Part 7

Ivar Lyth heräsi tuntien, että jotain inhoittavaa oli tapahtunut, ja hän lähti aikaisin ulos. Ensi kertaa moniin vuosiin meni hän tehtaalle ja ilmoitti esimiehelle olevansa sairas ja menevänsä etsimään lääkäriä. Ja kun tämä oli tehty, lähti hän yksin kaupungille ja harhaili kauan ympäri katuja tietämättä, minne aikoi.

Silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä, että perhe oli sanottu irti asunnostaan ja muuttaisi huhtikuusta. Oli tuskin kuukautta jälellä ennenkuin se tapahtuisi, ja hän kiitti onneaan että oli tullut ajatelleeksi sitä. Ivar Lyth osti vuokra-luettelon ja kulki koko päivän ympäri katuja katsomassa huoneita. Hän koetti montaa eri paikkaa, mutta ei mistään voinut hän löytää, mitä etsi. Milloin oli asunto liian kallis, milloin jo vuokrattu. Mutta useimmin vastattiin hänelle heti, ett'ei hän voinut saada vuokrata sitä. Miksi ei? Kyllä, hänellä oli kolme lasta eikä isäntä tahtonut lapsia taloon. Ivar Lyth sai tämän vastauksen niin monta kertaa, että hän vihdoin vastasi omaan kysymykseensä: "Ei, isäntä ei tahtonut saada lapsia taloon." Hänestä tuntui kuin olisi hän tietämättään tehnyt jonkin rikoksen, joka asetti hänet muiden ihmisten ja heidän oikeuksiensa ulkopuolelle, vain siksi että oli noiden kolmen lapsen isä ja tahtoi hankkia heille katon pään päälle. Hän alkoi ajatella olisiko hän mahdollisesti liian huonosti puettu tai näkyikö hänen päältänsä, ett'ei hän ollut kuten muut ihmiset. Hän kävi nöyräksi ja myöntyväksi käytökseltään, kiitteli asian aiheetta niitä asuntoja, joita katseli ja sanoi hinnan olevan huokean. Mutta yhä osoitettiin hänet takaisin ja kun hän oli käynyt kaikkialla, missä tiesi huoneen olevan saatavissa, oli jo ilta ja mies oli kuoleman väsynyt.

Ivar Lyth'illä oli pari kruunua taskussa ja hän poikkesi kehnoon ravintolaan, jossa kuitenkin eivät ainoastaan työläiset vaan hienommatkin herrat tapasivat syödä ateriansa. Suuren huoneen perässä oli nimittäin toinen, hienommin kalustettu, jossa oli sanomalehtiä ja kaukopuhelin. Kun työmies istuutui pöydän viereen, näki hän, että sisällä istui eräs herra lukien sanomalehteä.

Ivar Lyth ei voinut nähdä toisen kasvoja, mutta sillä aikaa kun hän odotti ruokaansa, ajatteli hän varmasti tuntevansa vieraan. Sitten unhotti hän tämän ajatuksen jälleen juodessaan lasillisen olutta. Työmies oli niin väsynyt, että alkohooli heti nousi hänen päähänsä. Se lievitti kummallisella tavalla hänen ajatuskulkunsa raskautta, haihdutti kiihkon, joka kiehui kaiken ahdistuksen alla. Ivar Lyth tilasi uuden pullon ja juuri kun hän jälleen kaatoi lasiinsa, laski herra sisemmässä huoneessa pois sanomalehden ja Ivar Lyth sai nähdä hänen kasvonsa.

Se oli sama mies, joka kerran oli tuntenut mielenkiintoa tiedonhaluista työmiestä kohtaan ja tahtonut hankkia hänelle kirjoja ja sanomalehtiä. Hetkessä huomasi Ivar Lyth, että toinenkin oli tuntenut hänet ja ennenkuin hän oli ehtinyt malttaa mieltänsä, seisoi tohtori työmiehen pöydän luona ja molemmat miehet tervehtivät toisiaan. Tohtori istuutui entisen tuttavansa luo ja alkoi keskustelun.

