Part 23

Päivän koittaessa saapui Annan serkku avonaisissa vaunuissa kuin tavalliselle ajeluretkelle lähdössä. Pidimme parhaana lähteä lähimmälle asemalle kaupungin ulkopuolella, kun Berlinin asemilla matkani mahdollisesti olisi estetty. Syleilin syvästi kiitollisena rakasta isäntäväkeäni ja nousin vaunuihin molempien saattajieni seurassa. Oli toukokuun loppupuoli ja tavattoman lämmin kevät. Jo tänä aikaisena aamuhetkenä oli ilma painostavan kuuma ja taivaalla kokoontui ukkospilviä. Matka kului nopeasti ja hauskasti, sillä jalomielinen saattajani kertoi minulle mielenkiintoisia asioita. Asemalle saavuttuamme söimme aamiaista pienessä lehtimajassa ukkosilman noustessa. Olimme melkein hilpeitä ja minä sanoin leikkiä laskien: »Ketä nuo jyrähdykset mahtavat tarkoittaa, minua vaiko vihollisiani?» Kun istuin rautatievaunussa ja lähtömerkki kajahti, ojensin viimeisen kerran käteni saattajilleni ja sanoin: »Ne tarkoittivat vihollisiani; minä lähden vapautta kohden.»

Matkalla Hampuriin sain kokea tuota itsevaltaisten, likaisten ja epäluuloisten hallitusten aiheuttamaa inhoittavaa pelkoa, jota vastaan viattomuuskaan ei ole suoja. Ajattelin kauhulla kaikkia jaloja uhreja, jotka olivat joutuneet niitten käsiin ja kärsineet marttyyrituskia; ajattelin kaikkia niitä, jotka jätin kotimaani vankiloihin, Cayennen tuhoisaan ilmanalaan ja muihin surullisiin paikkoihin, jossa raaka väkivalta piti kahleissaan älyä, hyvettä ja isänmaanrakkautta. Katsoin epäluuloisesti jokaiseen uuteen tulijaan ja painauduin asemapaikoilla nurkkaan, ettei minua nähtäisi.

Vihdoin saavuin esteettä perille ja lähdin suoraapäätä Emilien luo, joka aluksi säikähti, mutta ilostui sitten siitä käänteestä, jonka elämäni oli saanut. Samaa mieltä oli myöskin Demokraatti, jonka olimme kutsuneet paikalle. Ystäväni auttoivat minut nopeasti lähtövalmiiksi. Seuraavana aamuna lähti englantilainen laiva, minulle hankittiin sinne paikka. Viimeiseksi työksi kirjoitin sisarelleni. Sanoin hänelle, että kun huhu matkastani levisi, olin jo turvassa meren aalloilla. Pyysin häntä lohduttamaan äitiäni ja sanomaan hänelle, etten vapaaehtoisesti rikkonut lupaustani.

Kello kymmenen tienoissa illalla saattoivat Demokraatti ja kunnon puuseppä, josta aikaisemmin olen puhunut ja jolle oli kerrottu tapausten kulku, minut laivalle. Tahdoin olla siellä yötä, kun se jo aamulla aikaisin lähti. Molemmat jäivät luokseni kannelle keskiyöhön saakka. Yllämme kimalteli tuhansittain tähtiä, mutta maan peitti synkkä pimeys kuten kansojen ja rakastetun isän maan kohtalotkin. Seisoimme siinä yhdessä: toinen saattajani oli ajattelun mies, toinen kansan syvistä riveistä, mutta molemmat uljaita pelottomia taistelijoita. He jäivät kahlehdittuun maahansa jakaakseen sen kohtalot — ja minä, heikko nainen lähdin maanpakoon tuntematonta tulevaisuutta kohden, vain sen voiman tukemana, jonka puhtaat vakaumukset ja tietoisuus, että on ollut niille uskollinen, antavat. Vihdoin saapui keskiyön hetki ja heidän täytyi poistua laivasta. Ojensimme kätemme toisillemme. »Me tapaamme vain kun isänmaa on vapaa, muuten kuolen kaukana.» He eivät vastanneet liikutukseltaan. Mutta tiesin, että eläisin heidän sydämissään.