Part 6

"Kotona on jotain, jota sinä et tiedä. Äiti juo. Hän juo paloviinaa. Hän ei tee sitä joka päivä, mutta hän tekee sen usein. On kummallista, että sinä et ole nähnyt mitään. Sillä mitä minä nyt sanon, tietää koko talo. Mutta se on varmaan siksi, että sinä ajattelet niin paljon. Se oli se, jota minä tahdoin sanoa sinulle."

Hän vaikeni ja kun hän sai nähdä isän kasvojenilmeen, huusi hän:

"Sinä et saa olla sitä tietävinäsi. Sinä et saa. Muista että olet luvannut sen minulle."

Isä puristi pojan käsivarsillensa ja sanomaton häpeäntunne valtasi hänet. Niin kelvoton oli hän siis, niin kehno ja kurja, ett'ei edes voinut nähdä, koska oma vaimonsa oli juovuksissa. Hän ei edes voinut suojella lapsiansa, ei olla miksikään hyödyksi.

"Lyökö hän sinua silloin?" sanoi hän vihdoin ja hänen kasvonsa vääntyivät inhosta.

"Lyö", vastasi lapsi. "Mutta se ei merkitse paljoa. On vain niin ilkeätä nähdä, kun hän... on... täynnä."

Vaivalla sai hän sanotuksi tuon sanan, ja uudelleen sulki isä lapsen voimattomille käsivarsilleen. Ja he istuivat molemmat siinä, kunnes tuli iltapuoli ja nälkä pakoitti heidät palaamaan kotiin. Kun he tulivat kotiin, huomasi Ivar Lyth jälleen, miten vaimonsa tarkasteli heitä. Mutta hän tervehti häntä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja hän näki, miten lapsi ymmärsi häntä ja kiitti häntä sydämessään.

XXI.

Ei ole niin kummallista, että Maria oli alkanut juoda. Hän alkoi sen toisen raskautensa aikana. Hänen elämässään oli kylliksi sellaista, mikä kiihoitti häntä etsimään huumausta. Ehkä oli hän yhtä hyvin tarinan arvoinen ja ehkä oli hän kärsinyt myöskin, ennenkuin alennus sitoi hänet ainaiseksi. Vierekkäin olivat nämä puolisot vaipuneet kumpikin omaan alennukseensa, ilman että toinen oli aavistanut toisen tuskia. Ja mikä nyt enin askarrutti Ivar Lyth'iä, oli, mitenkä oli mahdollista, ett'ei hän mitään ollut nähnyt.

Hän oli kuin tämän ajatuksen maahan lyömä, ja hän väänteli itseään, että oli pakoitettu tarttumaan asiaan käsiksi pelastaakseen ainakin lapsensa.

"Että minulla ei ole ollut tästä aavistusta", ajatteli hän. "Että en minä, saatuani sen tietää, voi tukahuttaa sitä, tai säästää poikaa sen vaikutuksilta! Tiedänkö minä itse, mistä se tulee? Voinko selittää sitä taikaa, jota koko elämä harjoittaa minun ylitseni, niin ett'en voi koettaa taistella vastaan? Minä olen kuin sidottu pussiin, eikä ole niin alhaista tekoa, että minä en voisi sitä tehdä vain päästäkseni kohtaamasta hänen ilkeitä silmiään tai kuulemasta hänen pilkallisia sanojaan. Voisinko minä suojella lasta, minä, joka en ole koskaan voinut suojella itseäni? Ja jos voisinkin sen, eikö minun täydy päivät päästään olla poissa kotoa? Voinko minä estää sitä, mikä tapahtuu minun poissaollessani? Eikö kaikki tulisi pahemmaksi, jos minä sekaantuisin siihen? Minä voin puhua hänelle, uhata häntä. Mutta kun minä olen lähtenyt, ja hän jälleen on yksin...?"

