Part 8

Ivar Lyth kärsi nähdessään lapsen ilon ja koko se levollisuus, jota hän oli tuntenut, ennenkuin vielä oli ulkona, oli kuin poispuhallettu. Se kauhea levottomuus, joka edellisinä päivinä oli vallinnut häntä, tuli kaksinkertaisella voimalla takaisin. Jälleen luuli hän voiman, joka oli häntä itseään väkevämpi ja joka ei tahtonut päästää saalistaan ennenkuin se oli imenyt viimeisen veripisaran hänen suonistansa, vastustamattomasti vievän häntä eteenpäin. Ja samalla kertaa valtasi hänet suuri sääli lasta kohtaan, joka luottavaisena kulki hänen sivullansa ja piti hänen kättään kädessänsä. Se ei ollut samaa sääliä, jota hän tavallisesti tunsi. Se oli aivan toista. Se oli sen säälin kaltaista, jota muut ihmiset tuntevat. Ivar Lyth piti aivan yksinkertaisesti, että poika oli niin nuori ja niin hento. Hän oli omiaan elämälle ja auringolle. Hänen tuli elää ja olla onnellinen, tulla suureksi ja vahvaksi ja uurtaa itse uransa, joka olisi parempi kuin hänen isänsä oli osannut. Ivar Lyth tunsi sydämensä yhä hellenevän ja hän pusersi pientä kättä omaansa katsoen poispäin ja suurten kyynelien täyttäessä hänen silmänsä.

Mutta koko ajan _tiesi hän kuitenkin, että se tapahtuisi_, tiesi toimivansa juuri niinkuin oli päättänyt ja hän tiesi myöskin, ett'ei hänellä olisi voimia kääntyä ja jättää poikaa kotiin sillä aikaa kun itse menisi sitä tietä, josta ei kukaan palaa takaisin. Ivar Lyth kulki ja ajatteli, eikö hänen pitäisi kysyä Felix'iltä. Olisi mahdollista, että poika ajattelisi samalla tavoin kuin hän itse. Hän oli niin yksinäinen ja niin onneton -- ja hän oli ikäänsä nähden vanha. Mutta Ivar Lyth ei löytänyt sanoja, hän jatkoi vain kulkuansa tietä pitkin pitäen pienokaista kädestä.

Niin vaelsivat he kumpikin ympäri eläintarhaa niin kauan, että aurinko nousi korkealle taivaalla ennenkuin kumpikaan tuli ajatelleeksi tarvitsevansa lepoa.

Ivar Lyth pani huomioonsa joka sanan, jonka Felix sanoi koko päivänä ja hän arveli, ett'ei koskaan ollut nähnyt häntä niin säteilevän iloisena. Erittäin iloitsi poika, kun he löysivät puolivalmiin linnunpesän ja seisoivat kauan ja katselivat, miten linnut lensivät edestakaisin vieden korsia pesään. Ivar Lyth ei koskaan arvellut huomanneensa, miten viisas hänen poikansa oli ja kuinka hyvin hän kaiken huomasi.

"Minä olen väsynyt", sanoi Felix. "Me olemme kulkeneet kauaksi."

Ja niin istuutuivat he. Felix ryömi ruohoa pitkin tullaksensa lähemmäksi linnunpesää peloittamatta poikasia. Hän tuli takaisin ja kertoi isälle, mitä oli nähnyt. Yht'äkkiä tuntui kun olisi poika tullut ajatelleeksi jotakin. Hän hiipi isän polvelle ja nojasi häneen kuten hän aina teki ollessaan surullinen tai ajatuksissaan. Ivar Lyth tunsi hänen pienen sydämensä lyövän ruumistaan vasten ja hänestä tuntui, että niin yksin ei hän milloinkaan ollut istunut lapsen kanssa. Oli kuin olisi maailma kuollut heidän ympäriltänsä, eikä mitään muuta ollut jälellä, ei mitään muuta kuin se suuri rauha, joka odotti. Työmiehestä tuntui melkein kuin ihmeeltä, että he vielä hengittivät. Niin hiljaista oli kaikki heidän ympärillänsä. He kuulivat vain linnunsiipien suhinan, kun ne lentelivät edestakaisin heidän päänsä päällä ja niiden lyhyen viserryksen, kun ne huutelivat toinen toistansa pesän reunalta.