Ivar Lyth tunsi itsensä alusta asti kiihoittuneeksi eikä hän tehnyt muuta kuin torjui itseään toiselta. Hän ikäänkuin ponnisteli vastaan, kun tämä tahtoi osoittaa hänelle ystävällisyyttä ja koetti uskotella itselleen, että tohtori oli tungetteleva ja ylpeä käytöksessään ja että hän vain osoitti alentuvaisuutta jotta hän, Ivar Lyth, tuntisi itsensä nöyryytetyksi. Mutta hän ei voinut kauan pitää kiinni tästä ajatuksenkulusta. Voimatta estää sitä, liukui Ivar Lyth vähitellen jälleen sen vallan alaiseksi, joka tällä miehellä aina oli ollut häneen. Hän ei voinut olla katsomatta tohtorin silmiin, jotka näyttivät hänestä vakavammilta kuin ennen. Hän katsoi hänen pukuaan, joka tuntui hänestä kuluneelta ja vähemmän herrasmaiselta ja vihdoin hiljeni keskustelu kokonaan heidän välillään. Ivar Lyth'in kielellä pyöri kysyä tohtorilta, minkävuoksi hän, joka oli niin hieno herra, kävi yksinään syömässä niin kehnossa paikassa. Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi ja kun molemmat olivat vaienneet hetkisen, nousi Ivar Lyth, meni pöydän luo maksamaan ja sanoi menevänsä kotiin. Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt tahtovan laskea seuraansa niin helposti. Hän pyysi Ivar Lyth'in istumaan vielä jonkun minuutin ja senjälkeen jatkoi hän:

"Minä tahtoisin mieluimmin pyytää teitä tulemaan minun kanssani kotiin. Mutta ei ole nyt kuin oli ennen."

Ja kun Ivar Lyth ei mitään vastannut, jatkoi hän:

"Minä olen naimisissa ja vaimoni on juuri saanut lapsen. Muuten olisin pyytänyt teitä seuraamaan minua kotiin kuten vanhaan aikaan."

Ivar Lyth ei ollut vielä vapautunut omista epäluuloistansa ja hän oli puoliksi kahlehdittu niiden satunnaisuuksien ketjuun, jotka olivat vallinneet häntä koko viimeisen vuorokauden.

"Se ei tule kuitenkaan samaksi kuin vanhaan aikaan."

Hän sanoi kuitenkin tämän enemmän itsellensä kuin vastaukseksi toisen sanoihin. Mutta samassa hetkessä kuin sanat olivat sanotut, näki hän, miten tohtorin piirteet synkistyivät ja hän vastasi:

"Ei", sanoi hän. "Teillä on oikein. Ei koskaan enään tule kuten vanhaan aikaan."

Tässä silmänräpäyksessä tapahtui se omituisuus, että juuri tätä sanottaessa tuli Ivar Lyth ajatelleeksi ratasta alhaalla tehtaassa. Hän näki sen aivan selvästi surisevan silmiensä edessä. Se kulki ympäri hampaissaan ja samaan aikaan kaikui koko koneiston jyminä työmiehen korvissa. Hän istui hiljaa ja ikäänkuin näki ja kuuli kaiken tämän, joka oli niin kaukana, ja sillä aikaa kun hän koko ajan kuuli melun ja näki tuon pienen, pyörivän rattaan, kuuli hän myöskin toisen sanat ja vastasi tohtorin puheeseen.

"Ei koskaan tule niinkuin on ollut", toisti tohtori. "Mutta on kuitenkin lohdutus pettymyksissä ja suruissa omata koti ja lapsi."

"Niin", sanoi Ivar Lyth. "Niin kyllä."