Niin mietiskeli epätoivoinen mies, joka ei voinut muuta kuin miettiä, ja monta kertaa tänä aikana ihmetteli hän, ett'ei ollut tullut hulluksi. Hiljaa ja suljettuna oli hän kulkenut tietänsä läpi elämän, mutta itsepäisemmin kuin ennen sulkeutui hän itseensä. Toverien seuraa ei hän koskaan ollut etsinyt, mutta nyt vältti hän heitä kokonaan. Tehtaaseen tuli hän kuten tavallisesti ja teki työnsä kuten ennenkin. Mutta hän ei vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa. Hän teki, mitä käskettiin. Mutta yli sen ei hän voinut ajatella ajatustakaan, ja jos joku on ollut luotu orjaksi, oli se hän. Se oli häpeä, jonka ympäri hänen mietteensä nyt kiertelivät, häpeä, joka tuli kuin kukkura onnettomuuden maljaan, ja tämä häpeä teki hänet araksi koko maailmaa kohtaan, aremmaksi kuin hän oli ollut ennen.

Hänen vaimonsa joi, sen tiesi koko talo. Niin oli Felix sanonut. Niinmuodoin tiedettiin se myöskin tehtaassa. Kaikki tiesivät sen -- paitsi hän itse.

Meni niin pitkälle, että Ivar Lyth pelosta antaa itsensä ilmi tuskin uskalsi enään puhua pojalle, eikä hän hyväillyt häntä mielellään vaimonsa nähden. Ei hän myöskään uskaltanut kuten ennen, avoimesti ottaa lasta ulos kanssansa. Hän ajatteli aina, että Felix saisi maksaa sen jälkeenpäin, ja kun tuli sunnuntai, oli isän ja pojan tapana määrätä kohtaus kodin ulkopuolelle. Ivar Lyth kuvitteli sellaisissa tilaisuuksissa, että hänen vaimonsa silloin luulisi, ett'eivät he tapaisi toisiaan, ja hän luuli olevansa hyvin viekas, kun menetteli sillä tavoin.

Ennen ei hän koskaan ollut pitänyt tapana puhua lapsen kanssa äidistä. Nyt sen sijaan tuli hän heidän alituiseksi puheenaineekseen. Niin pian kuin Ivar Lyth tapasi pojan eikä kukaan voinut heitä kuulla, oli ainoastaan yksi kysymys, jonka hän suuntasi pojalle. Hän tahtoi tietää, oliko äiti pidellyt häntä pahoin sitten viimeisen. Isä oli kuin kuumeessa ennenkuin oli saanut lapsen vastauksen. Ja joka kerta kun poika vastasi hänen kysymykseensä myöntäen, joutui hän raivoon, joka peloitti lasta ehkä enemmän kuin itse pahoinpitely. Ivar Lyth kulki ja mietti kostoa, ja hänellä oli suunnitelmia ottaa lapsi ja karata. Hän ajatteli mennä papin luo koettamaan avioeroa. Hänellä oli tuhat ajatusta, mutta kaikki jäi mietteisiin ja sanoihin. Hän ei voinut toimia. Oli kuin hermot tahtomisen ja taitamisen välillä olisivat olleet poikkileikatut tällä miehellä. Ja hän saattoi kärsiä tuskia tästä ajatuksesta: "Minä en pääse tästä koskaan. En koskaan. En koskaan. Ennenkuin kuolema osoittaa minulle armeliaisuutta."

"Jospa minä saisin kuolla", sanoi hän kerran pojalle. "Jospa saisin kuolla kaikesta."

Lapsi katsoi isään suurin silmin ja vastasi:

"Mitenkä minun sitten kävisi?"

"Sinä kuolisit minun kanssani", oli vastaus.

Silloin vetäytyi lapsi erilleen ja Ivar Lyth kuuli hänen sanovan nämä sanat:

"Minä en tahdo kuolla. Minä niin pelkään kuolemaa."