Silloin kuuli Ivar Lyth pojan päätään nostamatta kysyvän häneltä:

"Miksi eivät ihmiset ole kuten linnut? Ne auttavat toinen toistansa pesän teossa, ne eivät noki toisiansa eivätkä kiistele tilasta."

Sinä hetkenä ei Ivar Lyth'istä tuntunut vähääkään kummalliselta, että lapsi saattoi tehdä sellaisen kysymyksen. Mutta hän tunsi olevansa hirvittävällä mielellä eikä tahtonut kauempaa istua hiljaa.

"Tule", sanoi hän. "Minä tahdon mennä."

Ihmetellen seurasi poika häntä. Mutta hän ei enään pitänyt isää kädestä. Hiljaa seurasi hän häntä tietä pitkin.

"Onko sinun nälkä?" kysyi isä viimein.

"On kyllä", vastasi Felix.

Hän ei näyttänyt ollenkaan ajatelleen mitään sellaista. Mutta Ivar Lyth'iin tuli äkillinen halu nähdä poika iloisena. Hän vei lapsen pieneen kahvilaan, joka oli auki. Siellä antoi hän pojan valita, mitä halusi. Hän sai kaikkea, mikä oli hyvää ja kallista ja isä istui ja iloitsi, miten hyvältä kaikki pojalle maistui. Hän osti pussillisen makeisia ja antoi hänelle ne, sillä hänen sydämensä vuoti yli reunojensa ja hän koetti kaikin tavoin osoittaa sitä. Ja jälleen menivät he ulos jatkaen matkaansa pitkin rantaa Kaivolahteen. Taas kulkivat he kauas pois ja taas alkoi poika puhua. Mutta hän ei ollut enään iloinen kuin ennen. Hän ei hymyillyt eikä hän huomannut, mitä oli nähtävää sen tien varrella, jota he kulkivat. Felix oli jälleen tarttunut isän käteen ja Ivar Lyth vapisi tuntiessaan pienen käden omassaan. Syy tähän oli se, että hän tiesi nyt paikan lähenevän. Koko ajan oli Ivar Lyth nähnyt tämän paikan silmiensä edessä. Se oli vanha, lahonnut silta, joka pistäytyy veteen. Sen alitse juoksee vesi mustana. Ivar Lyth oli kerran nähnyt erään vaimon noutavan sieltä vettä. Hän tiesi, että siinä oli syvää. Siitä asti kun hän oli lähtenyt kotoa oli yhä ja yhä tämä paikka väikkynyt hänen silmissänsä, mutta koko ajan oli hän kulkenut toiselle suunnalle, missä se ei ollut. Tietämättänsä oli hän nyt ohjannut askeleensa sinnepäin. Ja nyt näki hän paikan silmiensä edessä. Hän tiesi, ett'ei voisi kestää kauempaa nähdä pojan kulkevan niin tyynenä sivullansa eikä tuntea pienen käden puristavan omaansa. Hän rupesi vapisemaan voimatta hillitä sitä ja hän kärsi tuskia, joita ei ihmisvoimien luulisi voivan kantaa. Yht'äkkiä näki hän, että Felix oli huomannut hänen kiihtymyksensä.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi lapsi.

Ivar Lyth ei vastannut hänelle. Hän ei voinut vastata. Hän vain kiirehti ja tarttui lujemmin poikaa kädestä. Silloin irtautui poika hänestä ja katsoi häneen. On ihmeellistä, että lapsen kasvoilla voi olla sellainen ilme.

"Sinä ajattelet lähteä minun luotani. Minä tiedän, että sinä ajattelet sitä. Koko tämän talven olen minä sen ymmärtänyt ja minä olen rukoillut Jumalaa, että sinä et saisi lupaa tehdä sitä. Sinä et saa jättää minua yksin."