"Se on totta", jatkoi tohtori hymyillen. "Teillä oli toinen mielipide vanhaan aikaan. Mutta sellainen muuttuu vuosien kuluessa ja kun kerran on koti -- vasta silloin tietää, minkä arvoinen se on."

Ivar Lyth arveli olevan hyvin kummallista, ett'ei toinen voinut nähdä hänen läpitsensä mitä hän ajatteli. Hän arveli ajatusten polttavan hänen päässänsä kuin hehkuva rauta, niin että tohtorin hyvällä tahdolla olisi pitänyt nähdä hänen aivojensa läpi, mitä hän oikeastaan ajatteli. Mutta tohtori ei tietysti nähnyt mitään eikä ymmärtänyt mitään. Hän jatkoi puhettansa työmiehelle samalla ystävällisellä ja hyväntahtoisella äänellä, jota hän koko ajan oli käyttänyt ja hänen silmänsä olivat lempeät ja syvät niiden tarkastellessa Ivar Lyth'iä.

Ennen oli tohtorilla kuitenkin aina ollut tapana puhua asioista, jotka koskivat työmiestä tai joiden erityisesti piti kiinnittämän hänen mieltänsä. Tällä kertaa puhui hän sensijaan itsestänsä näyttäen tällöin mieheltä, joka on niin onnellinen, ett'ei voi pidättää itseksensä omaa onneansa. Hän ei katsonut arvollensa sopimattomaksi kertoa tästä onnesta köyhälle työmiehelle, jota ei ollut nähnyt moniin vuosiin. Asia oli niin, että tohtori oli kunnon mies ja tahtoi Ivar Lyth'ille hyvää. Heidän istuessaan siinä yhdessä kertoi hän koko elämästään kuluneina vuosina ja hän puhui työmiehelle aivan luonnollisesti kuin olisivat he olleet tasa-arvoisia.

Mutta siinä mielentilassa kun Ivar Lyth silloin oli, ei hän voinut mitään nähdä eikä mitään ymmärtää muuta kuin sen, mikä paloi ja hehkui hänen sisässänsä. Tohtorin sanoista käsitti hän tuskin muuta kuin sen, että hän oli nainut ja että hänellä oli lapsi, sekä että tämä huolimatta monista suurista vaikeuksista, teki hänet onnelliseksi. Ivar Lyth koetti turhaan taistella sitä liiallista kiihoitusta vastaan, jonka hän tunsi olevan valloittamaisillaan hänet. Häntä jääti sisäisesti ja käyttäen hyväkseen silmänräpäyksen vaikenemista keskustelussa, nojautui hän eteenpäin ja kysyi aivan perustelemattomasti:

"Pilkkaatteko te minua?"

Tohtori ei näyttänyt vihastuneelta, vain äärimmäisen ihmettelevältä ja hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi hän:

"Miksikä minä teitä pilkkaisin?" Ivar Lyth ei tiennyt enään, mitä sanoi. Hän tunsi, miten veri syöksyi hänen päähänsä, hänen hengityksensä oli vähältä tukehtua ja hän joutui kuvaamattomaan raivoon.

"Miksikä?" puhui hän matalasti, jotta se ei kuuluisi myymäpöydän luo. Niin kiihoittunut kuin hän olikin, oli hänellä toki jälellä ajatus, ett'ei tahtoisi saada aikaan julkista häväistystä.

"Miksikä? Ja sitä kysytte te minulta. Te olette toista luokkaa kuin minä, toista rotua, toista kansaa. Te olette kulkeneet hienoissa vaatteissa, saanut hyvän kasvatuksen, syönyt hyvää ruokaa."

Tohtori keskeytti raivoavan miehen hymyilyllä, jonka tyyni ylemmyys mitä kiivaimmin lisäsi työmiehen katkeruutta.

"Tehän tiedätte siitä, mitä äsken sanoin, kuinka ankaraa minulla on ollut elämässä", sanoi hän. "Ehkä paljon vaikeampaa kuin teillä."

"Niinkö?"