On mahdollista, että ajatus siitä, mitä tulisi tapahtumaan, juuri tässä tilaisuudessa syntyi onnettomassa miehessä. Mutta vielä ei se ollut valmis toteutettavaksi, ja Ivar Lyth ei voinut koskaan toimittaa todellista tekoa pikaisuudessa. Kun hän oli kauan, hyvin kauan, ajatellut jotain asiata, kun hän oli ajatellut niin kauan, että ajatus vei hänet sinne, minne hän ei tahtonut, vasta silloin saattoi hän toimia. Eikä ole varmaa, että mies on rikoksellisempi sentähden, että hän kauan on miettinyt asiata. On ihmisiä, senlaatuisia että _itse ajatus estää heitä vastustamasta kiusausta_, koska ajatus on ollut niin kauan itämässä heidän mielessään, että se on syönyt kaikki tyhjäksi ympärillänsä. Jos ei olisi niin, olisi elämä huomattavasti yksinkertaisempaa.

Sensijaan ajatteli hän ainoastaan suojella Felix'iä. Ja Ivar Lyth sai sen kummallisen kuvitelman, että jos hän itse voisi saada nähdä vaimonsa juopuneena, niin ett'ei mikään väärinkäsitys voisi tulla kysymykseen, jos hän voisi saada hänet kiinni itse teossa, astua esiin ja sanoa: "mitä teet sinä? miltä näytät sinä?" silloin voisi hän myöskin peloittaa hänet tottelemaan, saada hänestä voitto, joka johtaisi heidän kaikkien pelastukseen. Hän kuvitteli, että hän vain näyttämällä itsensä tietäisi peloittaa hänet paheesta, joka alensi kotia ja jonka kautta hän varasti häneltä ja hänen lapsiltaan. Hän tahtoi hiipiä hänen luoksensa, lyödä häntä, jos se oli tarpeellista... Julmuus, joka on niin likellä tunteellisuutta, heräsi tästä ajatuksesta hänessä ja sai hänet näkemään kauhunäkyjä, joissa hän itse näytteli pääosaa.

Tätä mieletöntä aatetta oli vaikea toteuttaa tietysti senvuoksi, että Ivar Lyth koko päivän työskenteli tehtaassa eikä koskaan voinut päästä irti muuten kuin päivällislomalla. Hän koetteli sentähden kotoa lähtiessään sanoa, ett'ei tulisi kotiin päivälliselle, jotta sitten äkkiarvaamatta voisi astua huoneeseen. Hän oli mitä äärimmäisimmin kiihtynyt koko tämän aamupuolen ja tuskin oli päivällishetki lyönyt, kun hän nopein askelin kiiruhti kotiin. Vieläpä hän kulki kiertotietäkin, jotta ei kukaan voisi nähdä häntä akkunasta, vaikka tämä ei ollut pelättävissä asunnossa, joka oli neljännessä kerroksessa. Hän meni taloon takapihan yli. Kun hän astui sisään, ei siellä ollut yhtään mitään näkemistä. Vaimo katsoi vain miestänsä ihmetellen ja Ivar Lyth luuli hänen nauravan itseksensä, kun hän kuuli hänen selityksensä tapahtumasta.

Ivar Lyth tunsi itsensä aivan hämmästyneeksi siitä, että tämä tuuma oli epäonnistunut eikä hänen käynyt sen paremmin, kun hän jonkun aikaa senjälkeen teki saman kokeen keksien syyksi, että oli saanut ylityötä tehtaasta eikä siis tulisi kotiin ennenkuin pari tuntia tavallisen ajan jälkeen. Myöskin silloin epäonnistui hän ja epäonnistumisesta hänen levottomuutensa kasvoi. Meidän täytyy muistaa Ivar Lyth'in tulleen siihen, että kaikki, mihin hänen piti ryhtyä, niin suuri kuin pienikin, tuntui hänestä sisälliseltä tehtävältä. Hän oli kuin mies, joka polkee paljain jaloin ohdakekenttää. Ei ole pistettäkään, mihin hän voisi asettaa jalkansa niin ett'ei se lisäisi hänen tuskaansa. Sellaisessa miehessä ei kehity tarmo eikä johdonmukainen ajatuskulku.