"Minä en koskaan jätä sinua yksin, Felix", vastasi mies.

Ja hän arveli, ett'ei koskaan ollut kenellekään antanut niin juhlallista lupausta.

Poika pysähtyi ja hänen kasvonsa näyttivät vanhan miehen kasvoilta.

"Lupaatko sen minulle?" sanoi hän.

"Kyllä, kyllä", vastasi isä. "Minä lupaan sen sinulle."

Samassa ei Ivar Lyth enään voinut hillitä itseään. He olivat paikalla ja hän näki sillan häämöittävän alhaalta veden rannalta. Hän näki pienen polun, joka vei alas sillalle, sen mustan veden luo, joka huuhteli sen reunoja. Ivar Lyth kumartui otti pojan käsivarsillensa, nosti hänet ylös ja juoksi hänen kanssansa siltaa kohden.

"Jumala olkoon meille kummallekin armollinen", mumisi hän.

Mutta kun Ivar Lyth seisoi nojaten mustan veden yli lensi kuin salama hänen päänsä läpitse se ajatus, että jos hän juoksisi hänen kanssansa veteen, voisi hän päästää pojan ja vaipua yksin pohjaan. Lapsi voisi pelastua ja niin jättäisi hän kuitenkin pienokaisen yksin. Ivar Lyth katsoi Felix'iin. Poika nojasi isän rintaan ja piti silmiään kiinni kuin ymmärtäisi hän kaiken. Silloin lähti Ivar Lyth sillalle. Hän kuuli karkeitten kenkiensä kolisevan lankkuja vasten ja hän kyykistyi. Sitten otti hän pojan syliinsä ja suuteli häntä kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa. "Jumala siunatkoon sinua", kuiskasi hän. "Jumala siunatkoon sinua!" Vapisevin käsin irroitti hän lapsen käsivarret, jotka olivat hänen kaulallaan ja nosti häntä eteenpäin. Silloin aukaisi lapsi silmänsä, jotka selällään tuskasta tuijottivat isään.

"Mitä sinä teet?" huusi hän.

Ja Ivar Lyth oli vähällä hellittää kätensä. Hän vapisi kuin olisi hänet estetty täyttämästä aikomustansa.

Mutta kooten kaikki voimansa upotti hän lapsen veden alle. Hän näki hänen päänsä vaipuvan, näki veden, joka tasaantui sen ylitse käsiensä välistä. Hän tunsi pojan ruumiin, joka vääntelehti ja nytki ankarasta pitelystä. Lapsen kädet tarttuivat isän käsiin epätoivon voimalla, kuin olisi hän ristinyt ne ja rukoillut elämänsä puolesta. Mutta onnettoman miehen sisässä huusi ääni, joka oli toisen ja oli tullut nyt hänen omakseen: "Alas, alas, alas." Ja hän piteli poikaa alhaalla kunnes kaikki vastarinta oli loppunut ja hän vain tunsi pienen, kylmenneen käden, joka oli sulkeutunut hänen ranteensa ympäri, suonenvetoisen puristuksen. Silloin nosti hän viimeisine voimineen pojan ruumiin ylös sillalle ja tunsi, että se oli kuollut.

Ivar Lyth heittäytyi suullensa kuolleen ruumiin viereen ja itki pää poikansa rintaa vasten.

XXVI.

Kun Ivar Lyth jälleen nousi ylös, seisoi hän ja tuijotti, mitä oli tehnyt voimatta käsittää, että hän oli tehnyt sen. Mutta samalla kertaa tunsi hän kuin olisi kaikki, mitä hän ennen oli tuntenut, tehnyt tai elänyt, häipynyt tyhjiin. Hän, joka nyt seisoi siellä sillalla, oli toinen kuin se, joka juuri oli käynyt ja hautonut kaikkia niitä pahoja ajatuksia, jotka olivat tehneet Ivar Lyth'istä murhaajan.

Murhaaja!