Ivar Lyth puristi esiin jonkinlaista naurua, jonka luonnoton sointu sorahteli hänen omissa korvissansa.

Ja hän jatkoi:

"Te tiedätte aivan hyvin, mitä minä tarkoitan. Se, joka on kylläinen, ei ymmärrä nälkäistä. Ja minuun nähden olette te kylläinen. Te teeskentelette koettaessanne olla minun vertaiseni. Te tiedätte itse kaikkein parhaiten, että ette ole sitä. Te ja minä, herra tohtori -- me olemme luonnosta tai kulttuurista, tai mikä perkeleen voima meidän kehityksessämme työskentelee, määrätyt olemaan kuolemanvihollisia. Me ja meidän lapsemme ja lapsenlapsemme. Me olemme perineet vihollisuuden isiltämme, herra tohtori. Teidän isänne panivat valtansa alle minun isäni. Teidän isänne kiepauttivat itsensä rikkauteen, arvoon ja valtaan. He ottivat itselleen vaimot, sulostuttivat elämän etsimällä sivistystä ja hankkimalla itselleen nautintoja. Minun isäni, herra tohtori -- he saivat elää sillä, mikä jäi tähteiksi siitä, mitä teidän isänne olivat anastaneet. Sentähden olemme me molemmat huonompia kuin isämme kerran olivat. Sillä te ja minä -- me emme ole mitään tehneet. Me olemme vain ottaneet vastaan, mitä muut ovat meille lahjoittaneet: toinen on kiittänyt Jumalaa siitä siunauksesta, minkä on saanut periä, toinen on kironnut kohtaloansa sentähden, että kirous on tullut hänen osaksensa. Yksi on määrätty kunniaan, herra tohtori, toinen häpeään. Niin kohtaavat nyt nämä jo ammoin kaukaisten isien pojat toisensa ja he koettavat kuvitella toisillensa tahtovansa toinen toisillensa hyvää. Toinen pelkää, ett'ei saisi pitää rauhassa hyvää perintöänsä. Toinen on niin kurja, että toivoo myöntyväisyydellä voivansa tulla nauttimaan joitakuita muruja rikkaan perijän pöydältä. Niin kulkevat he jonkun aikaa rinnan, sanovat toisillensa kohteliaisuuksia, käyvät hempeämielisiksi ja koettavat kuvitella itsellensä ja muille, että sovinnon päivä on tullut ja että rikas ja köyhä kauan sitten ovat ojentaneet toinen toisellensa kätensä sovintoon ja rauhaan. Mutta se ei tapahdu, herra tohtori, ei meidän eläissämme. Sillä viha elää, suuri kaunis viha, joka ei koskaan kuole, niin kauan kuin maa synnyttää onnettomuutta ja onnettomuus rikosta. Niin kauan kuin olen tuntenut teidät, olette te osoittaneet minulle niin kutsuttua hyvyyttä. Mutta se ei mahda sopia meidän kahden välillämme. Sillä minä olen aina tietänyt ja tuntenut pohjimmaltani vihaavani teitä. Niin kurja, huono ja kadotettu olen minä ollut elämässäni, että en ole voinut muuta kuin vaipua pohjaan ja lisätä niiden lukua, jotka ovat tuomitut kuolemaan, jotta muutamat saisivat elää. Mutta teidän ei pidä luulla minun koskaan olleen teidän ystävänne. Ei, kirous olkoon, ei koskaan. Minä sanon sen teille, niin herra ja tohtori kuin olettekin."

Tohtori istui hiljaa voimatta ymmärtää sanaakaan koko tästä kohtauksesta. Hän aavisti hämärästi näiden sanojen ja tämän kiivauden alla piilevän salaisen syyn. Mutta hän pysähtyi toisen ajatusjuoksuun, istui hetkisen hiljaa ja näytti miettivän jotain, jonka Ivar Lyth'in sanat olivat herättäneet hänessä eloon. Vihdoin sanoi hän äänellä, jonka tuskaa työmies ei voinut ymmärtää:

"Olisiko siis koko minun elämäni ollut kuvittelua?"