Kuitenkin tapahtui eräänä päivänä, että sattuma tuli hänelle avuksi. Kone meni rikki tehtaassa. Sellaisissa tilaisuuksissa tapahtuu, että ne, joita ei tarvita auttamaan sitä jälleen kuntoon, aivan yksinkertaisesti saavat mennä kotiin. Siinä silmänräpäyksessä kun Ivar Lyth'ille kävi selväksi, että hän oli vapaa, kulki hänen läpitsensä jotain, joka oli voitontunteen kaltainen. Hän arveli, että tässä silmänräpäyksessä kaikki levottomuus jätti hänet. Hän tunsi itsensä melkein riemastuneeksi eikä hän ensinkään kiiruhtanut. Tyynesti ja kylmästi astui hän katua eteenpäin. Hän ei tehnyt mitään kiertoteitä, vaan arveli itseksensä ei olevan todennäköistä, että joku näkisi alas nelikerroksisen kivitalon ylimmistä ikkunoista. Ja hän kulki verkkaan niiden monien ovien ohi, joista ruuankäry ja höyry virtasi ulos epäsiisteihin porstuoihin, siirtyi eteenpäin lasten välitse, jotka leikkivät likaisilla porraskäytävillä ja seisoi vihdoin oman ovensa ulkopuolella. Ivar Lyth pidätti henkeä ja kuunteli. Kaikki oli hiljaista, vain kaukaisen soittokellon ääni kuului alla-olevasta kerroksesta. Hän odotti jännittyneenä ja mitä hämmentyneimmät ajatukset risteilivät hänen aivojansa. Hänestä tuntui mahdottomalta, ett'ei mitään tapahtuisi tämän suletun oven takana. Hän piti avainta kädessään, mutta varoi pitkään aikaan koskettamasta lukkoa.

Niin seisoi hän kauan voimatta eroittaa pienintäkään. Mutta ihmeellistä kyllä ei hänen päähänsä hetkeksikään juolahtanut, että hän tällä kertaa olisi voinut tulla turhaan. Hänen tarkkaavaisuutensa oli teroittunut äärimmäisyyteen asti ja vihdoin kuuli hän myöskin äänen. Se tuli selvästi hänen omasta asunnostansa. Mutta se oli niin heikko, että hän alussa ei voinut kuulla, mitä se oikeastaan oli. Yht'äkkiä säpsähti hän arvellen tuntevansa Felix'in äänen. Se, mitä hän kuuli, ei ollut itkua, vielä vähemmin parkua. Se oli hiljaista, tukahutettua uikutusta, mutta se vihlasi kuuntelevan miehen korvia kuin mitä saatanallisin ääni, mitä hän koskaan oli kuullut ja varmalla kädellä väänsi hän avainta lukossa. Hän teki sen niin hiljaa, että ei ääntäkään hankauksesta tunkeutunut edes hänen omiin korviinsa ja hän piti hetkisen ovea raollaan. Se oli Felix, joka valitti. Hän kuuli sen nyt selvästi. Tässä silmänräpäyksessä näki hän vain yhden seikan. Hänen poikaansa oli kidutettu, kiusattu, ehkä lyötykin. Lapsi tarvitsi apua, ja tämä apu voisi kenties tulla niin täydelliseksi, että he molemmat sitten voisivat elää rauhassa. On itsestään selvää, että mies ei ajatellut mitään tästä kaikesta. Eräänlainen tiedoton tarmo hallitsi häntä ja hän kävi kuin unissakulkija suoraan huoneeseen, säilytyskammioon, josta valitus kuului.

Siellä sisällä istui Felix, kokoonkyyristyneenä pimeässä.

"Tule ulos", sanoi Ivar Lyth. "Tule ulos!"

Felix tuli ulos. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltansa pelästyksestä.

"Minkätähden istut sinä täällä?" sanoi isä.

Poika katsoi isää kasvoihin ja hän _ymmärsi_, että vaara oli tulossa.

"Minä rikoin lautasen", sanoi hän. "Ja äiti salpasi minut sisään rangaistukseksi."

