koskee ajattelijaan se asiaintila, ettei tällainen tapaus ole ainoalaatuinen, että useampi kuin yksi ihana elämä on murtunut taistelussa ihanteen ja todellisuuden tuskallista dualismia vastaan. Myöhemmin joutui Lenau saman kohtalon alaiseksi kuin Hölderlin ja tuollainen kohtalo on uhkaavana haamuna monen, rikaslahjaisen, luomiskykyisen nuorukaissielun taivaanrannalla. Niinpä sanoi itse Teodorkin monasti lukiessamme yhdessä Hölderlinin teoksia, että sama kohtalo kenties vaanii häntäkin. Missä piili syy tällaiseen ilmiöön? Siinäkö, että aikakausien mysteeriossa valmistui uusi ihanne, jonka lähestymisen vain valitut aavistivat, mutta jonka toteutumista he pitivät mahdottomana tässä aineen ja aistillisuuden maailmassa? Vai sekö oli syynä, että karu, alaston todellisuus sietämättömänä ikeenä painoi heidän huimaavaan lentoon siivitettyjä olkapäitään. Onnelliset ne, jotka tällaisina käänteentekevinä hetkinä ihmiskunnan elämässä ovat keksineet aineellisen maailman, kuten Kolumbus! He pääsevät positiiviseen, käsinkoskettavaan tulokseen ja heidän kaipauksensa löytää maaperän uusille tulevaisuuden unelmille.
Päivät, jolloin sain Teodorilta kirjeitä, olivat juhlapäiviäni. Ne toivat minulle ajatuksia ja viestejä uudesta elämästä. Ystäväni eli älykkäiden ihmisten parissa, teki menestyksellisesti työtä, ja hänen raskasmielisyytensä, josta usein olin ollut levoton, tuntui kokonaan hävinneen. Olin liian onnellinen hänen puolestaan toivoakseni häntä takaisin, mutta toivoin itselleni siipiä lentääkseni minäkin vapauden kaivattuihin ilmapiireihin.
Rauhallisen elämämme keskeytti muuan kohtalokas tapaus, joka raskaasti koski meihin kaikkiin. Sen aiheutti henkilö, jota ei kukaan meistä ollut koskaan epäillyt. Varjellakseen tuskallista salaisuutta olisi isäni täytynyt maksaa suuresti yli varojensa nouseva rahasumma. Meidän täytyi kiireesti palata Frankfurtiin. Siellä oli isäni, kuten ruhtinaskin, muutamia aikoja sitten löytänyt pysyvän turvapaikan. Tämä tapaus oli tehnyt isäni äärettömän raskasmieliseksi, mikä oli sitä surullisempaa, kun ikä ei vielä tähän saakka ollut masentanut hänen luontaista hilpeyttään. Eräänä päivänä menin hänen luokseen hänen seisoessaan ikkunan ääressä ja alakuloisena katsellessaan ohi rientävää virtaa. Koetin häntä hiukan lohduttaa; hän kuunteli minua vaieten, pudisti päätään ja sanoi: »Tämä isku on minut murtanut, siitä en koskaan toivu.»