Hän ei voinut ymmärtää olevansa murhaaja. Hän ei voinut ymmärtää mitään. Hän oli tänä hetkenä niin tyhjä sekä ajatuksista että tunteista, ett'ei hän mitään tuntenut, ei mitään ajatellut eikä mitään nähnyt. Jos joku nyt olisi tullut hänen luokseen, olisi hän mennyt häntä vastaan ja sanonut:

"Katsokaa! Se olen minä. Minä olen murhannut lapseni. Hän on tässä. Hän on hukutettu. Minä olen tehnyt sen."

Hän muisteli jälkeenpäin, että oli kävellyt hetken edestakaisin ruumiin vieressä ja puhunut ääneen itseksensä. Sitten alkoi hän pelätä, kun saattoi nähdä itsensä kulkevan siten edestakaisin, ja rupesi juoksemaan. Hän juoksi aivan ilman tarkoitusta tammimäen yli. Mutta kun hän oli hetkisen juossut, pysähtyi hän jälleen. Miksi juoksi hän oikeastaan? Ja mitä oli hän tehnyt? Eihän kukaan ollut nähnyt häntä. Mitä oli tapahtunut? Ei mitään. Mitä oli tapahtunut, oli siihen määrään poispyyhitty miehen muistista, ett'ei hän edes muistanut itse tekoa.

Miksi hän oli sen tehnyt, sitä ei hän tietänyt. Mutta Ivar Lyth kääntyi takaisin samaa tietä, jota oli kulkenut ja seisoi jälleen sillalla kuolleen lapsen vieressä. Koko hänen tietoisuutensa oli siihen määrään haihtunut, että hän ei silmänräpäystäkään tullut ajatelleeksi alkuaan menneensä sinne tappamaan itseään. Tätä oli hän ensin ajatellut. Tämä oli ollut hänen tarkoituksensa. Nyt oli Felix kuollut ja hän eli. Lopulta oli hän kuitenkin rikkonut valansa ja jättänyt hänet yksin. Mutta sitä ei hän tiennyt silloin. Se ajatus ei herännyt hänessä eloon ennenkuin vieraat kädet kantoivat pojan kuolleen ruumiin ylös portaita heidän kotiinsa. Nyt seisoi hän vain ja tuijotti kuolleeseen ruumiiseen ja näki, ett'ei se enään valunut vettä. Ivar Lyth ei pelännyt, että hänet keksittäisiin. Hän olisi päinvastoin tuntenut kuin huojennusta, jos sattumalta joku ihminen olisi tullut paikalle. Eikä hän olisi puolustanut itseänsä. Ah, ei! Nyt ei hän enään ollut kenellekään vaarallinen, lapsikin olisi voinut ottaa häntä kädestä ja johtaa, minne olisi halunnut. Mutta hänestä kävi inhoittavaksi seisoa ja katsoa tätä sammunutta elämää, ja hän arveli, että sen paikka ei ollut päivänvalossa. Koneellisesti nosti hän ylös ruumiin ja antoi sen pudota veteen. Silmänräpäyksen seisoi hän paikallaan ja näki veden kuohahtavan sen ympärillä. Sitten kääntyi hän jälleen ja kuuli itsensä valittavan kuin haavoitetun eläimen mennessään pientä polkua ylös suurelle maantielle. Hän kulki poikki maantien. Yht'äkkiä sai hän sen tunteen, ett'ei tahtoisi tavata ketään. Ja hän painui metsään, kulki raivaamattomia polkuja, nousi suurten kiviröykkiöiden yli, unohti, miksi kulki siellä ja lähti taas eteenpäin.