Tohtori oli nimittäin työväenystävä ja hän oli innostunut asiastaan. Ivar Lyth ymmärsi tehneensä vääryyttä. Mutta hän ei voinut kauempaa hillitä itseään.

"Teillähän on koti", sanoi hän pilkallisesti. "Teillä on poika. Menkää kotiin ja olkaa iloinen, että hän on täyttävä, mitä te niin kauniisti olette alkanut."

Vastaamatta sanaakaan nousi tohtori ja meni. Kun hän sulki oven luuli Ivar Lyth varjon katoavan.

Jäätyään yksin, istui työmies yhä ja joi. Viimeisellä lantillansa tilasi hän paloviinaa. Hän otti sanomalehden käteensä, piti sitä kauan edessään kirjaimien tanssiessa hänen silmissänsä. Vihdoin alkoi se puutuminen, joka ensin oli vallannut hänet, väistyä ja hän saattoi eroittaa päällekirjoitukset muusta luvusta. Hänen silmänsä kävivät yhä kirkkaammiksi ja ilmoitusten joukosta luki Ivar Lyth takanaan olevan akkunan puolihämärässä seuraavaa:

_Elämään väsynyt_. Myöhään keskiviikkona tavattiin muuan mieshenkilö riippumassa kuolleena puussa Rosendahl'in metsässä Eläintarhassa. Kuollut tunnettiin muurarintyöntekijäksi, joka oli asunut Frejkadulla. Syyn itsemurhaan arvellaan olevan taloudelliset huolet.

Erääseen kirjaan oli elämäänsä kyllästynyt kirjoittanut:

"Olen ollut yli viidestäkymmenestä paikasta etsimässä huonetta perheelleni voimatta saada mitään. Minua surettaa, ett'en voi hankkia asuntoa perheelleni. Itse en minä sitä tarvitse, sillä hetken perästä olen hankkinut sen itselleni."

Ja eräälle paperilapulle:

"Sanon hyvästi vihollisilleni, sillä ystäviä ei minulla ole ainoatakaan."

Hitaasti luki Ivar Lyth viimeiset sanat yhä uudestaan ja uudestaan. Hän luki uudestaan koko ilmoituksen kunnes osasi sen ulkoa ja hän kertasi itseksensä sanat: ystäviä ei minulla ole ainoatakaan.

Ne seurasivat häntä vielä, kun hän väsyneenä ja mietiskellen astui ylös sen suuren kasarmin portaita, jossa asui. Hän arveli aina tietäneensä tämän:

Ystäviä ei minulla ole ainoatakaan

XXV.

Niin kului muutamia päiviä, joina Ivar Lyth'istä tuntui kuin ei kerrassaan mitään olisi tapahtunut. Hän ei muistellut silloin ylipäänsä mitään ajatelleensa, sanoneensa tai tehneensä. Mutta eräänä sunnuntaina heräsi hän ja näki auringon paistavan palomuurin valkoiseen seinään vastapäätä hänen asuntonsa ainoata akkunaa. Auringonloiste pisti häntä silmään valkoisella valollaan ja hän tunsi ehkä ensi kertaa koko elämässään tietävänsä, mitä hänen piti tehdä. Kuinka mahdotonta eikö kaikki ollut hänestä, kuinka raskasta kaikki oli ollut, kuinka sanomattoman kurjaa ajatella! Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta! Ei mitään muutosta! Ei mitään valoa, ei mitään, joka olisi voinut hankkia vain silmänräpäykseksi päivää! Hänen siinä maatessaan ja ajatusten noustessa ja laskiessa hänen sisällänsä vierittäen toisiansa kuten meren aallot, lankesivat hänen silmänsä Felix'iin. Poika nukkui raskaasti ja Ivar Lyth näki, miten painuneet hänen silmäluomensa olivat, kun hän nukkui. Hän oli laihtunut. Mikä pieni, läpikuultava käsi olikaan se, mikä lepäsi peitteellä! Viime aikoina oli isä melkein unhottanut pojan, kuten oli unhoittanut itsensä ja oman elämänsä, niin, kaiken koko maan päällä.