Ivar Lyth kääntyi ympäri ja katsoi vaimoonsa. Ensi kerran näki hän vaimonsa juovuksissa ja käheä ähkynä pääsi häneltä.

"Onko se totta?" melkein huusi hän.

"Ei", vastasi Maria julkeasti. "Hän valhettelee myöskin."

"Miksi salpasit sinä hänet sisään?"

"Hän suututtaa minua, eikä se kuulu sinuun, miten minä kasvatan lapsiani."

Maailma musteni miehen silmissä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin Felix'in äänen, joka huusi:

"Älä lyö häntä, älä lyö, minä pyydän sinua, isä." Mutta raivous vimmastutti häntä ja hän löi naista puristetulla kädellä päin kasvoja. Hän näki veren vuotavan hänen nenästänsä. Hän kävi rohkeammaksi nähdessään verta. Hän tarttui vaimoa molemmin käsin olkapäistä ja lennätti hänet kumoon lattialle. Vaimo kirkui ääneen ja huusi apua. Mutta mikään ei voinut nyt pidättää raivoavaa miestä. Kuin olisi hän tyhjentänyt kaiken hätänsä ja surunsa, koko elämän tuskan ja häpeän noihin koviin lyönteihin, kuritti hän häntä nyrkillään katsomatta, mihin lyönti sattui. Toiset lapset syöksivät ulos. Mutta Felix seisoi jälellä ja kerjäsi ja pyysi hänen lakkaamaan.

Kun Ivar Lyth väsyi, kohosi vaimo jälleen ylös ja vihasta leiskuvin silmin tarkastelivat he toisiansa. Vaimo oli äkkiä tullut raittiiksi, nousi ylös ja osoitti ovelle.

"Sinä olet lyönyt minua", sanoi hän. "Minä otan teidät todistajiksi, että hän on lyönyt minua niin että verestymiä on noussut."

Silloin kääntyi Ivar Lyth ja näki, että oli unohtanut sulkea oven. Kynnyksellä seisoi kolme naapurinvaimoa tarkastellen häntä inholla.

"Kyllä", huusivat he. "Me voimme todistaa, ja teemmekin sen."

Miehen voima oli tässä silmänräpäyksessä masentunut ja hän oli vaaraton kuin lapsi. Mitä naiset sitten sanoivat, ei hän kuullut. Hän istuutui vain ja käänsi heille selkänsä. Hän tunsi vain, ett'ei koskaan saisi oikeutta ja että kaikilla oli valta häneen. Hän olisi tahtonut mennä ulos, mutta ei voinut liikuttaa itseään.

Hän istui hiljaa ja kuuli naisten kauan seisovan ovella ja keskustelevan, mutta mitä he sanoivat, ei hän kuullut. Hän ymmärsi vain yhden seikan, nimittäin että nyt voisi hän vähemmän kuin koskaan suojella Felix'iä. Nyt oli hän joutunut huonon miehen huutoon, eikä hän voisi koskaan puolustaa ei itseään eikä muita.

Vaimo tiesi sen myöskin. Sillä hän teki asiasta pikaisen lopun ovensuussa seisovien naisten kanssa.

"Niin, nyt te olette nähneet, mitä täällä tapahtuu", sanoi hän. "Menkää nyt ja puhukaa se koko talolle."

Sillä sulki hän oven ja meni jälleen toimiinsa. Ivar Lyth'ille ei hän sanonut sanaakaan mutta minne mies sitten menikin, näki hän vaimonsa silmät tuijottavan vastaansa.

XXII.

Tässä tulee nyt vain muistaa, että tämä tapahtui talvisaikaan ja että talvi on pitkä sille, joka aina tekee työtä ja usein menee nälkäisenä sänkyyn. Se tapahtui heille kaikille nykyjään. Sillä vaimo osti etusijassa paloviinaa eikä hänellä ollut enään mitään syytä salata pahettansa.