Sitten kadotti Ivar Lyth useiksi tunneiksi muiston siitä, mitä oli tehnyt. Todennäköisesti lienee hän tuntenut itsensä väsyneeksi ja asettunut lepäämään. Sillä kun hän jälleen tointui, makasi hän suuren tammen juurella ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kääntyä ja katsoa Felix'iä. Ivar Lyth istui kauan maassa ja katseli ympärillensä. Viimein heräsi muisto siitä, mitä oli tapahtunut. Kukaan ei voi uneksia tai kuvitella, miltä sellainen herääminen tuntuu. Ivar Lyth heräsi kammon tunteeseen, niin hirvittävään, että hän vain ihmetteli, kuinka saattoi olla mahdollista, ett'ei hän kuollut paikalle. Hän tunsi itsensä samalla kertaa väsyneeksi kuin mitä hirvittävimpien ponnistusten jälkeen. Jos hän olisi tehnyt työtä kaksi vuorokautta lepäämättä, ei hän olisi voinut tuntea itseään väsyneemmäksi. Jälleen vaipui hän takaisin kuivalle ruoholle ja sulkiessaan silmänsä näki hän auringon olevan laskemaisillaan. Kun hän jälleen ne aukaisi, oli pimeä. Silloin nousi Ivar Lyth ylös ja hänelle tuli tuska. Niinkuin hän silloin juoksi, juoksee ihminen vain vaivaisen elämänsä puolesta. Hän tiesi vain yhden tien, tiesi koko maan päällä vain yhden paikan, jonne tahtoi tulla. Hän juoksi jälleen alas pienelle sillalle rannalla, asettui suullensa ja hapuili vettä. Oli tullut pimeä eikä hän voinut nähdä mitään. Mutta hän tunsi pojan ruumiin vedessä. Se oli tarttunut paaluun ja Ivar Lyth tunsi sen omin käsin. Omin käsin työnsi hän ruumiin irti paalusta. Hän tahtoi, että se ajautuisi pois, ett'ei kukaan enään saisi nähdä sitä. Hän tunsi, miten se kulki veteen niin kauaksi, että hän ei voinut saavuttaa sitä. Ja kun hän oli tämän tehnyt, alkoi hän jälleen juosta kuin olisi elämä kysymyksessä. Oli kysymyksessä enemmän kuin elämä. Oli kysymyksessä juosta pakoon tuomiota ja kadotusta ja Ivar Lyth juoksi kuin olisi nähnyt helvetin avoinna takanaan. Jos joku olisi kohdannut hänet silloin, kun hän mielipuolena kauhusta juoksi läpi mustan metsän, silloin olisi tämä pysähtynyt ja huutanut apua ja poliisia eikä mies olisi koskaan ennättänyt niin pitkälle kuin hän nyt ennätti.

Nyt ennätti Ivar Lyth kaupunkiin ja saadessaan nähdä lyhdyt, kävi hän rauhallisemmaksi. Hän alkoi ajatella ja miten hän ajattelikin, tapahtui kuitenkin, että hänen ajatuksensa saivat hänet kulkemaan harvempaan ja etsimään pimeyttä. Umpimähkään kulki hän kadulta kadulle. Hän valitsi huonoimmat ja pienempiliikkeiset kadut, mitä löysi, hiipi läheltä talojen seiniä peläten jokaista ihmistä, joka pimeässä kulki hänen ohitsensa. Tullessaan pienelle kadulle, jonka näki olevan tyhjän, alkoi hän jälleen saman toivottoman juoksun. Pojan pienien käsien kosketus kiirehti epätoivoisen miehen askeleita, hän tunsi ne kaulansa ympärillä, ranteissaan -- kaikkialla. Hän tunsi koko ruumiillaan nämä pienet kädet, ne olivat kylmät kuin jää ja rukoilivat häntä lahjoittamaan heille elämän. Ivar Lyth'istä tuntui koko ajan kuin olisi joku kulkenut hänen jäljissään. Hän kuuli askelia, pieniä, lyhyitä, sipsuttavia askelia. Hän pysähtyi ja kuunteli. Hänen hampaansa kalisivat kauhistuksesta. "Kuka se on, joka kulkee? Kuka minua seuraa?" Hän istuutui penkille, mutta ei voinut pysyä hiljaa. Lakkaamatta täytyi hänen kääntyä. Lakkaamatta kuuli hän samat pienet, lyhyet, sipsuttavat askeleet. Tuskan valtaamana kulki hän edelleen. Hän ei ajatellut minne. Kulki vaan kuin olisi hän ollut tuomittu kulkemaan, yhä kulkemaan eikä koskaan saamaan lepoa, kulki tuon pitkän matkan yli hienojen korttelien pimeälle kadulle pohjoispuolella, jossa köyhäinkasarmit ovat riveissä kuin pimeät vankilat, vankilat, joihin vangit ovat sullotut yhteen talouskunnaksi. Siellä pysähtyi hän valkoisen palomuurin eteen ja näki valon lankeavan siihen. Hän katsoi ylös ja kaikkien pimeiden akkunain joukosta näki hän yhden, josta loisti valoa.