Hän sulki hetkiseksi silmänsä jotta ei hänen tarvitsisi nähdä ja siinä maatessaan ja uinuessaan ajatteli hän, että nyt ei viipyisi kauan, ennenkuin poika saisi alkaa kuten hän itse. Poika, joka oli hänen silmäteränsä, hänen rakkaimpansa maan päällä, parhain ja kallein mitä hän tiesi, hän tulisi kerran samaan kiertokulkuun, olisi oleva kuin ratas, joka surrasi ympäri rajattomassa koneistossa. Felix ei ollut enään Felix, Ivar Lyth näki pojan melkein omassa olemuksessaan. Felix oli sidottu vaimoon, joka vaati paljon antamatta mitään, vaimoon, joka imi hänen voimansa, nieli koko hänen elämänsä ja antoi tämän elämän sirpaleet niille uusille lapsille, jota olivat hänen onnettomuutensa, kuten oli käynyt Ivar Lyth'ille itselle. Ehkä joi tämä vaimo myöskin? Oli mahdotonta, ett'ei hän joisi. Ivar Lyth näki kaiken tämän tanssivan kuin tulessa sulettujen silmiensä edessä.

Kuinka usein olikaan hän nähnyt saman näyn! Lukemattomia kertoja oli se sukeltanut esiin hänen sisimmästään ja kohottanut sitä kuumetta, jossa hän eli. Hän ei saattanut ymmärtää, mistä se tuli, että hän juuri tällä kertaa näki terävämmin kuin ennen. Kuin peloittava aaveolento kohosi se pimeästä ja uhkasi häntä. Näky tuli kuin vaara, kuin näkemätön voima, joka tahtoi hänelle pahaa. Kaikki tuska ja kammo, jota hän ennen oli tuntenut kävi tyhjäksi sen nimittämättömän kammon edessä, joka nyt tärisytti häntä. Tästä kammosta tuli ääni, joka oli vakoillut hänen sisässänsä, häirinnyt hänen päiviensä työtä ja öittensä lepoa, ja tämä ääni suli yhteen hänen sielunsa kanssa, ja hän luuli sen jossain kohden sisällänsä huutavan, että nyt täytyi hänen toimia. Hänen, joka koko elämänsä oli antanut johtaa itseään, hänen, joka masennettuna ja sorrettuna oli kulkenut, minne kohtalo oli vienyt, hänen täytyi nyt kohottaa kätensä taisteluun. Hänen täytyi työskennellä itse itsensä vapaaksi, hänen täytyi auttaa poikaansa. Poikaan ei onnettomuus saanut tarttua, hänen täytyi päästä pois, jotta ei köyhyys ja kurjuus saisi masentaa ja tukahuttaa häntä, kuten hänen isäänsä. Hetkessä tunsi Ivar Lyth nyt kyynelien virtaavan silmistänsä kuin olisi hän tahtonut itkeä koko elämänsä tuskan ja hänen sisässään tyyntyi samassa silmänräpäyksessä. Voiko kukaan ajatella tai ymmärtää tätä? Voiko kukaan muu kuin niin epätoivoisen onneton ihminen itse käsittää sitä ääretöntä kauheutta, jota tämä merkitsi, että _hän nyt oli rauhallinen?_

Ivar Lyth nousi istumaan vuoteelleen ja kaikkien nukkuessa hänen ympärillään _tiesi hän, mitä tahtoi tehdä_. Ett'ei hän ollut ymmärtänyt sitä ennen! Sehän oli niin selvää ja yksinkertaista. Tarvittiin vain yksi ainoa teko ja niin olisi kaikki hyvä.