Tänä talvena ei tapahtunut paljoa, joka olisi voinut kiintyä Ivar Lyth'in mieleen. Enimmäkseen oli se pieni tehtaanpyörä, jota hänen oli tapana ajatella, eikä hän koskaan itse ymmärtänyt, miten oli ensi kerran tullut huomanneeksi tämän pyörän. Se ei ollut yksikään noista suurista pyöristä, jotka heti pistävät silmään. Se kävi kahden suuremman välillä eikä Ivar Lyth tiennyt milloinkaan oikein, miksi se oli siinä. Pyörä kulki hyvin verkkaan, ja työmiehen sisässä tahtoi halusta jäätää, kun hän seisoi ja katseli sitä.

Tämän pyörän edessä on hän seisonut ja ajatellut, vieläpä hän on puhunut sen kanssa:

"Mitä teet sinä oikein siinä?" on hän kysynyt.

"Surr, surr", vastasi pyörä.

"Kuka on asettanut sinut sinne?"

"Surr, surr."

"Miksi kieput sinä ympäri?"

"Surr, surr."

"Mitä tarkoittaa sinun kieppumisesi?"

"Surr, surr."

"Etkö sinä koskaan kulu?"

"Surr, surr."

"Tuleeko uusi pyörä, kun sinä et enää kelpaa?"

Kuinka kaukana suuressa huoneessa Ivar Lyth olikin, saattoi hän kuitenkin aina nähdä tuon pienen pyörän. Kun hän tuli sen läheisyyteen, katsoi hän sitä ikäänkuin olisi tervehtinyt hyvää päivää ja työmiehestä tuntui toisinaan, että häneen itseen teki pahaa, kun hän näki sen pyörivän ja pyörivän eikä koskaan saavan rauhaa.

Mutta kului hyvin kauan ehkä useita vuosia, ennenkuin hän eräänä päivänä seisoi pyörän edessä ja sanoi ääneen itseksensä: "Tämähän olen minä."

Hän sanoi tämän niin lujaa, että kaikki olisivat kuulleet hänet, jos ei koneiden kalke olisi voittanut hänen ääntänsä. Ajatus löi häneen, painui kiinni ja hänen täytyi katsoa eivätkö hampaat olleet kuluneet. Hän arveli, että jos hän voisi nähdä yhdenkin tämän rattaan hampaan olevan epäkunnossa, ennustaisi se hänelle itselleen jotain, joka ehkä jonain päivänä täyttyisi.

Ivar Lyth oli seisonut siinä hyvin kauan ennenkuin hän ymmärsi, että se oli hän itse, joka kulki siellä sisällä ympyrässä. Mutta sitten kuin hän oli ymmärtänyt tämän, arveli hän, että kaikki muu kävi hänelle selvemmäksi. Hän ymmärsi, miksi hänen oli täytynyt muuttaa maalta, missä hän nukkui rauhassa ja kuuli hiljaisuuden akkunan ulkopuolella, kaupunkiin, jossa melu on niin ankara, että kukaan ei voi kuulla toisen ääntä. Hän arveli kuuluvansa sinne, missä kaikki heikot menehtyvät ja jossa ihmisiä on niin paljon, että heidän täytyy ahdistaa toisensa kuoliaiksi. Hän ymmärsi saaneensa vaimon, joka oli synnyttänyt hänelle lapsia ja että nämä tulisivat yhtä onnettomiksi kuin hän itse. Hän ymmärsi, että hänen pienen Felix'insä täytyi kärsiä pienenä kestääkseen suureksi tultuaan. Hän ymmärsi, että heidän kaikkein tulisi kärsiä nälkää, palella, vihata toisiaan ja joutua perikatoon vain senvuoksi, että suuri koneisto kävisi. Ympäri! Ympäri! Surr! Surr!

Että hän tarvitsisi niin monta aavistuksen ja ajatuksen kiertotietä, niin monta pitkää vuotta ainoastaan oppiakseen ymmärtämään, että oli koko elämänsä erehtynyt tiestä ja että hänelle ei ollut olemassa oikeata tietä! Että elämä voi tarvita niin pitkiä ja niin mutkallisia kiertoteitä!