Silloin oli kuin olisi hän herännyt tainnoksista. Ensi kerran oli Ivar Lyth täysin selvillä ja täysin tietoinen, missä oli. Kauan seisoi hän katsellen valaistua akkunaa ja on mahdollista, että hän silmänräpäyksen ajatteli pitävänsä kääntyä takaisin ja kulkea toiselle taholle, jossa ei mikään valo palanut. Mutta samalla kertaa tiesi hän itse, ett'ei hän koskaan lähtisi sieltä. Missä tämä valo loisti, sinne täytyi hänen kulkea. Se veti häntä luoksensa, hän oli nähnyt sen loistavan muina iltoina, kun hänen tiensä oli yhtä raskas mutta vähemmän rikollinen. Se oli aina vetänyt häntä luoksensa ja teki nyt samoin. Ivar Lyth kyyristyi kokoon kuin kuulumattomasta painosta ja vitkaan ja vaivalloisesti laahusti hän ylös portaita siihen asuntoon, jossa hänellä oli vuode, mutta ei muuten mitään, jota hän olisi voinut tai tahtonut kutsua omakseen.

XXVII.

Kun hän astui ylös portaita ja seisoi lukkoa hapuillen, aukeni ovi ja huoneessa palavasta kynttilästä lankeavassa valossa näki Ivar Lyth vaimonsa, joka pukumissaan oli siellä sisällä. Hän istui valveilla ja näytti odottaneen miestä. Koko hänen ulkomuodostaan arveli mies lukevansa, että hän tiesi kaiken ja hänestä tuntui vain aivan luonnolliselta, että niin olisi laita. Hän astui sisään vaimonsa ohitse tervehtimättä, puhumatta. Mutta vaimo antoi oven olla auki ja katseli portaita alaspäin. Ivar Lyth tiesi kyllä, mitä tapahtuisi ja hän kyyristyi kokoon kuin lyöntiä peläten odottaessaan vaimon sanoja.

"Missä on Felix?" kysyi tämä.

"Etkö sinä sitä tiedä?" vastasi mies.

Hän oli niin vakuutettu vaimon tietävän sen, että hän tuskin oli uskoa häntä, kun tämä vakuutti vastakohtaa. Mutta kun vaimo ei tahtonut tyytyä ja jatkoi vakuuttamistansa, ett'ei mitään tietänyt, kävi Ivar Lyth kylmäksi ja tyyneksi kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Hän on kuollut", sanoi hän. "Minä itse olen tappanut hänet."

Ivar Lyth ilmoitti vaimollensa paikan, missä se oli tapahtunut, paikan, missä lapsen ruumis oli.

"Mene huomenna sinne katsomaan valhettelenko minä", sanoi hän. "Sitten voit ilmiantaa minut."

Kaikesta, mitä tässä on kerrottu, ei mitään ymmärtäisi, jos odottaisi, että Ivar Lyth nyt olisi voinut tuntea jotain säälin tapaista. Hän näki vaimon itkevän, kuuli hänen puhuvan epätoivoisia sanoja ja huomasi hänen pelkäävän häntä.

Mutta kaikki tämä luisui vaikutusta tekemättä hänen ohitsensa. Hän huomasi sen, minä voin sanoa, vain ulkonaisilla aistimilla. Oli kuin olisi kuori kasvanut kaiken ylle, mikä hänessä oli inhimillistä elämää. Ei mikään tunkeutunut enää syvemmälle, hänen sieluunsa. Kaikki upposi välinpitämättömään puutumiseen. Vaatteissaan kaatui hän unissaan vuoteelleen vaimon vetäytyessä mykän kauhistuksen valtaamana erilleen murhaajasta.