Ivar Lyth oli oikeastaan kauan ajatellut tätä ja ensi kerran pitkästä ajasta tunsi hän jotain onnen tapaista. Hän ei tarvinnut nyt ollenkaan aikaa harkitakseen tai miettiäkseen tekoansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ajatellut kaikki ajatukset loppuun ja kaikki veivät ne hänet samaan päämäärään, jota ei kukaan muu kuin hän itse osannut ajatella tai aavistaa. "Jumala antaa kyllä sen minulle anteeksi", sanoi hän. Jumala antaa kyllä sen minulle anteeksi. Hän ei voi olla suomatta minulle tätä ainoata silmänräpäystä, jolloin minä olen vapaa kaikesta epäilyksestä ja tunnen itseni vahvaksi.

Ei ollut mitään ulkonaista syytä, miksi Ivar Lyth'in piti tulla ajatelleeksi tätä juuri nyt. Hän olisi voinut tehdä toisen päätöksen. Hän olisi voinut... Niin, minä en tahdo väsyttää kaikilla niillä hirvittävyyksillä, joita hänellä olisi ollut voima tehdä ja jotka olisivat vieneet hänet samaan tulokseen. Ei tullut myöskään mitään erityistä syytä pakoittamaan häntä toimimaan. Hän olisi voinut odottaa kuukauden tai vuoden. Hän olisi voinut myöskin tehdä sen paljon aikaisemmin. Mutta se oli kaikki, mitä minä ennen olen kertonut, kaikki, mikä oli kokoontunut saattaakseen hänen sielunsa sekasortoon, kaikki tämä puhkesi nyt, kuten laava puhkee ja särkee maankuoren, joka kauan on heilunut maanalaisen tulen painosta. Oliko se tämä, jota ihmiset vanhaan aikaan kutsuivat perkeleeksi?

Oli aikainen aamu ja kaikkien nukkuessa nousi Ivar Lyth ylös ja herätti poikansa. He menisivät ulos yhdessä, he, jotka kuuluivat yhteen elämässä ja kuolemassa. He lähtisivät katsomaan kevättä, poimimaan kukkia ja kuulemaan linnunlaulua. Oli kauan, kauan siitä. Niin omien ajatustensa masentama oli Ivar Lyth ollut, että hän ei edes ollut muistanut itsellään olleen tapana mennä ulos leikkimään pojan kanssa. Kuinka hän katuikaan sitä nyt! Kuinka julma arveli hän olleensa sentähden, että oli laiminlyönyt poikaa niin kauan. Poikahan oli tullut eräänä iltana --- siitä ei voinut olla enempää kuin kaksi viikkoa -- ja kysynyt häneltä: "Miksi sinä et koskaan enään ota minua kanssasi ulos?" Ivar Lyth tuskin kuuli häntä. Hän vastasi vain olevansa väsynyt ja ett'ei voinut. Nyt katui hän sitä katkerasti, nyt, kun se oli myöhäistä. Hän näki silmiensä edessä pienen sillan, joka pisti veteen pajun alta, eikä hänen kätensä vapissut kumartuessaan herättämään poikaa.

Ivar Lyth oli hiipinyt pojan vuoteelle varpaillaan, jott'ei kukaan heräisi.

"Tst!" sanoi hän. "Jos voit pukeutua niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule sinua, saat seurata isää ulos."

Teidän olisi pitänyt nähdä, miten poika hymyili isälle. Isä näki sen ja ajatteli: "Jos joku olisi nähnyt tuon, olisi hän ehkä voinut ymmärtää, ett'ei minulla ole sydäntä antaa hänen elää." Felix tuli niin iloiseksi, että hän tuskin saattoi hillitä ääntänsä kun hän kuiskasi takaisin:

"Miten sinä olet kiltti!"

Pukeutuessaan hiipi hän isän luo ja kuiskasi jälleen:

"Miksi et puhunut siitä eilen?"