Niin ajattelee hän ja jälleen näkee hän pienen pyörän edessänsä. Missä hän kulkikin, saattoi hän nähdä sen itseksensä, ja hän saattoi nähdä toverien ilmeet, kun he tarkastelivat häntä. He olivat näet viime aikoina alkaneet huomata, että Ivar Lyth oli hiukan "omituinen", ja he tiesivät, että tuon pyörän eteen oli hänellä tapana pysähtyä ja näyttää kummalliselta. Siellä seisoi hän silloin ja tunsi itsensä yhdeksi koneen keralla, jota hän oli asetettu hoitamaan ja jonka hän jätti vasta sinä päivänä, kun ruuvit erisivät ja se ihmeellinen tapahtui.

Pieni pyörä käy vielä, vaikka Ivar Lyth on poissa. Jälleen ja jälleen ajattelee hän sitä ja hänellä on halu kysyä siltä kuten muinoin:

"Etkö sinä koskaan väsy? Etkö sinä koskaan pysähdy?"

XXIII.

Niin meni talvi ohi ja tuli kevät. Sattumalta tuli kevät tänä vuonna aikaisemmin kuin tavallista. Ivar Lyth ei ollut odottanut sitä, tuskin edes ajatellut, että se tulisi. Kaikki oli käynyt hänestä niin yhdentekeväksi ja hän oli melkein onnellisin ollessaan tehtaassa. Rattaiden ja koneiden kalina esti häntä kuulemasta ääntä siitä maailmasta, joka eli paksujen tiilimuurien ulkopuolella. Hän kulki siellä ja hengitti pumpulinöhtää, jota lenteli ilmassa eikä hän odottanut mitään muuta.

Tähän aikaan ei hänelle tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa hänen asemaansa tai jollain tavoin tarttua hänen silloiseen elämäänsä. Hän näki vain, miten aurinko paistoi yhä lämpöisemmin voimatta herättää häneen itseen mielenkiintoa tai elämää. Kaikki meni kulkuaan ilman että hän näytti olevan mukana, ja samalla näytti hänestä kuin johdettaisiin häntä vasten tahtoaan jotain kohti, joka tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin, jotain, jota hän ei itse jaksanut pidättää takaisin.

Ivar Lyth'in ja hänen vaimonsa välisen kohtauksen jälkeen olivat puolisot ensin lakanneet puhumasta keskenänsä. Mutta jo kun pari päivää oli kulunut, oli kaikki palannut vanhaan latuunsa. Ainoa eroitus oli, että Ivar Lyth nyt näki kaikki kodissa ja ymmärsi sen. Hänen ja vaimon välillä oli ainoastaan tukahutettu alakuloisuus, jonka pienimmätkin lapset tunsivat. Kun Ivar Lyth tuli kerran kotiin, kuuli hän portaissa nuorimman pienokaisensa -- tytön -- sanovan veljille:

"Isä on paha. Sillä hän lyö äitiä."

Hän pysähtyi, jotta ei näyttäisi kuulleen, mistä he puhuivat. Silloin kuuli hän Felix'in vastaavan:

"Isä ei tahdo ketään lyödä. Hän ei voinut sille mitään."

Ivar Lyth kulki ja ajatteli oliko hän voinut vai ei, vielä kun meni levolle, ja hän makasi kauan valveilla pimeässä ja kuuli, miten vaimo ja lapset nukkuivat hänen ympärillänsä. Harvoin on varmaan ihminen tuntenut syvempää epätoivoa kuin työmies tunsi kuullessaan nämä raskaat hengenvedot pimeässä. Ne täyttivät ilman ja hänestä tuntui että ne ryöstivät häneltä itseltä jotain, jota hän olisi tarvinnut hengittääkseen. Hän alkoi laskea toisten hengenvetoja. Hän laski kymmeneen tai kahteentoista, hämmentyi ja alkoi uudelleen. Vihdoin väsyi hän tähän ja alkoi sensijaan ajatella kaikkea muuta mahdollista.