XXVIII.

Ivar Lyth ei lähtenyt kotoaan ennenkuin poliisi tuli viemään häntä vankeuteen. Hän istui hiljaa odottaen tätä eikä käynyt koskaan tarpeelliseksi panna häntä kahleisiin. Hän seurasi viejiänsä omasta vapaasta tahdostaan. Hän ei ylimalkaan tahtonut mitään muuta kuin taipua, taipua niin syvälle tomuun kuin ihminen voi ja hän olisi itse etsinyt oikeutta, jos olisi saanut odottaa kauemmin. Tämä odotus oli hänestä kuolemaa pahempi, sillä hän kaipasi rangaistusta. Hän kaipasi myöskin päästä paikkaan, jossa kukaan ei näkisi häntä eikä ravistaisi päätänsä hänen häpeällensä. Kun hän lähti, riippui hänen vaimonsa hänen kaulallaan ja itki. Pikku lapset, joita isä ei tuskin koskaan ollut hyväillyt eikä koskaan ajatellut, itkivät ja väistivät häntä. Ja silloin johtui Ivar Lyth'in mieleen niin kummallisesti, että kaiken tämän, mitä oli tapahtunut, ei ehkä koskaan olisi tarvinnut tapahtua, jos vain hän itse olisi ollut toisenlainen. Mutta se juuri oli asia. _Hän oli se, mikä oli. Ja sentähden täytyi kaiken tämän tapahtua_.

Mutta silloin ajatteli hän ensi kerran, mistä se tuli että hän aina oli vihannut vaimoansa, kauan ennenkuin mitään oli tapahtunut siitä, josta tässä on kerrottu. Ehk'ei vaimo ollut tuntenut samoin häntä kohtaan. Ehkä oli kaikki tämä, mikä hitaasti oli kasvanut ja musertanut hänet itsensä rikki ja kokoon, vain mielikuvitusta, ja kaikki, mitä hän oli tehnyt, oli pahatyö, kuten mies ampuu sumussa ja tappaa parhaan ystävänsä. Ehkä tuli se köyhyydestä? Mutta miljoonista köyhistä ei yksikään olisi toiminut kuten Ivar Lyth. Oliko hän sitten eroitettu kaikista muista? Oliko hän yksin paha ja oliko hän yksin väärässä? Kuinka saattoi hän samalla kertaa rakastaa ja murhata, samalla kertaa olla hellä ja kova, samalla kertaa kärsiä ja tehdä pahaa? Hän ajatteli tätä, kun häntä vietiin pois ja hän ajatteli sitä vielä istuessaan yksin ja odottaessaan tuomiotansa. Mutta enin ajatteli Ivar Lyth tätä, kun hänen piti astua esiin vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin, joita vieraat ihmiset esittivät. Ne olivat samoja kysymyksiä, joita Ivar Lyth aina oli asettanut itselleen voimatta koskaan niihin vastata. Kuului kummalliselta hänen korviinsa kuullessaan muiden suusta nämä kysymykset eikä hän saattanut koskaan ymmärtää, miksi nämä ihmiset puhuivat hänelle. He puhuivat omaa kieltänsä ja hän omaansa.

Oikeussali oli aina täynnä ihmisiä, kun Ivar Lyth tuotiin sisään. Nämä ihmiset tunkeilivat, kohottautuivat varpailleen ja kumartuivat eteenpäin toinen toistensa ylitse nähdäksensä häntä. Hän ihmetteli, mitä iloa heillä saattoi olla hänen onnettomuutensa näkemisestä, mutta itse katseli hän heitä kuin olisivat he olleet kaukana poissa. Hän seisoi koko ajan tuomarin edessä katsellen omaa itseään sisimpiin ja hän toivoi tuomarin tietävän enemmän kuin hänen ja saattavan hänet ymmärtämään kaiken, mikä ennen oli näyttänyt hänestä hämärältä. Ivar Lyth kuunteli vapisten joka sanaa, minkä tuomari sanoi ja hän kuuli tämän pyytävän häntä olemaan rauhallisena, sillä hän luuli rikoksellisen pelkäävän rangaistusta. Ivar Lyth ei ollut koskaan ajatellut muuta kuin yhden rangaistuksen. Ei koskaan ollut hän ajatellut lakien olevan niin lempeitä, että ne sallisivat sellaisen syntisen kuin hän, elää. Hän kaipasi kuolemaa. Sillä verellänsä luuli hän velkansa voivan tulla sovitetuksi ja kaukaa kuuli hän toisinaan hennon äänen, joka kutsui häntä ja jota hän tahtoi seurata.