"Eilen?"

"Niin, minähän kysyin sinulta eilen tahdoitko ottaa minut mukaasi."

Tosiasia oli, että Ivar Lyth ei ollut koskaan kuullut pojan kysymystä. Siihen määrään oli hän silloin ollut omien ajatustensa vanki, ett'ei edes ollut tiennyt pojan itseään puhutelleen. Nyt kävi hän melkein iloiseksi tästä tiedosta. Hänestä tuntui kuin olisi poika itse tietämättänsä ottanut osaa hänen suunnitelmaansa ja herättänyt sen.

"Miksi et sinä sanonut mitään?" toisti Felix.

"Minä tahdoin hämmästyttää sinut", vastasi isä.

Hän kuuli pojan nauravan lyhyttä hillittyä nauruansa. Kun Felix oli pukeutunut, kumartui hän ja otti pienet kenkänsä käteensä. Hän antoi isälle merkin olevansa valmis ja Ivar Lyth'in piti juuri kääntyä ottaakseen hattunsa, joka oli pudonnut lattialle, kun hän samassa tuli tuupanneeksi tuolia takanaan. Se kaatui ja hänen vaimonsa heräsi kolinaan. Hän istuutui suorana sängyssä ja tarkasteli heitä molempia.

"Minnekä te menette?" sanoi hän.

Ivar Lyth seisoi sanattomana. Hänestä tuntui kuin voisi hänen vaimonsa katsoa hänen läpitsensä ja kuin hänen ehdottomasti täytyisi ymmärtää, mitä hänellä oli tekeillä. Hän oli niin tämän ajatuksen läpitunkema, ett'ei hän siinä hetkessä voinut vastata hänelle ainoatakaan sanaa. Hän katsoi Felix'iin. Poika seisoi aivan hiljaa kengät kädessä. Näkyi selvästi, että hän oli aivan suunniltaan pelosta.

"Me voimme halusta jäädä kotiin, jos äiti tahtoo", sanoi hän.

Vaimo katsoi jälleen heihin molempiin ja alkoi nauraa.

"Aiotko sinä karata?" pilkkasi hän kääntyessään mieheen. "Ja ottaa aarteen mukaasi? Tee se! Et sinä kuitenkaan pitkälle pääse."

Samassa oli Ivar Lyth tointunut. Hän ymmärsi, ett'ei kukaan enään voisi estää häntä.

"Mene, Felix", sanoi hän ja työnsi hänet ulos ovesta.

Saatuaan pojan ulos kääntyi hän jälleen vaimoonsa:

"Niin", sanoi hän. "Minä aion karata. Ja minä aion ottaa mukaani hänet, jota sinä kutsut minun aarteekseni. Sinä et näe meitä koskaan enään, nyt tiedät sen."

"Suokoon Jumala, että olisi niin hyvin laita", vastasi vaimo.

Hän ei tarkoittanut, mitä sanoi. Mutta hänen mielensä kuohahti. Mies ymmärsi sen ja hän katsoi vaimoa silmiin.

"Huomena kadut sinä, mitä nyt olet sanonut", vastasi hän.

Sillä kääntyi hän ja lähti paiskaten oven lukkuun. Mutta kun hän tuli oven ulkopuolelle, ei hän voinut ensin nähdä Felix'iä. Hän huusi hänen nimeänsä. Mutta ei kukaan vastannut. Ivar Lyth kävi tuskaiseksi saamatta selvää miksi. Hän astui portaita alas, hiipi hiljaa eteenpäin kuin olisi hän pelännyt, että olisi saapuvilla joku, joka tahtoi häntä pidättää. Alhaalta kadulta löysi hän Felix'in. Poika tuli juosten häntä vastaan ja otti häntä kädestä.

"Oi, kuinka minä pelkäsin", sanoi hän. "Minä luulin, että sinä et koskaan tulisi."