Se, mitä nyt tapahtui, tuntui hänestä itsestä selittämättömältä, ilman että se kuitenkaan ihmetytti häntä. Hetkessä näki hän edessään torpan tuvan, jossa hän oli lapsena asunut ja hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt jälleen vanhan vaimon, kasvattiäitinsä. Vanhus tuli vuoteen luo ja vaikka Ivar Lyth koko ajan ymmärsi, että se oli mielikuvitusta, tunsi hän kuitenkin hänen taputtavan itseään päähän ja käskevän häntä nukkumaan.

"En voi", kuiskasi hän.

Vanhus nyökkäsi väsyneelle miehelle ja sanoi:

"Koeta, niin se kyllä käy."

"Ei", vastasi Ivar Lyth. "Se ei käy. Minä en voi koskaan enään nukkua."

"Miks'et?" sanoi vanhus.

"En tiedä", vastasi Ivar Lyth.

Samassa tuntui hänestä, kuin nojautuisi vanhus alas ja kuiskaisi hänelle, että hän lakkaisi ajattelemasta kaikkea mahdollista. Muutoin ei koskaan kävisi hyvin.

"Minä en voi", kähisi hän hänelle epätoivoissaan. "Minä en voi."

Ivar Lyth tunsi pimeässä kasvojensa vääntyvän tuskasta ja samassa tuntui hänestä, että vanhuksen kasvot kävivät niin sanomattoman surullisiksi ja synkiksi. Ne alkoivat kadota eikä Ivar Lyth voinut pidättää niitä. Häneen tarttui sanomaton tuska, että ne menisivät häneltä ja hän jälleen makaisi yksin pimeässä. Hän arveli tarvitsevansa nähdä niiden loistavan vastaansa yhtä ystävällisesti kuin äsken ja että jos ei niin kävisi, tapahtuisi hänelle onnettomuus, pahempi kuin kaikki, mitä hän oli tähän asti elänyt. Hän ei uskaltanut nousta ylös, hän ojensi vain kätensä, mutta näköhäiriö haihtui hänen silmistänsä ja pimeän läpi kuuli hän vaimon ja lasten nukkuvan.

Silloin tarttui häneen harvinainen tuska ja istuen ylhäällä sängyssä, vapisi hän koko ruumiiltaan itkusta, jota ei voinut hillitä. Kyyneleet virtasivat hänen silmistänsä ja hän tunsi kuin jotain raskasta olisi nostettu ja se olisi kadonnut. Mutta vielä oli se häntä niin likellä, että hän ikäänkuin makasi hiljaa ja pelkäsi sen jälleen tulevan takaisin. Silloin huomasi hän liikettä vierellänsä vuoteessa ja kuuli äänen, joka kysyi:

"Mitä teet sinä?"

Ensin ei hän voinut vastata, ja ääni toisti kysymyksensä.

"En mitään", sanoi Ivar Lyth hiljaa.

"Oletko sinä kipeä?" kysyi vaimo uudelleen.

"En tiedä", mumisi mies vastaukseksi.

Vaimo kohottautui sytyttääksensä tulen.

Mutta Ivar Lyth pidätti häntä. Hän ei tiennyt, mitä ajatteli tai mitä tahtoi. Hän piteli vaimoa käsivarresta ja puhui matalalla äänellä, jott'ei herättäisi lapsia.

"Anna minun nojata päätäni sinuun ja kierrä käsivartesi minun ympärilleni", sanoi hän vapisten.

Mitä vaimo ajatteli, ei ole helppo tietää. Mutta sanomatta sanaakaan vastaukseksi, teki hän niinkuin mies pyysi. Ja mies, joka vihasi ja halveksi vaimoansa sekä julkisesti että salaisimmissa ajatuksissansa, mies, joka ei voinut katsoa vaimoaan silmiin, ilman että hänen ruumistansa jääti, hän nojasi nyt päätänsä häneen ja vaimon käsivarret ympärillänsä nukahti hän kuin lapsi. Kun hän heräsi, makasi hän vielä pää vaimon olkapäätä vasten.

XXIV.