Mutta kuinka paljon hän kuulikin kaikkien niiden puhuvan, jotka tiesivät enemmän kuin hän itse, ei koskaan kuullut hän sanaakaan, joka olisi johtanut häntä ymmärtämään, miten hän oli tullut siksi, mikä oli. Mitä pitemmälle aika kului ja mitä useimmin häntä kuulusteltiin, sitä selvemmäksi kävi Ivar Lyth'ille, _ett'ei kukaan tietänyt mitään_. Kuinka vaipuneeksi hän itsensä tunsikin ja kuinka vähäpätöinen hän oli, huomasi hän kuitenkin yhdessä kohden olevansa kaikkien niiden kaltainen, jotka vartioivat häntä ja langettivat tuomion hänen rikoksestansa. Kukaan heistä ei tietänyt mitään.

Tämä oli ainoa, mikä vielä saattoi tuottaa yksinäiselle miehelle surua. Sielunsa sisimmällä halulla kaipasi hän saada kuulla, että hän yksistään oli tietämätön siitä, mitä kaikki muut ihmiset tiesivät. Niin hartaasti ei hän koskaan ole mitään toivonut, kuin hän toivoi, että ne korkeat herrat, jotka puhuivat hänelle ja kyselivät häneltä, miten kaikki oli käynyt, olisivat voineet ratkaista hänen nähtäväkseen sen suuren arvoituksen, joka oli koko hänen kohtalonsa. Hän itki vankeudessa ensi kertaa alkaessaan ymmärtää, että hänen elämänsä sammuisi häneltä itseltään ikuisesti pimeyteen.

Kun sitten kaikki oli ohitse ja vankilan ovi sulkeutui hänen ympärillensä, silloin arveli Ivar Lyth saaneensa levon. Täällä etsi häntä muuan pappi ja keskustellessaan hänen kanssaan avautui vangin sydän. Hän puhui papille niinkuin ei koskaan elämässänsä ollut puhunut ja pappi kuuli häntä, koska hän luuli tässä olevan sielun, jota hän voisi auttaa.

"Katsokaa ympärillenne, herra pastori", sanoi vanki. "Täällä ei ole paljon näkemistä. Vain neljä alastonta seinää, tuoli, pöytä ja vuode. Teistä tuntuu ehkä ihmeelliseltä, että ihminen voi tyytyä niin vähään. Mutta siinä ei ole enemmän kuin mitä minulla ennen on ollut ja kun minulla on ollut enemmän, en ole sitä halunnut itselleni.

"Ja täällä on se ajatus tullut minuun, että jos minä kertoisin teille yksin kaiken sen, mitä en saanut huulieni yli, kun noiden monien ihmisten silmät oikeussalissa tuijottivat minuun, niin tapahtuisi ehkä jotain kaikesta siitä, mitä minä monta vuotta sitten olen toivonut. Maatessani yksin pimeässä, olen toisinaan tuntenut kuin alkaisi minun sisässäni kirkastua. Onko se vain virvatulta, joka jälleen on viepä minut harhaan? Minähän tiedän yhtä vähän nyt kuin silloin kun olin lapsi ja istuin yksin ja ihmetellen kasvatusäitini vuoteen ääressä. Ja kuitenkin olen minä elänyt kokonaisen ihmisiän. Olenko minä elänyt ja kärsinyt miksikään hyödyksi edes minulle itselleni?